Olen syksyn aikana kehittynyt aika taitavaksi arvioimaan omia heikkouksiani. Opiskelujen suhteen varsinkin. Tiedän, missä, miten ja miksi en ainakaan saa opiskeltua, tiedän myös, missä ja miten se onnistuu parhaiten. Välillä kuitenkin ne muut, opiskelua estävät asiat nousevat prioriteettilistalla opiskelujen edelle ja niin löydän taas itseni junasta matkalla kohti etelää ("siinähän on kolme tuntia hyvää aikaa lukea"), viettämästä viikonloppua kotona ("istun vain huoneessani opiskelemassa") ja palaamasta Jyväskylään aivan liian myöhäisellä junalla ("taas kolme tuntia hyvää aikaa") - mistä johtuen herään seuraavana päivänä vasta puoliltapäivin, vanun ja notkun ympäri verkkoa ja mietin ahdistuneena perjantain tenttiä.
Pitäisi kai oikeasti olla niin vahva, että lakkaisi pitämästä yhteyttä ystäviin, kieltäytyisi käymästä kotona, delegoisi koiran ulkoilutuksen Taolle ja tekisi kymmentuntista työpäivää yliopiston kirjastossa. Sellaisia kai ne oikeat tulevaisuuden toivot ovat. Jos eivät ole muuten vain huomattavasti lahjakkaampia kuin allekirjoittanut. Itselläni menestyminen on valitettavasti suoraan verrannollista tehdyn työn määrään. Vain ja ainoastaan.
Vaan eipä minusta ole siihen. Yritän kovasti löytää jonkun oman tasapainotilani sieltä sosiaalisen elämän ja erakoitumisen, työnteon ja hauskanpidon välimaastosta. Jos vaikka vastaisin vain joka toiseen sähköpostiin?
