Tyhmä

Viime viikolla, matematiikan tunnilla, jonain tyhjänä hetkenä tajusin yhtäkkiä, että en ole oikeastaan missään hyvä. Pitkän miettimisenkään jälkeen en keksinyt mitään sellaista asiaa, jonka olisin voinut luokitella "omaksi jutukseni". En mitään sellaista taitoa, josta olisi hyötyä oikeasti. Olen ehkä keskivertoa parempi monissa asioissa, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en oikeastaan voi mihinkään käyttää, kuten esimerkiksi uimataito. Monen vuoden harjoittelun jälkeen osaan ehkä uida paremmin kuin 80% suomalaisista, mutta ei sillä noin niinkuin ammatillisen itsetunnon kannalta ole mitään merkitystä. Samoin kuin ei silläkään, että olen kohtuu nopea lukemaan. Tai, että olen hyvä keksimään hassuja riimirunoja melkein mistä tahansa asiasta. Tai että osaan tehdä siistinnäköisiä käsitöitä. Eipä juuri ilahduta.

Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.

Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.

Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.

Akateemisia puutteita

Graduahdistus on kai jonkinlainen meemi. Sellainen, jonka arvelee todennäköisesti tulevaksi, ja joka sitten sen takia aivan varmasti tuleekin. Että, jos ei siitä niin paljoa puhuttaisi, sitä ei välttämättä suurimmalla osalla edes olisi. Itse kuuluisin kai silti vähemmistöön, ja kärsisin siitä. Tiede-lehdessä sanottiin, että graduahdistuksen taustalla on usein puutteellinen akateeminen luku- ja kirjoitustaito. Sairastan molempia ja jälleen kerran löydän itseni miettimästä, mitä mä täällä oikein teen. Keksimässä sivistyneitä lauseita ja väittämässä jotain epäoleellista. Samaan aikaan joudun nuijimaan itseäni maahan, etten antaisi kunnianhimon liikaa viedä mukanaan ja käyttäisi graduun kohtuuttomasti aikaa. Yritän pitää sen vain projektina, pienellä peellä, ja keskittyä siihen seuraavaan haasteeseen. Uskon saaneeni kirjallisuuden opinnoista jo sen kaiken humaanin hyödyn, mitä myös lääkärin työssä tarvitaan - gradu on vain se viimeinen velvollisuus. Onneksi sen ohjaaja ei lue tätä.

Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.

Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.