opintomatka

Eräpäiviä.

2011-10-13T03:27:00.000-07:00

Mitä? Olette odottaneet jo sitä perinteistä "oisinpa aloittanut taas tähänkin tenttiin lukemisen aikaisemmin, nyt en ehdi, ja pääsenköhän läpi, apua oon niin huono opiskelija"-postausta? No olisihan tässä jo sen aikakin, koeviikko kun on viimeistä päivää meneillään.

Vaan ei. Muut tekee tenttinsä huomenna, minä vasta joululomalla. Ihan pikkuisen ahdistaa jättää vanha jakso ikään kuin työn alle uuden alkaessa ensi maanantaina (hermosto <3), mutta nyt on ollut tärkeämpääkin tekemistä tälle tenttiviikolle. Ehdin nimittäin kehittää jo pienimuotoisen paniikin niistä keskeneräisiksi jääneistä kesätöistä, joiden eräänlainen eräpäivä on tuossa lokakuun lopussa, ja toisin kuin luulin, niitä ei niin vain tehdäkään koulutöiden ohella. Koska kesäkuun uusinnasta jäi suorastaan imelän hyvä maku suuhun, päätin tehdä saman tempun tässä jaksossa uudelleen. Teen siis ravintojakson tentin vasta tammikuun yleisessä uusinnassa. Muiden paahtaessa tällä viikolla ruoansulatusta (toiset enemmän, toiset vähemmän), minä olen sitten paahtanut kirjoitustöideni parissa.

Paitsi, että en. Ole paahtanut siis. Kirjoittaminen on kohtuullisen raskasta työtä, jota ei pelkillä gluteuksilla toteutetakaan. Kirjoitan aikani, kaipaan runsaasti lepotaukoja, välillä pitää vaihtaa ajatuksia jonkun muun kanssa (onneksi on fb, ja aina joku online), ja jumin iskiessä on hyvä heilahtaa hetkeksi olohuoneen matolle vaakatasoon koirien kaveriksi. Tuntimäärällisesti olen työskennellyt hämmästyttävän vähän, mutta näennäisestä tehottomuudesta huolimatta olen kuitenkin edistynyt paremminkin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan, joten vaikkeivat työtuntimäärät ihan lakisääteisiä huitele, en jaksa juuri tuntea syyllisyyttä.

Edellisestä johtuen viikkoon on mahtunut myös vapaa-aikaa, kullankalliita sosiaalisia suhteita, harrastuksia, pidempiä yöunia ja kaiken kaikkiaan paljon laadukkaampaa elämää. Niin ja herkkuja kanssa - pitäähän sitä toki kantaa oma kortensa kekoon ravitsemusjakson päätökseksi.

Professionaalisuuden tasot

2011-09-23T01:40:00.000-07:00

Aikoinaan valmennuskurssilla kurssin opiskelija-opettaja kertoi ensin aikovansa itse tulevaisuudessa erikoistua neurologiksi, ja myöhemmin jostakin neurologian alaan liittyvästä asiasta puhuessaan mainitsi, että "me neurologit ajattelemme, että..". Vaikka olin itse niihin aikoihin vain kateellinen ja katkera n:nnen kerran hakija, se jotenkin särähti korvaan - varsinkaan, kun opettajalla ei siinä vaiheessa ollut vielä edes oikeutta toimia lääkärinä.

Joillekin kokemus omasta lääkäriydestä tuntuu muodostuvan hyvin nopeasti. Joku ainakin väittää tietävänsä oman erikoistumisalansa jo ensimmäisellä opiskeluviikolla, ja toinen pyrkii hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin kontakteihin oikeiden valkotakkien kanssa tulevaa uraansa jouduttaakseen. Osa opettavista lääkäreistä on kutsunut meitä kollegoikseen jo ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja osalle se on ehkä rohkaiseva totuus, mutta itselleni enemmän pilke silmäkulmassa heitetty vitsin tynkä. Hieno tapa, mutta en minä sitä kovin tosissani ota. Välillä tuntuu, että pelkän ensimmäisen ja kolmannen vuoden välissä on valovuosien pituinen matka, eikä ajatusta omasta valmistumisesta kykene vielä edes hahmottamaan. Saati sitten, että kokisi itsensä edes hiuksenhienolla tasolla jo tässä vaiheessa lääkäriksi.

Kysymys professionaalisuudesta konkretisoitui viime viikolla kovin klassisissa merkeissä. Olin kotimatkalla junassa hautautuneena histologian kirjoihin, kun junassa kuulutettiin "lääkäriä tai sairaanhoitajaa" toiselle puolelle junaa. No, tajusin kyllä selkeästi, etten kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta jäin kuitenkin miettimään, pitäisikö minun mennä edes tarjoamaan apua. Vaikka taitoni ovat vielä tässä vaiheessa opintoja erittäin rajalliset, olen kuitenkin esimerkiksi ensiaputaitoinen. Mutta niin oli varmaan junan matkustajista moni muukin, luultavasti (ja toivottavasti) myös junan henkilökunta. Enkä väittäisi olevani itse siinä mitenkään keskimääräistä parempi. Mutta olisinko ollut jotenkin pätevämpi esimerkiksi kuuntelemaan hätäkeskuspäivystäjän ohjeita kuin joku muu matkustaja? Olisinko kuitenkin osannut tehdä jotain enemmän kuin SPR:n EA-kurssit käynyt kansalainen, ja olisinko siksi ollut moraalisesti velvoitettu vähintäänkin juoksemaan paikalle tarjoamaan apuani?

Ratkaisin tilanteen jäämällä odottamaan uutta kuulutusta. Tampereen ja Helsingin välillä matkustaa hyvin paljon lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa, joten oli vähintäänkin todennäköistä, että joku muu matkustajista oli oikeasti lääkäri tai sairaanhoitaja, ja siksi hyvin paljon minua parempi valinta. Ilmeisesti sellainen paikalle saatiinkin, koska uutta kuulutusta ei koskaan tullut. Ilmeisesti kyse ei ollut myöskään suuremman luokan hätätilasta, koska seuraavalla asemalla ei ollut vastassa ambulanssia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyseisen matkustajan kohdalla varmaan kyllä, mutta jäin kuitenkin koko loppumatkan ajaksi pohtimaan omaa asennoitumistani. Jotenkin ehkä häpesin sitä mahdollisuutta, että ryntäisin toiselle puolelle junaa kuin mikäkin sankari kertomaan, että "täältä tulee toisen vuoden lääketieteen opiskelija, antakaa kun minä autan" vain todetakseni, että "jaa, tällaisesta meillä ei olekaan vielä ollut mitään puhetta koulussa..löytyisköhän täältä junasta oikeasti lääkäriä.."

Mutta kuuluuko tuollaista hävetä? Onko parempi aina tarjota apua, vaikka se olisi sitten turhaakin? Onko edes oikein jäädä odottamaan toista kuulutusta, kun useissa sairauskohtauksissa nopeus saattaa hyvinkin ratkaista? Ja missä vaiheessa opintoja minusta tuntuu, että olen ihan pätevä menemään auttamaan? Klinikassa? Neljännen vuoden jälkeen? Valmiina lääkärinä? Erikoistuneena lääkärinä? Ei koskaan?

Toisilla professionaalisuus syttyy ehkä vähän hitaammin. Vaikka yritän jatkuvasti jäähdytellä erikoistumisaloista utelevia ystäviä ja sukulaisia, ja keskittyä ennemmin "opiskelemaan hetkessä", olisi ehkä kuitenkin syytä rohkaistua osallistumaan edes sellaiseen toimintaan, johon nykyinen koulutuksen vaihe antaisi myöten. Löytyisiköhän sellaista esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmistä?

Flunssaa ja ummetusta.

2011-09-16T05:25:00.000-07:00

Lähdin keskiviikkona koulusta ihan normaalissa kunnossa. Päätä hiukan särki, vähän väsyttikin, mutta työntäyteiselle ja pitkälle päivälle se nyt ei ole mitenkään epänormaalia. Otin pienen loppuspurtin ehtiäkseni junaan, ja käytännössä heti istuttuani alas aivastin, kerran ja toisenkin. Luulin allergiaksi ja nappasin antihistamiinin, mutta kas - sehän olikin flunssa. Siihen ei antihistamiini paljon auta.

Nyt kolmatta päivää nuokun flunssan kourissa. Nuutunut ja tukkoinen olo, vähän lämpöä, hiukan yskittää. Mikä lie kausiflunssa. Siksipä tuntuikin tänään hiukan turhauttavalta, kun esimies vaati tuomaan töihin sairaslomatodistuksen. Yritin vähän kysellä, josko oma ilmoitus kuitenkin riittäisi, mutta se käytäntö koskee kuulemma ainoastaan vakituisia työntekijöitä. Koska sopimukseen kirjatut tuntimäärät eivät oikeuta myöskään työterveyshuollon palveluihin, jouduin hakemaan todistuksen kunnalliselta terveysasemalta. Koin jotenkin hiukan noloksi käydä ruuhkauttamassa terveyskeskusta tällaisella perusflunssalla. Onneksi paikallisella terveysasemalla on kuitenkin käytäntönä ohjata työn takia sairaslomatodistusta hakevat flunssapotilaat ainoastaan terveyden-/sairaanhoitajalle, ja sairaslomapaperin lisäksi sainkin asiasta kirjallisen todistuksen työnantajalle vietäväksi. Ei sentään tarvinnut lääkäriä tavata saadakseen paperin, jossa lukee sairasloman syynä "flunssan oireet".

En tiedä, miksi minusta on tullut tällainen tautimagneetti. Viime lukuvuoden päivityksistä voisi karkeasti arvioiden laskea vähintään yhden sairaspäivän jokaista jaksoa kohti. En tiedä, ovatko syynä laitoksen todistettavasti kosteusvaurioiset opetustilat (homeallergikko kun olen), huonot elintavat vain jatkuva stressin altistava vaikutus. On tässä kieltämättä kiireistä ollut, ja erilaiset deadlinet ovat loputon suo, mutta urheilen kuitenkin kohtuullisen paljon, syön terveellistä kasvisruokaa, paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä päivittäiset, runsaat D-vitamiinilisät. Vaan ei - täällä sitä taas sairastetaan.

Sairaudesta huolimatta töitä on tehtävä. Koulu ei ole kiinnostunut sairaslomatodistuksista, eikä niillä tiettävästi saa vapautusta ensi viikon pakollisista opetuksista, ryhmätöistä tai tutoreista. Maanantaiksi pitäisi toteuttaa joku veret seisauttava powerpoint-esitys pari viikkoa sitten haastattelemamme potilaan ravintoanamneesista. Seuraaviin tutoreihin pitäisi opiskella paksusuolen anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa sekä muun muassa farmakologian alkeita ummetuslääkkeiden osalta. Ummetuslääkkeet - on siinäkin mehevä alkustartti farmakologian opintoihin - jotka muuten vaikuttavat viimeviikoisen farmakologian ryhmätyön jälkeen äärettömän mielenkiintoisilta. Farmakologia ja toksikologia <3. Voisivatko ne toisaalta olla edes kiinnostamatta?

Mitä syöt, sitä olet?

2011-09-05T06:14:00.001-07:00

Uusi jakso alkoi niin vauhdilla, että olo on kuin juoksumatolla hetki sen jälkeen, kun vauhdinsäätönappi on jäänyt vahingossa pohjaan. Järjettömän rankkaa, järjettömän kiinnostavaa!

Käsillä oleva jakso käsittelee siis ravintoa ja ravinnon hyödyntämistä. Tänään aloiteltiin tutustumisella virallisiin ravitsemussuosituksiin, edessä on vielä vaikka mitä mielenkiintoista ruoansulatuskanavan anatomiasta ja fysiologiasta aina vajaaravitsemukseen, lihavuuteen ja rasva-aineenvaihduntaan. Vain muutamia aiheita mainitakseni. Pääsemme ensimmäistä kertaa perehtymään hiukan farmakologiaan, ja kliinisissä töissä tutustutaan endoskopioihin, vatsan alueen tutkimiseen laajemmin sekä harjoitellaan muun muassa ravintoanamneesin tekoa. Mielenkiintoisia kaikki!

Ruoka ja ravitsemus ovat sekä jatkuvasti ajankohtaisia että varmasti jokaisen elämää koskettavia asioita, ja tällaisten karppauskeskustelujen ja rasvasotien käydessä kiivaimmillaan on mielenkiintoista saada edes jonkinlaista tieteellistä näkemystä keskusteluihin. Taisipa tuo aloitusluento herättää opiskelijoiden joukossa melkein eniten keskusteluakin sitten muinoisen etiikan luennon. Koen itsekin aiheen tähänastisista teemoista henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmaksi, sillä lähipiiristä löytyy niin roskaruoalla, karppiruoalla kuin vegaaniruoallakin eläviä, minkä lisäksi omakin ruokavalio elää jatkuvasti pienimuotoisessa murroksessa.

Olin kyllä aavistuksen verran pettynyt siihen, kuinka orjallisesti tuo avausluento noudatti niitä paljon parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia. En nyt mitään karppausylistysatkins-luentoa olisi halunnutkaan kuulla, mutta edes pieni askel virallisten suositusten ulkopuolelle olisi ollut mielenkiintoista. Nyt se jäi lähinnä sille tasolle, että ehkä D-vitamiinin saantisuositukset voisivat olla korkeampiakin - ja sekin vähän rivien välistä. No, en ehkä itsekään luennoitsijana uskaltaisi kuluttaa sitä yhtä ja ainoaa ravitsemussuositusluentoa luennoimalla virallisten suositusten vastaisista ruokavalioista, mutta olisi ollut kyllä mielenkiintoista saada eri ruokavalioiden kiihkeät (asiantuntija)kannattajat vaikkapa paneelikeskusteluun puolustamaan kantojaan. Pitääpä pistää mieleen, ja kirjoittaa jaksopalautteeseen..

Kaikesta asiasisällöstään huolimatta jakson henkilökohtaisena teemana on väsymys ja sen torjuminen. Viikonloput kuluvat töissä, yöt näköjään miljoonista eri syistä valvoessa. Tänään oli vasta lukuvuoden toisen jakson ensimmäinen päivä, enkä olisi millään jaksanut herätä kouluun. Pitänee raivata niiden miljoonien harrastusten lisäksi muutama päiväunen mentävä kolo kalenteriin.

Syk-sy.

2011-09-02T01:57:00.000-07:00

Pää on aika lailla yhtä tyhjä kuin lompakkokin. Kesä meni ohi salakavalasti (viipyi ehkä vartin kesäkuussa), ja koulu alkoi yhtä yllättäen. Kesätyöt (ne, joista en koskaan kirjoittanutkaan lisää, mutta kirjoitan myöhemmin) eivät koskaan loppuneetkaan ja ensimmäinen jakso opintojakin on tässä vaiheessa päivää ja syksyä jo pulkassa. Näin ainakin toivomme.

En voi väittää palanneeni opintojen pariin innosta hihkuen, ensimmäinen jakso kun oli pelkkää tilastotiedettä, joka lähtökohtaisesti ei ole sieltä inspiroivammasta päästä. Kävi kuitenkin kuten kaikken muidenkin lääketieteen opintojen tähän mennessä - onnistuin jopa hieman innostumaan luottamusväleistä, p-arvoista ja tutkimusten kriittisestä analysoinnista. Terveyteen liittyvät tutkimukset ovat lähes kaikkia jollain tasolla koskettava ilmiö, ja niiden sovellettavuudesta saadaan värikkäitä todisteita ihan arkipäivän elämässä niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa oppia tilastotiedettä ja tutkimusmetodiikkaa edes sen verran, että oppii erottamaan, jos ei nyt vielä jyviä akanoista, niin edes kauramurot kivenmurikoista.

No, ensimmäinen jakso oli intensiivinen kolmeviikkoinen, joka huipentui tämänpäiväiseen tenttiin. Kolmesta ennalta jaetusta artikkelista oli kokeeseen arvottu yksi, josta piti sitten analysoida kaikenlaista aina satunnaisvirhettä mittaavista suureista tutkimuksen etiikkaan. Ehdin valmistautua tenttiin kokonaisen vuorokauden, tai siis sen, mitä vuorokaudesta nukkumisen ja koulupäivän jälkeen jäi jäljelle, joten kovin kummoista tulosta en jaksa odottaa. En kyllä totta puhuen tämän tentin kohdalla ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Ainakaan nyt, väsyneenä ja nälkäisenä kotimatkalla.

Syksystä on tulossa kiireisin ikinä tähän mennessä. Ensi viikolla alkaa uusi jakso, Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen. Samoin kaikki tähän mennessä onnistuneesti skipatut harrastukset valokuvauskurssista koirakouluun. Töistä nyt puhumattakaan. Ne kesätyötkin pitäisi ehtiä lopettamaan jossakin välissä. Lainaisko joku mulle lisää tunteja? Tai viikkoja?

Yksityistilaisuus.

2011-06-08T00:43:00.001-07:00

On kovin erilaista tehdä tenttiä, joka on tehty vain ja ainoastaan minua varten, kuin tenttiä, jota tekee lähes sata muutakin. Paineet ovat melko eri luokkaa osaamisen suhteen, sillä jos tarkastettavia tenttejä on vain yksi, se onneton nimi saattaa helposti jäädä mieleenkin, jos vastaukset ovat aivan kelvottomia, tai muuten vain opettajien kahvipöytäkeskusteluja piristävää tasoa.

Selvisin maanantaisesta yksityisnäytöksestä kaiketikin aika kiitettävästi. Luin viimeisen viikon kuin eläin, onnistuin ensimmäistä kertaa jopa kertaamaan lukemaani, ja vielä tentin vastaisena yönä valvotin puolisoani myöhään yöhön selostamalla muun muassa iskemian solutason muutoksia.

Verrattuna siihen varsinaiseen toukokuun tenttiin, uusinta oli mielestäni melko paljon haastavampi. Niin kuin uusinnat usein ovat. Kysymyksiäkin taisi olla tuplamäärä. Siinä missä varsinaisessa kokeessa kysyttiin sydämen pinta-anatomiaa suurten valtimoiden, laskimoiden, ja kolmen koronaarivaltimon verran, itselleni mäjähti nimettäväksi joukko vatsan alueen valtimoita sekä hienosti valokopioitu röntgenkuva, jossa latinaksi piti nimetä mustalla nuolella osoitettuja mustia aukkoja. Lisäksi sain selostaa muun muassa sydämen toimintakiertoon liittyvän paine-tilavuus -loopin kulkua millilitratarkkuudella sekä muuta enemmän tai vähemmän yksityiskohtaista. Onneksi minulla on outo taipumus muistaa jokseenkin irrelevantteja yksityiskohtia, vaikken niihin sen kummemmin opiskellessani keskittyisikään.

Hetken ajan mietin tentissä, että onpa epäreilua tehdä uusinnasta niin paljon vaikeampi kuin varsinaisesta kokeesta (vaikken nyt osaa sanoa, oliko se todellisuudessa niin paljon vaikeampi), mutta sitten tajusin, että arvosanattomassa opiskelumenetelmässä on se(kin) hyvä puoli, että vaikeampi tentti on vain ja ainoastaan minun etuni. Tentissä kun tulee monesti ensimmäistä kertaa oikeasti mietittyä jokin asia alusta loppuun, ja huomattua juuri ne asiat, jotka on vain luullut osaavansa, mutta joita ei niitä selittäessään selvästi osaakaan. Kaiken kaikkiaan sain mielestäni lukemiseeni nähden sopivasti haastetta, ja kokeesta jäi päällimmäiseksi ennen kaikkea hyvä mieli - huolimatta niistä parista järkyttävän yksinkertaisesta asiasta, joihin saatoin vastata vaikka väärinkin.

Se siitä. Ensimmäinen vuosi takana - viisi edessä. Elokuussa palaan jälleen lääketieteen pariin, siihen asti aion (kesätöikseni) ajatella ihan kaikkea muuta. Lähinnä kirjallisuutta. Siitä lisää matkan varrella.

Lypsykoneen kuljettajan koulutuksen valintakokeet 2011

2011-05-26T05:09:00.000-07:00

Oli pakko käydä Älyvuodosta vilkaisemassa eilisiä koetehtäviä ja vastausanalyyseja. (Tätä en luonnollisestikaan suosittele kenellekään ko. kokeen tehneelle. On huomattavasti helpompi olla autuaan tietämätön omista virheistään aina sinne tulosten julkistamispäivään asti kuin saada tänään itkupotkuraivarit, olla masentunut sinne kesäkuun loppupuolelle saakka, spekuloida, elätellä toiveita ja päätyä kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että "emmä kumminkaan pääse". Uskokaa mua. Mä tiedän.)

Ensimmäinen tehtävä näytti hauskalta, muutama muu oikein kelpo pääsykoetehtävältä, mutta muutama tehtävä sai kyllä tällaiselta jo-sisäänpäässeeltäkin palan kurkkuun. Tunnen itseni samaan aikaan kovin etuoikeutetuksi (viimevuotinen koe tuntuu aika kesyltä tuohon verrattuna) ja toisaalta vähän syylliseksi..ei minusta olisi enää ollut tuota koetta tekemään. Ei tietysti tarvitsekaan olla, kun takana ei ole koko vuoden intensiivistä Galenoksen pänttäämistä, mutta silti jotenkin..kyllä tuo omiin silmiini aika haastavalta kokeelta näytti, joten valtavasti onnea ja suitsutusta kaikille sen tehneille! Meni miten meni, hermojen säilyttäminen tuon kokeen jäljiltä on jo saavutus.

Sääli, ettei itse voinut tänään aloittaa lomaansa koeurakan tehneenä. Koe on vasta puolentoista viikon päässä, ja yllättäen lukemiset hiukan junnaavat. Kesäloma ja kokeisiinluku ei ole kovin hedelmällinen yhdistelmä. Palaan arkiston kätköihin..

Pä-pä-pä-pääsykokeet.

2011-05-24T06:52:00.000-07:00

Kukaan tämän vuoden hakijoista tuskin pyörii enää netissä - etenkään lukemassa alan foorumeja tai blogeja, mutta jos joku kylmähermoinen kokelas tänne vielä ennen kokeita eksyy, niin toivottaisin vain valtavasti onnea kokeeseen! Kolmen kokeen kokemuksella en koe olevani paras ihminen neuvomaan, miten siellä pärjätään; kai te eväänne ja välineenne osaatte huolehtia itsekin, mutta oikean laskimen ja hyvien eväiden lisäksi siellä tarvitaan rutkasti onnea, joten täältä sitä nyt tulee:

ON-NE-A KO-KEE-SEEN!

Nauttikaa olostanne!

Viive - viipeen.

2011-05-18T02:38:00.000-07:00

Jälkimmäinen niistä kahdesta viikosta venyikin sitten neljäksi viikoksi. Tai venyy edelleen, koska niistä neljästä on kaksi vielä edessä. Samalla kesäloman alku siirtyi viime perjantaista kesäkuun kuudenteen.

Lukuviikon alussa olin vielä menossa tenttiin, mutta koska olin niin onnistuneesti ohjelmoinut itselleni opiskelujen ulkopuolista tekemistä aina tiistai-iltaan saakka (Jyväskylän viikonloppu, äitienpäivä ja puolison syntymäpäiväjuhlallisuudet), totesin heti aluksi, ettei kahden päivän lukemisella olisi juuri järkeä käydä tenttiä tekemässä. Viime jakson tentin tein kyllä samaisella noin kahden päivän lukemisella, mutta silloin se jaksonaikainen opiskelu oli ollutkin huomattavasti intensiivisempää ja tehokkaampaa kuin nyt viimeisellä jaksolla, jota verotti kevätväsymyksen lisäksi intensiivinen ja tehokas sairastelu. Vaikka viime jakson tentistä ihan kunnialla selvisinkin, en halua enää yhtään samanlaista tenttikokemusta. En halua pelätä ennen tenttiä tai sen jälkeen, pääsenkö läpi, vaan haluan olla omasta osaamisestani niin varma, ettei mitään epäilyksen aihetta ole. En minä mitään täysiä pisteitä tavoittele, vaan ainoastaan varmaa pohjaa seuraavalle viidelle vuodelle.

Päätin sitten suosiolla heittäytyä puolittain lomalle, ja käydä tekemässä tentin uusintapäivänä kesäkuun alussa. Nyt sitten lueskelen omaa (hidasta) tahtiani asioita, jotka muut opiskelivat kai jo jakson aikana. Ei se mitään - pidän tästä mallista huomattavasti enemmän. Tentti on vielä siellä jossain, lueskelen rauhassa ja paineetta, enkä unohda virkistää itseäni kivoilla kesätekemisillä, kuten valokuvausretkillä betoniviidakossa, elokuvilla tai jätskipiknikeillä. Jostain syystä oppimisenikin tuntuu olevan tehokkaampaa, kun takaraivossa ei koko ajan jyskytä "perjantain tentti" (jaksotentit ovat siis olleet aina perjantaisin). Keskityn paremmin, kun en koko ajan panikoi, ehdinkö käydä kaikkia luentomuistiinpanoja läpi, ja koen äärimmäisen vapauttavana sen, että voin koska tahansa heittää kirjat nurkkaan, ja vastata myöntävästi kaverin kahvittelukutsuun. Olennaisintahan on nimenomaan se, että voin - ei se, että niin tekisin.

Murmeli kuittaa, viikko 1.

2011-05-06T01:42:00.000-07:00

Loppuviikko onkin mennyt vauhdilla, ja epämieluisista olosuhteista johtuen viikko-ohjelman päivittäminen toimii nyt kahden päivän viiveellä. Ohjelmaa on loppuviikosta ollut vähän, joten tässäpä koko ohjelma, olkaa hyvät!

Keskiviikko:

Näen yöllä unta olevani jossakin korkealla paikalla, missä huimaa. Tajuan kuitenkin samanaikaisesti nukkuvani, ja ihmettelen unessa, "miten vaakatasossakin voi näin pyörryttää". Hassua kyllä, mutta herätessäni huimaava tunne on edelleen yhtä konkreettinen kuin unessakin, ja ainoa mahdollinen asento on vaakatasossa, kylkiasennossa. Yritän hätäisesti googletella puhelimella huimausdiagnostiikkaa, ja löydänkin omiin olosuhteisiini sopivan vaihtoehdon. Varaan illaksi ajan korvalääkärille.

10.15-11.10: Tutor-istunto
Viimeinen tutor-istunto. En viitsi ottaa edes huimauksen takia kolmatta poissaoloa tutoreista, joten horjun parhaani mukaan paikalle. Pahoinvointilääke on onneksi vähän helpottanut oloa. Tutorryhmä kärsii kai lievästä kevätväsymyksestä, ja osallistuminen on jälleen kerran heikohkoa. Olen itse ehtinyt tehdä tutoreista vain n. 3/5, ja koska toimin viimeisellä kerralla puheenjohtajana, joudun lievästi kiusallisiin tilanteisiin, kun juuri kenelläkään ei ole juuri mitään sanottavaa niihin tehtäviin, joihin sattumalta itsellänikään ei ole mitään. Ryhmämme tutor ei vaikuta kovin tyytyväiseltä toimintaamme (en yhtään ihmettele), ja itselleni jää lievästi huono omatunto omasta osallistumattomuudestani. Yksi pojista on kuitenkin leiponut viimeisen kerran kunniaksi ihania suklaamuffinseja, mikä ilahduttaa huonovointisenakin.

11.15-13.45: Kotiin.
Huimauksen, pahoinvoinnin ja illalle varatun lääkäriajan vuoksi väliin jäävät niin Kurkunpää ja äänenmuodostus kuin Harjoittelun vaikutus sydämeen ja verenkiertoon sekä hengityselimistöön -luentokin. Samoin illan toinen dissektio. Palaan siis kotiin, vien koirat lenkille ja lähden lääkäriin. Korvalääkäri vahvistaa omat epäilyni oikeaksi, ja diagnoosiksi saan vestibulaarineuroniitin. Onneksi kärsin vain taudin lievästä muodosta, enkä useimpien hoitoon hakeutuvien tavoin esimerkiksi oksentele holtittomasti. Pysyn pystyssä ja pahoinvointikin jää matkapahoinvoinnin tasolle. Ei se mukavaa ole, mutta sen kanssa elää. Koska tautiin ei ole olemassa lääkitystä, ja se paranee yleensä omaa tahtiaan, on lääkärissä käynti periaatteessa turha. Koska allergialääkeresepti on kuitenkin vanhentunut, uusin sen samalla, enkä huimauksenkaan kanssa joudu turvautumaan omiin vajavaisiin diagnooseihini, joten koen käynnin kuitenkin tarpeelliseksi. Eipähän tarvitse pelätä esim. aivokasvaimia tai muuta vakavampaa.

---------------------------------------------------------------------------------
Torstai:

13-21: Töissä.
Lukujärjestys on tyhjää täynnä, joten olen lupautunut töihin äitienpäiväviikonloppua edeltävää työruuhkaa helpottamaan. Olisin saanut sairaslomaakin, mutta koska oireeni ovat kohtuullisen lieviä, ja koska lääkäri on suositellut hoidoksi liikkeessä pysymistä (tasapainoelimen totuttelemiseksi) päätän kuitenkin lähteä töihin. Jo pelkkä viileässä oleskelu helpottaa pahoinvoinnin osalta, enkä töissä kiinnitä huimaukseenkaan liiemmin huomiota.

----------------------------------------------------------------------------------
Perjantai:

9.15-10.40: Pohdintaseminaari.
Tähän mennessä kai kaikki jaksomme ovat opetuksen osalta loppuneet pohdintaseminaariin. Pohdintaseminaarikysymykset jaetaan aina jakson alussa (10-20kpl), ja niihin valmistaudutaan ryhmittäin. Seminaareja vetävät 2-4 laitoksen asiantuntijaa, jotka sitten oman mieltymyksensä mukaan arpovat kuhunkin kysymykseen vastaavan ryhmän. Tämänpäiväisessä seminaarissa pohdittiin muun muassa oksidatiivisen fosforylaation irtikytkentää, sydämen väliseinien embryologiaa, hengityksen toiminnallista jäännöskapasiteettia ja K-vitamiinin vaikutusta veren hyytymiseen. Vetäjät olivat viihdyttäviä, kysymykset kohtuullisia ja vastaukset ilahduttavan yksiselitteisiä, joten seminaari loppui jopa puoli tuntia ennen virallista päättymisaikaansa. Jollain omituisella tavalla ihan pidän noista seminaareista, mutta tänään ilahdutti erityisesti se, että ripeän tahdin vuoksi ehdin tuntia aikaisempaan junaan.

Kevään (ja ensimmäisen vuoden) opinnot ovat nyt tenttiä vaille paketissa. Hurjaa!

11.07-12.40: Kotimatkalla
Päivittelen tässä viikkoaikatauluani. Aloittelin Toijalassa, äsken taidettiin lähteä Riihimäeltä. Kohta siis kotona.

18-02: Töissä
Lukuviikko alkaa kätevästi yövuorolla. Sen jälkeen on edessä viikonloppumatka Keski-Suomeen, äitienpäiväjuhlintaa sekä puolison syntymäpäivät. En vielä tiedä, missä vaiheessa ehdin lukea tenttiin, mutta motivaatio lukemiseen on siitä huolimatta kohdillaan.

Murmelin tiistai.

2011-05-03T08:35:00.000-07:00

Eilinen nihkeily taisi olla pelkkää maanantai-angstia. Tänään oli nimittäin ihan erilainen ääni kellossa, kuten toki 9,5 tunnin yöunien jälkeen voi odottaakin. Keskittymiskyky ja mieliala olivat ihan eri luokkaa kuin eilen, vaikkei tätä kroonistunutta väsymystä yksillä täyspitkillä unilla vielä kokonaan parannettukaan. Suunta oli silti oikea.

Tiistai näytti tältä:

9.15-11.00: Histologiaa - keuhkot ja hengitystiet
Histot eivät ole minun mukavuusaluettani, ja herkästi laukeavan päänsäryn vuoksi mikroskoopeilla toteutetut vielä vähemmän. Suurin osa histoista järjestetään nykyään virtuaalisina (mikä taas on osittain turhauttavaa siksi, että pääsen katsomaan samoja näytteitä kotoa käsinkin) tietokoneluokissa, ja niitä jaksan paremmin. Serverin kaatumisen vuoksi tämänpäiväinen histo oli siirretty "manuaaliseen" malliin mikroskopointiluokkaan. Näytteitä oli kuitenkin vähän, joten päänsärky ei ehtinyt yllättää.

11.15-12.00: Luento: Kudosten hapensaantiin vaikuttavat tekijät
Hyvä luento slidien osalta. Luennoitsija vain on melkoinen sprintteri, joten perässä on haastavaa pysyä. Nopea tahti pitää kuitenkin skarppina.

12.15.15.00: Harjoitustyö: Veren ja seerumin tutkiminen
Tämä oli hauska harjoitustyö. Pääsi treenamaan verinäytteen ottoa (sujui kiitettävällä nopeudella ja tyylillä), mittailemaan oman verensä hyytymisnopeutta ja hemoglobiinia sekä tutkimaan seeruminäytteen proteiineja geelielektroforeesilla. Erityisen hauskaa oli huomata, etteivät hartiat vetäydy jännityksestä enää korviin saakka verinäytettä otettaessa. Ainakaan ns. helppojen suonien kohdalla. Hetken tunsi kehittyneensä jossain. Toki itse työkin oli kiinnostava, mutta sisälsi paljon odottelua, mikä on aina enemmän tai vähemmän tylsää. Olen toiminnan ihmisiä.

15-17.45: Dissektio
Ylimääräinen dissektioharjoitus, josta osallistuin vain ensimmäiseen puoliskoon päästäkseni edes jokseenkin inhimilliseen aikaan kotiin tekemään huomisia tutoreita. Ehdin silti tehdä ja nähdä kaikenlaista, mikä oli mahtavaa. Huomenna lisää - ja hyvässä lykyssä loppuun saakka.

19.45 -> kotona.
Home sweet home.

Päiväni murmelina.

2011-05-02T06:23:00.000-07:00

Marika teki jokin aika sitten hienon postauksen päivästään preklinikassa. Vaikka opiskelu Kuopiossa on jokseenkin samanlaista kuin meillä Tampereella, on molempien yliopistojen preklinikassa omat sävynsä. Kuvista päätellen Kuopion fyysiset ulottuvuudet ovat ainakin hurjan paljon uudempia ja hienompia kuin meidän rakkaassa, kosteusvaurioista kärsivässä päärakennuksessamme (jossa siis suurin osa opetuksesta tällä hetkellä tapahtuu). En ole nyt Marikan tapaan selostamassa tunti tunnilta Tamperelaista preklinikkaa, mutta ajattelin hieman pinnallisemmin kirjoittaa, miltä näyttää ensimmäisen vuoden viimeinen opiskeluviikko Tampereella. Ihan ilman kuvia tosin, sillä koulussa mukana kulkee ainoastaan kännykkäkamera, jonka tuhruisista kuvista ei tule kuin itku.

Maanantai 2.5

9-11.00: Lääketieteen tutkinnonsuunnittelutoimikunnan (TST) kokous.
Olen ko. toimikunnassa yhtenä neljästä opiskelijajäsenestä. Opiskelijoiden lisäksi toimikuntaan kuuluu tiedekunnan dekaani, laitoksen varajohtaja, koulutusjohtaja sekä kliinisiä opettajia eri aloilta. Käsiteltävät asiat liittyvät yllättäen tutkinnonsuunnitteluun, ja voivat olla mitä tahansa kurssipalautteiden käsittelystä konkreettisiin tutkinnonuudistuksiin. Laitoksen vanhoja partoja on hauska kuunnella, ja koen tällä tavoin pysyväni entistä paremmin kärryillä siitä, mitä olen seuraavat vuoteni konkreettisesti tekemässä. Erittäin mielenkiintoista. Teetäkin on tarjolla.

