Näin viime yönä unta, jossa laskin fysiikan laskuja. Osasin kaiken, vaikeatkin laskut tuntuivat käsittämättömän helpoilta ja mieli oli kevyt ja onnellinen. Ei tietoakaan tästä rimakauhusta, joka nyt estää edes avaamasta tuota fysiikan kirjaa. Olen siirrellyt sitä viikkoja työpöydälläni edestakaisin, välillä laukkuun, sitten takaisin pöydälle. Joka ilta ajattelen, että huomenna. Viimeistään huomenna lasken edes yhden laskun. Vain yhden. En ole vaatinut paljon, mutta sekin on ollut liikaa.
Nyt olen sairaslomalla. Asunto on jo siivottu, työpöytä tyhjennetty. Tiskejäkään ei ole. Pyykit pesty. Ei ole enää muuta kuin aikaa. Vointikin on aika hyvä, en voi kyyristyä edes puolikuntoisuuden taakse piiloon. Mutta en vain uskalla! Tai halua.
Olen kohta kolme kuukautta onnistuneesti ollut juurikaan ajattelematta pääsykokeita. En viimekeväisiä tai tulevia sen enempää. En ole katkeroittanut itseäni muistelemalla kaikkea sitä, minkä viime vuonna uhrasin pääsykokeiden eteen. Sitä sosiaalista itsemurhaa, niitä ylipitkiä työpäiviä, ajoittaista psyykkistä ylikuormitusta tai mitään, mikä antaisi aihetta katkeroitua ja keskittyä luomaan uraa varastomiehenä sen sijaan että pää pystyssä kaivaisin kirjat reippaasti esiin ja yrittäisin uudelleen.
Nyt opiskelut ovat kuitenkin kai alkaneet niillä viimeisilläkin lukukavereillani, ja huomaan kärsiväni ajoittaisista ahdistuskohtauksista, kun yritän olla tukehtumatta omaan kateuteeni. Erästä vanhaa pääsykoebloggaria (nyt jo onnellisesti ties kuinka monetta vuotta opiskelevaa) lainatakseni: ihan tosissaanko ne aloittivat siellä ilman minua?
Kesätyöt ovat syöneet minulta kai kaiken senkin energian, jonka avulla ennen jaksoin suunnitella, organisoida, haaveilla ja toteuttaa. Nyt päivät kuluvat joko aivotonta ja ajatuksetonta työtä tehden tai sumussa edeten, milloin talutushihna kädessä, milloin ilman. En saa ajatuksistani kiinni edes yhden elokuvan vertaa, en kunnolla pysty keskittymään, en suunnittelemaan enkä varsinkaan toteuttamaan. Parveketta koristavien lyhtyjen ostopäätös on kai suurinta, mihin olen kyennyt. Tai no, taisin minä jonkin lomamatkankin loppusyksyksi varata. Ilman yliopiston tai aikuislukion tuomia aikataulullisia velvoitteita en kuitenkaan saa aloitettua opiskelua, en saa varattua sille aikaa, enkä saa tehtyä minkäänlaista suunnitelmaa tavoitteiden toteuttamiseksi. Pääsykokeet ja unelma opiskelupaikasta tuntuvat olevan jossain liian kaukana, ajatusten ulottumattomissa. Täällä ei ole hyvää kirjastoa, mihin tunnollisesti raahautua opiskelemaan, ei ihania tsempparikavereita, jotka yhtä tunnollisesti ilmaantuvat paikalle joka aamu, eikä valitettavasti myöskään samanlaista taloudellista vapautta kuin vielä viime vuonna. Rahattomuuskin kun voi tietyllä tavalla olla vapautta. Nyt on tehtävä töitä, jotta voi edes asua. Työt ovat raskaita ja väsyttävät. Väsymys estää jaksamasta töiden jälkeen enää mitään muuta. Aloittaminen siirtyy ja samalla karkaavat unelmatkin.
Voi Luoja, jaksaisinpa tänään edes sen yhden laskun.