11.15-12: Luento: Hengityskaasujen kuljetus veressä.
12.15.13: Luento: Hengityksen säätely
Periaatteessa hyviä luentoja, mutta armoton väsymys sai silmän luppaamaan. Asiaa ei helpottanut luennoitsijan miellyttävän pehmeä (unettava) ääni. Tauolla hain kahviosta teen ja leivän helpottamaan lounasajan puutteen tuottamaa fyysistä tuskaa.

13-14: Tutor-istunto
Puolella ryhmästä oli ääni käheänä, lähes kaikilla tutorit puutteellisesti tehty. Myös minulla. Huolimatta puolentoista viikon "lomasta", tein omiani viime hetkellä eilen illalla. Enkä voi väittää, ettenkö kiireessä olisi korvannut yhtä osaa vain tulostamalla yhden käypä hoito -suosituksen ja lukaisemalla sen läpi junassa. Uusien potilastapausten käsittely on aina hauskempaa kuin vanhojen purku, mutta tällä kertaa sekään ei oikein irronnut. En ollut ainoa väsynyt - se piristi.

14-17.00: Odottelua ja kotimatkailua
Tämä on näitä pendelöinnin varjopuolia. Myöhästymällä kolme minuuttia edellisestä junasta joudut odottamaan tunnin seuraavaa, ja tiettyjen (pohjoisesta tulevien) junien kohdalla tunti venyy lähes poikkeuksetta puoleksitoista. Kotona ollaan kolme tuntia koulun päättymisen jälkeen. Onneksi tämä on kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Opiskelukrapula

2011-05-02T06:11:00.000-07:00

Loma on ohi. Vaikka "loma" kuluikin pääasiassa töissä, ja muulta ajaltaan sairastellessa, nautin silti täysin rinnoin siitä, että sain hetken ajan olla ajattelematta opiskelua. Yritin niinä parina vapaapäivänä kaivaa jotain seminaarimonisteita esiin, mutta täytyy tunnustaa, ettei niiden lukemisesta mitään tullut. Raskaan, fyysisen työn vastapainoksi kaipaa aina ennen kaikkea kirjaimellista ei-minkään tekemistä. Esimerkiksi kahden ja puolen tunnin päiväunia olohuoneen matolla.

Kaksi vapaapäivää ja yhdet päiväunet eivät ihan riittäneet täydelliseen rentoutumiseen - etenkään, kun se kouluunpaluuta edeltävä päiväkin kului töissä. Olo kouluun palaamisesta oli nihkeähkö, ja joudun suorastaan tekemään vähän töitä tsempatakseni vielä nämä viimeiset pari viikkoa ennen kesälomaa. Vielä viime keväänä suutuin hampaalla opiskelevalle työkaverilleni, joka kehtasi valittaa väsymistään/kyllästymistään kevään viimeisinä viikkoina. Olin silloin pontevasti sitä mieltä, että jokaisella unelma-ammattiinsa jo opiskelevalla on yhtä vähän oikeuksia valittaa opiskeluista kuin suomalaisella kuumista kesäpäivistä (lienee kyllä kumottu väite viime kesän jälkeen). Vaan täällä sitä ollaan, kaivamassa vihoviimeisiä voimia viimeisistä viikoista selviämiselle (ja odotellessa kuumien kesäpäivien pelastusta - työvuoroja kylmävarastolla).

Karhunpoikii.

2011-04-27T06:39:00.000-07:00

Pääsiäisloma on jo yli puolen välin, ja siitä huolimatta tänään on vasta toinen vapaapäivä, joka sekin kuluu puolikuntoisena. Kevät on rankkaa aikaa näin allergiapotilaan näkökulmasta, kun tuppaan olemaan jatkuvasti sairaana. Kiitos karvaisten kavereideni.

Sairastin viikko ennen pääsiäislomaa ihan tavallisen flunssan. Kurkku kipeä, ei kuumetta, mutta nuutunut olo. Nenä tukossa ja niin edelleen. Kolme päivää pois koulusta. Viikonlopun ajan ehdin olla jo lähes terve, kunnes lomaa edeltävänä maanantaina koulusta tullessa nousi kuume. Kolme päivää kovassa kuumeessa, eikä koulusta voinutkaan olla pois pakollisen opetuksen takia. Mentiin sitten buranan voimilla, kuten järkevät ihmiset yleensä. Lienee tämäkin valmistautumista siihen ammatilliseen päämäärään - lääkärit kun tunnetusti eivät helposti itse jää kotiin sairastamaan. Loman alettua luulin jo toipuneeni, ja kävin töissä pääsiäisen verran riehumassa. Tiistaina kuitenkin lähti lämpö taas lievästi nousuun, ääni katosi muille maille, ja tilalle tuli komea, räkäinen yskä. Olin jo vihdoin suuntamassa lääkäriin, mutta tänään olo alkaa olla taas sen verran kohentunut, että enpä taida kuitenkaan.

Lääkärillä käyminen kun on nykyään niin hankalaa. Suorastaan kiusallista. Tuntuu aina, että omat vaivat ovat niin mitättömiä, että lääkärissä käyminen on vain jotain huomionhakuista liioittelua. Varsinkin näiden flunssien kanssa. Aika paljon tulee luettua niistä rasittavista flunssapotilaista, jotka hakevat antibioottikuureja joka kerta vähän aivastettuaan. Pelkään olevani lääkärin näkökulmasta itsekin juuri sellainen - huolimatta siitä, että hoidan itse flunssat ensisijaisesti sairastamalla, enkä edes muista, koska olen viimeksi antibioottikuurin syönyt. Viime viikon buranatkin olivat poikkeus säännöstä, ja poikkeukseksi toivottavasti jäävätkin. Tuntuu, että lääketieteen opiskelijana pitäisi olla potilaanakin jotenkin valveutuneempi; ymmärtää, milloin lääkärillä ei ole muuta annettavaa kuin empatiaa, ja olla silloin ruuhkauttamatta terveyskeskuksia, joihin tunnetustikin on vaikea saada aikaa. Pitäisi suunnilleen kyetä itse kuuntelemaan omat keuhkonsa, ja arvioimaan riskit. Tietää, milloin on kyseessä virustauti, johon antibiootit eivät pure, ja milloin taas jälkitautina syntynyt bakteeritulehdus, johon antibioottikuuri voisi olla jo paikallaankin. Eihän tällaista kukaan oikeasti odota miltään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalta, mutta jotenkin sitä vain kuvittelee tällaisia kummallisia, ja onnistuu rakentamaan sellaisen kilometrin korkuisen kynnyksen itselleen esteeksi.

Opiskelujen kannalta sairastelu on ikävä vika. Meillä kun on vähintäänkin kaksi kertaa viikossa pakollista opetusta (tutoristunnot), ja yleensä niiden lisäksi vielä muutamia ryhmätöitä, jotka ovat niin ikään pakollisia. Vaikka ryhmiä on 12, ja ryhmien sisäinen vaihtaminen mahdollista, voi joskus tulla vastaan juuri tuollainen tilanne, jossa itse olin ennen lomaa. Peräkkäisinä päivinä kolme pakollista työtä, joista yhdestäkään ei enää uusia mahdollisuuksia. Kaikki muut ryhmät olivat siis jo tehneet ko. työt, joten ryhmän vaihtaminen ei onnistunut. Tutor-poissaolojakin oli kertynyt jo pari kappaletta, joka tutorista riippuen liikkuu jo vähän siellä hyvän maun rajoilla. Vaihtoehtoina oli siis kokeilla kepillä jäätä, ja jäädä tutorista pois, sekä suorittaa puuttuvat ryhmätyöt vuoden päästä uusien fuksien kanssa, tai vetäistä pari keväisen keltaista Buranaa ja yrittää selvitä vähän poissaolevana ja tokkuraisena niistä ryhmätöistä. Koska ensi kevään aikataulu on täysin tuntematon, en uskaltanut jättää ryhmätöitä roikkumaan, vaan turvauduin Buranaan. Eihän se täysin ihanteellinen ratkaisu ollut, mutta eipä jäänyt rästitöitä ensimmäiseltä keväältä.

Erämaavaellus.

2011-04-14T10:47:00.000-07:00

Tunnustan. Ei täällä ole nautittu vihersmoothieita, eikä kerrattu kämmenen pikkulihaksia. Ei se päivä ollut muiltakaan saavutuksiltaan kovin kummoinen. Ei nyt huonokaan, mutta vähän samaa luokkaa kuin kyseisen päivän punajuuripihvit; kelpo ravintoa, mutta ei kuitenkaan mitään herkkuruokaa.

Oli vain pakko vähän narrata. Vastineeksi sille ehkä kaikkien aikojen hauskimmalle luonnehdinnalle tästä blogista. Jonka sain siis opiskelutoveriltani V:lta, joka onnettomien sattumusten jälkeen on tätä päätynyt lukemaan.

V kertoi blogini olevan vähän niin kuin Raamattu. Vanhan Testamentin muodostavat kertomukset ajalta ennen sisäänpääsyä. Kaikki menee päin helvettiä, pääsykokeissa epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen, lukeminen takkuaa ja elämä on epätoivoista. Sen jälkeen alkaa Uusi Testamentti. Sisäänpääsy, jonka jälkeen takkuaa taas. Lukemiset ovat aina vaiheessa, tutorit tekemättä, koeviikot tuskaa täynnä ja elämä epätoivoista. Sadistinen ystäväni kertoi saavansa tästä epätoivosta motivaatiota omalle opiskelulleen. Voi kuulemma tuntea itsensä hyväksi opiskelijaksi, kun voi todeta, ettei ainakaan tee samoja virheitä kuin minä.

No, täytyy tunnustaa, että niin hauskaa kuin se olikin, ehdin hetken ajan hiukan hävetä itseäni. Sekä sitä, että olen opiskellut huonommin kuin olisin halunnut, että sitä, etten tule täällä koskaan kertoneeksi juuri muusta kuin juuri niistä epätoivon hetkistä. En koskaan tule kertoneeksi niistä vapaapäivistä, jolloin lähden kirjastoon opiskelemaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni esimerkiksi veritaudeista viimeiset viisi tuntia edes huomaamatta ajan kulumista. Tai siitä, kuinka nopeasti junamatkat kuluvat koulukirjoihin uppoutuneena. Tai siitä, että saan tenteistä ihan kelpo pisteitä niinäkin kertoina, kun olen jo ennen tenttiä valmis menemään uusintaan siksi, että en ole oikein saanut luettua. Tai siitä, kuinka järkyttävän onnellinen olen noin kahdeksana ja puolena päivänä kymmenestä - ihan vain siksi, että opiskelen vihdoin unelma-ammattiini, enkä voisi toivoa enää mitään enempää. Niinä puolenatoista päivänä olen sitten vain onnellinen. Tai tyytyväinen. Ehkä matkustamisen väsyttämä, ehkä pahoillani jostain muusta. Tyytyväinen silti.

Vaikka hyväntahtoisena ihmisenä huolehtisin ystäväni motivoitumisesta mielelläni jatkossakin, päätin tuona ohikiitävänä häpeän hetkenä tehdä U-käännöksen. Niin opiskeluissani kuin täällä blogissanikin.
Aion toki olla onnellinen jatkossakin, mutta tulevaisuudessa yritän välillä myös kertoa siitä. Kaikesta siitä, mikä päivästä toiseen saa vielä kotimatkallakin väsymyksestä huolimatta hymyilemään. Mikä saa jaksamaan kahdentoista tunnin työntäyteisiä päiviä. Mikä saa yrittämään jakso jaksolta kovemmin. Mikä saa silmät loistamaan ja sykkeen nousemaan pelkästä ajatuksesta. Mikä saa elämän tuntumaan enemmän kuin elämisen arvoiselta. Mikä saa minut tuntemaan itseni helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi.

Siitä, miltä oikeasti tuntuu opiskella lääkäriksi.

Hyvä päivä

2011-04-12T12:29:00.000-07:00

Rakas päiväkirja.

Tänään oli helvetin hyvä päivä.

Aamulla heräsin reippaana jo ennen kuutta. Ilman herätyskelloa tietenkin. Rauhallisen aamujoogan jälkeen nautin puolet rakkaan puolisoni valmistamasta vihersmoothiesta ja pyrähdin tekemässä kymmenen kilometrin juoksulenkin. Aamuinen auringonpaiste ja lintujen laulu tuntuivat kaikin puolin inspiroivilta, ja palasinkin kotiin kerta kaikkiaan täynnä tarmoa. Nautittuani loput vihersmoothiesta sekä itse valmistamastani tuorepuristetusta appelssiinimehusta lähdin koirien kanssa aamukävelylle. Kävelyltä palattuani virkistäydyin joka-aamuiseen tapaani kylmässä suihkussa (ai, miten se tekeekään hyvää mielelle ja ruumiille), pakkasin laukkuuni täytetyt kasvisvoileivät, luomuomenan ja herkullista haudutettua vihreää teetä termosmukiin, ja lähdin kouluun. Juna oli ajoissa, kuten lähes aina, sain asemalta mukaani päivän lehden, ja matkani sujuikin äärimmäisen mukavasti lähes tyhjässä, rauhallisessa junassa aamiaista nautiskellen ja päivän uutiset selaten. Aamiaisen jälkeen kaivoin toki fysiologian oppikirjan esiin, ja ehdinkin matkan aikana opiskella hyvinkin sadan sivun verran ensi viikon asioita. Samalla kun kertailin viime jaksolta unohtumaan päässeitä kämmenen pikkulihaksia. Eivät ne niin pahasti olleetkaan unohtuneet.

Koulupäiväkin oli aivan mahtava. Tutoreissa saimme aikaiseksi erittäin hedelmällistä keskustelua, ja uudet oppimistavoitteetkin saivat suorastaan veden herahtamaan kielelle. En olisi malttanut mennä lainkaan luennoille, sillä mieli paloi jo syventymään verenkiertoelimistön embryologiaan. Lähdin kuitenkin, sillä kyllähän luennoista aina on hyötyä. Ja voi veljet - niin hyviä luentoja meillä ei ole vielä ollutkaan. Hengityksen kliinisfysiologiset tutkimukset ja Suurten verisuonirunkojen anatomia olivat loistavia paketteja, joissa oli sopivassa suhteessa uutta ja haastavaa sekä vanhaa tuttua kertaukseksi. Keskittymiseni ei herpaantunut luentojen aikana kertaakaan - niin mukaansa tempaavia luennoitsijamme tänään olivat.

Ravitsevan ja maukkaan lounaan jälkeen syvennyin sydämen pinta- ja röntgenanatomiaan sekä keuhkojen pinta-anatomiaan hyppytunnin verran. Hassua, miten siellä opiskelijoiden melskeessä onkin toisinaan niin helppo keskittyä. Tänään oli. Itse harjoitus oli sekin onnistunut ja mielenkiintoinen. Pääsimme taiteilemaan pinta-anatomiaa tusseilla miespuolisen opiskelijatoverimme iholle, ja se olikin erittäin hyödyllinen tapa hahmottaa esimerkiksi sydämen tai keuhkojen rajoja. Kaiken lisäksi olimme niin ihastuttavan aktiivisia, että pääsimme lopettamaan harjoituksen puolta tuntia luvattua aikaisemmin, joten ehdin juuri sopivasti tuntia aikaisempaan junaan.

Junassa pääsin vihdoin syventymään uusiin oppimistavoitteisiin. Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun on koko kuuman kesäpäivän haaveillut kylmästä juotavasta, ja sitten vihdoin saa suunsa täyteen raikasta, jääkaappikylmää jaffaa. Olo oli vähän samanlainen, kun pääsin vihdoinkin kaivamaan embryologian kirjan repusta. Onneksi olin osannut ennakoida jotain tällaista, ja olin pakannut kirjan aamulla mukaan. Ettei vain tulisi junassa aika pitkäksi. Mutta ei näillä eväillä. Puolitoista tuntia hurahti ennätysvauhtia, ja olin kotona nopeammin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olikohan junakin vielä pari minuuttia etuajassa?

Kotona minua odotti pellillinen tuoreita sämpylöitä, marjakiisseli kermavaahdon kera, sekä tietysti rakas puolisoni. Nautimme yhdessä maukkaan välipalan, jonka jälkeen suuntasin jälleen kirjojeni pariin. Tässä ilta onkin hurahtanut oikein mukavasti. Pääsin jo vähän kertailemaan tulevia koealueitakin. Nyt on kuitenkin aika sulkea tietokone, ja käydä vielä illan raikkaudessa ulkoiluttamassa koirat. Tulee sitten paremmin unikin. Vaikkei sen kanssa koskaan ole ollutkaan ongelmia.

Kerta kaikkiaan mainio päivä. Huomenna uudestaan.

(Omistettu Visalle.)

Sinnepäin.

2011-04-11T00:41:00.000-07:00

Yritän pitää työvuorojen määrän kouluaikoina edes jokseenkin maltillisena. Periaatteessa se on helppoa, koska a) rakastan opiskelua, ja tarvitsen tehokkaalle opiskelulle paljon aikaa, b) pidän työstäni, mutta vain noin yhden työpäivän verran viikossa - muu on auttamattomasti liikaa, c) pienen perheemme taloudellinen tilanne juuri ja juuri mahdollistaa sen, että opintotuettomuudesta ja korkeista matkakustannuksista huolimatta voin rajoittaa työnteon määrää ja keskittyä pääasiassa opiskeluun.

Periaatteessa. Periaatteessa yritän todella käydä töissä päivän viikossa, maksimissaan kaksi. Käytännössä töitä olisi tarjolla ilmeisesti kolmessa vuorossa seitsemän päivää viikossa, eikä tarjotuista töistä ole helppo kieltäytyä. Varsinkaan avoimella sopimuksella, joka ei velvoita työnantajaa tarjoamaan tuntiakaan töitä, jos jossain vaiheessa kyllästyvät siihen, että kieltäydyn aina kaikesta.

Tämän viikon vuorot sovin viime perjantaina. Olin valmistautunut menemään töihin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä. Ei ollut kuulemma tarvetta. Kerroin sitten, että pienillä järjestelyillä pääsisin varmaankin torstaina suoraan koulusta, pari tuntia myöhässä. Ei tarvinnut kuulemma silloinkaan. Laskeskelin siinä sitten, että jostain pitäisi ne viikon tunnit raapaista, joten ehdotin äkkiseltään eilistä sunnuntaivuoroa. No se kuulemma kävi oikein mainiosti, ja tyytyväisenä laskeskelin saavani yhdellä vuorolla kuitattua sitten kahden päivän työt. Hyvä diili. Parin minuutin päästä pomo soitti, ja sanoi, että "tule vain silloin maanantaina ja torstainakin sittenkin". Olen huono ajattelemaan ja reagoimaan nopeasti, joten sen sijaan, että olisin kieltäytynyt vuoroista, suostuin niihin. Jonka jälkeen muistin jo aikaisemmin sopineeni tekeväni myös perjantain ja lauantain välisen yövuoron.

Ei siinä mitään. Raha on kivaa, ja helpottaa paineita muilla elämän osa-alueilla, mutta paineet koulun puolelta kasvavat vastaavasti suuremmiksi. En ilman töitäkään tunnu ehtivän tarpeeksi - miten sitten olemalla jatkuvasti töissä? Huomisen tutorit ovat vielä kesken, sillä niitä oli tarkoitus tehdä eilen. Vaan enpä tehnyt, olin töissä. Jäivät sitten odottamaan huomista junamatkaa. Onneksi kohta on pääsiäisloma. Silloin voisi periaatteessa lukea rästiin jääneitä pois. Jos ei olisi jo luvannut olla koko viikkoa töissä.

Opiskelua tyylillä.

2011-04-07T01:49:00.000-07:00

Viime jakso on onnellisesti siivottu pois mielestä. Tällaisena visuaalisena oppijana olen erittäin fiksoitunut sotkemaan opiskeluympäristöni erilaisilla post it -näyttelyillä ja muilla julistemuotoisilla performansseilla, joiden avulla kuvittelen omaksuvani lukemaani paremmin. Koeviikon aikana post it -näyttely laajenee, samoin kirjapinot pöydällä, lattialla, sängyllä, sängyn alla, pesukoneen päällä - missä milloinkin. Muutkin sivistyneet elintavat haihtuvat koeviikon aikana mielestä, joten kokeen jälkeen edessä on aina suursiivous. Rankan koeviikon jälkeen siivoaminen on parhaimmillaan katarttista; palauttamalla lainakirjat, irrottamalla näyttelytarpeiston sekä keräämällä ne oheiselämällä tuotetut pyykkikasat ja muut pois lattioilta tulen samalla siivonneeksi ajatukset pois koeviikon kiireistä ja stressistä. Uusi jakso on hyvä aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Koulussa (yleensä luennoilla) tulee aika ajoin pohdiskeltua omia oppimismekanismejaan. Paineet ovat omalta osaltani aika kovat, sillä en ole vielä tähänkään ikään mennessä löytänyt sitä kaikkien aikojen oppimismenetelmää, jolla todella tehtäisiin tuloksia. Räpeltelen siellä täällä, kokeilen kaikenlaista, mutten hyödy oikein mistään.

Vaikka post it -kollaasien tekeminen tuntuu pitkällä tähtäimellä vähän ponnettomalta menetelmältä, luokittelisin silti itseni ennen kaikkea visuaaliseksi oppijaksi. Edustan varmasti montaa muutakin oppijaryhmää - kuten esimerkiksi keskittymishäiriöiset, hitaahkot oppijat, rautalankakaverit ja "emmä oikeasti vieläkään tajunnut" -tyypit, mutta kyllä käsi niin alitajuisesti lähtee lukiessa hamuamaan kynää ja paperia, että visuaalisuus olisi kai se main stream omalla kohdallani.

Yhtä varmasti kuin tiedän olevani oppijana visuaalinen, tiedän myös, että auditiivinen oppija en ole ainakaan. Urbaanilegendojen mukaan suurin osa ihmisistä unohtaa viikossa n. 80% kuulemastaan. Itseltäni jää luentotilanteissa n.80% kokonaan kuulematta, ja sitten siitä jäljelle jääneestä viidenneksestä unohdan luentosalista ulos kävellessäni vielä sen 80%. Jotta kykenisin kuuntelemaan edes puolet luennosta, luennoitsijan pitäisi olla todella hyvä ja selkeä, puhua tarpeeksi haastavasti, muttei liian, esittää hyvät diat, joissa ei ole liikaa kirjoitusvirheitä, tai joita ei selata liian nopealla tahdilla, kertoa välillä jokin hauska anekdootti aiheeseen liittyen, välttää monotonisuutta ja pysyä aikarajoissa. Myös aiheen olisi hyvä olla kiinnostava. Muussa tapauksessa vaivun ajatuksiini noin kymmenessä minuutissa (jos selviän sinnekään asti), ja havahdun sieltä sitten hetken päästä toteamaan, että nyt en enää tiedä, mistä puhutaan.

Eihän se luennoitsijan vika ole, jos aihe on tylsähkö, diat kuivia ja täynnä virheitä, ja pahimmassa tapauksessa aikaakin liian vähän, mutta luennot eivät vain yksinkertaisesti ole minua varten. Onneksi meillä on PBL:stä johtuen luentoja todella vähän. Puolet niistäkin jää helposti käymättä matkojen takia - kolmen vartin vuoksi kun ei ihan viitsi kolmea tuntia matkustaa. Toisin kuin vielä syksyllä, en enää kärsi tunnontuskista luentoja skipatessani, sillä niillä istuminen on omalla kohdallani lähinnä ajan hukkaa. Paljon suuremman hyödyn saan, kun istun sen kolme tuntia ja kolme varttia naapurissa kirjastossa, ja luen asiaa itsekseni. Mussutan samalla eväitäni (minkähänlaiseksi oppijaksi sanotaan sellaista, jonka oppimismenetelmiin kuuluu lukemiseen yhdistetty syöminen? Muuksi kuin "pullukaksi"?), pyörittelen papereitani ja piirustelen sinne tänne. Välillä annan ajatusten harhailla, mutta pian palaan taas asiaan - tippumatta kärryiltä. Toimivaa - ainakin teoriassa.

Koska totuus on, että usein niinä päivinä kun koulusta on vapaata (ts. ei pakollista opetusta), lupaudun töihin, ja käymättä jääneet luentomateriaalit jäävät odottamaan koeviikkoa, jolloin on sitten niin paljon opiskeltavaa, että tulee kiire ja paniikki ja niin edelleen.

Tänään en ole koulussa. Enkä töissä. Vietän harvinaista vapaapäivää ilman velvotteita, sillä kuvittelen selviäväni niistä ennen maanantaita muutenkin. Kaiken muun tehottoman lisäksi kun edustan hyvinkin vahvasti tällaista "ensin huvi, sitten työ (viime hetkellä)" -tyyppiä.

Poikkileikkaus

2011-03-07T11:12:00.001-08:00

Juuri nyt olisi aivan törkeän paljon töitä, mutta ajattelin silti käyttää hetken päivittääkseni tänne kuulumiseni. Muuten tämän blogin funktio ajautuu taas niiden eilisten tenttien analysointiin. Edellisestä kerrasta onkin taas aikaa, mutta puolustaudun tuolla törkeällä työmäärällä.

TULE-jakso on loppumaisillaan, mutta tässä vaiheessa ei saa vielä luovuttaa - saati sitten hengähtää hiukan tai ottaa hetken vähän rennommin. Ei, nyt alkaisi olla loppukirin paikka, ja kaikista hyvistä aikomuksistani ja yrityksistäni huolimatta sille on jälleen tarvetta. Vaikka yritän työskennellä jakson alusta saakka ahkerasti, en joko tee sitä jollain tapaa oikein, tai sitten ajalliset käyttövarani eivät yksinkertaisesti riitä tarpeeksi kovaan suoritustehoon. Kirittävää riittää, ja saan taas nolona kuunnella, kuinka hyvin kaikki muut osaavat jo kaiken. Häpeä on onneksi ihan tehokas motivaattori.

Tänään oli viimeinen virallinen dissektio. Vaikka tunsinkin kokevani suurta vääryyttä jäämällä dissektioarvonnan ulkopuolelle, olen loppujen lopuksi ollut oikein tyytyväinen myös niihin tunnin demoihin, mitä meille muille järjestettiin. Eihän tunnissa ehdi läheskään yhtä paljon kuin kolmessa, mutta ennakkoluulojeni vastaisesti pääsimme kuitenkin näkemään kaiken ihan läheltä, kokeilemaan ihan omilla sormillamme ja käyttelemään vähän veistäkin. Se oli ihan mukava ensikosketus tähän osa-alueeseen ilman puuduttavaa kolmen tunnin seisoskelua. Huomiseksi olisi tarjolla vielä ylimääräinen dissektiomahdollisuus, 8.15 alkaen. Minulla se tarkoittaa heräämistä 4.55, joten vielä tässä vaiheessa en tiedä, olenko mukana. Yritän ainakin, mutta huomiseksi on vielä niin paljon tekemättömiä töitäkin, etten tiedä, pääsenkö missään inhimillisessä ajassa nukkumaan tänään. Ja silmät ummessa lienee turha heilua muiden tiellä.

Dissektiot herättävät luonnollisesti aika paljon ajatuksia kaikissa opiskelijoissa. En itse osannut varsinaisesti pelätä niitä etukäteen, vaan enemmänkin odotin kokemusta varovaisen uteliaana. Erilaiset aistimukset asian tiimoilta eivät olleet niin voimakkaita kuin olisi voinut kuvitella, joten loppujen lopuksi työhön jäi hyvin kliininen suhtautuminen päällimmäiseksi tunnelmaksi. Kovasti asialla ei ymmärrettävistä syistä voi retostella (kamerakin jäi kotiin), joten joudun toteamaan vain, että pidin kokemuksesta, vaikkei se niin ihmeellistä ollutkaan kuin olin etukäteen kuvitellut. Meidän osaltamme dissektio rajoittui lisäksi tuki- ja liikuntaelimistön alueeseen, joten esimerkiksi sisäelimet jäivät tältä erää tutkimatta kokonaan.

Dissektioissa huomasin osaavani anatomiaa vielä aivan surkean huonosti. Siis todella surkean. En ole lainkaan samalla tasolla kuin muut opiskelijat tuntuvat olevan, joten työtä todella riittää. Anatomiahan on käsittämättömän laaja kokonaisuus, jota lienee mahdotonta täydellisesti hallita koskaan, mutta itse kompastelen tällä hetkellä jo pelkästään sen kanssa, etten tiedä, mitä juuri tämän kurssin jälkeen pitäisi hallita - mikä on tärkeää juuri nyt? Kuinka paljon tästä nyt luetusta kertautuu vuosien aikana useasti, ja kuinka paljon on käytännössä tämän kevään opiskelujen varassa? Tällä hetkellä kokonaisuus tuntuu ihan vähän liian suurelta hallittavaksi viikon päästä tentissä, mutta eiköhän se tästä lähde avautumaan pienempiin osiin pilkkoessa.

Huomenna on kiireisen viikon viimeinen päivä. Perjantai-illaksi lähden purkamaan paineita varastolle, mutta sen jälkeen alkaa jälleen lukuloma. Tämän viikon jälkeen ajatus siitä, että voin vain istua kirjastossa ja lukea, tuntuukin ihan lomalta. Ei kovin rentouttavalta, mutta lomalta silti.

Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia

2011-02-08T10:07:00.000-08:00

Tässä huomisiin harjoituksiin valmistautuessa mielikuvitus on vähän köyhänä otsikoinnin suhteen. Ajankohtaisuuden puutteesta sen sijaan ei voine syyttää, sillä täällä tosiaan opiskellaan parhaillaan tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa. Jos oikein ajankohtaista informaatiota haluatte (en tiedä miksi kukaan haluaisi, mutta perversioita on monenlaisia) , niin juuri tässä ja nyt on työn alla "selkä, niska ja luinen thorax". Aamun vastaava harjoitus käsitteli alaraajan anatomiaa, joten nousujohteiselta vaikuttaa tämä äkillisesti alkanut anatominen ura.

Kyseessä on siis jakso, jonka teemana on "liikkuminen". Opetussuunnitelma sisältää kaikennäköistä osteoporoosi- tai sidekudoksen paraneminen -luennoista tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa käsitteleviin harjoituksiin ja dissektioihin. Myös suturointia pääsemme harjoittelemaan ensimmäistä kertaa. Käsillä oleva jakso on monella tapaa mielenkiintoinen; erityisesti dissektioita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Itse asiassa varmaan noin kahdeksan vuoden ikäisestä saakka. En ole neljän vanhasta saakka hinkunut lääkäriksi, enkä varmaan juuri normaalia enempää lapsena edes leikkinyt niitä lääkärileikkejä, mutta hyvin nuoresta saakka olen todella palavasti halunnut päästä näkemään ja tuntemaan, miltä ihminen näyttää ihon alta. Mistä ihminen koostuu, ja miten eri elimistön osat liittyvät toisiinsa. Alkujaan tämä haave on syntynyt kai lapsuuden päänsäryistä (migreenipotilas), kun pää kipeänä haaveilin, että ihmisessä olisi vetoketju, jonka voisi tarvittaessa avata, ja sitten etsiä sen kipeästi puristavan lihaksen, joka saa pään särkemään, ja hieroa sen taas kuntoon. Täsmähoitoa parhaimmillaan.

Joka tapauksessa. Pitkäaikaisesta haaveilustani johtuen oli erittäin viiltävää kuulla, että juuri meidän vuosikurssimme kohdalla on dissektio-opetusta jouduttu olosuhteiden pakottamina karsimaan. Vanhan laitoksen dissektiosalin ilmastointi ei täytä työterveysvaatimuksia, sillä salin formaldehydi-pitoisuudet ovat jatkuvasti liian korkeat. Edellä olevasta johtuen dissektiomateriaalina joudutaan tästä lähtien käyttämään balsamoidun sijaan pakastettua opetusmateriaalia. Ja, koska opetusmateriaalia ei olla syksyisen terveystarkastuksen jäljiltä ehditty saamaan tarpeeksi, on dissektio-opetusta jouduttu rajaamaan niin, että osallistumaan pääsevät vain 36 arvalla valittua onnekasta. Loput 61 joutuvat tyytymään tunnin demonstraatioihin. Mihinkään ei tietysti pääse itse koskemaan. Ja jostain syystä nämä kolmekymmentäkuusi onnenkantamoista pääsevät suorittamaan dissektion kolmesti, sen sijaan, että kaikki pääsisivät tekemään siitä osan edes kerran.

Ei liene vaikea arvata, minkälainen arpaonni minulla oli.

En itse ymmärrä, minkä takia tällaiseen ratkaisuun on päädytty - kaipa sille syynsä on - mutta tämän informaation jälkeen tuntui kovin surkuhupaisalta, kun vanha ja arvostettu anatomian asiantuntija kävi ihan paikan päällä kertomassa meille, kuinka "medisiinari ei ole oikea medisiinari ennen kuin on päässyt dissekoimaan". En tiedä, mitä me vähemmän onnekkaat sitten jatkossa olemme suhteessa näihin muihin, mutta hitto vie - minä ainakin haluan olla ihan oikea medisiinari tasan samaan aikaan kuin kurssikaverinikin!

Voi tätä katkeruuden määrää! Kynnet ovat jo harmistuksesta lyhyiksi jyrsityt, kengänkannat polkemisesta puhki kuluneet, ja hampaiden kiillekin lienee kohta muisto vain.

Muuten jakso on alkanut valtavalla työmäärällä sekä uudella flunssatartunnalla. Kaksi edellistä eivät oikein sovi yhteen, joten tällä hetkellä elimistössä käydään ankaraa taistelua. Juuri nyt ei olisi aikaa sairastella, joten eteenpäin tarvotaan vaikka takaperin hangessa.

Karttuuko tieto?

2011-01-26T06:37:00.000-08:00

Tänään oli vuorossa karttuvan tiedon testi, osa 2/18. Kt-testit ovat siis kolme kertaa vuodessa järjestettäviä yleistenttejä, joihin osallistuvat kaikki opiskelijat ensimmäisestä vuosikurssista viimeiseen. Kysymyksiä on vajaat parisataa (viimeisimmässä 175), joista saa sitten vastata juuri niin moneen kuin kokee osaavansa - tai uskaltavansa arvata. Arvostelu on ilmeisesti vielä vähän kokeiluasteella; ensimmäisessä kt-testissä puolet opiskelijoista pääsi ryhmään, jossa oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, väärästä ja tyhjästä ei mitään. Toisella puolikkaalla väärästä vastauksesta sai puoli pistettä miinusta. Tämänpäiväisessä testissä kaikki arvosteltiin jälkimmäisellä tavalla.

Kt-testin kysymykset ovat tasapuolisesti eri aloilta; anatomiasta, anestesiologiasta, biokemiasta, epidemiologiasta, farmakologiasta, fysiologiasta, geriatriasta, ihotaudeista, keuhkosairauksista, kirurgiasta, korvataudeista, lastentaudeista, mikrobiologiasta, neurologiasta, oikeuslääketieteestä, patologiasta, psykiatriasta, radiologiasta, silmätaudeista, sisätaudeista, synnäristä, syöpätaudeista, työterveydestä ja yleislääketieteestä. Suuri osa kysymyksistä koskee (ainakin tuntuu koskevan) erilaisia lääkityksiä; “potilaan status on *piip*, mitä määräät hänelle lääkitykseksi?”. Joukossa on myös erilaisia tutkimuksia koskevia kysymyksiä (“validi hoitotoimenpide tilanteessa x?”), vähän jotain lääketieteelliseen tutkimukseen liittyviä (“satunnaistetun tutkimuksen edut?”) ja sitten meille ykkösille lohduksi, ja vähän vanhemmille opiskelijoille kai piristykseksi tarkoitettuja “helppoja” kysymyksiä, tyyliin “ihon kerrokset?” tai “tunica mediaa erityisesti kuvaava piirre?”. Vastausvaihtoehtoja on 3-5, ja oikea valitaan sitten optista lomaketta suttaamalla. Mitään esseitä ei siis ole tarkoituskaan kirjoittaa.

Vaikka satuin itse ensimmäisessä kt-testissä siihen helpommalla pääsevään ryhmään (virheistä ei sanktioita), en silti kokenut järkeväksi arvailla oikeita vastauksia. Se kun ei olisi kertonut osaamisestani yhtään mitään. Vastasin siis silloin, kuten tänäänkin, ainoastaan niihin kysymyksiin, joihin edes kuvittelin osanneeni vastata. Tällä kertaa kuitenkin vielä vähän tarkemmalla seulalla kuin viimeksi, koska en halunnut menettää edes niitä vähäisiä pisteitä hövelillä arvailulla.

Kt-testeillä ei liene juuri minkäänlaista merkitystä arvioinnin kannalta. Niissä ei siis voi saada hylättyä, eikä niitä voi joutua uusimaan. Testi järjestetään kolme kertaa vuodessa, joten kuuden opiskeluvuoden aikana ehtii siis tekemään tuon kahdeksantoista testiä. Muistaakseni vain kahdesta saa olla pois. Joskus voi tulla ihan oikeasti sellainen tilanne, ettei testiä pääse tekemään, joten en ole toistaiseksi jättänyt testejä väliin - vaikka tässä vaiheessa koulutusta testiin osallistuminen tuntuukin vähän vitsiltä, kun osaamista on niin vähän, että ne koulutuksen pohjalta validit kysymykset taitavat olla yhden, tai maksimissaan kahden käden sormilla laskettavissa. On kai sitä silti hauska tulevaisuudessa piirrellä jonkinnäköistä käyrää oman osaamisensa kehittymisestä. Toivottavasti se käyrä on silloin mahdollisimman nousujohteinen.

Tenteistä puheen ollen; lisääntyminen, kasvu ja kehitys meni nätisti läpi.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

2011-01-11T06:48:00.000-08:00

Sain tänään vihdoin suoritettua tuon edellä mainitun syyslukukaudelta rästiin jääneen tentin. Ainakin tällä hetkellä vielä luulen saaneeni sen suoritettua, sillä tuloksethan eivät ole vielä tulleet, mutta luotan alhaiseen läpipääsypistemäärään ja omiin vastauksiini. (Ja voi, kuinka noloa nyt olisikaan saada hylsy!)

Mukava tentti kaiken kaikkiaan, aiheena lisääntyminen, kasvu ja kehitys - noin niin kuin pienimuotoisena kokonaisuutena. Kurssi itsessään sisälsi ihan kaikkea embryologista nuoruusiän psyykkiseen kehitykseen, sikiötutkimuksista kehitysvammaisuuden eri muotoihin, lantion ja istukan anatomiasta aborttilainsäädäntöön. Ei mikään kovin kevyt paketti - varsinkin, kun kurssi itsessään tuntui katastrofaaliselta tehtävävyöryltä, jonka suhteen ei saanut koko kurssin aikana kehitettyä kunnollista hallinnan tunnetta. Kun tähän lisätään vielä kuukauden joululoma ilman ajatustakaan asialle, oli kieltämättä mielenkiintoista yrittää viikossa palautella mieleen koko kurssin sisältö.

Itse tentti oli aika samaa sarjaa kuin kurssi; vähän kaikkea - paitsi anatomiaa. Enkä nyt aio pilata tunnelmaa kertomalla, mitä aihealuetta opiskellen itse vietin viime yön unettomat tunnit. Onneksi sentään opiskelen alalla, jossa mikään luettu ei ole koskaan turhaa. En oikeasti yritä pääasiassa opiskella tenttiä varten, vaan tulevaa ammattiani varten. Mistä päästäänkin sujuvasti päivän varsinaiseen pohdintaan...

Tentit kun yleensä tapaavat sisältää kysymyksiä hyödyllisistä ja yleistajuisista suurista linjoista aina niihin pilkunviilausnippelitietoihin, joita yksikään valmistunut (saati sitten muutaman vuoden työelämässä ollut) ei varmasti enää muista. Nämä ovat niitä asioita, joita opiskellaan kai sitten tenttiä varten. Sellaisia, joita ei varsinaisesti myöhemmässä elämässä enää tarvita - tai jos jostain syystä tarvitaankin, ei niin akuutisti, etteikö tietoa voisi silloin hankkia rauhassa uudelleen. Jos periaatteessa tietää tällaisesta asiasta jotain (eli tarpeeksi ymmärtääkseen asian), mutta ei osaa tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseen asiasta, niin onko väärin, jos tentissä ei edes yritä vastata tällaiseen kysymykseen? Onko se jollain tavalla luovuttamista, laiskuutta tai muuten vain suuri vääryys?

Entisessä elämässäni periaatteenani oli, että kaikkiin kysymyksiin vastataan. Edes jotain. Jos ei osata, vastaus keksitään. Olen kirjallisuuden opintojeni aikana kirjoittanut käsittämättömän monta konseptillista puhdasta paskaa - ja ihmetellen päässyt jokaisesta tentistä läpi (vielä ihan kohtuullisilla arvosanoilla). Nykyisessä elämässäni ei arvosanoja harrasteta. On vain maksimipistemäärä, läpipääsyyn vaadittava pistemäärä ja edellisestä seuraava tulos: hyväksytty/hylätty. Kun tentissä sitten tulee vastaan jokin kohtuullisen triviaali tehtävä, josta en tiedä/muista tarpeeksi kirjoittaakseni mitään järkevää, jätän mieluummin vastaamatta kuin rankaisen tarkastajia arkillisella paskanjauhantaa; samojen sivistyssanojen toistoa, kiertelyä ja kaartelua. Suuret linjat yritän toki lähtökohtaisesti osatakin jo tenttiin mennessä.

Onko fiksua vai väärin olla edes yrittämättä?

Askel kerrallaan

2011-01-03T09:24:00.000-08:00

Töissä tulee toisinaan vastaan tehtäviä, jolloin edessä on loputon kasa lajiteltavaa tavaraa. Toinen toistaan pienempiä ja hankalampia paketteja, jotka eivät tunnu loppuvan, vaikka kuinka heiluisi. Niin ikään hurttien kanssa ulkoillessa eksyn välillä jonnekin susirajojen taakse, niihin kaikkein tiheimpiin risukkoihin ja upottavimpiin kinoksiin, joista poispääseminen tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ennen onnistuin yllyttämään itseni tällaisissa tilanteissa lievän paniikkikohtauksen partaalle - nykyään pysähdyn, hengitän syvään, ja keskityn tietoisesti etenemään askel kerrallaan. Lenkillä kirjaimellisesti, töissä vähän vertauskuvallisemmin.

Kuuden vuoden opinnot tuntuvat välillä ajatuksena ihan samanlaiselta suolta kuin ne pisimmät ja pahimmat hangessa rämpimiset. Pitkän joululoman aikana sitä oikeasti ehtii jo unohtaa mitään edes opiskelevansa. Lääketieteen opiskelijan identiteetti on lievästi hakusessa, opiskelijaelämä yleisesti vielä pahemmin. En oikein vielä osaa asennoitua opiskeluun niin, että kieltäytyisin töistä keskittyäkseni opiskeluun. Kun pomokin on sitä mieltä, että luen sitten myöhemmin.

Onneksi opinnot on sentään tiedekunnan tasolta jo jaoteltu pienempiin osa-alueisiin. Jossain tietokoneeni uumenissa on sekin paperi, jossa kerrotaan, mitä opiskelen seuraavien kuuden vuoden aikana missäkin jaksossa. Omaksi tehtäväkseni jää ilmestyä paikan päälle, osallistua ja opiskella. Luento kerrallaan, ryhmätyö kerrallaan, jakso kerrallaan, vuosi kerrallaan. Askel kerrallaan.

Seuraava askel on uusi lukukausi, uusi jakso ja sen uuden jakson aluksi vanhasta jaksosta rästiin jäänyt tentti. Oi kuinka mukavaa olisikaan ollut lomailla huolettomana koko kuukausi (vaikka töissä tämäkin loma sitten lopulta kului), mutta koska koepäivä kului kuumeisena kotona, on tulevaa tenttiä nyt huolella hermoiltu koko joululoma. Lukeminen on tietysti vielä vähän niin ja näin.

Jos tästä ottaisi vaikka ensimmäisen askeleen tuonne kirjojen suuntaan.

Kohti koeviikkoa

2010-12-04T07:12:00.000-08:00

Eilen oli tämän vuoden viimeisen jakson viimeinen luento. Enää on jäljellä ensi viikon lukuloma, perjantain tentti ja sen jälkeen auvoisa kuukauden joululoma. "Loma" nyt on jälleen kerran itseni kohdalla lähinnä huono vitsi, sillä palkkatyö ja muut opiskelut kutsuvat. Olisi mahtavaa, jos ensi vuoden ensimmäisen jakson asioitakin ehtisi kerrata jossakin vaiheessa.

Vuoden viimeinen jakso päättyi osaltani lähinnä karmeaan yskänpuuskaan. Aamulla kouluun lähtiessäni oli kurkku hieman kipeä, junamatkalla alkoi jo jonkin verran yskittää. Seminaarin pärjäilin lähinnä yskänpastilleja imeskellen, kotimatkan yskin kuin keuhkotautinen. Yöllä nousi kuume ja täällä sitä nyt ollaan - tadaa - sairaana! Mahtava alku koeviikkoon, joka opiskelumääränsä puolesta pitäisi pystyä käyttämään sataprosenttisesti hyödyksi. Vaan voinpa ainakin hyvällä syyllä perua pari sovittua menoa huomiselta ja maanantailta, ja yrittää edes vähän opiskella. Tänään olo on ollut kyllä sitä kuuluisaa jyrän alle jäänyttä, enkä ole edes harkinnut opiskelevani. Vanhan tentin ja yhden kertausmonisteen sentään tulostin katseltavaksi.

Tässä jaksossa on todella niin paljon opiskeltavaa, että olen jo ihan hiukan varautunut siihen ajatukseen, että joutuisin käymään tammikuussa uusintatentissä. Siis, jos tästä nyt tulee joku pidempikin sairaskausi. On tässä jaksossa sentään jotain opiskeltukin, joten käyn toki kokeilemassa tenttiä, ja yritän nyt sairaanakin saada edes kohtuullisen paljon luettua, mutta sairauden varjolla yritän uskotella itselleni, ettei "uusinta ole häpeä". Vaikka on se vähän.

Voihan toki olla, että tästä taudista selvitään vain parin päivän lepäämisellä. Vaikea tosin uskoa, kun puolisolla on jo toinen sairasviikko hyvässä alussa.

Terveisiä kotilääkiksestä

2010-11-16T07:00:00.000-08:00

Vaikka opiskelu vaatiikin paljon läsnäoloa ja sitä myöten paljon matkustamista, on onneksi myös näitä päiviä, jolloin omalla ryhmällä ei ole mitään pakollista, jolloin voin hyvillä mielin jäädä kotiin opiskelemaan.

Vielä paremmin mielin nököttäisin tässä tietokoneella, jos kotiopiskelu olisi puoliksikaan niin tehokasta kuin sen pitäisi olla. Jos ei olisi aina jotain, joka häiritsee.

Tässäpä kuvaus tämänkertaisesta kotiopiskelupäivästäni:

06.00 Herätys ja aamulenkille Rakin ja Piskin kanssa.
On kaikkein kätevintä herätä samaan aikaan puolison kanssa, kun silloin kuitenkin herää eikä ihan heti saa unta uudelleen, kun "sivukorvalla" kuuntelee puolison aamutoimia ja koirien toiveikasta hännänläpsyttelyä. Rakki ja Piski reagoivat hyvin herkästi pieneenkin käännähdykseen sängyssä - ne kun tulkitsevat ne satavarmoiksi lenkillelähtö-signaaleiksi.

06.30 Lenkiltä, omat aamutoimet ja aamupala. Sähköpostit, blogilista ja facebook.
Kotiaamuina kärsin kummallisesta aamupalahaluttomuudesta. Normaalina aamuna syön reippaasti heti herättyäni, mutta niinä aamuina "kun on aikaa" ei jostain syystä maistukaan. Aamutoimet laajentuvat siis internetin ihmemaahan, ja saatankin yhtäkkiä huomata käyttäneeni tunnin tai puolitoista blogien lukemiseen aamupalan ollessa edelleen syömättä.

08.00 Se oikea aamupala.
Tässä vaiheessa oikeasti maistuu, ja usein innostunkin valmistamaan jotain keskivertoaamiaista (soijajugurtti ja leipä) terveellisempää. Saattaa siis hieman kestää.

08.45 Töiden aloitus
Avaan toiveikkaana uusimman tutorin auki työpöydälle. Netistä MOT:n sanakirja ja muutama asiaan liittyvä artikkeli auki. Myös fysiologian, histologian, embryologian ja naistentautien oppikirjat ilmestyvät pimentämään näkymää. Tässä vaiheessa tuntuu vielä hyvältä. "Kyl tää tästä kato, teen nyt noppaa nää täst pois alta ja loppupäivän voin sit kertailla/opiskella rästijuttuja/tehdä jotain hauskaa".

09.30 Lamaannus
Yhtäkkiä huomaan tuijottaneeni kuvaruutua tyhjin silmin ainakin kymmenen minuuttia. Aikainen aamuherätys kostautuu - etenkin, kun aamutee jäi juomatta. Olo on pöhnäinen ja koirien valtaama sohva houkuttelee. Jos sitä hetkisen lepäisi..

10.55 Herätys, vol 2.
Rakki ja Piski ovat jo hyvän hetken tunkeneet kylmiä kuonojaan naamaani. Päiväunista seuraava tokkura on armoton, tuntuu ihan betoniin valetulta. Urhoollisesti raahaudun silti tietokoneelle. Saan kirjoitettuakin sentään muutaman kappaleen.

11.45 Lenkille
Lyhyt aamulenkki kostautuu aina, mutta aamun pimeässä ei oikein viitsi vielä lähteä metsiin rämpimään. Rakki ja Piski käyvät toiveikkaina tökkimässä minua, toinen äänen kanssa, toinen ilman. Hiljainen vingunta säestää lukemisyrityksiäni. Kaikkien kannalta on hyvä valinta lähteä tässä vaiheessa sinne pitkälle lenkille, unentokkuraiset aivot heräilevät ja koirat rauhoittuvat.

14.00 Välipala
Jos liikkuu, tulee nälkä. Välipalan kanssa kuuluu lukea lehtiä. Se ensimmäinen lääkärilehti tuli jo luettua kannesta kanteen, joten tyydymme viihteellisempään tarjontaan. Ei kehitä, mutta viihdyttää.

14.30 Opiskelua
Vasta tässä vaiheessa saan oikeasti aloitettua opiskelun. Työ etenee ja on kiinnostavaa. Sääli vain, että kello on jo aika paljon..

15.30 Sosiaalista elämää
Kaveri soittaa yllättäen. Emme ole puhuneet lähes vuoteen, joten kuulumisia tulee vaihdettua vähän perusteellisemmin. Perun sentään tämäniltaisen tapaamisemme päivän kurjaan opiskeluhistoriaan vedoten. Koiratkin pitää ruokkia.

16.00 Takaisin sorvin ääreen

17.00 Yhteenveto
"Tänään on ollut kyllä taas tosi huono opiskelupäivä. Mun piti saada aikaiseksi vaikka mitä, mutta mihin se kaikki aika taas livahti. Puolisokin tulee kohta töistä ja sitten pitää tehdä ruokaa. Blogikin pitäisi päivittää.."

--------------------------------------------------------------------------------------------

No, en tokikaan päätä opiskelujani tähän. Kirjat ovat edelleen auki, työt kesken ja huomiseksi saatava valmiiksi. Todennäköisesti tuhraan tässä taas pienissä erissä koko illan sitä ruoanlaittoa lukuun ottamatta, lopetan sitten illalla myöhään ja totean taas, että en oikeasti ehtinytkään kaikkea, mitä halusin. Onneksi on vielä seuraavan aamun junamatka. Jos vain pysyn hereillä, enkä torku koko matkaa niska kenossa.

Olisikohan tälle ryhdittömyylle tehtävissä jotain?

Onko fiksua olla vähän laiska?

2010-10-31T02:24:00.000-07:00

Ensimmäisen tentin tuloksia odotettiin jännityksellä, mutta läpihän se onneksi meni. Tulevissa tenteissä olisin kuitenkin jo tentin jälkeen mieluusti varma läpäisystä. Tällä viittaan nyt siis siihen, että jospa jatkossa osaisi valmistautua paremmin ja aikaisemmin.

Koulun käytävillä olen kuullut nyt useampaankin otteeseen pohdintoja siitä, mitä sille pääsykokeiden aikaiselle, järjettömälle lukumotivaatiolle on oikein tapahtunut. Pääsykokeisiin lukiessa sitä uhrasi hetkellisesti koko elämänsä pelkälle opiskelulle, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että "jos sen opiskelupaikan saan, luen niin paljon, että osaan kaiken jo etukäteen, ja teen niin järjettömästi töitä, että olen takuulla aina paras kaikessa". Opiskelujen alettua sitä kummasti kuitenkin jättää koulutöitä vähän viime tippaan, menee välillä sieltä, mistä aita on matalin, ja tentin tehtyään toivoo kädet ristissä, että saisi edes sen läpipääsyyn vaadittavan pistemäärän. Miten tässä näin pääsi käymään?

Itse olen sitä mieltä, että kyse on ennen kaikkea tehokkaasta itsesuojelusta. Osittain toki myös mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, mutta ennen kaikkea itsesuojelusta. Puoli vuotta tai vuoden pääsykokeisiin lukiessaan se lukemisen päämäärä on käsinkosketeltava ja erittäin lähitulevaisuudessa sijaitseva. Tammikuussa kirjastossa istuessaan toukokuu oli aina kulman takana, eikä koskaan "sitten joskus kun". Lyhyellä aikavälillä mikä tahansa ponnisteleminen onnistuu, ja on suotavaakin niiden tavoitteiden saavuttamiseksi. On "helppoa" jättää ystävät ja muu elämä puoleksi vuodeksi, ja keskittyä opettelemaan Galenosta ulkoa, mutta teepä samaa viisi ja puoli vuotta. Voihan niinkin tehdä, ja toki jotkut tekevätkin, mutta väittäisin, että alttius mielenterveysongelmiin kasvaa melkein samassa suhteessa. Olisihan sitä hienoa olla aina paras, ja osata luentokalvot ulkoa jo ennen luentoa, mutta kun vähemmälläkin selviää, niin vähempään sitä yleensä myös turvautuu. Kavereita on kiva nähdä silloin tällöin, töissäkin pitää joidenkin käydä aina välillä, ja pitää siitä terveydestäänkin huolehtia liikkumalla muutenkin kuin luentosalin ja kirjaston välillä.

No. Ahkerampikin voisi toki olla. Ei sinne toiseen ääripäähänkään kannata lipsua. Toisessa ääripäässä luennoilla ei käydä juuri lainkaan, tai käydään lähinnä naureskelemassa kavereiden kanssa, tutorit huitaistaan edellisenä iltana muutamalla wikipediasta löydetyllä lauseella, anatomian opiskelu jätetään kokonaisuudessaan tenttiviikolle, ja muu opiskeluaika pyhitetään lähinnä hauskanpidolle. Lääkiksessäkin kaikenlaisia kissanristiäisiä järjestetään melkein joka illalle, tai joka viikolle nyt ainakin. Kaikenlaiseen järjestö- ja muuhun opiskelija-aktiiviseen toimintaan saa hukattua tunteja ihan tolkuttoman määrän, jos vain niin haluaa. Mutta vaikka sisään onkin päässyt, niin ei sieltä töitä tekemättä kyllä koskaan pääse ulos. Onneksi.

jk. kaksi miespuolista opiskelukaveria keskustelivat muuten eräänä päivänä näistä lääkikseen liittyvistä blogeista (terveisiä vaan sinne, jos tätä päädytte joskus lukemaan). Pojat olivat kovasti sitä mieltä, että näitä blogeja kirjoittelevat vain ne 20%:n parhaimmistoon kuuluvat hikarit. Että terveisiä täältä 20%:n parhaimmistosta..:) Todellisuudessa totuus taitaa löytyä sieltä toisesta päästä. Tai jostain siltä väliltä.

1/n

2010-10-17T09:04:00.000-07:00

Ensimmäinen jakso lienee kunnialla selvitetty.

Ensimmäinen tenttiviikko oli mahtava kokemus, vaikka viidestä annetusta lukupäivästä onnistuinkin floppaamaan kolme kokonaista päivää järjestämällä itselleni ihan muuta tekemistä. Eläinten hoitojärjestelyistä johtuen "jouduin" viettämään viikonlopun Jyväskylässä, mikä rentouttavista vaikutuksistaan huolimatta osoittautui virheeksi tentiin lukemisen osalta. Kaksi kokonaista päivää sentään istuin kirjastolla kertaamassa luentomuistiinpanoja. Jotta en vaikuttaisi täysin opiskelupaikkaani ansaitsemattomalta luuserilta, voin lohduttaa kertomalla, että olin toki aloittanut tämän kertaamisen jo edeltävällä viikolla pieninä pätkinä niillä lohduttoman pitkillä koulu- ja kotimatkoilla. Tähän tarkoitukseen ne toki ovat omiaan..

No niin. Kaksi päivää kertausta, ja toisena päivänä olin jo niin liekeissä lukemisesta, että tuskailin ajan loppumista. Olisin mielelläni sittenkin lukenut ne kaikki viisi päivää, oppinut vaikka ulkoa ne asiat, koska se nyt vain oli kivaa ja kiinnostavaa. Ja tämä jaksohan käsitteli vasta solubiologiaa. Ensi jaksossa tuntuu, että päästään vasta ensimmäistä kertaa käsiksi siihen lääketieteeseen, jota tuonne ollaan menty opiskelemaankin. Ja kyllä joo, tiedän, että on tärkeää tietää myös ne solutason taustat, mutta tarkoitankin tällä siis lääketiedettä sillä mittarilla, mitä ei opeteta missään muualla. Samat solubiologiat pääpiirteittäin kun olen kuitenkin opiskellut jo Jyväskylässä biologian peruskurssin osana.

Enää toivon, etten vain kuvitellut osaavani jotain, ja sain edes sen 18/49 pistettä, jotka läpipääsyyn vaadittiin. Siitäkin huolimatta, että unohdin jäsennellä vastaukseni ranskalaisilla viivoilla (sisäinen humanisti sulkee silloin tällöin silmänsä), ja pariin kohtaan kirjoittelin näemmä vähän omianikin.

Humanismista puhuen, Humanisti kysyi edellisen kirjoituksen kommenteissa, miten olen hakuaikanani pärjännyt sen faktan kanssa, että muut hakijat ovat suurimmaksi osaksi edellisen kevään ylioppilaita, ja kaltaiseni alanvaihtajatkin lähes poikkeuksetta luonnontieteellisiltä aloilta?

Täytyy myöntää, että tämä oli ehkä yksi pahimpia masentajiani hakuaikana. Tuntui, että kaikki muut hakijat ovat ajatusmaailmaltaan ja aivojen rakenteiltaan jo jotenkin etulyöntiasemassa minuun nähden - että ne ovat hengittäneet niitä helvetillisiä fysiikan lakeja syntymästään saakka, kun itse olen luonnontieteelliseltä ajattelultani kuin konttaava lapsi maratoonarin rinnalla. Varsinkin nämä luonnontieteellisiltä aloilta vaihtavat assosioituivat johonkin Einsteinista seuraaviin, vaikka nyttemmin tiedänkin, ettei esim. kemian yliopistotasoinen opiskelu ole välttämättä osoitus yhtään mistään. Ja että fysiikan perusopintojen opiskelu voi olla aika hukkaan heitettyä aikaa pääsykokeita ajatellen. Mutta silti ne ainakin ajattelevat kaikki jotenkin "fyysisesti" ja "kemiallisesti". Itse sen sijaan olen tällainen kauttaaltaan marinoitu humanisti, joka näkee tehtävänannoissa lähinnä pilkkuvirheitä, eikä opettamallakaan opi ajattelemaan, miten keuhkoihin voi vetää enemmän ilmaa kuin sinne käytännössä mahtuu.

No, kun sen oman humanistisen taustansa oppii hyväksymään, oppii myös sen, etteivät omat ajattelurakenteet ole niin kiveen hakattuja, ettei niitä pystyisi ajan kanssa muuttamaan. Fysiikan ajattelumaailmaa oppii laskemalla, samoin kemiaa. Pääsykokeissa ei vaadita mahdottomia (jälkikäteen on aina niin helppo lässyttää, kuinka se nyt on "vain niin rajallinen tietomäärä, mikä niihin pääsykokeisiin loppujen lopuksi pitää omaksua"), ja tämän vaiheen jälkeen koen, että humanistin taustasta on pelkästään hyötyä. Vältynpähän väkisinkin kasvamasta täysin ajattelultaan rajoittuneeksi lääkäriksi, jonka ajattelumaailma rajoittuu ihmiskehon sisäpuolelle.

Hyvän pohjakoulutuksen tae alasta riippumatta on mielestäni kaiken muun lisäksi se, että on kykenevä oppimaan myös uutta. Tuore ylioppilas tai entinen kemisti/fyysikko osaa ehkä fysiikan ja kemian kaavat vaikka unissaan, mutta saattaa olla hukassa pääsykokeen parikymmensivuista aineistoa tavatessaan. Sitä paitsi niistä tuoreista ylioppilaistakin vain prosentti tai muutama on niitä yhtälöitä hengittäviä yksilöitä - suurin osa on joka tapauksessa niitä keskivertokavereita, jotka ovat suoriutuneet lukioaikoinaan fysiikasta ja kemiasta ihan kiitettävästi, mutta jotka ovat olleen edellisinä vuosina kiinnostuneita ihan kaikesta muustakin. Niillä on vähän käryä kaikesta, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin oikeastaan mistään.

Ehkä fiksuin neuvo on olla ajattelematta niitä muita hakijoita. Tasan jokaisella hakijalla on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Omansa pitää vain tunnistaa, ja keskittyä niiden kehittämiseen. Helppoa, eikö?

Oikeita opintoja

2010-09-20T06:58:00.000-07:00

Ensimmäinen oikea jakso pyörähti sitten käyntiin heti johdantojakson päätteeksi. Siinä missä johdantojaksolla ei ollut mainittavasti sitä virallista ohjelmaa, on tämä käsillä oleva jakso ihan kohtuullisen ruuhkautettu. Joku voisi tähän kyllä väittää, etten minä tiedä mistään ruuhkaisista jaksoista vielä mitään..

Jakson aiheena on solu ja kudokset. Tarkempaa opetussuunnitelmaa pääsee halutessaan kurkistamaan esimerkiksi täältä, missä itse kävin viime vuosina useampaankin otteeseen motivoimassa itseäni. Jakson luennot ovat luonnollisesti kaikki solun/kudosten eri osia käsitteleviä, pitkälti G:n jokseenkin pintapuolisia oppeja syventäviä. Mikroskopointiharjoituksissa tutkitaan ohutsuoli- ja muita kudosnäytteitä, ja molekyylibiologian labrassa monistetaan omaa DNA:ta pientä geenitestiä varten. Jotta potilaskontakteja ei unohdettaisi, on jaksoon ympätty myös lääkärikierto sisätautiosastolla, luentoja potilaan anamneesin tekemisestä, palpoimisesta ja perkutoinnista sekä tietysti se verinäytteiden ottotekniikat -harjoitus, jossa ikään kuin itse asetutaan tekijän lisäksi myös kokijan rooliin. Viimeisin on ollut ehkä jakson puhutuin ja pidetyin osuus - onhan se nyt jännää päästä ihan oikeasti tekemäänkin jotain.

Tutoreiden ongelmat ovat tämän jakson osalta käsitelleet niin ikään soluja, kudoksia ja geenejä, ja olen ollut itseni lisäksi huomaavinani myös muissa pientä kärsimättömyyttä asian tiimoilta. Galenos on useimmilla tuoreessa muistissa, lukion biologia sekin osalla vielä lämpimänä mielessä, ja osa on ehtinyt kertaamaan käsiteltävät asiat useaankin kertaan joko teknillisellä tai tavallisella yliopistolla. Motivaatiota soluelinten tehtävien kertaamiseen tai proteiinisynteesin opiskeluun (jälleen kerran) on ollut pakko välillä vähän kaivaa. Perusasiat on toki osattava hyvin, mutta väliin olisi ehkä suotavaa heitellä jotain porkkananpalasia. Ja toki heitelläänkin, verinäytteen ottotekniikat oli ainakin itselleni juuri sellainen.

Toista jaksoakin on jäljellä enää pari viikkoa, sitten on koeviikko, ensimmäiset tentit ja ensimmäinen "lukuloma". Seuraavaa jaksoa odotellaan jo kärsimättömänä vaikkei entisestäkään ole vielä selvitty.

Ensikosketus

2010-09-09T00:59:00.000-07:00

Kaksi ja puoli viikkoa lääketieteen opintoja takana. Lääketieteen näkökulmasta ei kovin merkittävä saavutus, mutta omasta näkökulmastani aivan valtava.

Opiskelu on ollut kaikkea sitä mitä odotinkin; joissakin asioissa vähän enemmän, joissakin asioissa vähän vähemmän. Pääpiirteissään odotukset ovat kuitenkin täyttyneet niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensimmäiset kolme viikkoa meillä on ollut, ja puolen viikon ajan on edelleen, orientoivia opintoja ns. johdantojakson puitteissa. Opinnot ovat pääasiassa olleet opiskeluun ja tulevaan ammattiin tutustumista; lääkärin työtä esitteleviä seminaareja, kampuskierroksia, vähän lääkärin etiikkaa ja ensihoitoa, vuorovaikutustaitoanalyyseja lääkärin vastaanottoja seuraamalla (täällä pääsi näkemään ihan eläviä potilaita), sekä tietysti tutorryhmiä ja ryhmässä työskentelyn harjoittelemista. Tutorryhmätyöskentelyhän on näissä PBL-menetelmää hyödyntävissä yliopistoissa hyvin olennainen osa opintoja, joten tätä on nyt sitten heti ensimmäisestä päivästä saakka harjoiteltu helpoilla potilastapauksilla sekä yleissivistävillä pähkäilytehtävillä.

Kakkoskurssilaisten, eli ns. hupitutoreiden toimesta ensimmäiset viikot ovat olleet täynnä erilaisia aktiviteetteja, jotka olen itse onnistuneesti skipannut. Kävin sentään edes ensimmäisenä iltana ottamassa vähän kontaktia muihin uusiin, mutta sen jälkeen väliin ovat jääneet niin toogat, ensimmäiset baarikierrokset kuin nuotio-iltakin. En ole mikään bilettämisen suuri ystävä, joten baarikierroksille en edes haikaile, mutta tuon metsäretken missaaminen jäi kyllä vähän harmittamaan. Pitkähkön koulumatkani ja kotona odottavien huollettavien vuoksi joudun kuitenkin tekemään vähän kompromisseja vapaa-ajan käyttöni suhteen, joten keskityn nyt sitten käymään lähinnä luennoilla.

Koulumatkat ovatkin olleet järkytys nro 1. Vaikka virheellisesti ennalta oletettu junamatka-aika tippuikin 2,25 tunnista 1 h 40min:iin, on kokonaismatka-aika edelleen yhteen suuntaan kaksi tuntia, missä on näille lihaksille noin puolitoista tuntia liikaa. Kyllähän ne junamatkat kuluvat näppärästi esimerkiksi Housea katsellessa, nukkuessa tai koulutöitä tehdessä, mutta jo pelkkä alituinen junaan juokseminen tai vaihtoehtoisesti junan odotteleminen aiheuttavat harmaita hiuksia, samoin kevyesti vuokran suuruinen junalipun hinta. Toisin kuin etukäteen kuvittelin, sen sijaan että koulupäiviä olisi viikossa vähän, mutta ne olisivat pitkiä, onkin viikossa keskimäärin viisi pakollista läsnäoloa vaativaa koulupäivää, jotka ovat lyhyitä. Kolmen vartin koulupäivä on varmasti ihanteellinen, tai vähintäänkin ihan sama, niille, joilla koulumatkan pituus on vähemmän kuin puoli tuntia. Minulle kolme varttia koulua tarkoittaa edelleen neljää tuntia junassa, mikä nyt ymmärrettävästi ei ole ihan ihanteellinen suhdeluku. Onneksi on sentään olemassa jaksojen loppuun sijoittuvat viikon lukulomat.

Ensimmäinen jakso on nyt siis lopuillaan. Toinen jakso alkaa ensi maanantaina, ja vasta tokan jakson lopussa ovat ensimmäiset tentit. Muutenkin ensi jakso näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Tiedossa on muun muassa verinäytteen ottoa, laboratoriotyöskentelyä, ja sairaalakierto. Jännää!

Niinjoo, en välttämättä osaa kirjoittaa opiskeluista ihan siitä näkökulmasta, mistä joku sitä haluaisi lukea, joten kysymyksiä ja toivomuksia saa aina esittää. KP:lle kiitokset muistutuksesta - kyllä tämäkin on ollut työn alla jo sen kokonaiset kaksi ja puoli viikkoa.

Koulutielle.

2010-08-20T08:54:00.000-07:00

Maanantaina, 09.15, alkaa kuusivuotinen matkani lääkäriksi. Arvioitu valmistumisaika 31.7.2016.

Koulun aloittaminen on melkein yhtä jännää kuin silloin melkein seitsemän vuotta sitten. Tai kymmenen. Tai yhdeksäntoista vuotta sitten. (Onhan näitä kouluja tässä tullut tosiaan käytyä). Pahin särmä jännityksestä lienee kuitenkin taittunut jo pääsykokeissa. Sen jälkeen, ja siihen verrattuna, kaikki loppu on ollut kuin kevyttä kesätuulta. Tottakai on jännää tutustua yli sataan uuteen kurssikaveriin, vetää ensimmäistä kertaa valkoinen takki ylleen, päästä sairaalaan muutenkin kuin potilaana, osallistua ensimmäiseen dissektioon, kokeilla PBL:n toimivuutta käytännössä, ekat tentit, ekat näytteenotot, ekat mitkä tahansa. Ihan kaikkein jännittävintä on kuitenkin arjen muovautuminen arjeksi. Sitä odotellessa.

Tulen todennäköisesti saamaan syksyn aikana lukuisia kummastuneita katseita kanssaopiskelijoiltani ja muiltakin ihmisiltä kertoessani näistä kummallisista opiskelujärjestelyistäni. Tällä hetkellähän tilanne on se, että opiskelupaikkani seuraavat kuusi vuotta tulee olemaan Tampere, kotipaikkani noin 200 kilometriä eteläisempi kaupunki ja taajamajunat seuraava harrastukseni. Päivittäiset koulumatkat tulevat viemään aikaa noin neljä ja puoli tuntia, ja rahaakin niin paljon, etten jaksa edes laskea niin moneen. Helpomminkin asiat voisi toki tehdä, mutta eipä se ole koskaan ollut minulle ominaista. Peruskouluaikoina koulumatkat nielivät helposti pari tuntia päivästä. Nyt olen kaksi kertaa niin vanha, joten kai minä jaksan kaksi kertaa pidemmät matkatkin.

Sieltä mistä aita on mahdottomin, vai miten se sanonta nyt menikään.

No, voi olla, että suunnitelmat elävät samaa vauhtia opintojen kanssa, tai nopeammin. Tämänhetkiset järjestelyt on tehty miehen työn ja koirien hoidon ehdoilla, muitakin mahdollisuuksia toki on, eikä niitä epäröidä käyttää, jos arki käy liian raskaaksi meille kaikille. Optimismia huokuen täältä silti ollaan lähdössä koulutielle, upouusi koulureppu selässä roikkuen. Tervetuloa seuraamaan fuksin arkea!

Välitilinpäätös

2010-06-22T19:56:00.000-07:00

Kädet täristen on hankala kirjoittaa.
Pääsin sisään.
Olen nii-ii-iin onnellinen!

Kartalla

2010-06-11T02:54:00.000-07:00

Olen viimeistä arkipäivää lomalla, maanantaina pitäisi jälleen palata kylmävaraston uumeniin. Oli outoa jälleen rankan opiskelukevään jälkeen virittäytyä ihan vain olemaan. Kaikki ne käsityöt, askartelut, pelit ja kirjat, joihin olin ajatellut syventyä hetisittenkunpääsykokeetovatohi, ovatkin tuntuneet jotenkin väärältä tekemiseltä. En ole oikein osannut orientoitua tekemään kaikkea hauskaa tai ihan mitä tahansa, sen jälkeen kun olen koko kevään (ja osan syksyäkin) elänyt kirjojeni parissa kuin osa-aikaspartalainen. En ole kuitenkaan osannut päättää, mitä tässä pitäisi oikein tehdä, joten olen sitten lähinnä nukkunut eri pituisia päiväunia vuoroin sohvalla, sängyllä ja lattialle levitetyllä patjalla koiranpedissä karvakavereiden kanssa. Vähän käynyt jossain kuntosalilla, lukenut yhden kirjan ja paljon lehtiä, syönyt vähän mitä milloinkin ja notkunut tietokoneella. Täytyy myöntää, että nyt loman loppua kohden osaisin jo vähän orientoituakin tähän ei minkään tekemiseen. Tuntuu ihan mukavalta. Vaan on se hauska päästä vähän töihinkin taas.

Päiväunet ovat joskus omien päivieni pahimpia vihollisia. Ne sellaiset päiväunet, joille nukahtaa pahaa aavistamatta kirjaa lueskellessaan, ja herää parin tunnin päästä täysin tokkurassa ja väsyneempänä kuin koskaan. Inhoan sitä tokkuraista tunnetta, joka ei meinaa mennä ohi, vaikka lähtisin koirien kanssa lenkille elvyttämään itseäni. Ainoa ajatus on vain takaisin peiton alle kömpiminen. Vaan kappas - onnistuin kehittämään oivan vastalääkkeen. Nykyään, kun olen nukahtamassa siihen petolliseen syvään uneen, ohjaan ajatukseni pääsykokeisiin. Noin sekunnin sadasosan jälkeen olen täysin hereillä. Vatsassa velloo, kun odottaa tuloksia, joista ei osaa kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta. En ole vieläkään kyennyt käymään missään katsomassa, mitä muut ovat tehtävistä ajatelleet, mitä muut ovat niihin vastanneet. Keuhkorakkulan halkaisijan ja kokonaispinta-alan ehdin kyllä jo tarkistaa, ja väärin olivat menneet, mutta jaksan silti pitää toivoa yllä - eiväthän ne mitään kymmenen pisteen kohtia olleet. Tämän laajemmaksi en ole spekulaatioitani ulottanut, etten menettäisi yöunianikin.

En ole oikein osannut ratkaista, mitä tekisin tulosten suhteen tänä vuonna. Pyytäisinkö miestä katsomaan ne, vai yrittäisinkö uskaltaa itse. Tuntuisi helpommalta, jos joku muu tekisi sen minun puolestani, mutta ei tunnu kovin reilulta sälyttää toisen vastuullekaan niiden huonojen uutisten kertomista. Varsinkin, kun olen tässä viime päivinä oppinut, ettei minun välttämättä itse tarvitse pettyä epäonnistumisestani lainkaan - lähipiirini tekee sen kyllä puolestani. Rohkaisee ihan älyttömästi kuulla tässä vaiheessa kommentteja tyyliin "äiti pettyy kyllä todella pahasti, jos et pääse". Vaan no - siinähän pettyy sitten. Olen itse yrittänyt nyt lomalla orientoitua myös siihen epäonnistumisen mahdollisuuteen (joka on aika suuri). Päätin, etten tee siitä mitään valtakunnan surujuhlaa, vedä perseitä tai itke silmiäni turvoksiin. Jos en pääse, niin voivoi - niin sitten vain todella piti käydä. Ensi vuodeksi on ihan tehokkaat kertaussuunnitelmat jo olemassa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä ainakin vuoden vielä jaksaisin kerrata. Mitä muita vaihtoehtoja tässä nyt olisikaan?

Purku.

2010-05-30T10:56:00.001-07:00

Olisi kai jotenkin hyvä viimeinkin purkaa koetunnot ja kirjaimellisesti päättää taas yksi lukukausi omasta elämästään. Muutama lukija onkin ehtinyt jo kaivata kommentteja kokeesta.

Vaikka joku anonyymi ihan pätevästi jo tiivistikin omat ajatukseni kokeesta, niin toistetaan nyt vielä; koe oli tietyllä tavalla helppo - kovin laskupainotteinen. Laskut eivät olleet vaikeita, mutta eivät varsinaisesti minun vahvuusalueitanikaan. Galenoksen uusi painos tuli näköjään hankittua lähinnä sitä varten, että voisi kokeen jälkeen turhautuneena repiä siitä sytykkeitä grilliin. Olihan siellä näitä alveolin halkaisijoita ja kokonaispinta-aloja, joita olisi kai pitänyt osata ulkoa, mutta juuri mitään järkevää sisältöä ei Galenoksesta oltu mukaan saatu. Tietyllä tavalla ymmärrän tätä linjausta, mutta reilumpaa olisi sitten hylätä se pääsykoekirja kokonaan, ja keskittyä sen sijaan rehellisesti siihen aineistoon. Ei näin, että joka toinen vuosi otetaan uusi painos samasta sadan euron kirjasta, ei korjata edellisen painoksen virheitä, vaan tehdään niitä lisää, heitetään sekaan kolmesataa entsyymiä ja hormonia, pinta-aloja ja tilavuuksia, joista sitten hyvässä lykyssä yhtä saatetaan jopa kysyä. Vaikka tottapuhuen ideanahan kai olisi se, että se kirja tarvitsisi hankkia vain kerran. Omasta hyllystäni löytyy jo kolme painosta - joista tosin vain kahta on pyrkimisessä käytetty, mutta kuitenkin.

En yhtään tiedä, mitä omasta koesuorituksestani ajattelisin. Helppo koe tarkoittaa pilvilinnan korkuisia pisterajoja, joten en jaksa kauheasti tuulettaa sisäänpääsyn puolesta. En tiedä oikeita vastauksia, enkä edes muista omiani, sillä en ole niitä ihmisiä, jotka kokeen jälkeen päätyisivät keskustelupalstoille vaihtamaan vastauksia keskenään, sillä en tiedä mitään niin kamalaa, kuin heti kokeen jälkeen tajuta tehneensä jossain ison virheen. Tai no, ehkä vielä kamalampaa on herätä siihen ajatukseen yhtäaikaa migreenikohtauksen kanssa - voin ihan kokemuksesta kertoa, että paremmallakin jalalla voisi sängystä sellaisena päivänä nousta.

Joka tapauksessa, koe oli ensinnäkin hyvä koekokemus; onnistuin edellisenä iltana hukkaamaan beetasalpaajani, ja jouduin vähän jännittämään ennen koetta, saanko edes sykettäni rauhoittumaan sen vertaa, että kuulisin sen paukkeen takaa jotain ajatuksen tynkääkin. Edellinen ilta meni hiukan harakoille, aamupalan söin kuvaannollisesti rautakangella vääntäen, kävelin jalat vapisten yliopistolle muiden pyrkijöiden joukkoon ja sitten - rauhotuin. En tiedä miksi, en tiedä miten, mutta rauhotuin joka tapauksessa. Viisitoista minuuttia ennen koetta olin täysin tyyni, ja onnistuin säilyttämään tämän olotilan ihan koko kokeen ajan. Pääsin istumaan ihan reunimmaiseen penkkiin (tätä olin toivonut, sillä edelliset kaksi kertaa olen istunut rivin keskellä, josta on ollut ikävä lähteä vessaan), koe ei ensi silmäilemällä vaikuttanut mahdottomalta ja sain jopa jotain syötyä kokeen aikana. Istuin loppuun asti, ja väitän tehneeni parhaani. Puolikas tehtävä kaikkiaan jäi tekemättä, mutta kuinka paljon tehdyistä meni väärin - vaikea sanoa. Oman tuurini tuntien liian paljon. En oikein jaksa uskoa sisäänpääsyyn - noin helposta kokeesta olisi kai pitänyt pystyä tekemään kaikki tehtävät, kun viime vuosina on voinut helposti parikin jättää vaikka kokonaan tekemättä. Plus sitten ne virheet, joita tuli väistämättä lukuisia. Plus se, että biologian/fysiologian osuudestahan on tunnetusti aika nihkeästi jaettu niitä täysiä pisteitä. Tätä tekstiä aloittaessani olotila oli "70%:n varmuudella en pääse", tämän lopettaessani "85%:n varmuudella en pääse".

No mitä sitten ensi vuonna? Jos nyt mikään muu ei tässä kevään aikana ole valjennut, niin se on, että mitään kakkosvaihtoehtoa ei minulle ilmeisesti ole olemassakaan. Jos ei tänäkään vuonna tärpännyt, niin ensi vuonna yritetään taas. Niin se vain menee. Olen muutaman kerran saanut kuulla kommentteja siitä, kuinka sisukas olen jaksaessani vielä toisen tutkinnon päälle pyrkiä opiskelemaan ihan kokonaan toista alaa, ja olen kovin kiitollinen näistä tällaisista rohkaisevista sanoista. Totuus kuitenkin on, että tunnen itseni lähinnä säälittäväksi luuseriksi, joka kuluttaa yhteiskunnan varoja turhiin taivaanrannan maalailuihinsa, ja jonka pitäisi vähitellen ymmärtää olevansa yksinkertaisesti liian tyhmä lääkäriksi ja keksiä jotain fiksumpaa tekemistä. Asioilla on tietysti monta puolta, mutta oli miten oli, minusta tulee vielä jonain päivänä lääkäri!

änyytee ei vielä vaan..

2010-05-25T06:43:00.000-07:00

Hui, huomenna se on!
Nyt sitten elämänkatsomuksesta riippuen pyytäisin nöyrästi jokaista tämän lukenutta joko pitämään peukut pystyssä tai ristimään kätensä.
Alkaen vaikka heti.
Kiitos.

Painajainen ennen joulua.

2010-05-15T08:23:00.001-07:00

Tänään oli valmennuskurssin simuloitu valintakoe. Jos jotain nyt toivon, niin sitä, että se vanha "huono kenraali, onnistunut ensi-ilta" -sanonta pitäisi paikkansa. Oli se taas sellaista alisuoriutumista, että oksat pois.

Pakko ensin vähän puolustautua. Nukuin viime yönä to-del-la huonosti. Jouduin koirien lenkkeilyttämisen takia heräämään tavallista aikaisemmin, ja jotenkin kai alitajuisesti stressasin sitä heräämistä, joten heräilin sitten pitkin aamuyötä huolehtimaan, etten nuku pommiin. Jotenkin oli sitten jo koetta aloittaessa kauhean levoton olo. Jouduin ensimmäistä esseetä kirjoittaessa henkisesti takomaan itseäni nyrkillä päähän, että keskittyisin edes vähän. Ensimmäisen tehtävän jälkeen olo vähän helpottui, ja loppuaika menikin sitten kynän sauhutessa, sillä tehtäviä oli niin paljon, että jouduin vetämään aivan täydellä teholla käymättä vessassa ja syömättä juuri lainkaan. Jotain Elovenan juotavaa puuroa olin onneksi varannut mukaan, joten sitä ehti vähän siemailla tehtäviä tehdessä.

Mutta silti. Kuinka paljon voi yhdessä kokeessa tehdä virheitä? Ja miten tästä pettymyksestä päästään nopeasti yli ennen niitä pääsykokeita? Miten estän nyt sen, ettei pääsykokeissa käy samalla tavalla? Olen suoriutunut aikaisemmista harjoituskokeista, pistareista yms. melko loistavasti, ja nyt sitten tipahdin oikein kovaa ja oikein korkealta. Tarkoittaako tämä nyt vain sitä, että en yksinkertaisesti pysty hallitsemaan hermojani edes vähän vakavammissa tilanteissa - harjoituskokeisiin kun olen kuitenkin suhtautunut aika rennolla otteella. En minä tuotakaan juuri luullut jännittäneeni, mutta jotenkin se jännitys siinä kasvoi ajan kanssa, kun ensimmäisen tunnin jälkeen oli tehnyt vasta kolme tehtävää.

Ja niin, ei tämä epäonnistuminen mitään harhaluuloisuutta ole, kokeesta sai kyllä vastauspaperin mukaansa. Epäonnistuminen on siis ihan fakta.

No, täytyy varmaan nyt vain saada joku väkinäinen yliote tähänkin pettymykseen. Enää reilu viikko tehokasta lukuaikaa, jokainen minuutti on enemmän kuin arvokas. Ensi viikolla kaikki pitää tehdä ajallaan, sille kaikelle on todella vain se ohimenevä hetkensä, jonka jälkeen sitä aikaa ei enää ole. Kerrattavaa on vielä paljon, opeteltavaakin - jösses. Pitää käydä tuo tämänpäiväinen koe läpi, tehdä tehtävät vielä uudelleen, yrittää muistella vähän jokaisen tehtävän aiheuttamia tuntemuksia ja miettiä, miksi kävi niin kuin kävi. Kai tästäkin voi jotain vielä oppia.

Mitä ihmettä mä oikein ajattelin? Ja mitä ihmettä mä oikein nyt teen?

Edit: luettuani vastauspaperin toiseen kertaan täytyy tunnustaa, että saatoin ihan vähän liioitella. Kokonaisuus ehkä ei ollut ihan täysin epäonnistunut, mutta laskujen suhteen sitten sitäkin enemmän. Biologian osuus tuntui menneen ainakin näin selailutuntumalta melkein kohtuullisesti, sitä 25 pisteen esseetä lukuun ottamatta. Tämän hetkisen kokemukseni mukaan jätän tuollaisen aineistoesseen pääsykokeissa suosiolla viimeiseksi. Olkoonkin tarjolla yleensä miljoonasataa pistettä, mutta kun kamalalla työllä ja vaivalla saan niistä yleensä vain murto-osan - liekö se sitten sen ajankäytön arvoista?

Mutta hei - ehtisköhän viikossa oppia laskemaan?

Harrastelija.

2010-04-29T01:01:00.000-07:00

Juttelin eräänä päivänä lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa kotimatkalla valmennuskurssilta. Ystäväni sattui sitten kysymään jotain pääsykokeisiin liittyvää, ja vastasin, että "yleensä minulla on ollut tapana..". Tämän sanottuani rupesi hieman naurattamaan - minusta on totta tosiaan tullut pääsykokeiden harrastaja. En harrasta neurotieteitä, en juoksemista tai pianonsoittoa - minä harrastan pääsykokeita. Kylläpä tuntuu hyvältä.

Elämä on tällä hetkellä jälleen sarja still-kuvia; yksittäisiä otoksia loputtomasta reippailusta. Reippaasti aamulla ylös, reippaasti vaatteet päälle ja eväät reppuun, reippaasti koirien kanssa aamulenkille ja koirat hoitoon, reippaasti aamupala ennen bussin lähtöä, reippaasti kirjastoon ja reipasta opiskelua aina ruokatuntiin asti. Ruoka syödään reippaasti ja sitten palataan reippaasti kirjaston hiostavaan lukusaliin. Kun aika loppuu, lähdetään reippaasti hakemaan koirat hoidosta, reipas iltalenkki, niin ikään reipas iltapala ja reippaastinopeastiäkkiä nukkumaan, että saisi edes sen seitsemän tuntia unta.

Välillä jaksan, toisinaan en. Välillä tulee niitäkin päiviä, kun kaikki reippailu lähinnä itkettää, ja väsyneen päiväkotiin lähtijän tavoin tekisi mieli jäädä peiton alle loikoilemaan pitkälle päivään, syödä aamupalaa rauhassa ja keskittyä sitten ihan vaan vaikka leikkimään. Mutta ei, nyt ollaan aikuisia. Mies käy ihan oikeissa töissä, koirien on pakko päästä lenkille ihan jokaikinen aamu. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta jäädä loikoilemaan mihinkään, reippaus on kaikkien etu. (Joka toisinaan kyllä kostautuu sillä, että lämmin auringonpaiste kirjaston lukusalissa saa nukahtamaan kämmeneensä nojaavan opiskelijaparan.)

Nomutta, täällä luetaan edelleen. Terveisiä vain anonyymille. Hakupapereita lähetettiin tänä keväänä muuallekin kuin lääkikseen. Mihinkään muualle ei silti haluttaisi, eikä niihin muihin pääsykokeisiin juuri jää aikaa valmistautuakaan, joten mitään varmaa opiskelupaikkaa ei ole ensikään vuodelle.

Valmennuskurssi jaksaa motivoida yhä edelleen. Oma riittämättömyyden tunne iskee silti välillä ja lujaa. Tällä lukemistaustalla luulisi pärjäävän niiden kaikkien kirkasotsaisten ällän ylioppilaidenkin keskellä, mutta ei - jään lähes joka kurssikokeessa/pistarissa auttamattomasti kakkoseksi. Vain kerran olen onnistunut saamaan ihan kaikkein parhaat pisteet. Häviän paremmalleni, myönnän, mutta tuntuu aina niin hel-ve-tin pahalta hävitä yhdellä tai kahdella pisteellä ensimmäistä kertaa hakevalle 19-vuotiaalle, jolla ei vielä syksyllä ollut mitään hajua koko Galenoksen sisällöstä. Mies yrittää lohduttaa sillä, että todennäköisesti opiskelutaustamme ovat hyvin erilaiset - itse kun olen tämänkin kanssa tehnyt kaiken vaikeimman kautta, mutta ei se jaksa lohduttaa. Jos olisin edes kurssini paras, jaksaisin uskoa omaan pääsemiseeni edes hieman, mutta nyt mielialat ja tuntemukset sen suhteen ovat hyvin häilyväisiä. Toisaalta - tuskin mikään saisi niin hyvin tsempattua vielä kerran kertaamaan edellisen tunnin alueen kuin se jatkuva pelko siitä parilla pisteellä häviämisestä seuraavan tunnin pistareissa.

Noh, Galenos on huomenna luettu jälleen n:nnen kerran läpi. Sitten vielä kerran. Pakollisten tehtävien listakaan ei ole vielä tyhjä, joten reippaat viimeiset viikot ovat edessä. Pahoitteluni siis jo etukäteen, kun tämä todennäköisesti jäänee viimeiseksi postaukseksi ennen pääsykokeita.

Ai niin. Ei se viime kevään pääsykoe niihin lämpölaskuihin pompannut. Taisivat olla ainoat tehtävät koko kokeessa, josta olin saanut täydet pisteet (lukuun ottamatta sitä yhtä, jota en edes tehnyt). Vika olikin jossain ihan muualla, heikkouksia on nyt kovasti yritetty analysoida, niitä on tunnistettu ja kohtuullisen hyvällä menestyksellä osattu korjatakin muun muassa valmennuskurssin harjoituskokeissa harjoittelemalla. Vielä on silti pohdittavaa pääsykokeisiin liittyvän fyysisen väsymyksen kompensoimisessa; miten pysyä skarppina ja täydessä terässä koko viisi tuntia, miten saada käsi pysymään kramppaamatta ja ajatus kirkkaana? Viisi tuntia on lyhyt aika tavallisena päivänä, mutta pääsykokeissa se on nälkävuoden mittainen, routaa rouskuva vaellus erämaassa. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Kaikki huonot päiväni.

2010-02-24T00:55:00.000-08:00

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä synkemmäksi käyvät mielialani. Viime keväänä oli toisin; opiskelu tuntui nousujohteiselta onnistumisten sarjalta (tuntui - vaan ei ollut) ja pääsykoepäivän lähestyminen luonnolliselta päätöspisteeltä koko kevään uurastamiselle. Tänä keväänä pääsykoepäivä tuntuu lähinnä edessä häämöttävältä vasaralta, jonka tarkoituksena on jälleen kerran lyödä kovaa ja syvälle. Ai kuvittelit jotain osaavasi? Tyhmä tyttö, kompastuu joka kerta samoihin esteisiin!

Olen kauheasti yrittänyt analysoida viimevuotista pääsykoe-epäonnistumistani. Miksi en pärjännyt, vaikka teoriassa minulla olisi pitänyt olla kaikki mahdollisuudet onnistua? Miksi kaikki muut ympäriltäni onnistuivat, mutta juuri minä en? Myönnän - puhtaasti huonoa tuuria minulla kävi niiden lämpölaskujen kanssa. Melkein ainut alue, jota ei juuri käsitellä lukiofysiikassa, ja josta on vaikea löytää harjoitustehtäviä. Olin tehnyt kai yhden harjoitustehtävän/kaava, mikä ei todellakaan riittänyt siihen, että olisin onnistunut sisäistämään edes yksiköitä, saati sitten kaavojen sisältöä. Aika minun tuuriani, että pääsykokeen teemaksi sattuu sitten saunominen.

Mutta ei se koe pelkästään niihin lämpölaskuihin pompannut. Luulen. En siis ole edelleenkään kyennyt hankkimaan koepaperiani, koska pelkästään viimevuotisten pk-tehtävien tekeminen valmennuskurssilla tuntuu siltä kuin vanhoja rupia kynsittäisiin irti suolaisilla sormilla. Suolaisilla siksi, että tuntuisi vielä vähän pahemmalta kuin jonkun vanhan kuivuneen ruven irtirepäisy.

Minulla on enää ainoastaan joitakin hataria muistikuvia pääsykoetilanteesta. En siis pysty kovin tarkasti analysoimaan heikkoja hetkiäni. Luulen kuitenkin, että siinä vaiheessa kun törmäsin koepaperissa niihin lämpölaskuihin, luovutin. Vähän niin kuin ensimmäisessä inssiajossani, jossa onnistuin heti toisessa risteyksessä hurauttamaan stop-merkin ohi. Tiesin, että peli oli menetetty. Ja niinhän se olikin. Kuten pääsykokeissakin. Luulisin, että pääsykokeissa on varaa jättää tekemättä maksimissaan yksi tai kaksi laskua niiden pienten pakollisten puutteiden lisäksi, mutta koska jokaisessa kokeessa on aina niitä karsivia übertehtäviä fysiikasta tai kemiasta, pitää ainakin minun näillä taidoillani jättää se pelivara näiden tehtävien kohdalle. Niin sanotuissa perustehtävissä epäonnistuminen tarkoittaa sitten välitöntä epäonnistumista pääsykokeissa. Niiden perus- ja übertehtävien välinen raja on vähän niin kuin se stop-merkki; tämän ohi jos ajat, reputat. No minä ajoin ja reputin.

Minulla siis a) kävi huono tuuri lämpölaskujen kanssa, b) en odotetusti osannut tehdä yhtä tai kahta vähän vaikeampaa kemian/fysiikan tehtävää. Mutta mitä muuta? Yhden helpon kemian tehtävän muistan tehneeni hyvin yksioikoisesti väärin. Tehtävä oli ennen niitä lämpölaskuja, tai ainakin kronologisesti siinä vaiheessa, kun luulin vielä mahdollisesti onnistuvani. Sen mahdollisen onnistumisen huumassani tein tehtävän mahdollisimman nopeasti luullen tehneeni sen oikein. Heti kotimatkalla tajusin kuitenkin tehneeni sen väärin. En vain koetilanteessa kyennyt tarkastelemaan tehtävää ulkopuolelta niin analyyttisesti, että olisin tajunnut sen keilapallon kokoisen loogisen aukon, joka vastauksessani oli. Tämä on yksi suurimpia ongelmiani. Pelkään koetilanteissa niin paljon sitä tyhjän paperin syndroomaa, että keksiessäni minkä tahansa vastausmahdollisuuden, joka sillä hetkellä vaikuttaa mielestäni edes jollain tavalla loogiselta, en yksinkertaisesti kykene vastaamaan mitään muuta, enkä toisaalta enää lähitulevaisuudessa pysty arvioimaan tätä niin sanottua logiikkaa, johon olen vastaukseni perustanut. Minulla saattaa noin puoli tuntia koepaperin palauttamisen jälkeen päässäni kaikua jokin lause pääsykoekirjasta, joka käytännössä kertoisi oikean vastauksen, mutta tehtävää tehdessäni kuulen vain oman vajaamielisen kannustukseni sieltä taustalta; näinhän tämä menee, kyllä minä osaan. Vaikken näköjään osaakaan. Ongelmana on siis myös c) se, etten pääse käsiksi säilömuistini sisältöön jännityksen takia.

No niin. Liian pitkän analyysin perusteella väittäisin, että ongelmani on (pää)osittain psyykkinen. Eikä tähän tunnu auttavan diapamit tai beetasalpaajat sen kummemmin. Kykenen koetilanteessa rentoutumaan näennäisesti; en hikoile, tärise, vilkuile levottomasti, heiluttele jalkoni, mene paniikkiin tai koe muitakaan oppikirjaoireita, mutta kaikki se jännitys tuntuu asettuvan kilveksi työmuistin ja säilömuistin välille. Jos ensimmäinen tehtävä on helppo, kivi vierähtää hetkeksi pois oviaukolta, saan itseluottamusta ja varmuutta. Jos taas tehtävässä on pienikin kohta, joka saa minut edes sadasosasekunniksi epäilemään omaa osaamistani, kivi asettuu työmuistin oviaukon eteen kuin muurattuna, enkä kykene saamaan mitään tarkastusmateriaalia työmuististani. Sitten joudun tekemään tehtävän muutaman hataran työmuistissa lojuvan assosiaation varassa. Ja todennäköisesti väärin.

Tuntuu paskalta! Tietääkö kukaan ketään hyvää opintopsykologia/-terapeuttia/henkisiin ominaisuuksiin keskittynyttä personal traineria?

Yksi askel eteenpäin ja kolmetoista taakse.

2010-02-14T23:08:00.000-08:00

Ei ole kauheasti huvittanut kirjoittaa viime aikoina, kun ei ole ollut mitään positiivista kerrottavaa.

Silloin, kun edistyminen on huimaa ja itsetunto pilvenpiirtäjien ylätasolla, on helppo tulla tänne leuhkimaan ja ihailemaan itseään. Silloin taas, kun edistyminen tapahtuu käänteiseen suuntaan, eli on kyse enemmänkin taantumisesta, tekee mieli vajota maan alle, ja katuu syvästi, että on tullut koskaan ääneen puhuneeksi omista unelmistaan. Ihailen aina sellaisia ihmisiä, jotka vain päättävät jotain ja ovat sitten hiljaa niin kauan, että saavuttavat tavoitteensa. Itse olen aina suunnitelmistani niin innoissani, että lörpöttelen niistä jotakuinkin samaa tahtia kuin ne omaan mieleeni juolahtavat.

No, tällä opintohistorialla on kyllä jo pakkokin vähän puhua suunnitelmistaan. Ihmiset kun saattavat joidenkin yliopistovuosien jälkeen jo alkaa kyselemään valmistumisesta ja työelämään siirtymisaikomuksista. Minä se vaan kieltäydyn töistä ja "opiskelen" vuosi toisensa perään.

Viime vuonna oli helppoa, kun yhtä hyvä tai hiukan parempi puoliskoni huolehti käytännöstä arjen pyörityksestä, ja itse keskityin kuluttamaan kirjaston tuoleja. Tein aamulenkin tai iltalenkin silloin tällöin (ehkä vähän useammin, mutta nykyiseen verrattuna todella silloin tällöin), sain eväät usein valmiina käteen ojennettuna ja ruokailukin oli kätevästi järjestetty yliopistolla. Tällä hetkellä parempi puoliskoni huolehtii perheensä elatuksesta ja tästä typerästä asuinpaikasta johtuen työpäivät työmatkoineen venyvät niin pitkiksi, että joudun väistämättä itse pätkimään päiviäni koirien etua ajatellen. Opiskeluun käytettävä aika jää sitten väkisinkin vähän vajaaksi viimevuotiseen verrattuna, eikä yhtään tunnu siltä, että ei se mitään. Tarvitsisin vieläkin sen kolmetoista tuntia päivässä, että kokisin pysyväni terässä. Nyt tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä tarpeeksi - ei lukea, ei laskea, ei oppia. Iltaisin on kaikenmaailman valmennuskursseja ja töitä sitten häiriköimässä. Vaikka todellisuudessahan valmennuskurssi on tämän vuoden mahdollinen pelastusrengas, joten ei siitä sen enempää negatiivista.

No niin. Valivali. Todellisuudessa tässä pitäisi olla (ja toki olenkin!) kiitollinen siitä, että puoliso kykenee hoitamaan perheen elatuksen niin hyvin, että saan edes sen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä keskittyä vain opiskelemaan. Harvalla on tilaisuutta edes siihen, kun töissä pitää käydä joka päivä. Näillä siis mennään, ja toivotaan, että se riittää. Pelottaa vain, että ei riitä.

Koejännitystä.

2010-01-21T01:20:00.000-08:00

Vuodenvaihteen juhlahumujen (joulu, uusivuosi, häät) jälkeen olen vihdoin viime viikon aikana päässyt vähitellen palautumaan arkeen ja arkiseen aherrukseen. Galenoksen ensiluku on saanut tulta alleen ja lähestyy jo kovaa vauhtia loppuaan. Valmennuskurssi pistää tahkoamaan tehtävien parissa ihan kiitettävästi ja vähän ylimääräistäkin ehtii aina joskus laskemaan.

Viime viikolla oli vk:n ensimmäinen harjoituskoe. Minullahan on yleensä ollut paha tapa skipata kaikki tällaiset harjoituskokeet, koska en ole ajatellut kestäväni sitä iskua itsetunnolle, jonka saan, kun en ole muka ehtinyt valmistautua tarpeeksi, enkä sitten kokeessa osaakaan. Toinen paha tapa on ollut lukea edelliset päivät yötä päivää niihin pieniin harjoituskokeisiin, "osata" (=muistaa) kokeissa täydellisesti ja luulla sitten osaavansa asiat ihan oikeasti. Muutaman kuukauden päästä samaa koepaperia katsoessa on saattanut lyödä ihan tyhjää.

Tällä kertaa päätin, että a) satavarmasti raahaudun sinne kokeeseen vaikka neljänkymmenen asteen kuumeessa, jalka poikki tai pää kainalossa ja b) en erityisemmin yritä valmistautua kokeeseen. Olen koko kurssin ajan tehnyt kaikki läksytehtävät tunnollisesti, ja ainakin kuvitellut myös ymmärtäväni asiat, joita läksytehtävät ovat käsitelleet, joten kertaus olisi ollut, ei nyt turhaa, mutta mahdollisesti vähän valheellisia tuloksia antavaa, jos nyt sitten olisinkin jonkin kaavan osannut ihan vain kuvamuistista sitä oikeasti ymmärtämättä. Saman viikon raskas rahatyöputki ehkäisikin ihan tehokkaasti kertaamista, joten päädyin kokeeseen aika kylmiltäni.

Koe ei ollut vaikea, päinvastoin. Tehtäviä oli yhteensä kymmenen, helppoja peruslaskuja kaikki. Eivät edes lukiotehtävien vaikeimmasta päästä. Eiväthän nuo tuollaiset harjoituskokeet oikeasti koskaa tarjoakaan paljon muuta kuin koekokemusta, mikä onkin ehkä lopulta se niiden olennaisin funktiokin. Ainakin omalta osaltani. Ja tästä ehkä löytyykin osaltaan syy siihen, miksi en vielä opiskele lääkiksessä.

Nopean analyysin perusteella ehdoton heikkouteni on epäonnistuminen koetilanteissa. Omaan kyllä monia hyviä ominaisuuksia koetta ajatellen, esimerkiksi tehokkaan lukunopeuden, kirjoitusnopeuden ja luonnostaan pienen ja selkeän käsialan (tästäkin todella on hyötyä), mutta psyykkinen onnistuminen onkin vähän heikommalla tolalla. En suoranaisesti tunnusta jännittäväni kokeissa, mutta jonkinlainen hermostumisen aste ilmeisesti kuitenkin ajaa tekemään ihan naurettavia virheitä. Tuntuu vähän siltä, että pelkäisin niin paljon jonkinlaista black outia, että kun vain saan jonkin, minkä tahansa idean, teen tehtävän sen varassa mahdollisimman nopeasti loppuun asti, sen sijaan että idean saatuani pysähtyisisin edes hetkeksi tarkastelemaan sitä. Pelkään ihan älyttömästi sitä, että jos yritän syventyä johonkin ratkaisumalliin, löydän sieltä niin monta virheen mahdollisuutta, että lopulta kyse onkin pelkästä uhkapelistä; siitä, arvaanko esimerkiksi kahdesta vaihtoehdosta sen oikean. Minulta siis puuttuu sellainen varmuus, että voisin sanoa esimerkiksi jonkin fysiikan tehtävän kohdalla, että "satavarmasti tämän kiertosuunta on vastapäivään, etumerkki siis miinus". Tällaisesta epävarmuuden aiheuttamasta hosumisesta sitten johtuu, että tajuan jonkin itsestään selvän huomioon otettavan seikan vasta kokeen palautettuani. Siihen asti silmäni ovat ikään kuin sokaistuneet kaikelle muulle paitsi sille hädissäni keksimälleni ensimmäiselle ratkaisumahdollisuudelle.

Ainoat ratkaisut löytämääni ongelmaan taitavat olla a) koetilanteiden harjoitteleminen, b) laskujen laskeminen paremman laskuvarmuuden saavuttamiseksi. Laskujen kanssa luonnollisesti puurran jatkuvasti, mutta ehkä tietyntyyppisiä perustehtäviä olisi vielä syytä tehdä jonkin verran. Olenkin nyt aloittanut kirjoittamaan pientä listaa ehdottomasti kerrattavista aihealueista. Ei niitä onneksi kovin montaa ole. Koetilanteiden harjoitusta saa onneksi valmennuskurssilta vielä pari kertaa, kahden harjoituskokeen ja yhden simuloidun valintakokeen muodossa. Pitäisi kai lisäksi kaivaa se kirjahyllyssä pölyttyvä, vuosia vanha Epionen "kokeet kotona" -opus ja tehtailla niitä ajastimen kanssa. Mistähän muualta löytäisin hyviä koeharjoitusmahdollisuuksia?

Langan päästä.

2010-01-03T21:49:00.000-08:00

Muistan Galenoksesta muutamaankin kertaan lukeneeni, kuinka oppiminen on helpompaa ja oppimistulokset ovat parempia, kun opittavat asiat saa yhdistettyä aiemmin opittuun. Pienistä puroista suuri joki ja niin edelleen. Galenoksen mukaan tällainen myös helpottaa opittujen asioiden mieleen palauttamista.

Omien viimeaikaisten kokemusteni mukaan vielä tehokkaampaa on elää todeksi sitä, mitä opiskelee. Siis jollain kummallisella tavalla empiirisesti elää sitä teoriaa ja vielä ymmärtää tekevänsä niin. Jos tällaiseen pystyy, usko teorian luotettavuuteen ainakin kasvaa. Tämä on todistettu.

Kuten täällä on tullut moneen kertaan mainittua (muttakunolenniinkovinylpeäitsestäni), viime vuonna opiskelin kuin pieni eläin. Luin, laskin ja opin. Epäonnistuin pääsykokeissa, mutta siitä huolimatta. Sitten tuli kesä, ja aloitin kesätyöt. Huonokuntoiselle kirjastoperunalle äärimmäisen rankkaa fyysistä työtä, vapaa-aika lähinnä nukkumista ja kipeitä lihaksia. En kyennyt ajattelemaan juuri mitään, en olohuoneen verhojen väriä, en osoitteenmuutoksia, enkä varsinkaan yhtään kemian tai fysiikan tehtävää.

Syksyn aluksi yritin palata opiskelujen pariin. Kannoin kemian tai fysiikan kirjat vuorotellen eteeni pöydälle, avasin ne ja yritin aloittaa. Jokaisen lauseen ymmärtäminen, jokaisen kaavan tai yksikön muistaminen, joka ikinen lasku tuotti suunnatonta fyysistä pahoinvointia. Ehdin jo hätääntyä, ja säikähtää, että koko viime vuoden työ olikin ollut taas pelkkää ulkoaopettelua; vahingossa tehtyä, mutta turhaa yhtä kaikki. Selkäpiitä karmi pelkkä ajatuskin siitä, että olisin käyttänyt keskimäärin kymmenen tuntia vuorokaudessa lähes koko viime vuoden ajan pelkkään ulkoaopetteluun, jonka lopputuloksena minulla ei olisi mitään muuta kuin epäonnistuminen pääsykokeissa ja sama tehtävä uudelleen edessä.

Onneksi mieli on kuitenkin suhteellisen armollinen eikä hyväksy edes käsittelyynsä ajatuksia, jotka ovat liian vaikeita tai vastenmielisiä. Tehokkaat defenssit ovat pelastaneet minut monta kertaa ennenkin, niin nytkin. Yksinkertaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että kova työni olisi ollut turhaa tai huonosti tehtyä, ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lasku kerrallaan. Vaikka vastauksista kopioiden, mutta lasku kerrallaan eteenpäin joka tapauksessa.

Sinnikkyys oli kuin pahoinvointilääkettä psyykelle; vähitellen pahoinvointi nimittäin lieventyi yksittäisten mutta yhä useammin toistuvien onnistumisten myötä. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin pitkän ja raskaan haparoinnin jälkeen löytänyt mudan seasta langan pään. Sitä pitkin vetämällä niitä opittuja asioita alkoi palautua mieleen yhä kiihtyvällä tahdilla. Valmennuskurssin läksytehtävät ovat kerta kerralta tuntuneet kevyemmiltä (on siellä sentään jotain haastavaakin aina joukossa) ja Galenosta tavatessa onkin onnistunut löytämään sieltä läpikotaisin tuttujen rivien välistä vielä jotain uuttakin - jotain sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin en kokonaisuuksien kustannuksella ole aikaisemmin pystynyt tarttumaan. Uusien opittavien asioiden tuntuu jollain perverssillä tavalla motivoivammalta kuin samojen tuttujen lauseiden tankkaaminen. Vielä motivoivampaa on kuitenkin ollut huomata, että oikeasti kaikki se vuosien aikana kasattu tieto on tuolla jossain! Pitää vain sinnikkäästi jatkaa sitä haparointia, jos sormien väliin päätyisi vaikka lisääkin langan päitä.

Joulu on taas.

2009-12-22T00:03:00.000-08:00

Kuin lapsi karkkikaupassa tai toinen lapsi joululahjojen äärellä. Odottavan aika ei ole pelkästään pitkä vaan myös raskas; vatsanpohjassa pyörii myllynkiven kokoinen möykky, kädet tärisevät kevyesti ja keskittyminen herpaantuu jatkuvasti.

Ai miksi?

Uusi Galenos on ilmestynyt!

Valmentautumista, osa 2.

2009-12-10T01:18:00.000-08:00

No niin. Vähitellen alkaa tuntua kuin olisin jälleen löytämäisilläni jonkinlaisen langanpään. Sen langanpään lisäksi, joka kurkisteli eilen pöydän alta koiran riipimästä lahjaneuleesta, kostona kotoa poissa vietetyistä työtunneista.

Työhuoneen hankkiminen oli hyvä ratkaisu. Pienellä rahalla käytettävissä välillä 6.30-14 ihan jokaikinen päivä. Rauhalliset ja virikkeettömät puitteet, hyvä valaistus, mukava työtuoli. Pieni viikkohinta ja moraalinen paine painostavat lähtemään ainakin melkein joka päivä, näille kun olisi muitakin käyttäjiä. Yritän sovittaa työtahtini miehen työvuoroihin, lähden aamulla työhuoneelle noin seitsemäksi, ensimmäiset pari, kolme tuntia työskentelen gradun hyväksi, loppupäivän kahteen asti pääsykokeiden parissa. Tämän jälkeen jatkan joko kirjaston lukusalissa tai lähden kotiin koirien ja sen vähän tehottomamman työskentelyn pariin. Töitä kuitenkin tulee tehtyä ja edistyminen on jo viikon jälkeen melkein käsin kosketeltavaa.

Viime viikon tavoitteena oli lukusuunnitelman luominen. Suuri kiitos Saralle, viikon tavoite tuli toteutettua. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi toisille itsestään selvät ratkaisut eivät edes käväise omassa mielessä - Saran ehdottama lukusuunnitelmamalli on osoittautunut juuri ihanteelliseksi minulle. Ensin otetaan tyhjä lukujärjestys, sitten väritetään sinisellä kaikki pakolliset menot, esimerkiksi työtunnit ja niihin kuuluvat matkat, samoin valmennuskurssit. Sitten väritetään vihreällä kaikki liikuntaan käytetyt tunnit, koirien lenkitykset ja juoksulenkit. Sitten eliminoidaan kaikki nukkumiseen käytettävä aika ja lopulta ympyröidään punaisella värillä kaikki opiskeluun käytettävä aika. Värittäminen on ainakin itselleni olennaista, koska se a) on hyvin terapeuttista toimintaa, ja b) mahdollistaa tehtävien rytmityksen näkemisen yhdellä vilkaisulla. Ja ehkä vielä c) näyttää paljon hauskemmalta kuin pelkkä harmaa-valkoinen -ruutupaperi.

Punaisen alueen runsaus rauhoittaa ajoittaiseen paniikkiin taipuvaista mielenlaatua ja mahdollistaa keskittymisen tehtävälistaan. Tehtävälistaan kirjoitetaan viikon aikana tavoiteltavat tehtävät, valmennuskurssien läksyt, vapaaehtoiset lukemiset ja ylimääräiset tehtävät. Sitten läiskitään tehtäviä punaisiin ruutuihin niin kauan kun jompia kumpia on jäljellä. Ja kas, lukusuunnitelma on valmis. Itselleni näin huimalla yhden viikon kokemuksella tuntuisi sopivan tällainen viikottainen lukusuunnitelman muokkaaminen, teen siitä mahdollisesti jokasunnuntaisen tavan. Näin viikon aikana tehdyt virheet voi yrittää seuraavan viikon aikana korjata sen sijaan, että koko kevääksi tehty lukusuunnitelma kusisi tasaisesti koko kevään, jonka jälkeen mitään virheitä olisi ihan turha yrittää korjata.

Haparoivia edistysaskelia sinne tänne. Tällä viikolla ollaan vielä hyvinkin aikataulussa, gradukin on saanut uusista suunnitelmista tulta alleen. En skeptisenä kyynikkona jaksa oikein luottaa näihin yltiöoptimistisiin hetkiin, mutta nautinpa tästä nyt kuitenkin vielä sekunnin tai pari.

Valmentautumista, osa 1.

2009-12-01T00:05:00.000-08:00

Täysipäiväinen työskentely pahvilaatikoiden parissa ei ole oikein omiaan mukavien ja stressittömien lukuolosuhteiden luomiseen. Kun töiden jälkeen jaksaa juuri ja juuri viedä koirat ulos ja olla skitsahtamatta kaikille ja kaikesta, voi fiksumpi ihminen päätellä, että nyt on aika lopettaa ja priorisoida. Vähän tyhmempi jatkaa vielä kuukauden tai pari.

Lopulta kaikki tuntuu sujuvan kuin ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Työt loppuvat juuri ennen voimia, samana päivänä kun puoliso vihdoin saa työllistettyä itsensä (hyvästi rahahuolet!), ja juuri sopivasti niin, että ehtii vielä viikon Lontoon lomalle ennen valmennuskurssia. Siis ennen sitä järjettömän kallista kurssia, johon lomarahat ja palkka juuri ja juuri riittävät.

Kaikki tuntuu ulkoisesti menevän putkeen. Töitä saa jatkaa sillä tahdilla kuin ehtii, vaikka päivän viikossa, mutta enää ei ole pakko edes sitä. Poikaystävästä tulee puoliso. Valmennuskurssi alkaa, vaikuttaa älyttömän lupaavalta ja on aluksi vain kerran viikossa, joten aikaa kotitehtävien tekemiseen on teoriassa riittävästi. Ennakkotehtävien parissa huomaan, että ongelmanani on ollut lähinnä kynnys kaiken kertaamiseen. Työ on nollannut pään kirjaimellisesti; jokainen fysiikan kaava aina P=W/t:stä alkaen pitää kaivaa vatsalihaksia jännittämällä ja otsaa rypistämällä. Alkuun tunnen jatkuvaa fyysistä kuvotusta - miksi en muista mitään? Miksi tämä on niin raskasta ja vaikeaa? Kuitenkin vähitellen, hiljaa ja varovasti edeten, asioita alkaa palailla mieleen. Yhtäkkiä huomaan taas muistavani kaavoja, yksiköitä, teoriaa ja laskutekniikoita. Kynnys laskujen tekemiseen madaltuu tehtävä tehtävältä.

Aika on kuitenkin edelleen kortilla, saan valmennuskurssin kotitehtävät tehtyä juuri ennen kurssille lähtöä, teorioita en ehdi kerrata ennen opetuskertaa. Tekemätön gradu painaa alitajuntaa (ohjaava professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen), mitään lukusuunnitelmaa ei vielä ole, on vain lukematon määrä tekstiä ja tehtäviä, joita en ehdi tehdä. Otan neljättä kertaa eteeni tyhjän paperin, ryhdyn määrittelemään lukusuunnitelman ääriviivoja. Mitä fysiikasta tehtävänä, mitä kerrattavaa, mitä uutta opittavaa? Kemiasta? Galenos? Onneksi jälkimmäinen odottaa vielä tammikuista uudestisyntymistään, joten sen varjolla olen keskittynyt lähinnä laskemiseen. En kuitenkaan koskaan pääse lukusuunnitelmassani niitä ääriviivoja pidemmälle. En osaa määritellä, kuinka monta laskua kykenen laskemaan tunnissa. En tiedä, mitä pitäisi ehtiä opiskella vielä ennen joulua, mitä vasta sen jälkeen? En voi enää sietää kunnianhimoisia tavoitteitani, jotka kaatuvat yksi toisensa jälkeen. En jaksa piirtää paperille kalenteria, joka saa haukkomaan henkeä jo ennen ensimmäistäkään päivää, ja joka on jo alkujaan suunniteltu niin tukalaksi, ettei hengitysmahdollisuuksia ole juuri myöhemminkään. En kestä sitä, että alitajuntani ilkkuu taustalla suurellisille haaveilleni, jotka kaatuvat saamattomuuteeni ja mukavuudenhaluuni kuin lahot koivut pienellä puhurilla.

Jotenkin tässä kaikessa tukahduttaa ehkä eniten se lopullisuuden tunne. En tiedä, kehtaanko enää tämän vuoden jälkeen hakea uudelleen, jos en nyt onnistu. Olen päätymässä jonkinlaiseen tyydyttävään kakkosvaihtoehtoon, mutta vielä tämän vuoden ajatukseni ja tavoitteeni ovat vain tässä. Silti tarvitsen paperipussin viereeni, kun yritän suunnitella, millä tavoin saisin tavoittelemani. On vain tämä joulukuu, yksi tammikuu, yksi helmikuu, yksi maaliskuu ja yksi huhtikuu ennen sitä yhtä (ja vain yhtä) pääsykoetta. Jokainen kulutettu tunti on kulutettu tunti ja pois minulta. Miten sitten kestäisin sitä, että käyttäisin kallisarvoiset tuntini väärin? Huonoille lukusuunnitelmille ei ole enää aikaa, hyviä ei ole vielä onnistuttu tekemään. Niin ja se gradu. Onko ihme, jos vähän ahdistaa?

Ensimmäinen tavoitteeni on olla tämän viikon jälkeen yhtä lukusuunnitelmaa viisaampi. Ehdotuksia, anyone?

Epäorganisointia

2009-09-02T02:39:00.000-07:00

Näin viime yönä unta, jossa laskin fysiikan laskuja. Osasin kaiken, vaikeatkin laskut tuntuivat käsittämättömän helpoilta ja mieli oli kevyt ja onnellinen. Ei tietoakaan tästä rimakauhusta, joka nyt estää edes avaamasta tuota fysiikan kirjaa. Olen siirrellyt sitä viikkoja työpöydälläni edestakaisin, välillä laukkuun, sitten takaisin pöydälle. Joka ilta ajattelen, että huomenna. Viimeistään huomenna lasken edes yhden laskun. Vain yhden. En ole vaatinut paljon, mutta sekin on ollut liikaa.

Nyt olen sairaslomalla. Asunto on jo siivottu, työpöytä tyhjennetty. Tiskejäkään ei ole. Pyykit pesty. Ei ole enää muuta kuin aikaa. Vointikin on aika hyvä, en voi kyyristyä edes puolikuntoisuuden taakse piiloon. Mutta en vain uskalla! Tai halua.

Olen kohta kolme kuukautta onnistuneesti ollut juurikaan ajattelematta pääsykokeita. En viimekeväisiä tai tulevia sen enempää. En ole katkeroittanut itseäni muistelemalla kaikkea sitä, minkä viime vuonna uhrasin pääsykokeiden eteen. Sitä sosiaalista itsemurhaa, niitä ylipitkiä työpäiviä, ajoittaista psyykkistä ylikuormitusta tai mitään, mikä antaisi aihetta katkeroitua ja keskittyä luomaan uraa varastomiehenä sen sijaan että pää pystyssä kaivaisin kirjat reippaasti esiin ja yrittäisin uudelleen.

Nyt opiskelut ovat kuitenkin kai alkaneet niillä viimeisilläkin lukukavereillani, ja huomaan kärsiväni ajoittaisista ahdistuskohtauksista, kun yritän olla tukehtumatta omaan kateuteeni. Erästä vanhaa pääsykoebloggaria (nyt jo onnellisesti ties kuinka monetta vuotta opiskelevaa) lainatakseni: ihan tosissaanko ne aloittivat siellä ilman minua?

Kesätyöt ovat syöneet minulta kai kaiken senkin energian, jonka avulla ennen jaksoin suunnitella, organisoida, haaveilla ja toteuttaa. Nyt päivät kuluvat joko aivotonta ja ajatuksetonta työtä tehden tai sumussa edeten, milloin talutushihna kädessä, milloin ilman. En saa ajatuksistani kiinni edes yhden elokuvan vertaa, en kunnolla pysty keskittymään, en suunnittelemaan enkä varsinkaan toteuttamaan. Parveketta koristavien lyhtyjen ostopäätös on kai suurinta, mihin olen kyennyt. Tai no, taisin minä jonkin lomamatkankin loppusyksyksi varata. Ilman yliopiston tai aikuislukion tuomia aikataulullisia velvoitteita en kuitenkaan saa aloitettua opiskelua, en saa varattua sille aikaa, enkä saa tehtyä minkäänlaista suunnitelmaa tavoitteiden toteuttamiseksi. Pääsykokeet ja unelma opiskelupaikasta tuntuvat olevan jossain liian kaukana, ajatusten ulottumattomissa. Täällä ei ole hyvää kirjastoa, mihin tunnollisesti raahautua opiskelemaan, ei ihania tsempparikavereita, jotka yhtä tunnollisesti ilmaantuvat paikalle joka aamu, eikä valitettavasti myöskään samanlaista taloudellista vapautta kuin vielä viime vuonna. Rahattomuuskin kun voi tietyllä tavalla olla vapautta. Nyt on tehtävä töitä, jotta voi edes asua. Työt ovat raskaita ja väsyttävät. Väsymys estää jaksamasta töiden jälkeen enää mitään muuta. Aloittaminen siirtyy ja samalla karkaavat unelmatkin.

Voi Luoja, jaksaisinpa tänään edes sen yhden laskun.

Alkuko?

2009-08-03T09:27:00.001-07:00

No niin, tulihan se syksy sieltä.

Niin kuin kaikki aikomukseni aina ennenkin, kesäni ei kulunutkaan niin intensiivisesti opiskellessa kuin pääsykoetulosten jälkeisessä angstissani kuvittelin. Fyysinen työ on fyysistä työtä. Koko heinäkuu kului käytännössä töissä ja nukkuessa. Teen työni täysillä ja lepään samalla tavalla. En osaa mitään välimuotoa.

Ensimmäisenä päivänä elokuuta puhelimeeni tuli muistutus: opiskelu alkaa! Rakastan ensimmäisiä päivä, maanantaita, vuosien alkuja, kaikkea mikä ehdottomasti ja kauniisti aloittaa jotain uutta. Samalla tavalla kuin rakastan listoja ja neuroottisen siistissä järjestyksessä olevia asioita. Kai se on jokin säälittävä tapa tuoda järjestystä muuten niin kaoottiseen elämäänsä.

Kaikki, tai mikään, ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan. Ajatuksia on vaikea koota ja fysiikan pohtiminen tuntuu kovin ylivoimaiselta ajatukselta. Yritän silti kovasti koota ajatukseni ja voimani, nostaa tuon penaalin tuosta vierestä, kaivaa laskimen laatikosta ja pakata ne fysiikan kirjan kanssa laukkuun. Tänään tämän verran. Huomenna ehkä jo avaan penaalin.

Omilla jaloilla.

2009-06-19T06:28:00.000-07:00

Aamut liian lyhyiden yöunien jälkeen joko selkeyttävät ajatuksia kiitettävästi tai sitten vaihtoehtoisesti pistävät pakan sekaisin entistä pahemmin. Viime kuukausina olen kokenut olevani selväjärkisimpänä nimenomaan aamuyöstä, ei väsyneenä, mutta ei vielä ihan täysin hereilläkään.

Tämän aamun selväjärkisin ajatus kantoi yli pitkän työpäivän. Se, mikä illalla vielä itketti, sai aamulla suoristamaan selän ja päättämään: elämä ei lopu tähän. Ei edes lyhyellä tähtäimellä. Nyt en keskity siihen ajatukseen, että kaikki muut pääsivät, mutta minä en. Keskityn siihen, että minä en päässyt, ja siihen, miksi en päässyt. Nyt kun en enää omista yhtään lukukaveriakaan, voin sulkea silmät sivullisilta ja keskittyä ihan vain itseeni. Tottakai olen edelleen surullinen epäonnistumisestani. Tietenkin se pala on kurkussa edelleen ja tottakai olen vähällä purskahtaa itkuun, joka kerta, kun joku kysyy tuloksista. Tällä kertaa en kuitenkaan jää rypemään siihen epätoivoon. Pusken eteenpäin ja vähitellen kieltäydyn kokonaan ajattelemasta niitä muita onnellisia siellä opiskelupaikoissaan. Minä selviän tästä.

Haluan ajatella, että kun minä sitten ensi keväänä pääsen (uskookohan tähän enää kukaan?), olen varmasti edes hiukan valmiimpi kuin jos olisin päässyt tänä keväänä. Jollain tapaa ainakin. Kukaan ei ainakaan uskalla väittää, etteivätkö perusasiat olisi siinä vaiheessa hallussa melko hyvin. Helpomminkin tämän olisi toki voinut tehdä, mutta en muista, koska minä olisin viimeksi tehnyt mitään helposti. Paitsi tietysti tänään rahaa töissä.

No niin. Nyt pitäisi keskittyä valmennuskurssien vertailuun ja tilata niitä fysiikan matskuja. Jos vaikka ensi viikolla alkaisi jo vähän laskeskelemaan.

Heitelköön elämä kuinka paljon tahansa, lopulta minä selviän kuitenkin pelkillä mustelmilla.

***

2009-06-18T14:11:00.000-07:00

Raskas päivä.

Pala kurkusta ei lähde nielemällä. Ystävien myötäelävät viestit ja puhelut pitkin päivää ovat lohduttaneet samalla, kun olen töistä välillä karannut vessaan pyyhkimään silmiäni. Olen ainakin tähän asti selvinnyt paremmin kuin silloin keväällä jonkun sadannen kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen kuvittelin tulevani tässä tilanteessa selviämään, mutta todellisuudessa odotan sitä putoamista silti joka hetki.

Jonkinlainen nollaaminen olisi kai tarpeen. Sillekin on hyvin vähän mahdollisuuksia ainakin lähitulevaisuudessa, kun lupauduin juhannukseksi töihin. Neljän tunnin päästä saakin jo herätä purkaamaan pahaa oloaan pahvilaatikoihin. Ehkä sitten nollaan ihan vain tekemällä töitä.

Huomenna ajattelin ilmoittautua jollekin valmennuskurssille ja tilata fysiikan yo-tehtävät ratkaisuineen.

Jospa se tästä ihan vain eteenpäin menemällä.

Voi miten mä toivoin.

2009-06-17T21:50:00.000-07:00

Pahin painajaiseni kevään osalta toteutui juuri.

En tiedä ketään muuta hakenutta, joka ei olisi päässyt sisälle. Paitsi itseni.

Aatonaatto

2009-06-16T12:34:00.000-07:00

Kuopion tulokset sitten tulivat. Oli siellä listassa ainakin kaksi tuttua nimeä. Sydäntä lämmitti etenkin sen toinen - paras lukuystäväni viimeisen kahden kevään ajalta. Tuollaisiin uutisiin on kuitenkin vaikea suhtautua mitenkään ristiriidattomasti. Olen todella todella onnellinen ja tyytyväinen siitä, että lukukaveri pääsi. Hän, jos joku oli paikkansa ansainnut. Oma pettymys on kuitenkin helpompi kestää, jos joku on samanlaisen työmäärän jälkeen samasta syystä yhtä pettynyt. Nyt sekään ei enää pelasta minua, joten tänä vuonna itken sitten ihan yksinäni. Mitä todennäköisimmin.

En millään jaksaisi odottaa torstaita ja samalla en haluaisi, että se tulisi. Viime vuonna tulokset tulivat heti aamulla nettiin, mutta tänä vuonna en oikein uskalla katsoa niitä sieltä, vaan ajattelin odottaa päiväpostia. Täällä sekin onneksi tulee heti aamusta, ennen kymmentä nyt yleensä ainakin. En kestä sitä epävarmuutta, kun rullaa sivua alaspäin paniikissa, oman sukunimen alkukirjain lähestyy, silmät harppovat etsien tuttua nimeä, mutta eivät löydä. Vähitellen sitä sitten ymmärtää, että tässä nyt ei ole mitään virhettä, näiden kahden kirjaimen välissä se olisi, jos olisi. Mutta ei ole.

Salaa vähän itkettää jo valmiiksi. Sopivasti, kun teholohduttajakin lähti juhannukseksi muualle. En nyt oikein tiedä, mihin purkaisin tämän ulospyrkivän itkun ja käsien vapinan.

Mitä jäi käteen?

2009-05-28T06:33:00.000-07:00

Koe on ohi, mutta pää ei ole vielä oikein uskonut sitä. Istun koneella lihakset jännittyneinä, valmiina kääntymään ja kaivamaan Galenoksen laukusta. Koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, Galenos ja fysiikat+kemiat laskuineen ovat olleet ainutta sallittua seuraa, joten tästä yllättävästä vapauden tunteesta on nyt hiukan hankala nauttia.

Valmistautumiset kokeeseen menivät hyvin. Varmistin rauhalliset ja tarpeeksi pitkät yöunet beetasalpaajalla (helpotti sitä valvottavaa tykytystä), virkeän aivotoiminnan terveellisellä aamupalalla (elämäni vaikeimmat suupalat) ja kokeeseen kävelyllä. Kokeessa söin eväitä, pidin itseni virkeänä kofeiinilla ja kävin vessassa. En jännittänyt liikaa, en hosunut liikaa, enkä oikeastaan tehnyt mitään liikaa.

Mutta teinkö silti tarpeeksikaan? Kuten tuolla kommenteissa joku jo osasi kertoa, oli koe tänä vuonna hyvin valmistautuneille hyvinkin reilu. Nippelitietoja ei vaadittu, tehtävät olivat inhimillisiä ja varsinkin Galenoksen osalta jopa pelottavan yksinkertaisia. Laskut olivat hyvän laskurutiinin omaavalle, lukiossa hyvin pärjänneelle varmaankin jokseenkin helppo nakki. Itselleni jäi niistä lähinnä kaoottinen olo. Ensin en meinannut osata niitä helppojakaan fysiikan laskuja, sitten sain jostain narun päästä kiinni ja puoltatoista tehtävää lukuun ottamatta kaikki tehtyäkin. Yhden tiedän jo tehneeni väärin, ja se harmittaa. Se oli vielä helppo! En jaksa uskoa, että noilla sisään pääsisi, mutta nyt en jaksa miettiä oikein sitäkään. Pää on vielä vähän raskas.

Nyt haluan olla tulosten saapumiseen asti ihan vain miettimättä koko koetta ja varsinkin puhumatta siitä kenenkään kanssa. Siispä jätän opintomatkankin hetkeksi lomailemaan. Sikäli kuitenkin, kun ennakko-oletukseni pitävät paikkansa, tässä vielä ensi vuodelle:

Laske. Paljon.

1 päivä, 13 tuntia, 58 minuuttia, 12 sekuntia.

2009-05-26T08:47:00.000-07:00

Jee, tuli hyvä mieli, kun kävin lukemassa täältä onnentoivotukset kokeeseen. Nyt ei sitten tarvitse stressata, vaikkei se yliopiston palkkaama ohikulkija sattuisikaan kohdalle tänä vuonna.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin sydän hakaten. Koejännitystä lähinnä, osansa lieni kuitenkin myös päivällä nautitulla runsaahkolla kofeiinimäärällä. Yöllä ärsytti ja helpotti samanaikaisesti - ehkä ne jännitysvalvomiset tuli sillä valvottua ja koetta edeltävän yön saankin sitten hyvin nukuttua. Teoria se on tämäkin. Asiaa edesauttaakseni olen nyt sitten tietoisesti vähäkofeiinisella dieetillä väsyttänyt itseäni niin, että ainakin viime yön nukuin oikein makoisasti. Seuraava yökin onnistunee, mutta toivottavasti saan unen päästä kiinni vielä keskiviikkona hotellin lakanoissakin.

Lähipäivinä olen saanut vastailla paljon kysymyksiin siitä, miten arvelen kokeessa käyvän. Olisi älyttömän hienoa, jos voisi vastata kyselijöille täysin itsevarmasti, että "Todennäköisesti hyvin. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä, valmistautunut hyvin eikä osaamisessani ole mitään heikkoa kohtaa. En yksinkertaisesti voi epäonnistua." Totuus on kuitenkin tämä: en todellakaan tiedä, miten kokeessa käy. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä ja valmistautunut niin hyvin kuin vain näillä kapasiteeteilla olen pystynyt. Osaamisessani on montakin heikkoa kohtaa, mutta kokonaisuudessaan koen osaamiseni olevan aika tasalaatuista. Kaikki on kuitenkin kiinni ihan siitä, minkälainen koe sieltä on tänä vuonna tulossa. Ja siitä, miten hyvin ne kaikki muut 1028 hakijaa ovat valmistautuneet. En osaa nähdä nimeäni siellä hyväksyttyjen joukossa, mutta tiedän, että mahdollisuudet siihen ovat ihan realistiset. Ennakkoasenne kokeesta on positiivinen; menen oikein mielelläni katsomaan, minkälainen koe tänä vuonna on vastassa ja mihin omat taitoni riittävät.

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että tiedän, että kysytään siellä mitä tahansa, niin se ei todennäköisesti aiheuta minussa viime vuodelta tuttua "siis ei mitään käsitystä" -reaktiota. Ilmiöt ainakin tunnistan - eri asia, muistanko sitten tarpeeksi.

Tästä se lähtee.

3 päivää, 14 tuntia, 34 minuuttia, 40 sekuntia.

2009-05-24T07:57:00.000-07:00

Päiväunet takana, Galenos edessä. Mutta vasta hetken päästä, sillä Tiede-lehden uniartikkeli opasti odottelemaan aivokuoren heräämistä vartin tai puolisen tuntia ennen toivottua aivotoimintaa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan ja yritetään saada jotain eloa elimistöön. Tarkennuskykykin on tyynyn jäljiltä kakkosluokkaa, mutta riittää juuri ja juuri näytön tihrustamiseen.

Koko lukurupeama alkaa olla päivää vaille valmis. Tänään oli tarkoitus vielä painaa täysillä ja sitten lopettaa, mutta olosuhteiden sanelemana tämä päivä kuluikin aivan muissa touhuissa, joten tasapainoa haetaan vielä huomiselta. Tiistaina ja keskiviikkonakin aion vielä katsella kuvia ja lukea kerran sen terveyden edistämisen, johon en muuten ole niin kovasti panostanut, mutta muut lukemiset ja laskemiset loppuvat siis huomenna. En tiedä, onko tämä yksimielisesti täysin viisas päätös. Soraääniäkin on kuultu, kun eräät kuulemma painavat loppuun saakka kolmetoista tuntia ilman taukoja. Voi sitten olla, että ne sellaiset pääsevät sisään ja minä en, mutta viime vuoden viimeisen illan lukupaniikit mielessäni päätin jo aikoja sitten lopettaa tänä vuonna hyvissä ajoin ennen koetta.

Viime vuoden kokeiden jälkeenhän minä päätin, että tänä vuonna:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

Tämä toteutui ja ei toteutunut. Luin ne lukion kemiat ja fysiikat (yhtä kurssia lukuun ottamatta), hyvin, mutta harjoitusta ne kaipaisivat edelleenkin. Harjoitusta hain kevään ylioppilaskirjoituksista. Kirjallinen sisältö eli Galenos oli viime kevään jäljiltä kaikkea muuta kuin opiskeltu, joten senkin parissa tuli kuluneen kevään aikana yhä enenevissä määrin vietettyä aikaa.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

Valmennuskurssit eivät tosiaan sanelleet opiskelurytmiä tänä vuonna. Luin hyvin hyvin ahkerasti koko vuoden ihan sen oman itsenäisen lukusuunnitelmani mukaan, mutta jäin lopulta kuitenkin kaipaamaan mahdollisuutta osallistua valmennuskurssille. Voi olla, että tarvittaessa osallistun sellaiselle ensi vuonna.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

Voi pojat! Luulin tosiaan viime kevään jäljiltä tietäväni jotain kovasta työnteosta. Viime keväinen oli pelkkää käsien heiluttelua tämän keväiseen verrattuna, mutta paria avautumista lukuun ottamatta pidin lupaukseni, enkä tuhlannut energiaa valittamiseen. Päinvastoin, taustajoukot antoivat useampaan otteeseen tunnustusta siitä, miten reippaasti jaksoin aamu toisensa jälkeen palata kirjastoon kirjojen ääreen. Tuntui, että mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän nautin siitä.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

Ja niin. Tämäkin toteutuu. Vielä ei onneksi kerratessa ole edes tullut tuota "en muista mitään" -kohtausta. Kaikki avainsanat tuntuvat herättävän jotain mielleyhtymiä jostain säilömuistin syövereistä, joten onnistunutta mieleenpainumista on ilmeisesti ainakin jonkin verran tapahtunut.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

Olosuhteet julkisen liikenteen puolelta ovat surullisen samanlaiset kuin viime vuonna. Silloinhan jouduin joskus viiden aikaan heräämään väliaikaisen bussi-juna -järjestelyn takia, ja kun en jännitykseltäni saanut nukahdettua ennen kello kahta tai jotain sinne päin, olin lopulta pääsykokeissa reilun kolmen tunnin unien jäljiltä. Ei hyvä. Eikä toistu tänä vuonna. Hotelli on jo varattu, joten edeltävä yö uinutaan toivottavasti hyvin ja levollisesti.

6) Otan paremmat eväät

Huokaus. Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko voinut viime vuonna enää tehdä enempää väärin. Siis sen lisäksi, että menin kokeeseen muutaman tunnin unilla, otin huonot eväät enkä juuri edes syönyt niitä, enkä käynyt kertaakaan vessassa, koska en kehdannut. Tänä vuonna teen kaiken täysin toisin alkaen niistä unista ja mukaan lukien ne eväät. En ole sisältöä ehtinyt tarkemmin pohtia, mutta keskiviikkona on sitten aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain hyvää tsemppievästä.

Tälle vuodelle olisi vielä muutama toivomus:

1. Välttyisin kauhealta lamaannuttavalta paniikilta.
2. Pääsisin reunaan istumaan, jotta se vessassa käyminen olisi helpompaa.
3. Joku ihana satunnainen ohikulkija toivottaisi tänäkin vuonna onnea kokeeseen. Siitä tuli niin hyvä olo.

Kuin Lasse Virén.

2009-04-19T04:23:00.000-07:00

Olen ollut koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, niin hämmästyttävän motivoitunut tavoitteeni suhteen, että en ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään koko asiaa. Se on tuntunut niin itsestään selvältä. Eläimelliset työtunnit ovat tuntuneet itsestään selviltä. Aamut kirjastolla ja illat lukiolla ovat tuntuneet itsestään selviltä. Asioiden lukeminen, muisteleminen, kertaaminen, uudelleen lukeminen ja uudelleen kertaaminen ovat tuntuneet itsestään selviltä. Ja hyviltä.

Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.

Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.

Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.

Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.

Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.

Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?

54 päivää, 13 tuntia, 34 minuuttia, 5 sekuntia.

2009-04-03T09:08:00.000-07:00

Onpas taas vierähtänyt aikaa. Hyvä, että enää uskallan vilkaista edes tuota älyvuodon pääsykoelaskuria, kun päivät vähenevät niin hirveää vauhtia. Alle kolmenkymmenen kun mennään, niin voi jo pientä vapinaa esiintyä, nyt selviää sentään vielä vähän nieleskelemällä.

Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.

Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.

Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.

Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.

90 päivää, 14 tuntia, 7 minuuttia, 45 sekuntia.

2009-02-26T07:31:00.000-08:00

Anonyymi-Makesta on tullut sisäinen ääni, joka kirjaston lukusalissa aina silloin tällöin havahduttaa nuokahtelevaa ahertajaa pohtimaan, pitäisikö ottaa vähän rennommin ja höllätä hiukan..tänään anonyymi-Make voitti ja hylkäsin kahdentoista tunnin suunnitelmani ja lähdin kotiin neljä tuntia etuajassa. Se tuntui täysin perustellulta ja hyvältä ratkaisulta; väsyneenä opiskelu voi todella kääntyä itseään vastaan ja aiheuttaa lähinnä turhaa ajankäyttöä, kasvavaa stressiä sekä lisääntyvää väsymystä. Edeltävät tunnit olivat kuitenkin jota kuinkin tehokkaita, joten päivä ei ollut täysin hukkaan heitetty.

Yritän tänä keväänä tavoittaa aika herkän vaiston omaa jaksamistani ajatellen, etten päätyisi samaan tilaan kuin viime keväänä pääsykokeiden jälkimainingeissa. Yritän jakaa ajankäytön monen eri asian kesken, jotta saisin vaihtelua, mutta yritän samalla pitää vaihtoehtojen määrän rajattuna, ettei keskittyminen jakautuisi liian laajalle alueelle. Yritän opiskella tehokkaasti, mutta muistaa myös vapaapäivien, taukojen, terveellisen ruokailun ja riittävän levon merkityksen. Yritän siis löytää jonkinlaisen tasapainon yltiöoptimistisen "hyvin menee, paljon aikaa, voin ottaa rennommin" ja yltiönegatiivisen "en osaa, aika loppuu" -ajattelumallien välillä. Nyt on vielä helmikuu ja rentoutuminen on vielä kohtuullisen helppoa, kun pääsykokeet ovat "sitten joskus", mutta voisin kuvitella, että jo kuukauden päästä asiat ovat toisin.

Tällä hetkellä asiat tuntuvat (ehkä vähän valheellisestikin?) aika hyvältä; Galenoksesta olen keskittynyt lukemaan niitä "vaikeita" kappaleita, joista en kaikkia viime vuonna edes lukenut, koska en ymmärtänyt, ja jätän suosiolla puhtaasti biologiaa sisältävät osiot loppukeväälle. Ne "vaikeat" kappaleet ovat tällä tavalla rennolla aikataulutuksella osoittautuneet ennen kaikkea ymmärrettäviksi, monin paikoin jopa kiinnostaviksi. Eivätkä ne loppujen lopuksi niin vaikeita olekaan. Aikaa ja vaivaa niiden sisäistäminen kyllä vaatii. Ohessa olen sitten keskittynyt hankkimaan sitä laskurutiinia ihan lukiotasoisesta kemiasta ja fysiikasta. Nyt on kaikki lukion kemia käyty, fysiikasta luen modernin fysiikan kurssia. Kemiasta on tarkoituksena tehdä vielä syventäviä ja soveltavia tehtäviä edellisestä kurssista ja fysiikassa jatkaa modernin jälkeen takaisin pyörimisen ja gravitaation pariin - niitä kun en voi väittää osaavani vieläkään. Onneksi tässä on vielä aikaa ne hahmottaa. Sähkökurssin jätin nyt ihan iltalukion varaan, uskoisin, että tunneilla kuuntelemalla ja läksyt tekemällä opin kurssista kyllä kaiken olennaisen, Galenoksessa sen osuus on kuitenkin aika mitätön.

Tällä hetkellä ainoa huolestuttava asia on kaiken muistaminen. Galenosta lukiessani olen huomannut ymmärtäväni tekstiä ihan eri tavalla kuin viime keväänä. Pelkään kuitenkin, että vaikka ymmärrän, en silti saa asioita jotenkin painettua mieleeni niin, että saisin ne palautettua sitten pääsykokeissa. Yritän kyllä tunnollisesti kerrata ja selostaa oppimiani poikaystävälle, mutta olen jo tällä opiskelukokemuksella oppinut, että muistini on vähän tällainen temppuileva väline; saatan ns. oppia jonkin asian niin hyvin, että pystyn illalla ja seuraavana päivänä palauttamaan sen mieleeni, mutta pidemmällä aikavälillä en sitten enää muistakaan koko asiaa. Vaatisi kai lisää kertausta. Voisinkin itse asiassa nyt vapaaillan kunniaksi piirtää vaikka jonkinlaisen mindmapin tämänpäiväisestä asiasta.

Tällaista tänne tänään. Tuntuu ainakin toistaiseksi vielä oikein hyvältä.

116 päivää, 18 tuntia, 23 minuuttia, 30 sekuntia.

2009-01-31T03:04:00.001-08:00

Opiskelukuulumisia on huomattavasti helpompi jäsentää ymmärrettäviksi lauseiksi kuin niitä muutamia päivittäisiä ylimääräisiä, lievästi kaoottisessa tai lamautuneessa tilassa vietettyjä tunteja opiskelun ulkopuolelta. Aikaa vain ei juuri riitä ajatusten jäsentelyyn ja ylöskirjoittamiseen. Tänään täällä vietetään kuitenkin erittäin harvinaista, erittäin ansaittua ja erittäin hyödyttömillä tapahtumilla täytettävää vapaapäivää. Vapaapäivät siis eivät täälläkään ole harvinaisia, mutta ansaitut sellaiset kylläkin. Hyvällä omallatunnolla vietetyt vielä harvinaisempia. Tänään tiedän, että parasta on olla edes päivä tekemättä mitään opiskelujen eteen, nollata vähän ajatuksia ja tehdä kaikkea kivaa, mihin muulloin ei riitä joko aika tai omatunto.

Vaikutan varmaan lievästi neuroottiselta omatuntoihmiseltä. Lievennykseksi kerrottakoon, että olen kyllä luonteeltani enemmän mukavuudenhaluinen laiskottelija kuin neuroottinen työmoralisti. Tenttiä edeltävä ilta voi helpostikin humpsahtaa esimerkiksi Seinfeldia katsoen tai lehtiä lukien, mutta ei siitä koskaan samalla tavalla nauti kuin tästä tänään. En tee mitään hyödyllistä! Kukaan ei saa sanoa, mitä minun on pakko tänään tehdä, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään! Paitsi ulkoiluttaa koirat, mutta sitä ei lasketa.

Kiitos muuten Makelle kommentista, sitä on tullut tässä viime päivinä paljon ajateltua. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta puolustukseksi sanottakoon, että suurin osa opiskelustani on kuitenkin tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vanhan kertaamista. Uuden opettelemista ei liene paria, kolmea tuntia enempää päivässä, mutta kertaavien laskujen tai muiden vastaavien parissa vierähtää sitten helposti enemmänkin. Viimevuotisella lukukaverilla on jo täysi höyry päällä Galenoksen kanssa, mikä osaltaan pakottaa itseänikin opiskelemaan enemmän kuin muuten varmastikaan tekisin. Itselläni pääpaino on kuitenkin fysiikassa ja kemiassa, Galenokseen suhtaudun rennommin, noin viiden sivun päivittäisillä annoksilla. En usko, että pääsykokeissa enää palataan siihen G:n ulkoaopettelemisaikaan, joten nippelitiedon pänttäämisen sijaan yritän kehittää edes vähän vähemmän horjuvaa laskutaitoa sekä opetella löytämään niitä niin sanottuja suuria kokonaisuuksia.

Aivot saavat pääsykoeasioista ansaittua taukoa myös yllättäen ilmaantuneiden töiden ansiosta. Töiden merkeissä lopetan tämänhetkisen opiskelu-urani opettamalla nyt kevätlukukaudella yliopistolla samaa kurssia, jonka parissa aikanaan nykyiset opintoni aloitin. Fantastinen mahdollisuus (joka näyttää hyvältä cv:ssä), joka vie pänttäämisaikaa juuri sopivasti stressaamatta kuitenkaan liikaa. Voin edes muutaman kuukauden kuvitella, että en ole opiskellut viimeistä viittä vuotta täysin turhaan.

Kävin muuten eilen uusintakokeessa tekemässä FY3:n kokeen. Olin pettynyt sekä itseeni että kokeeseen. Itseeni siksi, että koealuetta kerratessani huomasin, että kertaamista edelleen oli, enkä kaikkea osaa vieläkään, kokeeseen taas siksi, että se oli niin hävyttömän helppo. Ei sellainen helppo, että "no kun mä nyt vaan osaan nää niin hyvin", vaan sellainen helppo, että opettaja ei ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Tulipa tehtyä silti.

Inventaario

2009-01-15T01:36:00.000-08:00

Sorruin taas käyttämään huumausaineisiin verrattavia kofeeinituotteita. Vain tajutakseni, että elimistöni todella on yliherkkä kofeiinille. Väsymys on pieni hinta muuten olemattomasta olosta, kun vaihtoehtona on vaakatasoon vetävä kuvotus. On kiva olla pirteä kun oksettaa.

Myönnän olevani vähän säälittävä näiden kofeiinitemppujeni kanssa. Olin pitkään jo, teetä lukuun ottamatta, tyystin ilman, mutta lopulta sorruin sen ajatuksia turruttavan tokkuraolon edessä. Ero on kuitenkin huomattava, kun ottaa yhden kofeiinitabletin, odottaa hetken ja yrittää sitten ajatella uudelleen. Oikeastaan energiajuomat toimivat vielä tehokkaammin, kenties sokerinsa ansiosta, mutta sokerin tai makeutusaineiden haittavaikutuksia ehkäistäkseni olen aikoinaan päätynyt tabletteihin. Tilapäiseen väsymykseen. Mikä nyt sitten on tilapäistä.

Vertailin siskon kanssa päivärutiinejamme ja virkeystilojamme. Sisko kertoi nukkuvansa kuin tukki yhdeksästä kuuteen ja olevansa sitten täysin pirteä kuudesta yhdeksään. Kateellisena kerroin itse nukkuvani puoli yhdestätoista puoli seitsemään ja olevani sitten pirteä noin puoli kahdeksasta vartin yli kahdeksaan. Siis neljäkymmentäviisi minuuttia. Tämän huiman vireystilan jälkeen olisinkin sitten joka päivä valmis päiväunille. Nukkuisin kai kevyesti kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos se olisi mahdollista. No, myönnettäköön, että iltaisin, noin kuudesta yhdeksään, saatan olla hyvinkin virkeässä kunnossa, joten ei se vireystila todellisuudessa ihan neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin jää. Väsynyt olemukseni ajaa minut kuitenkin pian mielenterveydellisten muutosten partaalle, jos en keksi mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen. Kofeiini silti jääköön, pahaa oloakin on vaikea sietää.

Tänään jäin kotiin päästääkseni Taon vähän helpommalla. Meillä on koiraholhokeistamme johtuen melko sidottuja nämä opiskelujärjestelyt - uusia kenkiä ja huonekaluja ei haluaisi ihan joka kuukausi ostaa. Yhteisestä sopimuksesta minä olin syksyn ajan päävastuussa koirista Taon keskittyessä opintoihinsa ja nyt keväällä toisinpäin. Tänään jäin siis kuitenkin kotiin tehdäkseni pientä pääsykoemateriaali-inventaariota. Erilaisia valmennusmateriaaleja on kertynyt hyvin huomattava määrä, joten saadakseni niistä jotain muutakin hyötyä kuin paperipainona toimisen, ajattelin käydä ne kaikki läpi ja koota jokaisesta jokaiseen aihealueeseen sopivan lisäinformaation luettavaksi. Jonkinlaista spesifimpää lukusuunnitelmaakin olisi tarkoitus kirjata ylös.

Voitin muuten eilen rimakauhuni ja avasin sen Galenoksen. Vain käydäkseni sieltä läpi muutaman fysiikassa juuri läpikäymäni asian. Miten joku opus voikaan olla samaan aikaan yhtä houkutteleva ja vastenmielinen? Tietyt aihealueet tuntuvat olevat kovemmankin luokan kryptausta; yhdistele sanoja eri riveiltä, lue vain joka toinen sana, lue lopusta alkuun päin tai käännä kirja ylösalaisin ymmärtääksesi, mitä me näillä etäisesti selkeää suomen kieltä muistuttavilla virkkeillä haluamme sinulle opettaa. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin saman lauseen lukeminen neljä kertaa peräkkäin vain huomatakseen, ettei vieläkään ymmärtänyt yhtään, mitä siinä halutaan sanoa.

No kuitenkin, Galenos avattu. Se on tärkeintä. Eikä se tuntunut edes niin kovin pelottavalta. Kauhulla mietin kuitenkin kaiken sen sisällön määrä - sitä ulkoa opeteltavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että kapasiteettini jäävät huimasti sen alle. Helpottaa kuitenkin vähän, kun muistaa, että kyllähän minä ne viimekin keväänä opin. Unohdin kylläkin melko pian kokeen jälkeen, mutta opin silti. Kyllä ne sieltä tänäkin keväänä tulevat. Toivottavasti.

Kemia kolmosessa oli jännittävä koe maanantaina. Tein viisi tehtävää alle tunnissa paljonkaan miettimättä tai epäröimättä. Mikään koe koskaan ennen ei ole tuntunut yhtä helpolta. Väittäisin, että se ei lupaa hyvää.

148 päivää, 20 tuntia, 43 minuuttia, 15 sekuntia.

2008-12-30T01:02:00.000-08:00

Tunnustan.

Olen ollut huono ihminen. Olen jättänyt kirjat pölyttymään hyllyyn ja tehnyt koko joululoman ihan kaikkea muuta kuin opiskellut. Olen soittanut pianoa, pelannut nintendoa, siivonnut vessan, lukenut ison kasan vanhoja lehtiä, riehunut koirien kanssa, harrastanut kokeellista ruoanlaittoa, ajellut ympäriinsä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ommellut ja nukkunut. Kerran jo otin Galenoksen käteen, muistiinpanovihkon toiseen ja määrätietoisesti istuin keittiön pöydän ääreen lukeakseni. Avasin kirjan, selailin sisällysluetteloa ja suljin sen taas. Vaihdoin kirjan nintendoon ja päätin, että jonain toisena päivänä sitten.

Varsinkin G:n suhteen on viime keväältä jäänyt kamala onnistumisen paine. Tuhlasin koko viime kevään räveltämällä ja vasta maaliskuun lopussa sain oikeasta lukutekniikasta kiinni. Pelkään jotenkin, että niin käy taas. Luulen opiskelevani hyvin, mutta tuhraankin sitten ihan turhien asioiden parissa havahtuakseni taas toukokuussa siihen, että en osaa läheskään kaikkea. Onhan se vähän absurdia tietysti ratkaista tällainen ongelma olemalla lukematta lainkaan. Se kun ei varsinaisesti edesauta sitä oppimista. Eikä varsinkaan anna mitään tekosyytä olla lukematta esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa, joista olisi molemmista kokeet odottamassa heti joululoman jälkeen.

Ryhdistäydy ryhdistäydy ryhdistäydy!

Taidan enemmän tai vähemmän (enimmäkseen enemmän, luulisin) toistaa itseäni näissä kirjoituksissa. Joka toinen on tyyliltään "olen niin laiska enkä saa mitään aikaiseksi" -tyyppinen ja joka toinen sitten "katsokaa nyt kuinka reipas olen ollut" -tyyppiä. En minä kai mitään neutraalimpaa avautumista osaisikaan. Tällaista lienee siis luvassa jatkossakin.

182 päivää, 17 tuntia, 47 minuuttia, 50 sekuntia.

2008-11-26T03:51:00.000-08:00

Olen alkanut nähdä painajaisia pääsykokeista. Saatan aamuyöllä herätä miettimään, pitäisikö nousta samantien laskemaan pari laskua kemiaa tai ottaa Galenos sänkyyn luettavaksi. Valvon öisin pohtien, mitä sitten teen ja miten sitten kestän, jos en tälläkään kerralla pääse sisään. Eihän se nyt mikään ihme ole, vastahan minä olen alkanut ymmärtää näitä perusasioita.

En tosiaan tiedä, mitä sitten ja miten sitten kestän. Olen lähettänyt hakupaperit myös pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjäkoulutukseen, mutta ei sinnekään pääseminen mitenkään varmaa ole. Siinä nyt olisi mielekästä tekemistä seuraavalle vuodelle. Tuntuu kuitenkin, että yhden kerran voi pääsykokeissa epäonnistua, toisen epäonnistumisen jälkeen ihmiset alkavat vähitellen miettiä, ettei minusta varmaan sitten ole siihen hommaan. Ei minulla tämän jälkeen ole mitään mahdollisuutta keskittyä koko vuotta (periaatteessa) pelkkiin pääsykokeisiin, joten jos en nyt pääse, niin miksi sitten myöhemminkään? On kai se vähän tuuristakin kiinni, minkälainen pääsykoe sattuu osumaan kohdalle, mutta mitä jos taidot ja tuuri osuvat minun kohdallani yksiin vasta seitsemän vuoden päästä?

Tätä epävarmuutta on ilmennyt nyt vasta muutaman yön ja päivän. Päivisin haahuilen levottomana ja yritän tarttua joko kemian tai fysiikan kirjoihin, mutta tuntuu, että laskut ovat enemmänkin mekaanisia suorituksia, enkä saa oikeista vastauksista huolimatta niistä mitään onnistumisen kokemuksia. Sen sijaan yksikin väärin tehty lasku tai, mikä vielä pahempaa, tehtävä jota en ymmärrä iskee pohjamutiin kerrasta. Pelkään koko ajan unohtavani kaiken oppimani, etten taaskaan ole oikeasti sisäistänyt teoriaa tai kaavoja, vaan ainoastaan tämän kieron muistini avulla pystynyt pitämään ne muistissa tietyn aikaa. Jos saisin äkkiä nämä fysiikat luettua, niin kertaustehtäväkirjasta voisi löytyä hieman helpotusta, kun tehtävät eivät enää olisikaan niin tiivisti yhteydessä teoriaan. Onkohan kemiasta mitään vastaavaa olemassakaan?

Kemian kokeesta sain 9 1/2 ja tämäkin siksi, että olin tehnyt juuri niin kuin tehtävässä pyydettiin, enkä niin kuin asia oikein menee. Koin muutenkin tulleeni arvostelussa vähän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi (naapurin arvostelun perusteella), mutta on tämä aliarvioitu arvosana sentään parempi kuin ne lukiosta tutummat kiitettävät ilman perusteita. Tuntuu silti paskalta. Alan kevättä kohden olla varmaan aika vereslihalla pääsykokeiden suhteen, jos nyt tässä vaiheessa tuntuu jo tältä. Tämä nyt on sentään vain pahaista asfaltti-ihottumaa.

184 päivää, 17 tuntia, 36 minuuttia, 15 sekuntia.

2008-11-24T03:38:00.000-08:00

Uusi jakso lukiolla alkoi jo viime torstaina, mutta itse aloitan uudet kurssit vasta tänään. Luvassa on edellisen jakson kokeiden palautuksen lisäksi fysiikasta Aalto-kurssi ja kemiasta Reaktiot ja energia. Reippaana opiskelijana lukaisin molemmista ensimmäiset luvut jo etukäteen (mikäli vanhat tavat ovat opettajilla pysyneet, ei viime viikon hajautetuilla tunneilla ole ehditty käsitellä juuri muuta kuin kurssin käytännön asioita).

Kemian kirja oli ahdistavan täynnä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, ympyröintejä ja muuta sotkua. Minun kohdallani merkintöjen määrä korreloi suoraan ymmärtämättömyyden kanssa. Mikäli ymmärrän jonkin asian, en koe tarpeelliseksi alleviivata sitä, saati sitten piirrellä ympärille kysymysmerkkejä. Nyt kemian kirjaa, ja erityisesti niitä kysymysmerkitettyjä kohtia, selaillessani ymmärsin jotenkin hyvin selkeästi, miksi en viime keväänä onnistunut pääsykokeissa. En ole jostain syystä ymmärtänyt ihan perusasioitakaan, kuten esimerkiksi sitä, että jos tiheys on massa / tilavuus, niin miten massa voi olla tiheys x tilavuus. En kyllä tällä päättelykyvyllä olisi mitään opiskelupaikkaa ansainnutkaan. Lohdutukseksi täytyy sanoa, että kyllä minä oikeasti siellä pääsykokeissa jo osasin tämäntasoiset "ongelmanratkaisut", mutta käytinpä tätä nyt riemuidiotismini esimerkkinä.

No, nyt tilanne on tietysti aivan toinen. Ei kaikki sentään ihan vesiselvää ole vieläkään, mutta nyt tuntuu, että pystynen enemmän keskittymään siihen pääasiaan, eli laskuharjoituksiin, eikä tarvitse tavata niinkään sitä "teoriaa" enää. Lainausmerkit siksi, että nuo stoikiometrian tehtävät eivät kovin kummoista teoriapohjaa tarvitse. Ihan innolla odotan illalla alkavaa kurssia.

Viikon takainen kemian koe muuten ainakin tuntui ihan menestyksekkäältä. En toki tiedä vielä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai siitä, jos olen ymmärtänyt jonkun tehtävän ihan kokonaan väärin, mutta mikäli jälkimmäistä ei ole tapahtunut, niin uskoisin ensimmäisen olevan erittäin pienimuotoista ja tulosten hyviä. Ainoa, mikä jäi ärsyttämään, oli se, etten yhtäkkiä osannutkaan erottaa elektronegativiisuutta ja elektroniaffiniteettia toisistaan. Elektronegatiivisuuden toki tiesin ja hienosti osasin selittää, muta e.affiniteetin kohdalla löi ihan tyhjää. En muista, mitä koepaperiin raapustin, mutta vastaisen varalle kirjoitan käsitteiden määrittelyt vielä tänne:

Elektronegativiisuus: kemiallisesti sitoutuneen atomin ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Arvot kasvavat siirryttäessä ryhmässä alhaalta ylös ja jaksossa vasemmalta oikealle. Epämetallit ovat hyvin elektronegatiivisia ja metallit puolestaan elektropositiivisia alkuaineita.

Elektroniaffiniteetti: kuvaa eri alkuaineiden kykyä vastaanottaa elektroneja. Käytännössä e.affiniteetti kuvaa siis entalpian muutosta/ energiamäärää (kJ/mol), joka sitoutuu tai vapautuu, kun kaasutilassa olevaan atomiin tai ioniin liittyy yksi elektroni. Myös elektroniaffiniteettiarvot kasvavat ryhmissä alhaalta ylös ja jaksoissa vasemmalta oikealle. Metallien e.affiniteettiarvot ovat hyvin suuria, positiivisia lukuja, sillä metallit eivät mielellään ota vastaan elektroneja, vaan ennemmin luovuttavat niitä. Epämetallien e.affiniteettiarvot sitä vastoin ovat yleensä (!) negatiivisia lukuja, sillä elektroneja vastaanottamalla ne pääsevät energiaminimiin, ja reaktiossa vapautuu energiaa.

Saa huomauttaa, jos jokin meni väärin tai on jostain muusta syystä huonosti määritelty.

194 päivää, 14 tuntia, 1 minuuttia, 30 sekuntia.

2008-11-14T07:49:00.000-08:00

Käväisin eilen tekemässä "Lämpö ja energia" -kurssin loppukokeen aikuislukiolla. Olen nyt kahlannut tuon kurssin kaiken kaikkiaan kolmeen kertaan, joten luulen, että sen pitäisi olla jo jotenkin hanskassa. Arvosanakin kurssista löytyy, mutta kävin tekemässä kokeen ihan laskuharjoitusmielessä. Laskuharjoitusta kokeesta ei juuri kuitenkaan herunut, pääpaino kun oli käsitteiden ja ilmiöiden ymmärtämisessä sekä itsenäisesti tehtävissä oppilastöissä. Kokeessa olisi kaksi tehtävää saanut korvata kotiesseellä ja lämpötilan muutoksiin liittyvällä työselostuksella. Koska minulla se arvosana entuudestaan on, enkä nähnyt näitä harjoituksia tulevaisuuteni kannalta kovin mielekkäiksi, yritin raapia tarvittavat viisi tehtävää kokeesta itsestään. Pari hassua laskua, tuskainen monivalintatehtävä ja jotain faasidiagrammien tulkintaa. En ollut täysin tyytyväinen, mutta väliäkö tuolla.

Maanantaina olisi vuorossa kemia. Arvosana löytyy tästäkin kurssista, eikä laskuharjoitustakaan liene liiemmin luvassa, mutta kevään ylioppilaskirjoituksia ajatellen koe ei varmaankaan ole ainakaan ihan turha investointi. Tarkoitus olisi uhrata viikonloppu kokeeseen valmistautumiselle ja kaivaa se Galenoskin kaapista pölyttymästä. On tehnyt ihan hyvää pitää sitä odottamassa, nyt tuntuu, että jaksankin taas niitä yli-, alle, ja päälleviivattuja sivuja marginaalimerkintöineen. Voi olla, että muutamia pahoinvointia aiheuttavia hetkiä on silti luvassa.

Tuumasta toimeen ja kirjan kimppuun.

204 päivää, 15 tuntia, 18 minuuttia, 52 sekuntia.

2008-11-04T06:26:00.000-08:00

Luova tauko kylmän maidon ja maitosuklaan kera. Tätä tarvittiinkin.

Pyöriminen ja gravitaatio etenee kuin viimeisiään vetelevän, ruosteisen hammasrattaan varassa. Naksahdus kerrallaan. Pyörimisnopeus. Kulmanopeus. Kulmakiihtyvyys. Kierrosaika. Normaalikiihtyvyys. Tangenttikiihtyvyys. Heittoliike. Vino heittoliike. Lakikorkeus. Kantama. Etenee etenee, mutta tuskallisen hitaasti. Kunhan ei vain ratas pettäisi kesken matkan.

Oulu on julkistanut valintakoevaatimuksensa ensi keväälle. Olettaen, että lääketieteelliset pitävät jatkossakin kaupungista riippumatta yhtenäistä linjaa valintakokeiden kanssa saan tästä vähitellen siirtyä jälleen Galenoksen pariin. Ei muutoksia. Ei niin minkäänlaisia. Edes pienenpieniä. Turhaan toivoin. Pääsykokeet ovat jälleen 28.5 klo 9.00. Pitäisiköhän varata jo se hotellihuone viimekeväisen välttämiseksi?

Yritän jälleen tehdä suurehkoja tehokkuusparannuksia arkipäiviini. Käytännössähän minulla on mahdollisuus keskittyä vain ja ainoastaan pääsykokeisiin n. 4-5 päivänä viikossa ja silloin käytännössä koko päivä. Tunteja siis riittää, mutta juuri mitään en silti saa aikaiseksi. Koirat vievät toki oman osansa, noin kolme tuntia vuorokaudessa, mutta kyllä niitä tunteja silti jää ihan riittävästi. Hävetti maanantaina iltalukiolla valittaa kaverille, kuinka oli ollut niin kauhean kiire ja läksyt tekemättä ja ruoka syömättä jadejadejade, kun kaveri-parka oli ollut ensin töissä 7-16.00 syömättä, käynyt sitten kiireesti kotona syömässä sämpylän ja kiiruhtanut sitten lukiolle. Ja jossain välissä se oli tehnyt läksytkin. Ja tämä kaveri tekee kaiken lisäksi niitä töitä ihan täyspäiväisesti. Itse istun päivät kotona itkemässä, kun aika loppuu kesken, enkä saa edes muutamaa läksytehtävää tehtyä siinä sivussa.

No, se loppui nyt. Hävettää vieläkin niin kauheasti.

215 päivää, 20 tuntia, 32 minuuttia, 5 sekuntia.

2008-10-24T02:16:00.000-07:00

Päässä pyörii.

Noin kuukausi sitten en meinannut saada mitään tolkkua mekaniikan tehtävistä. Jo pelkkien vapaakappalekuvien piirtäminen ja voimien hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta. Luulen kuitenkin selättäneeni sen peikon ihan pelkällä sinnikkyydellä; yksinkertaisesti etsin tietoa niin kauan, että löysin sen ymmärrettävässä muodossa. Luin ja harjoittelin, laskin samankaltaisia laskuja kymmeniä.

Seuraava peikko ilmestyi kuitenkin nurkan takaa ennen kuin olin saanut edellistä edes haudattua. Tällä hetkellä taistelen pyörimisliikettä vastaan. En ymmärrä, en osaa, en opi. Enkä löydä apua. Käytössä on kaksi eri kirjasarjaa ja koko internet, mutta silti tuntuu tuskaisen vaikealta oppia hahmottamaan pyörimisnopeuden ja kulmanopeuden ero, kiertokulmat ja kulmakiihtyvyydet. Jokainen lasku on yhtä tuskaa ja kirjan tehtävät tuntuvat olevan täysin eri tasoa teoriaosuuden ja esimerkkien kanssa.

Yritän silti kovasti olla menettämättä toivoani. Kyllä tämä tästä varmaan samalla tyylillä kuin mekaniikkakin. Pikkuhiljaa, vähitellen. Harmi vain, että yhteen laskuun ei olisi varaa käyttää kolmea tuntia. Mielikin harhailee helpommin internetin ihmemaassa, kun jokainen oivallus on kiven takana.

No, tältä kai tuntuu kova työnteko. Voin sitten joskus sanoa, että saavutin (toivottavasti) saavuttamani "hammasta purren", "kovalla työllä" ja "niska limassa". Jälkimmäinen on tosin vain niskakuoppaa nuuskivan koiranpennun aikaansaannosta.

229 päivää, 21 tuntia, 45 minuuttia, 25 sekuntia.

2008-10-09T00:53:00.000-07:00

Tänään olisi gradupäivä. Palkitsen kuitenkin itseäni tietokoneen, viinirypäleiden ja teen avulla vielä hetken siitä hyvästä, että jaksoin nousta aamulla kemian luennolle, vaikka yöt ovat viime aikoina menneetkin lähinnä heräillessä ja univelan määrässä on nähtävissä selkeä noususuhdanne. Nousin silti, lähdin ja kuuntelin. Hyvä minä!

Yleinen kemia on kyllä pääsykokeita ajatellen ollut aika hukkainvestointi. Vaatisi aivan kamalan määrän työtä oikeasti omaksua kurssin asiat, jotka kuitenkin ovat aivan liian syventävää tietoa asioista, joilla ei pääsykokeissa tee oikeastaan mitään. Olen ehkä vähän turhan paljon tehnytkin työtä kurssin eteen, mutta yrittänyt kuitenkin pidättäytyä kohtuudessa ja ennen kaikkea olla stressaamatta koko kurssista. Tämä on ollut melko rentouttava tapa opiskella. Luennoille on helppo mennä kuuntelemaan ja poimimaan helmet tunkiosta, jos ei käytä aikaa jokaisesta aaltofunktiosta ja molekyyliorbitaalista ahdistumiseen. Tällaisia kokemuksia lisää, kiitos.

Aikuislukiokin alkoi taas maanantaina. Tuntuu kieltämättä huvittavalta opetella ensin yliopistolla vähän syvemmin esimerkiksi orbitaaliasioita ja sitten mennä lukiolle piirtelemään Bohrin atomimalleja. No, yritän sielläkin poimia rusinat pullasta ja keskittyä kerryttämään laskukokemusta. Fysiikan 2-kurssi on sekin niinikään erittäin kertausta, koska sen tuossa juuri syksyn aluksi itsekseni melko hyvin opiskelin. Ei se mitään, ei kai niitä asioita liian montaa kertaa voi kerrata. Parhaimmillaan jokaisella kerralla huomaa ymmärtävänsä saman asian hieman eri näkökulmasta ja kaikki näkökulmat yhdistettyinä voi sitten ainakin kuvitella ymmärtävänsä jotain to-del-la hyvin. Opettajakin on aivan loistava.

Mekaniikan kurssi sen sijaan on vielä hieman kesken. Tai siis "liikkeen lait" tämän nykyisen ops:n mukaan. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ihan puhtaasti tämän edellä mainitun kemian kurssin takia. Tai no onko se nyt mitään puolustusta, jos käyttää aikaa epäolennaiseen olennaisen sijaan? Vaan pitääpä siitäkin ne nopat käydä keräämässä talteen. Liikkeen lait ovat nyt joka tapauksessa loppusuoralla ja viikonloppuna pyrin aloittamaan "pyöriminen ja gravitaatio" -kurssin sekä itsekseni että aikuislukioon verkkokurssina.

Niinjoo. Olen tässä myös harkinnut osallistumista kevään ylioppilaskirjoituksiin. Ajatuksena tuntuu vähän ahdistavalta, kirjoitukset kun silloin aikanaan olivat tuloksista huolimatta jotenkin vähän tympeä kokemus. Saisihan siitä kuitenkin ihan hyödyllistä lasku- ja paineensietokokemusta. Pitää miettiä vielä.

255 päivää, 20 tuntia, 25 minuuttia, 30 sekuntia.

2008-09-13T02:06:00.000-07:00

Käväisinpä tuossa ohi kulkiessani Tampereen yliopistolla kysäisemässä sitä viime keväistä valintakoettani. Vastausanalyyseineen maksoi yhteensä 13 euroa, mikä tuntuu suorastaan ryöstöhinnalta sellaisesta roskakasasta. Enkä nyt tietenkään tarkoita sitä vastausanalyysia. En ole vielä saanut itseäni käymään sitä ajatuksen kanssa läpi, selasin vain nopeasti, että oho, onpas mennyt huonosti.

Aavistelin jo keväällä tämän kohutun tasa-arvolain mukanaan tuomien muutosten aiheuttavan muutoksia myös tuleviin valintakokeisiin. Näin ilmeisesti onkin, mikäli nyt siihen papereita kaupanneeseen mukavaan sihteeritätiin on uskominen. Kysäisin pois lähtiessäni, josko uusia hakuoppaita olisi jo painettu, johon täti sitten vastasi, että ei vielä, mutta että tänä vuonna lääketieteen hakuohjeet julkaistaankin hiukan aiemmin muuttuneiden menetelmien vuoksi. Lisäinfoa olisi kuulemma lupa odotella jo lähiaikoina, mutta itse en ole sitä vielä onnistunut bongaamaan.

En oikein osaa päätellä, mitä ne muutokset voisivat olla. Oma katseeni kohdistuisi ehkä ensimmäisenä Galenokseen, siihen epätasa-arvon kulmakiveen, mutta toisaalta en jaksa oikein uskoa, että se poistuisi pääsykoemateriaalivalikoimasta kokonaan. Tosin, eihän tuohon viime kevään kokeeseenkaan monen lauseen verran sitä Galenosta tarvittu, jota suunta lienee juuri tällainen aineistokoe, johon sitten pieneltä osin tarvitsee tuekseen jotain ulkopuolista lähdettä. Itselleni tämä ei todellakaan ole ongelma, luen nopeasti ja olen omasta mielestäni melko hyvä löytämäänkin teksteistä olennaisen. Viime keväisestä artikkelista suorastaan pidin. Olisihan se helpotus, ettei tarvitsisi osata ulkoa hirveää määrää nippelitietoa, mutta toisaalta en usko, että pelkkä tällainen improamista vaativa aineistokoe riittäisi yksin karsivaksi tekijäksi. Mitä sitten tilalle, lisää helvetin vaikeita laskujako?

Helvetin vaikeista laskusta puheen ollen, taistelin aikani sen Fysiikka-sarjan mekaniikkaosion kanssa, vaivuin välillä jo epätoivoon ja sain aikaan muutaman ärsyttävän riidan kotiopettajani kanssa. Sitten sisuunnuin, matkustin junalla kolmesataa kilometriä ja lainasin kirjastosta Physica-sarjan kyseiset osiot. Eivät ne kirjat toki matkustamisen ainoa syy ollut (sen verran osaan kuitenkin laskea, että tiedän sen kannattamattomaksi), mutta kuulostaapa hienommalta. Pääsin samalla käymään kotona. Nyt olen, harvinaista kyllä, saanut täällä jopa hommia tehdyksi. Yleensähän täällä ei onnistu mikään muu kuin tokkurainen kattoon tuijottaminen ja koirien ulkoiluttaminen. Mekaniikkaa olen taistellut eteenpäin jo pitkän pätkän, mikä tuntuu kyllä melkoiselta erävoitolta. Oman tukensa taisteluun antoi Glenbrook High Schoolin omasta mielestäni loistavan selkeä Physics-sivusto, jonka ansiosta olen oikeasti ensimmäistä kertaa ymmärtänyt asioita, mikä sitten on omalta osaltaan helpottanut tehtävien tajuamista. Joskus selvästi kannattaa vaeltaa sinne lähteen alkupäähän, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä.

Se jaarittelusta tänään. Tuntuu taas vähän paremmalta.

274 päivää, 20 tuntia, 30 minuuttia, 59 sekuntia.

2008-08-25T02:08:00.000-07:00

Lämpö ja energia vaihtuivat mekaniikaksi, eikä suksi enää luista. Ei edes pienenpienellä kitkakertoimella. Hetken aikaa jo luulin vihdoinkin saavani siitä kiinni, ymmärtäneeni vapaakappalekuvien piirtämisen idean, oppineeni hahmottamaan joka suuntaan lähtevät ja palaavat voimat ja tajunneeni, mitkä niistä pitää huomioida milloinkin. No, en ilmeisesti ymmärrä. Sarkastisesti voisi todeta, että ehkä ensi vuonna sitten.

Ajattelin huomiseksi varata pääkirjastolle toisen kirjasarjan mekaniikan kirjan. Olen nyt käyttänyt puolison ikivanhaa Fysiikka-sarjaa, joka toisinaan aiheuttaa päänsäryn lisäksi akuutteja raivokohtauksia ja ajatuksia kirjan syöttämisestä sille paikallisessa aikuislukiossa opettavalle kirjan tekijälle. Joka kyllä opettajana on hirmu mukava. Mutta niin, kiitos vapaakappalekokoelmien, pääkirjastolta saan sen toisenkin, ehkä hieman helppolukuisemman kirjasarjan melkein kätevästi käyttööni.

Fysiikan parissa olen siis jaksanut puurtaa ihan aikataulujen mukaisesti. Vähän ylikin, kun välillä vähän innostuu. Gradu ei silti ole motivoinut tekemään yhtään mitään. Oli ehkä hiukan virhe aikatauluttaa se vähiten motivoiva työ sinne viikon loppupuolelle, osittain viikonlopullekin. Pitää kai vaihtaa niin, että vastaisuudessa lasken maanantait, tiistait, perjantait ja lauantait ja väkerrän sitä gradua keskiviikkoisin ja torstaisin. Viikon keskivaiheilla olen harvoin matkailemassa missään, joten ainakin teoriassa gradun vältteleminen olisi astetta haastavampaa.

Viimeistään viime viikonloppuna ymmärsin nyt sen ikävän tosiseikan, että on yksinkertaisesti ihan turha lähteä viikonlopuksi/viikoksi yhtään mihinkään ajatellen saavansa siellä opiskeltua ihan normaalisti. Viime kevään alku menikin pitkälti juuri näillä "opiskelen viikon kotikotona" -lomilla ja yllättäen lomaviikot seurasivat toisiaan ja opiskelujen "todellinen" aloittaminen siirtyi samaa tahtia. Jos sitä olisi järkevä, voisi hahmotella jotain pidemmän tähtäimen aikataulua ja kalenteroida muutaman lomaviikonlopun/-viikonkin samalla.

Toinen asia, jota olen onnistuneesti vältellyt, on Galenoksen lukeminen. Iltapäivisin olen lähtenyt kirjastolta väsyneenä kotiin Galenoksen pariin, mutta kiitos koiran, internetin, television ja jääkaapin, kotona on riittänyt muutakin tekemistä. Aluksi yritin ihan vain lueskella kirjaa, mutta se tuntuu jotenkin typerältä ja tehottomalta, joten kaivoin nyt sitten nuo viime kevään voittajalta ostetut valmennuskeskuksen vanhat valmennusmateriaalien ennakkotehtävät siihen sivuun motivaattoriksi. Jos vaikka tällä viikolla. En nyt kaikesta huolimatta koe tätä G:n laiminlyöntiä kovin suureksi rikokseksi vielä tässä vaiheessa vuotta. Varsinkaan, kun teen sen fysiikan opiskelun eduksi. Viime kevään luku-urakka taustalla ja voimatta olla varma, onko tuo G edes pääsykoekirjana enää ensi keväänä, ei tunnut kauhean typerältä keskittyä laskutaidon hankkimiseen G:n kustannuksella. Mutta, ettei tämä nyt menisi ihan säälittäväksi puolusteluksi, yritän siis vähitellen syventyä siihenkin - fysiikkaa silti laiminlyömättä.

281 päivää, 17 tuntia, 27 minuuttia, 25 sekuntia.

2008-08-18T05:08:00.000-07:00

Viime viikko meni perjantaina alkanutta mökkilomaa lukuun ottamatta mainiosti ja ihan melkein odotusten mukaan. Kolmessa päivittäisessä opiskelutunnissa saa yllättävän paljon aikaan, kun keskittyy olennaiseen. Tämänhän nyt taas luulisi tällä opiskelukokemuksella olevan jo selvää, mutta ehei - ihan uutta minulle.

Yritin kovasti keksiä jotain vertauskuvallista opiskelutekniikkani kehittymisestä. En keksi. Merkittävintä siinä ehkä on, että se (kehittyminen) tuntuu tapahtuvan lähes itsekseen. Ajan kuluessa ja sillain. Kahdeksankymmentä päivää lasken jonkun laskun hankalasti, mutta oikein. Kahdeksanakymmenentenäensimmäisenä päivänä keksin yhtäkkiä, miten se oikeasti kannattaa tehdä. Tai neljä vuotta lasken jotain jonkin typerän muistisäännön varassa kunnes yhtäkkiä keksin, mistä se muistisääntö oikeastaan on johdettu. Tai vasta viidelläkymmenelläkolmannella kerralla oikeasti kuulen sen, mitä Tao on yrittänyt sanoa niiden viidenkymmenenkahden edeltävän laskun kohdalla. Ymmärtämiseni ei tunnu niinkään korreloivan harjoitusten määrää vaan ennen kaikkea ajan kulumista.

Tämähän nyt on tietysti ensinnäkin hyvin toiveikasta. Jos en osaa tai ymmärrä jotain nyt, ymmärrän sen ehkä myöhemmin. Minkään oppiminen ei ole mahdotonta. Toisaalta se on tässä elämäntilanteessa ennen kaikkea epätoivoa synnyttävää; jos en ymmärrä jotain nyt, niin tarkoittaako se sitä, että minun on vain odotettava, että olisin "valmis" ymmärtämään sen? Entä, jos aika loppuu kesken? Ymmärrän liian myöhään?

Eihän tämä nyt todellisuudessa niin mustavalkoista ole. Pelkällä ajalla ilman sinä aikana tehtyjä harjoituksia ei ole juuri merkitystä. Ei toisaalta varmaan pelkillä harjoituksilla ilman sitä aikaakaan (l. liian lyhyellä aikavälillä). Sopivasti laskuja sopivalla aikavälillä siis.

Ja kuten edellisestä voi ehkä rivien välistä päätellä, olen tänään saanut fantastisia onnistumisen kokemuksia. Asiat, jotka olen kyllä tiennyt, ovat yhtäkkiä tunkeutuneet tietoisuuteen asti. Ovat varmaan yrittäneet aiemminkin, mutta en ole osannut kuunnella. Tämä on tyhjän kirjaston hyvä puoli. Ei liiemmin keskittymistä häiritseviä virikkeitä.

Ensimmäinen fysiikka on nyt kertaustehtäviä vaille valmis. Huominen menee vielä niiden parissa, keskiviikkona siirryn seuraavaan. Vauhti on ollut jokseenkin ilahduttava; ripeä, mutta rento, ja jos tämä samalla tavalla jatkuu, niin tästä tulee aivan loistava vuosi.

288 päivää, 17 tuntia, 21 minuuttia, 50 sekuntia.

2008-08-11T05:22:00.000-07:00

Änyyteenyt. Älyvuoto antaa tällä hetkellä 288 päivää ja 17 tuntia arvioitua armonaikaa. Mihin minä ne käytän?

Maanantaista torstaihin lasken fysiikkaa yliopistolla kymmenestä kahteen. Tällä hetkellä menossa lämpö ja energia - kiitos sen yhdenkin pääsykoetehtävän, joka olisi pitänyt osata. Enspä kerralla osaan. Nii. Kahdesta eteenpäin luen mielen ja muistin virkistämiseksi tunnin, pari Galenosta. Kuka tietää, vaikkei sitä ensi kevään pääsykokeissa enää tarvittaisikaan, mutta tuskin sen kertaamisesta haittaakaan on.

Perjantaista lauantaihin ahkeroin sen surullisen graduni parissa. Taustatukea tarjoaa maisterihautomo. En tietenkään saanut sitä kesällä tehtyä siihen vaiheeseen, mitä kuvittelin. Vaan teinpä silti. Muistiinpanoja on kertynyt kymmeniä sivuja ja taustateoriaa alkaa olla aika hyvin kasassa. Tavoitteena on lukea enää alle viisi kirjaa, jonka jälkeen leikkaa-liimaa -operaatiolla kursittaisiin kohtuullisessa ajassa työ kasaan.

Niinpä niin. Aikomukset ovat eri asia kuin saavutukset. Tässä aikomukseni, saavutuksista pyrin raportoimaan mahdollisimman intensiivisesti. Älähtäkää joku, jooko, jos käyn täällä taas ruikuttamassa, kuinka mistään ei tule mitään ja kuinka kaikki päivät vain valuvat ohi ja en muista mitään ja opiskelutekniikkani ovat aivan väärät enkä pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa enkäenkäenkä.

Muista nämä!

2008-05-28T04:34:00.001-07:00

No, eihän se ihan putkeen mennyt. Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman asian muistiin, että pärjäisin ensi keväänä paremmin.

Koe ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Mikä oli oikeastaan hyvä, koska se oli kaikin puolin paljon inhimillisempi kuin kaikkien kauhutarinoiden perusteella olin kuvitellut. Kuvittelin, että aika on kerta kaikkiaan niin tiukalla, etten paniikiltani pysty keskittymään mihinkään tehtävään. Kuvittelin, että ympärilläni on kaikki ne 863 muuta hakijaa luomassa paineita ja pienintäkään inhimillisyyttä ei sallita. Loppujen lopuksi tilanne ei kuitenkaan kauheasti poikennut ihan normitenteistä yliopistolla. Hyvä niin, ensi keväänä en jännitä niin kovasti.

Mikä sitten meni pieleen? Koe tuntui kaiken kaikkiaan isolta kädenojennukselta abiturienteille, joilta ne uuden ylioppilaan pisteet tasa-arvon nimissä vietiin. Olinkin odottanut, että sitä jollain tavalla kokeessa yritettäisiin kompensoida, mutta en sitten noin hyvin osannut kuitenkaan ennakoida. Laskutaito oli se, millä sinne olisi tänä vuonna päässyt, Galenosta tarvittiin noin kolmen lauseen verran. En todellakaan ole turhautunut kaikista niistä Galenoksen parissa "hukkaan heitetyistä" tunneista, aivohermojen, hengityksen säätelyn tai valtimoiden opettelusta, koska niitä tarvitaan varmasti vielä. Turhautunut olen sen sijaan siitä, että en kerrannut lukion kemiaa kokonaisuudessaan, vaan keskityin vain Galenoksessa suoraan esitettyyn kemian osuuteen. Se yhdeksän pisteen perustermodynamiikan tehtävä olisi pitänyt osata ja harmittaa todella paljon, että en osannut.

Ensi syksyä ja kevättä varten siis:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

6) Otan paremmat eväät

Hetkittäin huomaan pelkääväni, että mitä jos olenkin jo ihan liian vanha sinne. Mitä jos en ensi keväänäkään pääse? Tilanne olisi toinen, jos olisin yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi, mutta en ole. Opintotuki loppuu jouluna ja sen jälkeen pitäisi jonkinlainen rahoitus järjestää kevään lukemista ajatellen. Tämän vuoden pystyn vielä sinnittelemään ja keskittymään täysipäiväisesti hakemiseen, mutta en varmaankaan enää sen jälkeen. Harmi eilisestä kokeesta on kuitenkin niin kouriintuntuva, että teen varmasti kaikkeni, etten kohtaa samanlaista enää ensi keväänä. Ei tule enää uutta ensivuottasitten eikä enää uusia opiskelusuunnitelmia. Minun unelmani on minun omissa käsissäni ja omalla vastuullani. Nyt.

jk. Jaksaa vieläkin lämmittää eilinen ohimenevä kohtaaminen ihan tuntemattoman naisen kanssa pääsykokeen alkua odotellessani. Nainen, ilmeisesti yliopiston henkilökuntaa, käveli käytävällä ohitseni ja pysähtyi vilkaisemaan, mikä koe salissa oli alkamassa. Kuullessaan, minne olin menossa, nainen toivotti minulle onnea kokeeseen. Niin pieni ele, mutta niin suuri vaikutus. Se oli ehkä se asia, jonka takia rentouduin lopullisesti jo ennen koetta. Kiitos sillekin tuntemattomalle naiselle.

Viimeisillä metreillä

2008-05-23T01:23:00.000-07:00

Hävettävää, täällä on eletty ihan omaa elämää minun tietämättäni. Kiitos kaikille kommenteista ja pahoittelut näin viivästyneestä reagoinnista.

Sain heti valmennuskurssin alusta kiinni siitä oikeasta lukurytmistä. Ärsytti suunnattomasti huomata, kuinka paljon olin siihen asti hukannut aikaa työskentelyyn puoliteholla. Intensiivisempään opiskeluun kannusti ennen kaikkea valmennuskurssin tarjoama lukurunko - yritin edes jotenkin pysyä kurssin opetustahdin perässä. Kannustavaa oli myös muutamaan samanhenkiseen ja suurin piirtein samantasoiseen, mutta ihan pikkuisen parempaan hakijaan tutustuminen. Sain aika paljon tsemppiä lukemiseen, kun huomasin, kuinka hyvin se yksikin lukukaveri asiat osasi. Yhdessä laskettiinkin jonkun verran, mikä oli sekin erittäin hedelmällistä. Harmi, että pääsykokeissa pitää pärjätä yksin.

Tällä hetkellä väittäisin, että biologian osuus on suhteellisen hyvällä mallilla. Osaan sekä kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Aikaisempana ongelmana ei ollut niinkään yksityiskohtien opettelu suurempien kokonaisuuksien sijaan vaan ehkä ennemminkin yksityiskohtien opiskeluyritys ennen niiden suurempien kokonaisuuksien hallintaa. On paljon helpompi handlata esimerkiksi rs-kanavan hormonit, jos tietää pääpiirteittäin, mitä siellä suolistossa ruuansulatuksen aikana tapahtuu. Nyt siis koen, että näiden kahden opiskelumallin välillä vallitsee jonkinlainen seesteinen tasapaino, mikä tuntuu hyvältä. Pidän vieraista ja vaikeista sanoista, joten yksityiskohtien opetteleminen on ollut hauskaakin.

Fysiikasta ja kemiasta osaan perusasiat, mutta koen laskurutiinini erittäin riittämättömäksi siitä huolimatta. Vanhat valintakoetehtävät eivät sinällään ole tuntuneet vaikeilta ja olenkin päässyt yli siitä yli-ihmisyyden vaatimuksen ajatuksesta niiden suhteen. Niissä tosiaan on ennen kaikkea kyse oivaltamisesta, mutta mukaan mahtuu välillä kyllä aivan hirveitä painajaislaskujakin. Toivottavasti ei tänä keväänä kovin montaa.

En tiedä, mitä on realistista odottaa tällä hetkellä. Yritän pitää yllä positiivista voittajamielialaa, mutta samalla säilyttää jonkinlaisen pettymyksiltä suojaavan realismin tajun. Ehkä kaikkein positiivisinta ja rohkaisevinta on, että koen nyt jo osaavani valtavasti ja oppineeni viimeisen kahden kuukauden aikana ihan käsittämättömän paljon käsittämättömän hyvin, mutta että minulla on silti vielä paljon parantamisen varaa. Rohkaisevaa tämä on siksi, että minun ei todellakaan tarvitse ajatella, että "en tiedä, mitä ihmettä voisin tehdä ensi vuonna paremmin, jos en nyt pääse sisään". Tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä voin tehdä paremmin, enkä näe mitään syytä sille, ettenkö ensi vuonna pääsisi, jos tänä vuonna ei onnistu. Tänä keväänä koen, että onnistuminen on ennen kaikkea tuurista kiinni (ei mikään miellyttävin lähtökohta), mutta tarvittaessa ensi keväänä tilanne on varmasti toinen.

Asennevamma

2008-03-17T08:40:00.000-07:00

Yritänpä tässä nyt jotenkin vähän analysoida ja tulkita nykyistä opiskelutilannettani. Pääsykokeiden suhteen siis.

Viime viikkoon asti kuvittelin naiivisti omaavani jonkinlaisen sisäänpääsymahdollisuuden. Pienen, mutta mahdollisuuden yhtä kaikki. Ajattelin, että kyllä se näillä värikkäillä mind mapeilla, parin tunnin päivittäisillä laskareilla ja ennen kaikkea sisulla. Enpä kuvittele enää.

Onhan se tietysti positiivista saavuttaa jonkinlainen realismin taju ennen pääsykokeita ja pääsykokeiden tuloksia, mutta nyt tuntuu, että on aivan mahdotonta löytää mitään motivaatiota lukemiseen, kun ensi vuosi menee uusintayrityksen parissa joka tapauksessa. Haluan tehdä kaikkeni nytkin, valmistautua täysillä ja yrittää parhaani, mutta se sama motivaatioruoska, joka tähän asti on huonoimpina hetkinä ajanut eteenpäin, on nyt kadonnut.

Välillä ajattelen, että ehkä tämä saamattomuus on päivänselvä todiste siitä, ettei niin kunnianhimoinen ammatti yksinkertaisesti ole minua varten.

En nyt tiedä, miten tästä eteenpäin. Yritän asennoitua niin, että välivuosi kahden yliopistotutkinnon välissä voisi tehdä hyvääkin. Asuisin kotona, kävisin muutaman kuukauden töissä ja jättäytyisin sitten taas valmistautumaan. Lukisin syksyn aikana aikuislukiossa ne muutamat fysiikan kurssit, joita en ole koskaan lukenut, ehkä jopa kaikki kahdeksan. Kertaisin kemian alusta asti. Yksinkertaisesti hankkisin oikeasti jonkun varteenotettavan pohjan pääsykokeille. Nyt tuntuu, että yritän legopalikoista kasata linnaa juoksuhiekalle.

En halua kuulla enää keneltäkään, että "älä nyt, tottakai sä pääset sinne" tai että "älä nyt, kyllä mä ainakin uskon, että sä pääset sinne". Valitettavasti kukaan muu kuin minä ei tiedä tätä tilannetta, niitä säälittäviä tuntimääriä, joita olen tehokkaasti opiskellut ja niitä valtavia sivumääriä, joita olen selannut mitään oppimatta. Älkää sanoko, että "älä nyt.." vaan, että "lopeta valittaminen ja rupea lukemaan".

jk. Kiitos muuten tuntemattomalle kommentoijalle. Samaa toivomme.

Elämä on pelkkää elektroniikkaa

2008-01-17T04:42:00.000-08:00

Ihana päivitystahti. Herkästi voisi kuvitella, että olen käyttänyt tämänkin ajan jotenkin hyödykseni. Opetellut Galenoksen ulkoa ja laskenut satamäärin fysiikan ja kemian laskuja. Suorittanut orgaanisen kemian, solu- ja molekyylibiologian ja mekaniikan peruskurssit yliopistolla ja tehnyt jo vuokrasopimuksen uudesta opiskelukaupungista.

No, en ole.

Olen kuitenkin aloittanut galenoksen. Tällä hetkellä luettuna on neljännes, tietysti se helpoin. Orgaanista kemiaa luen kuin luenkin yliopistolla, hitaasti, mutta varmasti, ja kiinnostun siitä päivä päivältä enemmän. Biologian suoritin jo syksyllä, ihan kohtuullisella menestyksellä. Siitä näyttää jonkun verran olevan hyötyäkin, kun G:ssa asioita selitetään vähän miten sattuu. Esitieto-oletukset ovat aina välillä vähän kulmakarvoja nostattavia. Tällä hetkellä fysiikan opiskelu on eniten retuperällä - en jaksaisi eikä oikein kiinnostaisi.

Ristiriita sisäisen humanistin ja luonnontieteilijän välilläkin äityy toisinaan kriittiseksi. Käytän kai aivolohkojani epätasaisesti, pää painaa vuoroin kummallekin puolelle liikaa, ei koskaan keskelle. En uskalla lukea liian humanistisia tekstejä, koska siirtyminen galenoksen, kemian ja fysiikan pariin vaatii joka kerta pitkän palautumisajan. Salaa luen kaunokirjallisuutta aamupalalla tai hampaita pestessä, mutta vähintään pitää nukkua yöunet tai oleilla ulkoilmassa ajattelematta mitään päästäkseen taas mielentilaan, jossa elämä sujuvasti on pelkkää normaalikiihtyvyyttä ja tilavuuden suhdetta moolitilavuuteen, Lewisin rakenteita, hapettumis-pelkistymisreaktioita tai tasapainovakioita.

Hyötysuhde huono.

2007-11-19T05:50:00.000-08:00

Olen syksyn aikana kehittynyt aika taitavaksi arvioimaan omia heikkouksiani. Opiskelujen suhteen varsinkin. Tiedän, missä, miten ja miksi en ainakaan saa opiskeltua, tiedän myös, missä ja miten se onnistuu parhaiten. Välillä kuitenkin ne muut, opiskelua estävät asiat nousevat prioriteettilistalla opiskelujen edelle ja niin löydän taas itseni junasta matkalla kohti etelää ("siinähän on kolme tuntia hyvää aikaa lukea"), viettämästä viikonloppua kotona ("istun vain huoneessani opiskelemassa") ja palaamasta Jyväskylään aivan liian myöhäisellä junalla ("taas kolme tuntia hyvää aikaa") - mistä johtuen herään seuraavana päivänä vasta puoliltapäivin, vanun ja notkun ympäri verkkoa ja mietin ahdistuneena perjantain tenttiä.

Pitäisi kai oikeasti olla niin vahva, että lakkaisi pitämästä yhteyttä ystäviin, kieltäytyisi käymästä kotona, delegoisi koiran ulkoilutuksen Taolle ja tekisi kymmentuntista työpäivää yliopiston kirjastossa. Sellaisia kai ne oikeat tulevaisuuden toivot ovat. Jos eivät ole muuten vain huomattavasti lahjakkaampia kuin allekirjoittanut. Itselläni menestyminen on valitettavasti suoraan verrannollista tehdyn työn määrään. Vain ja ainoastaan.

Vaan eipä minusta ole siihen. Yritän kovasti löytää jonkun oman tasapainotilani sieltä sosiaalisen elämän ja erakoitumisen, työnteon ja hauskanpidon välimaastosta. Jos vaikka vastaisin vain joka toiseen sähköpostiin?

Hullun laulu

2007-10-29T05:48:00.000-07:00

Heleijaa, viimeinen suomen kielen kurssi on puoliksi tehty.

Yläasteikäinen minäni nauraisi hyvin räkäisesti, jos tietäisi, mitä olen viime yönä ja tänään kokeisiin valmistautuessani miettinyt. Itse asiassa vielä parin vuoden takainen minäni olisi käyttäytynyt aivan samalla tavoin. Toivoin nimittäin, että olisin aloittanut lukemisen jo hieman aikaisemmin. Sehän nyt on rakenteeltaan hyvinkin tyypillinen toive, joka on käväissyt mielessäni jotakuinkin jokaikisen tentin kohdalla, mutta luonteeltaan toive oli tällä kertaa hieman erilainen, sillä toivoin, että olisin aloittanut valmistautumisen aikaisemmin sen takia, että oppiminen olikin yllättävän positiivinen kokemus ja suorastaan nautin harjoittelemisesta. Nyt valmistauduin parhaani mukaan (ja nautin siitä), mutta aika ei silti riittänyt kaiken omaksumiseen ja niitä omaksuttuja asioitakin olisin mielelläni harjoitellut lisää ihan huvin vuoksi. Voisin toki jatkaa lukemista vielä tentin jälkeenkin, mutta niin hullu en sentään ole. On tässä muutakin kiinnostavaa tekemistä.

Loppuvuoden opintosuunnitelmat kaipaavat vielä vähän päivittämistä, mutta motivaatio on kova ja lippu korkealla. Kiitos kofeiinitableteille.

Liian kypsä tälle kurssille?

2007-10-20T13:13:00.000-07:00

Biologian välikoe ei mennyt aivan putkeen. Luojan kiitos, kyse ei ollut kuitenkaan siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt lukemaani ja oppinut niitä asioita - esittämisessä vain oli vähän parantamisen varaa, samoin ajankäytössä. Taidan olla vähän liian kirjallisuuden opiskelija selvitäkseni näistä esseetenteistä, kun vastaukset ovat aina ylimitoitettuja romaaneja ja ajan puutteen lisäksi kärsin kerta kerralta yhä enemmän jaksamisen puutteesta useamman kuin yhden esseen kohdalla. Yhden vielä jaksan kirjoittaa, mutta yleensä vuodatan siihen kaikki niin täydellisesti, etten enää yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa pätevää vastausta muihin kysymyksiin. Hienoinen rajaaminen ja osaamisen tasapainoisempi jakaminen kysymysten kesken olisivat paikallaan.

Noh, ylihuomenna uusi välikoe. Olen lukenut vasta puolet alueesta, jäljellä on vielä viitisenkymmentä sivua. Mielessä on käynyt jo monta "olisi pitänyt"-toteamusta, joista tärkeimpinä ehkä "olisi pitänyt istua sinnikkäämmin siellä luennoilla" ja "olisi pitänyt lukea näitä kappaleita tasaisemmin jakson aikana". On minulla kyllä pätevä tekosyy molempiin vastaukseksi. En yksinkertaisesti jaksa luentoja, joilla luennoitsija tuntuu opettelevan luennoimaansa asiaa yhdessä opetusryhmän kanssa ("mmm...mmm..emmä nyt oikein tiedä tarkkaan, miten tää menee") ja opetusryhmä koostuu pääasiassa lievästi epäkypsästä ADHD-fuksiporukasta, joiden käsitys luennoista tuntuu olevan kaikkea muuta kuin luennon kuunteleminen (en minä halua tietää, mitä te teette kaikella vapaa-ajallanne - saati sitten halua kuunnella, minkälaista musiikkia te olette tänään ladanneet upouuteen mp3-soittimeenne).Yleensä istun hampaita kiristellen puoli tuntia, jonka jälkeen päätän lähteä kotiin "opiskelemaan rauhassa" eli tekemään kaikkea muuta.

Pärjään silti.

(apua)

2007-10-17T05:46:00.000-07:00

Tyhmällä on itsetunto aika herkkänä. Jokainen kolaus, pienenpienikin väärällä äänensävyllä sanottu lause saattaa saada pois tolaltaan pitkäksi aikaa. Mitäpä sitten aiheuttaakaan totaalinen epäonnistuminen jossain tärkeässä?

Tarvitsisin jonkinlaisen nyrkkeilysäkin tällaisia tilanteita varten. Nyt tuntuu siltä, että raivo ja pettymys paisuvat sisällä niin suureksi, että tukehdun. Meinaan oksentaa, mutten sitten oksennakaan. Tunnen itseni niin kovin pieneksi ja tyhmäksi, että sattuu.

Auta, äiti.

Ahkeruus on ilomme.

2007-10-05T06:00:00.000-07:00

Oon ollut koko viikon niin ahkera, että hämmästyttää.

Tiistaista alkaen oon joka päivä lukenut fysiikkaa ja kemiaa yliopistolla 3-6h ja todennut, että hiljaisessa ympäristössä, kirkkaassa (muttei häikäisevässä) valaistuksessa ja sopivan viileässä ympäristössä parin energiajuoman voimalla jaksan hyvin keskittyä opiskeluun. Samoin olen todennut, että kaikenlainen tekeminen vaan sopii mun keskittymiskyvylle (varmaan pätee kyllä melkein kaikkiin ihmisiin); jaksan laskea ja pohtia niitä laskuja vaikka tunnin ajatusten harhailematta yhtään, mutta heti, jos pitää keskittyä pelkkään lukemiseen, tuskastun ja rupean miettimään omiani.

Tämä olisi kai kannattanut todeta jo ennen kuin lähti opiskelemaan kirjallisuutta.

Nyt opintosuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa, vaikkei mustaa valkoisella olekaan. Maanantaista lauantaihin edeltävän kaltaisia 3-6 tunnin fysiikka/kemia -sessioita kirjastossa, iltaisin 1-3 tuntia gradun parissa. Gradu kyllä selvästi kärsii tuosta kemian ja fysiikan painottamisesta, koska iltaisin on joskus vaikea ehtiä ja jaksaa keskittyä vielä kirjoittamiseenkin. Yritän silti tuottaa edes lauseen joka päivä - useimmiten ketjureaktion seurauksena tulen kirjoittaneeksi ainakin kaksi :).

On helppoa keskittyä ja olla motivoitunut, kun jokainen päivä tuntuu konkreettiselta askeleelta kohti omia unelmia. Enää se pääsykokeisiin valmistautuminen ei ole vain "sitten myöhemmin", vaan nyt matkamittari raksuttaa oikein äänen kanssa. Tänään on 236 päivää teoreettiseen pääsykoepäivään.

Valmennanko vai valmennaudunko?

2007-10-02T10:54:00.000-07:00

Täytyy tunnustaa, etten sitten koskaan tehnyt mitään kirjallista opintosuunnitelmaa. Yritän selvitä ilman.

Viime viikon tuskaiset yritykset osoittivat, ettei kotona opiskelusta tule täälläkään mitään. Jatkuvasti ympärillä on kaikkea, mikä vie huomion. Hämärä valokin väsyttää ja sohva työpöydän takana suorastaan karjuu tulemaan torkkupeiton ja nallen kanssa päiväunille. Ja kerran kun nettiin päädyn, en sieltä kovin helposti pois lähde.

Tänään kokeilin ensimmäisen kerran yliopiston lukusalia. Työpäivä alkoi vasta yhdeltätoista ja lopetin jo neljältä, neljän viidentoista minuutin tauon jälkeen. Lievästi energisoidun juoman avulla pysyin virkeänä ja keskittymiskykyisenä koko ajan. Olin oikein tyytyväinen, vaikka tuntimäärä vähäiseksi jäikin.

Nyt pohdinnan alla on osallistuminen Eximian kevään kandi-kurssille. Lienee ainoa Jyväskylässä järjestettävä valmennuskurssi ja periaatteessa tuntuisi oikein hyvältä ajatukselta. Hinta (990e) vähän (paljon) kuitenkin hirvittää - varsinkin kun opetuspäiviäkin oli vain hiukan yli 20. Äiti on jo kovaa vauhtia keräämässä kolehtia sisaruksilta (ei mitään menestymispaineita), vaikka ajattelin sen kyllä äidin keräämistä valmistujaislahjarahoista itse maksaakin. Valmistun sitä ennen tai en.

Jos tätä nyt kukaan ylipäänsä lukee, ja jos se kukaan olisi sattunut käymään itse valmennuskurssilla tai omaisi edes jonkinlaisen mielipiteen valmennuskursseista, olisin kovin kiitollisena kuuntelemassa.

Painonpudotusta

2007-09-04T11:44:00.000-07:00

Huh helpotusta.

Sain esseen valmiiksi nopeammin kuin uskoinkaan. Peruin vatsa-pakara -jumpan tältä illalta (ovat molemmat niin kipeitä, etteivät mitään jumppaa olisi kaivanneetkaan) ja ajattelin lepäämisen lisäksi edes vähän jatkaa työtä. No se sitten meni ja valmistui siinä samalla. Laadullisesta lopputuloksesta en tiedä, mutta sen määrittäminen onkin kai tentaattorin tehtävä. Jänskää.

Kaikkein parasta on, että nyt voin koko loppuillan katsoa hyvällä omallatunnolla televisiota ja kutoa ne syyshanskat valmiiksi. Se painostava tunne takaraivosta haihtui samalla hetkellä, kun viimeistä kertaa painoin "tallenna" -nappia. Nyt on kevyt olo ja trallalallalaa. Ärsyttää vaan, että ajaudun kerta toisensa jälkeen samaan tilanteeseen, vaikka tiedänkin lopputuloksen.

Anyway. Seuraava tehtävä on pakkaaminen. Sitten muutto. Sitten opintosuunnitelma. Sitten opiskelua. Sitten pääsykokeet. Sitten lisää opiskelua. Sitten elämä. Tai ei.

Olen unessa useasti...

2007-09-03T13:01:00.000-07:00

Ahdistaa, kun menin tilaamaan muutaman uuden lääkisblogin suosikkeihini. En ole yhtään sellainen ihminen, että "on kiva tietää, että jossain on joku muukin samassa tilanteessa minun kanssani". Minusta ei ole yhtään kivaa tietää muista, koska ne ovat kuitenkin niitä, joilla on enemmän kapasiteettia, paremmat lukusuunnitelmat ja tarpeeksi itsekuria. Niillä ylipäänsä on lukusuunnitelmat.

Masokisti minussa pakottaa silti lukemaan niitä. Kai siitäkin jotain motivaatiota saa. Tai saisi, kun nyt pääsisi itse edes aloittamaan. Ponnistelen vieläkin korvatakseni heinäkuisen femmanin tentin esseellä, joka valmistuu optimaalista kolmen rivin viikkovauhtia. Senkin jälkeen on vielä kaikenlaista häiritsevää ja niin vähän mitään pääsykokeisiin valmistautumista tukevaa. En ainakaan vielä ole keksinyt muotorakenteen kurssista mitään kovin rakentavaa apua, mutta ehkä sellainen vielä ilmestyy.

Noh. Ensi viikolla alkaa koulu. Sunnuntaina on muutto ja maanantaina ensimmäinen luento. Todellisuudessa ensimmäinen luento olisi jo huomenna, mutta sinne ei nyt töiden takia ole toivoa päästä. Onneksi kyseessä on jälleen kerran kurssi, jota olen tekemässä toista kertaa.

Nyt vilpitön tavoitteeni on saada tämä essee valmiiksi ennen muuttoa. Muuton jälkeen kaivan jostain laatikon pohjalta puhtaan valkoisen paperin ja luonnostelen itselleni lukusuunnitelman. Tasaisesti gradua ja Galenosta jouluun asti, joulun jälkeen vain jälkimmäistä ensimmäisen ollessa toivottavasti palautuskunnossa kevättä odottamassa.

Näillä mennään.

Kesätentti, osa 1.1

2007-07-16T15:08:00.000-07:00

Ei se sitten ihan putkeen mennyt. Se tentti nimittäin.

En tiedä, voiko kaksikymmentäkolmevuotiaana puhua vielä radikaalista vanhenemisesta, mutta muutos kahden vuoden takaiseen on silti hämmästyttävä. Tein silloin laajan kirjallisuuden tentin yövuoron päätteeksi ja suorastaan nautin siitä flowsta, jonka väsymys minulle tuotti. Tentti meni valehtelematta täydellisesti ja tiesin jo papereita palauttaessani pärjänneeni.

Viime perjantaina sen sijaan taistelin unta vastaan koko kolmetuntisen, jonka tenttisalissa vietin. Ensimmäisen nelisivuisen esseen sain vielä kohtuullisen vaivattomasti tuotettua, mutta seuraavien kohdalla puhti loppui kuin seinään. Se on kuulkaa jännä tunne, kun yrittää kirjoittaa aiheesta "sukupuolisopimus-käsitteen hyöty akateemiselle tutkimukselle sekä sukupuolisopimuksen historia ja sisältö Suomessa" tuntien vääjämätöntä pakkoa sulkea hetkeksi silmät kyetäkseen keksimään edes yhden lauseen. Siis lauseen. Ainoa ajatus viimeisten kahden esseen kohdalla oli, että "keksi joku lause. toinen lause. yhdistä ne".

Noh. Lähetin jo tentaattorille sähköpostia, että ei kannata tuhlata aikaa niiden vastausten tarkastamiseen. Jos vaikka jonkun esseen sitten kirjottaisin.

Kesätentti, osa 1

2007-07-12T23:55:00.001-07:00

Lähdin töiden jälkeen suoraan melkein ensimmäisellä junalla Jyväskylään. Ja hassua, tämähän tuntuu melkein kotikaupungilta. Tunne on tosin tuttu aikaisemmiltakin kesätenteiltä. Täällä tuntuu aina silloin paistavan aurinko, ja kun siihen lämmittävään paisteeseen yhdistyy vielä jo ennalta lievä helpotus taas yhden virstanpylvään ohittamisesta, liekö se sitten enää ihmekään, jos on kotoisa ja hyvä olo.

Luin junassa yhden kolmasosan tenttikirjoista uudelleen, lähinnä selailemalla. Tällä unimäärällä ei juuri enää paineta mitään mieleen, kunhan yritän pysyä hereillä sinne viimeisen esseen viimeiselle riville saakka. Ja vielä vähän pidemmälle, että pääsisin pitsalle Taon kanssa. Ja saisin irttarit kotimatkaa varten. Nyt olen hiusrajaa myöden täynnä yhteiskunnallista äitiyttä ja hoivapalveluyhteiskuntaa. Puhumattakaan päivähoitolaeista ja agraariyhteiskunnan perinnöistä suomalaiselle tasa-arvokonseptille. Kunpa jokin vielä auttaisi siirtämään tämän kaiken piilevän tiedon niihin nerokkaasti jäsenneltyihin vastauksiin, joita kohta lähden rakentelemaan.

Vielä pitäisi kerrata muistiinpanot, mutta silmät tuijottavat tyhjyyteen ja pää täyttyy vähitellen valkoisesta.

Päivä lähihoitajana ja muita ihmeellisiä tarinoita

2007-06-21T06:46:00.000-07:00

Opiskelusuunnitelma alkaa hahmottua sen verran, että pystyn määrittelemään omat rajani karkeasti. Maksimi tuntuu olevan kaksi, kolme päivää intensiivistä lukemista - sen jälkeen aivoni uskottelevat tehneensä siis niinku tosi ahkerasti töitä jo ihan liian kauan ja keskittyminen herpaantuu. Tällä yhtälöllä saisin siis viikossa keskimäärin viisi päivää tehokasta lukuaikaa, mikä nyt tällaisesta sinisilmäisestä humanistista tuntuu suorastaan paljolta. Ainakin näin alkuun.

Olen ilmoittautunut keikkatyöläiseksi naapurikaupungin sairaalaan laitoshuoltajaksi. Eivät ne tosin itsekään näköjään viitsi kaunistella totuutta työpaikkailmoituksia pidemmälle, kun kehottivat minua siirtymään rekrytoinnin puolelta "tonne siivojien päähän". Niin epäuskottavalta kuin se voikin jostain kuulostaa, olen hyvinhyvin kiinnostunut tästä työstä - mikäli sitä nyt joskus pääsen tekemään. Äiti aina kertoo, kuinka yksi lapsuuteni perhelääkäreistä (sairastelimme niin paljon ettei yksi perhelääkäri enää riittänyt) työskenteli lääkäriopintojensa alkuvaiheessa määrätietoisesti jokaisessa sairaalan työtehtävässä (no, lähes jokaisessa nyt ainakin) pohjalta aloittaen, vain, koska halusi tietää, mitä hänen tulevat työtoverinsa joutuvat tekemään. Tämä on mielestäni oikea asenne ja haluaisin siksi päästä myös itse kokeilemaan mahdollisimman paljon erilaisia sairaalan työtehtäviä. Enkä nyt tarkoita mitään "katselenpa tässä päivän" -kokeiluja vaan oikeasti sitä, että sisäistää ne hommat edes jollain tasolla. Varsinkin hoitajien töitä soisi monen lääkärin tekevän ennen valmistumistaan - niin kuin varmaan kyllä tekevätkin.

Mahdollinen keikkatyö luonnollisesti häiritsee systemaattista lukuaikataulua, mutta enpä sellaista vielä tässä vaiheessa haluaisikaan. Nyt alkuun pyrin aamuisin kertailemaan kappaleen verran kemiaa, sitten pari tuntia naistutkimusta (kesätentit), muutama tunti gradukirjallisuutta ja illalla vielä iltalukemiseksi luku fysiikkaa, sekin kertausmielessä. Tällä hetkellä ilta- ja ruokapöytälukemisena on tosin "Kunnian kevät - näin menestyt pääsykokeissa". Jos tämä ei vielä vakuuta ketään siitä, että olen todella valmis antamaan kaikkeni niiden ensikeväisten pääsykokeiden eteen, niin ehkä sentään kuuntelussa oleva suggestoterapeuttinen "opiskeluvalmiuksien kehittäminen" -cd sitten. Olen erityisen kiinnostunut erilaisia opiskelumenetelmiä analysoivista ja niitä kehittävistä teoksista blogissa aikaisemmin esittelyn ulkoaopetteluhistoriani vuoksi. Nykyään tuntuu, etten osaa oikein opetella enää ulkoakaan.

Avunpyyntö

2007-06-19T12:56:00.000-07:00

Tarvitsisin hiukan apua.

Tiedän, että täällä käy epäsäännöllisen säännöllisesti joitakin lääkiksessä jo opiskelevia/sinne haluavia. Ainakin kävi silloin, kun en vielä ollut lähtenyt epämääräisille ulkomaanmatkoilleni ja ollut päivittämättä tätä puoleen vuoteen. Anyway, haluaisin kuulla jotain hyviä vinkkejä lukusuunnitelman tekoon. Siis, millä tavalla kannattaisi lukea? Sisko sivisti minua tänään kahdella "älä tee näin" -suunnitelmalla, nyt tarvitsisin vastapainoksi muutaman toimivan ja kokeilemisen arvoisen suunnitelman. Aloitanko sivulta yksi ja jatkan itsepintaisesti sivu kerrallaan loppuun asti? Opettelenko kaikki vastaantulevat ulkoaopeteltavat silloin kun ne tulevat vastaan vai keräänkö vasta lopuksi opiskeltavaksi? (No en, kuulostaa jo nyt tyhmältä idealta!). Luenko ensin fysiikat ja kemiat alle vai alanko jo tahkota pääsykoekirjaa ja opettelen tuntemattomat asiat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan? Kannattaako näin avuttomana edes avata koko kirjaa?

Reppu ja reissumies

2007-06-15T12:36:00.000-07:00

Opintomatka palasi opintomatkaltaan. Mitään en opiskellut, graduseminaaria lukuun ottamatta ja senkin Suomeen. Niin ja kielikurssinkin sentään, mutta kirjallisuuden opinnot jäivät pelkäksi haaveeksi (tai painajaiseksi) kreikkalaisten intohimoisen lakkoilun ja professoreiden kyseenalaisen työmoraalin ansiosta. Kotiin palasin lähes kuukauden etuajassa, kun motivaatiot tehdä ihanmitätahansa kasvoivat liian suuriksi.

Nyt olen siis kotona ja yritän tehdä ihanmitätahansa. Kukaan ei halunnut minua kesätöihin - en kai sitten osaa markkinoida itseäni ja vaikuttaa erittäin potentiaaliselta varastotyöntekijältä, trukinkuljettajalta tai kalatyöntekijältä. Pahinta on, että olisin oikeasti innostunut tekemään mitä tahansa näistä. Tuntuu, että ajaisin jotain vahauskonettakin hymy huulilla ihan vain siitä ilosta, että saan tehdä jotain. Kreikassa kun ei sitä puuhasteltavaa riittänyt loputtomiin. Viisi kuukautta on pitkä aika lukea klassikoita ja pyöritellä peukaloita.

Hain heti kotiinpalattuani kotikirjastosta vinon pinon tenttikirjoja. Lähinnähän nuo pitävät kirjahyllyä pystyssä toistaiseksi. Yhden sentään aloitin jo, muut nostin näkyvämmälle paikalle. Kemian kirjatkin nostin inhon väristyksiä tuntien pöydälle fysiikan viereen. Selätän nekin vielä. Sitten vielä pari kurssia fysiikkaa ja lähtölaskenta pääsykokeisiin voi alkaa. Odottakaapa vain.

Maiseman vaihto

2006-12-12T22:01:00.000-08:00

Onneksi en jäänyt pois. Viimeisimmistä tenteistä, tarkoitan. Huolimatta huonosta valmistautumisesta, tentaattorit muistivat yhdellä täysosumalla ja yhdellä vähän sinnepäin -tuloksella. Nyt olen kuitenkin jälleen samassa tilanteessa. Perjantaiksi olisi tentti, noin 900 sivua luettavaa, sadan verran suoritettuna. Kaikkea en ehdi, mutta yritän tässä arpoa, josko uskaltaisin silti yrittämään edes kahden kirjan voimin. En tiedä. Kunpa sitä joskus oppisikin valmistautumaan ajoissa. Lukemaan ajatuksen kanssa, prosessoimaan, ymmärtämään ja sisäistämään. Etteivät tentit olisi aina edellisenä yönä luetun ulkoaoksentamista.

Lauantaina alkaa joululoma. Todennäköisesti intensiivisin opiskelujakso koko syksynä. Valmistaudun vaihto-opiskeluuni raahamalla mukanani järkyttävän määrän kotimaisia opintoja, lähinnä gradua.Pitäisi lukea ja tehdä muistiinpanot koneelle noin puolesta sadasta erilaisesta dokumentista, joita en lentoyhtiöiden kitsaiden painorajoitusten vuoksi halua raahata mukaani. Siellä sitten Välimeren rannalla, lämpiminä kevätöinä istuskelen parvekkeella läppärini kanssa, siemailen eksoottisen makuisia drinkkejä ja mietin muumeja. Sitä ennen tehtävän työn määrä on kuitenkin valtava.

Pakkaamalla kaikkein alimmaiseksi muuttolaatikoihin kaikkein ikävimmät asiat voi hyvällä omallatunnolla unohtaa niiden olemassaolon muutamaksi päiväksi. Aina purkamiseen asti.

Entä jos.

2006-12-05T13:28:00.000-08:00

En enää oikeastaan pelkää fysiikkaa. Se on erittäin positiivista. Itseluottamukseni on kasvanut sen verran, että uskon selättäväni vastustajan, lääkikseen pääseminen ei tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta. Opinnot etenevät juuri niin kuin haluankin.

Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?

Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.

Loppumetreillä

2006-11-24T11:34:00.000-08:00

Ryhdistäydyin ainakin pariksi viikoksi. Hoidin opponoinnit omasta mielestäni ihan mallikkaasti, luin fysiikan kokeeseen oletettavasti ihan tuloksellisesti (kokeiden palautus maanantaina), kävin töissä, en lintsannut luennoilta, istuin yliopiston kirjastossa lukemassa ja luin luin luin. Nukuin huonosti lähes koko viikon, ja olin eilen niin väsynyt, että näytin kuulemma juovikkaalta. Aamulla kävin tekemässä femmanin tentin, ja vastasin todennäköisesti huonoimmin kysymykseen, "mikä oli sinusta kiinnostavinta ja miksi". Tuli ihan mieleen ala-asteen uskonnonkokeen pelastuskysymykset "mikä raamatunkohta puhutteli sinua eniten ja miksi?", ja joihin vastaamalla hyvin saattoi saada pisteitä koko huonosti menneen kokeen edestä. Arvosanaa en uskalla arvailla, tärkeintä oli, että ylipäänsä sain niiden 4/14 -tärppien avulla vastattua. Ainakin tyydyttävästi.

"Maitohappo kangistaa -- loppumetreillä", sanoo Petäjä Helsingin sanomien kirja-arvostelussa. Puhuu selvästi minusta ja viimeaikaisista opiskeluistani. Huomenna pitäisi vielä käydä tekemässä sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun alueellinen puoli, mutta kaksi tenttiä samalle viikonlopulle olikin aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Viiden päivän lukemisella. Kokonaan en kehtaa jäädä pois, mutta huomisen to do -listalla on oletettavasti anteeksipyynnön tapainen tentaattorille. Niin mukava ihminen ja niin laiska opiskelija. Maitohappo kangistaa loppumetreillä. Totta tosiaan.

Paskasta ei saa kakkua.

2006-11-12T09:16:00.000-08:00

Kamala krapula. Alkoholilla ei kyllä ole osuutta asiaan, typeryydellä yleisesti sitäkin enemmän.

Kun avaan koneen, työjärjestys on melkein poikkeuksetta sama. Sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti... Tähän saa kulumaan aikaa helposti vartista kolmeen varttiin, jonka jälkeen voikin todeta olevansa niin "väsynyt tähän koneella istumiseen", että on pakko tehdä hetki jotain muuta, esimerkiksi lukea lehtiä tunnin ajan, kutoa tai "järkkäillä". Sitten voikin taas käväistä koneella "vilkaisemassa sähköpostit" ja niin edelleen. Tällä mediasilpulla on hyvin paljolti keskittymistä hajottava vaikutus, joten useimpina päivinä työnteon saldo on puoli tuntia, hyvinä päivinä ehkä tunnin tai puolitoista.

Ja mikä on sen informaation taso, jota olen päivän aikana ansioituneesti hankkinut? On toki hyödyllistä lukea kotiäitien jännittäviä raskauspäiväkirjoja ja kertomuksia seikkaperäisestä arkielämästä kolmen lapsen kanssa tai kadehtia muiden elämää lääkiksessä. Äärimmäisen sivistävää on myös lukea yhden runkkarin ja viiden muun valopään irstailuista bb-talossa - jopa niin sivistävää, että se kannattaa varmuuden vuoksi tehdä ainakin kolme kertaa päivässä. Se nyt ei liene yllätys, että sähköpostiin harvoin tulee mitään, minkä takia sitä kannattaisi niin tiuhaan tutkia. Teen sen silti. Olen typerien tapojeni vanki, en uhri, koska itse olen itseni tähän jamaan ajanut. Voin vain onnitella itseäni, kun kymmenen vuoden päästä huomaan (tai joku muu huomaa) aikoja sitten päättäneeni hesarin tilauksen ja hankkivani päivittäisen uutisinformaationi seiskasta tai jostain muusta yhtä syväluotaavasta uutislähteestä. Mitä todennäköisimmin pidän myös lääketieteen opintojani nuoruuden idealismina ja kannan rahaa kotiin (yhdellä kädellä) Alepan kassalta.

Opinnot laahaavat siis tällä hetkellä noin kahdeksan kilometriä jäljessä, tehtävälistan loppuosa jossain Keuruun kirkolla. En ole lukenut fysiikkaa, en kakkosta enkä vitosta. En ole lukenut muoto-oppia enkä ensi viikolla opponoitavaa tutkimussuunnitelmaa. En ole tehnyt elettäkään perehtyäkseni tuohon gradukirjallisuuteen, en ole kirjoittanut naistutkimuksen luentopäiväkirjaa enkä laskenut matematiikkaa. Näin sitä pitää. Näin todella tehdään filosofian maistereita, lääketieteen ylioppilaita. Onneksi olkoon, onhan tämä jo selvä osoitus siitä, että olen opiskelupaikkani ansainnut. Ahkeruus on ilomme ja työ ennen huvia. Ennen kaikkea.

Itsesäälissä rypeminen on lähinnä typeryyden maksimointia, mutta aion siitä huolimatta ryömiä omassa paskassani ainakin huomiseen. Katsotaan sitten uudelleen.

Opintosuunnitelmia

2006-11-08T00:15:00.000-08:00

Tänään on jännittävä päivä.

Graduseminaarissa käsitellään minun tutkimussuunnitelmani. En tiedä, kannattaisiko aloituspuheenvuorossa haukkua ja mitätöidä se itse, niin ettei muilla olisi enää mitään mollattavaa, vai olisinko ylpeä yhdeksän sivun vuodatuksestani ja jättäisin työni arvosteltavaksi itsekehujen saattelemana.

Todennäköisesti ylivoimaisesti paras vaihtoehto on olla ihan vain hiljaa. Selittää jotain yleistä ja sen jälkeen puristella stressipalloa sormet sinisinä ja toivoa, että kohta se loppuu.

Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen ja kokeilla muotorakenteen tenttimistä. Asiaa on paljon ja siitä luonnollisesti kaikki uutta ja käsittämätöntä. Kahdenkymmenenseitsemän sivun päivävauhdilla siitä kuitenkin pitäisi selvitä, ja se lienee sanomattakin selvää, että ambitiot tentin suhteen ovat hyvin matalalla ja tyydyn kaikkeen ykkösestä ylöspäin. Pelkäsin jo hetken, että tämä on se tentti, josta tutkintoni tulee jäämään kiinni, mutta sitten päätin, että paskat.

Ensi vuoden osalta suunnitelmat rupeavat olemaan aika selkeät. Syksyksi takaisin Jyväskylään, hajanaisia yliopisto-opintoja opintotuen turvaamiseksi, lähinnä naistutkimuksen alueelta. Muutamia kursseja fysiikkaa aikuislukiolla sekä aikaisempien lukio-opintojen omatoimista kertaamista. Jouluksi kotikotiin ja kevääksi valmennuskurssille, toivottavasti siskon kanssa. Enää pitäisi miettiä, että mihin minä oikeastaan olen hakemassa.

Paha saa palkkansa

2006-10-27T01:17:00.000-07:00

Tentaattori kehotti harkitsemaan uusintatenttiä. Pisteet kuulemma riittäisivät osasuorituksena juuri ykköseen.

En viitsisi ääneen sanoa, mutta tunnen itseni vähän kaltoinkohdelluksi.

Pitäisiköhän suorittaa cumu jostain ihan muusta ja unohtaa koko suomen kieli?

Mukavuuden haluinen paskahousu etsii kiinnostavia yliopisto-opintoja.

2006-10-15T12:22:00.000-07:00

Sain eilen vihdoin tentittyä sosiolingvistiikan alueen "suomen kielen alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun" -tentistä. Sosiolingvistiikka sinällään on jokseenkin mielenkiintoista, mutta valitettavasti sitäkään ei voine tenttiä ilman selvää yhteyttä kielen rakenteeseen ja muotoseikkoihin, jotka puolestaan eivät kiinnosta sitten ollenkaan. Olen kielioppini huonosti lukenut, joten edelleen ihan perusasioita sivuavien tekstien lukeminen tuntuu mahdottomalta, koska jokaisen "translatiivin", "akkusatiivin" ja "assimiloitumisen" joutuu melkein selvittämään jostain kieliopista. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja huonoksi, mutta puolustaudun sillä, että a) minä en suomea edes halunnut opiskella, se vain sattuu olemaan pakollinen sivuaine ja b) en todellakaan aio pilata seuraavien sukupolvien äidinkielen taitoa opettamalla niille asioita, joita en itsekään osaa. Ylipäänsä suojelen seuraavia sukupolvia kieltäytymällä opettamasta niille yhtään mitään.

Anyway, tentissä oli neljä kysymystä, jotka tuntuivat lähinnä vittuilulta siihen lukemismäärään nähden. Vastasin kolmeen. Neljänteenkin olisin kai pienellä aivotyöskentelyllä saanut jotain kirjoitettua, mutta en jaksanut. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tällä mitä nyt teen, ei juurikaan ole merkitystä, koska haluan opiskella aivan eri asioita. Sellaisia, joiden opiskeluun jaksan panostaa. On sellaisiakin suomen kielessä tullut vastaan, muistaakseni kieli ja yhteiskunta -kurssin tenttimateriaalissa oli oikein mielenkiintoisia tutkimuksia sukupuolen ja kielen yhteydestä, jonkinlaista feminististä sosiolingvistiikkaa kenties. Sitä jaksoin lukea ja todella opinkin jotain, suurin osa suomen kielen tenteistä on silti mennyt ihan fiiiiiuh vain, oksentamalla paperille ja sen jälkeen unohduksiin.

Tiedän, että lääkiksessäkin tulee vastaan lukuisia tenttejä, joista en jaksa kiinnostua edes niin paljoa kuin tuosta sosiolingvistiikan tentistä, mutta luulisin, että motivaatio niiden suorittamiseen olisi silti suurempi kuin nyt, kun edes lopputulos tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta. Nyt olen oppinut, että äidinkielen opettajaksi voi päästä todella vähällä vaivalla, juuri mitään oppimatta, ja että se on työtä, jota hyvin pienellä todennäköisyydellä haluaisin tehdä, eikä siihen valmistavien kurssien suorittaminen siksi juuri motivoi tenteissä. Olen kai niitä mukavuudenhaluisia paskahousuja, jotka tekevät kympillä vain ne työt, jotka jaksavat kiinnostaa, muuten panostetaan juuri ja juuri sen verran kuin on pakko.

Olisi kai oikeus ja kohtuus, etten pääsisi siitä tentistä edes läpi. Kerta menin vielä puhumaan pahaa siitä tentaattoristakin yliopiston vessassa.

Tyhmä

2006-09-30T11:16:00.000-07:00

Viime viikolla, matematiikan tunnilla, jonain tyhjänä hetkenä tajusin yhtäkkiä, että en ole oikeastaan missään hyvä. Pitkän miettimisenkään jälkeen en keksinyt mitään sellaista asiaa, jonka olisin voinut luokitella "omaksi jutukseni". En mitään sellaista taitoa, josta olisi hyötyä oikeasti. Olen ehkä keskivertoa parempi monissa asioissa, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en oikeastaan voi mihinkään käyttää, kuten esimerkiksi uimataito. Monen vuoden harjoittelun jälkeen osaan ehkä uida paremmin kuin 80% suomalaisista, mutta ei sillä noin niinkuin ammatillisen itsetunnon kannalta ole mitään merkitystä. Samoin kuin ei silläkään, että olen kohtuu nopea lukemaan. Tai, että olen hyvä keksimään hassuja riimirunoja melkein mistä tahansa asiasta. Tai että osaan tehdä siistinnäköisiä käsitöitä. Eipä juuri ilahduta.

Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.

Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.

Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.

Akateemisia puutteita

2006-09-13T22:49:00.000-07:00

Graduahdistus on kai jonkinlainen meemi. Sellainen, jonka arvelee todennäköisesti tulevaksi, ja joka sitten sen takia aivan varmasti tuleekin. Että, jos ei siitä niin paljoa puhuttaisi, sitä ei välttämättä suurimmalla osalla edes olisi. Itse kuuluisin kai silti vähemmistöön, ja kärsisin siitä. Tiede-lehdessä sanottiin, että graduahdistuksen taustalla on usein puutteellinen akateeminen luku- ja kirjoitustaito. Sairastan molempia ja jälleen kerran löydän itseni miettimästä, mitä mä täällä oikein teen. Keksimässä sivistyneitä lauseita ja väittämässä jotain epäoleellista. Samaan aikaan joudun nuijimaan itseäni maahan, etten antaisi kunnianhimon liikaa viedä mukanaan ja käyttäisi graduun kohtuuttomasti aikaa. Yritän pitää sen vain projektina, pienellä peellä, ja keskittyä siihen seuraavaan haasteeseen. Uskon saaneeni kirjallisuuden opinnoista jo sen kaiken humaanin hyödyn, mitä myös lääkärin työssä tarvitaan - gradu on vain se viimeinen velvollisuus. Onneksi sen ohjaaja ei lue tätä.

Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.

Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.

Muumi-g

2006-08-29T08:39:00.000-07:00

Kirjallisuuden opinnot ovat saaneet ihan mukavan reippaan sysäyksen eteenpäin, kun olen vihdoinkin ryhtynyt valmistelemaan graduani. Alun perin (luonnollisesti!) tarkoituksenani oli koko kesä aktiivisesti kerätä matskua, vierailla kansallisarkistoissa kopsaamassa mikrofilmejä ja muuta perin reipasta. Lopputulos on, että aloitin materiaalin keräämisen ja graduoppaaseen tutustumisen viime perjantaina. Vaan eipä hätää - olen päässyt jo oikein hyvän matkaa eteenpäin.

Tutkimuskysymykset ovat pääpiirteissään selvänä, asiallisia (omasta mielestäni tietysti) hypoteeseja on muutama ja lähdekirjallisuusluettelo alkaa olla jo aika kattava. Siis se alustava luettelo, jonka teoksista arvelen olevan hyötyä. Tänään hyödynsin muutaman vapaatunnin naapuripitäjän kirjastossa etsimällä lisää lähteitä ja löytyihän niitä. Nyt tekisi melkein mieli alkaa jo kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa. Ehkä sen jossain vaiheessa ennen semman alkua teenkin.

Ylevä tavoitteeni on saada gradun puoleen väliin vuodenvaihteeseen mennessä. Jos intensiivisesti ja ahkerasti sitä syksyllä saan kirjoitettua, se ei liene mahdotonta. Sen jälkeen uskoisin saavani loput kirjoitettua vaikka sitten Kreikasta käsin ja gradun valmiiksi ensi syksyksi. Nyt enää jännitän, onko graduohjaaja vielä samoilla linjoilla minun kanssani vai tyrmääkö kaikki ideani ja ehdotukseni heti seminaarin aluksi.

Ulkokultaisia unelmia

2006-08-08T10:16:00.000-07:00

Olen kai aikaisemminkin pohtinut omien unelmieni syntyhistoriaa, mutta välillä on hyvä tehdä tarkastuksia, ettei aika pääsisi liikaa kultaamaan muistoja.

Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.

Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.

Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.

Rusina

2006-07-16T11:19:00.000-07:00

Sisko kertoi aikovansa hakea eläinlääkikseen. Ensi keväänä. Pyysi mun Galenosta lainaksi.

Olen aina toivonutkin, että sisko sinne päätyisi hakemaan, koska olisi ihan varmasti sille kyllä ammatti paikallaan. Tuen sataprosenttisesti ja olen jo ennakkoon onnellinen sisäänpääsystä, mutta sellainen pieni piikki hiertää silti mieltä. Haluaisin itse päästä sisään ensin tai mielellään samaan aikaan.

Viimeiset fil.maist. opinnot ovat työn ja tuskan takana, sellaisia hammastapurren-opintoja. Eivät tylsiä vaan lähinnä epäkiinnostavia, koska keksisin ajalleni juuri nyt parempaakin käyttöä. Haluaisin lukea pääsykokeisiin, haluaisin viisastua ja oppia kaikkea kiinnostavaa niistä pääsykoeasioista ja haluaisin jo päästä sinne lääkikseen. Olen silti yrittänyt olla kärsivällinen ja ennenkaikkea järkevä. Aloittanut matikan opinnot ennen fysiikkaa, jotta fysiikka olisi matikan pohjalta helpompaa. Keskittynyt suomen kielioppeihin ja alueelliseen sekä sosiaaliseen vaihteluun, samoin 50-luvun lastenkirjallisuuden teorioihin. Olen kieltäytynyt avaamasta Galenosta, koska aina on ollut jotain muuta ajankohtaisempaa luettavaa.

Ja nyt sisko tulee ja päättää vuodessa lukaista fysiikat ja kemiat ja pyrkiä ensi keväänä.

Ja sitten lääkiksestä tuleekin yhtäkkiä siskon projekti. Kaikki tsemppaavat siskoa ja minä saan jäädä omine hyvineni rannalle ruikuttamaan. Sisko pääsee sisään ja kaikki ovat niin käsittämättömän ylpeitä siskosta. Siskosta tulee suvun ylpeys ja kun minä sitten vuoden päästä pääsen hakemaan omalle puolelleni, se ei ole enää oikeastaan mitään - minä vain seuraan siskon jalanjälkiä.

Ja kaikenlisäksi sisko saa nyt jo Galenoksen luettavakseen, kaiken ihanan pikkutiedon opeteltavakseen. Ja fysiikastakin se pääsee heti mun edelle, oppii kaiken nopeasti ja helposti eikä tuhlaa aikaa matematiikan sivuseikkoihin, ympyröihin ja muihin. Osaa jo syyskuun lopussa koko Galenoksen ja tietää sen jälkeen kaikesta enemmän kuin minä.

Ja minun pienenpieni itsetuntoni rutistuu kuin viinirypäle auringonpaisteessa eikä siitä pääsykokeissa ole enää mitään jäljellä.

Enkä minä sitten pääse sisään.

Ja siskosta tulee suvun ensimmäinen lääkäri, meidän älykkö ja ylpeys.

Enkä minä sittenkään pääse sisään.

Hyperventilaationsekainen A-PU-A!

Väritän salaa

2006-07-10T02:01:00.000-07:00

Mä en saa mitään tehtyä ja mä olen järkyttävän kateellinen kaikille niille, jotka taas tänä vuonna pääsivät lääkikseen. Tietysti ansaitsivat paikkansa jadejadejade, mutta siitä huolimatta kateus kalvaa sisintäni niin, että hyvä kun saan edes henkeä.

Sain landelta tuliaisiksi The Anatomy Coloring Bookin. Olen iloinen, koska olen kuolannut sen perään jo, niin, vuosia. Todellakin. Siitä on jo todella kauan, kun tajusin ensimmäisen kerran haluavani lääkäriksi. Enkä ole juurikaan edennyt tavoitteeni suhteen. Vähän jotain matikkaa räveltänyt, kemiaa pari kurssia, mutta nekin opit taitavat olla jo historiaa. Ensi vuosi menee täysin reisille vaihtarilukukauden takia, mutta haluan senkin tehdä. Jos en vaikka ikinäkoskaan pääsisi enää opiskelemaan mitään mielekästä, mistä voisin päästä myös vaihto-oppilaaksi. Anatomia värityskirja muistuttaa kuitenkin joka kerta siitä, että en ole vielä lääkiksessä. Enkä välttämättä tule koskaan olemaankaan. Tuntuu, että en saisi edes omistaa sellaista. Pitäisi hyväksyä realiteetit ja valmistua fm:ksi. Olla tyytyväinen keskinkertaiseen opintomenestykseeni ja painua töihin. Unohtaa haihattelut.

Ja niin. En todella ole saanut mitään tehtyä kesäopintojeni suhteen. Kuka helvetti tulisi ja potkaisisi päähän? Niin kovaa, että tuntuisi.

Friikkilomailija

2006-06-11T09:31:00.000-07:00

Kesäloma alkaakin olla jo siinä vaiheessa, että voi hyvällä omallatunnolla kaivata takaisin kouluun. Olen vähän tämmönen. Kaksi viikkoa lomaa on ihan tarpeeksi ja loppuaika meneekin sitten kaikesta siitä järjestelmällisyydestä ja suorittamisesta haaveillessa. Ihan nousee vesi kielelle.

Kaksi viikkoa koulua ja olen jo ihan kypsä. Uudet kynät on pureskeltu samannäköisiksi kuin vanhatkin, viivotin palasina ja puolet saaduista monisteista hukassa. Sitten taas ihmettelen, mitä ihmettä olen oikein kaivannut.

Sisäistä friikkilomailijaa rauhoittaakseni, viikon tavoitteet:

1. ITKY-harkkatyön alullesaattaminen
2. Valmennusmateriaali/G iltalukemiseksi

Aika vaatimatonta, mutta katsotaanpa viikon päästä, kuinka kävi.

Kesäloman alku

2006-05-08T04:14:00.000-07:00

Hävettävän vähän olen omasta oppimisestani viime aikoina piitannut. Jos sitä siis päivitystahdilla voitaisiin arvioida. Oikeasti olen tehnyt kovasti töitä ja saavuttanut ihan mukavasti tuloksia. Kevään kaikki yliopiston tentit ovat tulleet opintorekisteriin vitosena (kieliopintoja lukuun ottamatta) ja matematiikastakin on keskiarvona kymppi. Olen aloittanut myös informaatioteknologian etäopinnot, joista ensimmäinen kurssi meni aika jouhevasti ja helposti. Olen myös skippaamassa kevään viimeisen tentin, alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun, mutta tällä kertaa mielestäni ihan hyvästä syystä. Tarvitsen nimittäin kelaa varten joitakin kursseja kesäopinnoiksi, koska joudun nostamaan myös kesältä tukea epävarman kesätyötilanteen takia. Olen kuitenkin suorittanut jo arviolta kaiken, jonka voisin merkitä tentittäväksi, joten voin hyvällä omallatunnolla jättää tuon kurssin kesätentiksi. Kaiken lisäksi uskon pääseväni kurssista helpommalla tenttimällä, vaikka olenkin istunut jo luennot ja vaikka joudunkin sitten tenttiä varten lukemaan vaikka mitä ylimääräistä. Yritän olla välittämättä ja ajatella, että tämä on hyvä ratkaisu.

Kävin äsken kirjottamassa ruotsin aineen aiheesta Merete Mazzarella. Ca 250 sanaa, jotakuinkin puhtaalta kuulosti luettuna. Uskon silti, että tt:nä sekin sieltä palaa. Suullisen kanssa kävi samalla tavalla. Perhanan ujo kun olen.

Opintosuunnitelmat ensi vuoden varalta ovat muuttuneet aika paljon. Uskoakseni hyvään suuntaan. Tällä hetkellä tarkoituksena on syyslukukaudella aloittaa pedan aineopinnot ja graduseminaari, sekä suorittaa yksi rästikurssi suomen kielestä. Lisäksi aikomuksena on lukea aikuislukiolla muutama kurssi matematiikkaa, loput kemiat ja pari fysiikkaa. Kevätlukukauden olenkin sitten kreikassa. Takaisin tultuani pyrin viimeistelemään graduni (jota toivottavasti saan kevään aikana tehtyä) ja valmistumaan sitten syksyn aikana. Kevään valmistaudunkin sitten pääsykokeisiin. Tuloksena siis on, että lykkään hakemistani vuodella, mutta sitäkin oikein hyvästä syystä. En kuitenkaan ehtisi saman vuoden aikana suorittamaan pedaa, tekemään gradua, lukemaan loppuja aikuislukion kursseja + lukemaan pääsykokeisiin. Saan samalla lisäaikaa vahvistaakseni omia toiveitani tai keksiäkseni ihan kokonaan uusia.