Ensimmäisen tentin tuloksia odotettiin jännityksellä, mutta läpihän se onneksi meni. Tulevissa tenteissä olisin kuitenkin jo tentin jälkeen mieluusti varma läpäisystä. Tällä viittaan nyt siis siihen, että jospa jatkossa osaisi valmistautua paremmin ja aikaisemmin.
Koulun käytävillä olen kuullut nyt useampaankin otteeseen pohdintoja siitä, mitä sille pääsykokeiden aikaiselle, järjettömälle lukumotivaatiolle on oikein tapahtunut. Pääsykokeisiin lukiessa sitä uhrasi hetkellisesti koko elämänsä pelkälle opiskelulle, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että "jos sen opiskelupaikan saan, luen niin paljon, että osaan kaiken jo etukäteen, ja teen niin järjettömästi töitä, että olen takuulla aina paras kaikessa". Opiskelujen alettua sitä kummasti kuitenkin jättää koulutöitä vähän viime tippaan, menee välillä sieltä, mistä aita on matalin, ja tentin tehtyään toivoo kädet ristissä, että saisi edes sen läpipääsyyn vaadittavan pistemäärän. Miten tässä näin pääsi käymään?
Itse olen sitä mieltä, että kyse on ennen kaikkea tehokkaasta itsesuojelusta. Osittain toki myös mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, mutta ennen kaikkea itsesuojelusta. Puoli vuotta tai vuoden pääsykokeisiin lukiessaan se lukemisen päämäärä on käsinkosketeltava ja erittäin lähitulevaisuudessa sijaitseva. Tammikuussa kirjastossa istuessaan toukokuu oli aina kulman takana, eikä koskaan "sitten joskus kun". Lyhyellä aikavälillä mikä tahansa ponnisteleminen onnistuu, ja on suotavaakin niiden tavoitteiden saavuttamiseksi. On "helppoa" jättää ystävät ja muu elämä puoleksi vuodeksi, ja keskittyä opettelemaan Galenosta ulkoa, mutta teepä samaa viisi ja puoli vuotta. Voihan niinkin tehdä, ja toki jotkut tekevätkin, mutta väittäisin, että alttius mielenterveysongelmiin kasvaa melkein samassa suhteessa. Olisihan sitä hienoa olla aina paras, ja osata luentokalvot ulkoa jo ennen luentoa, mutta kun vähemmälläkin selviää, niin vähempään sitä yleensä myös turvautuu. Kavereita on kiva nähdä silloin tällöin, töissäkin pitää joidenkin käydä aina välillä, ja pitää siitä terveydestäänkin huolehtia liikkumalla muutenkin kuin luentosalin ja kirjaston välillä.
No. Ahkerampikin voisi toki olla. Ei sinne toiseen ääripäähänkään kannata lipsua. Toisessa ääripäässä luennoilla ei käydä juuri lainkaan, tai käydään lähinnä naureskelemassa kavereiden kanssa, tutorit huitaistaan edellisenä iltana muutamalla wikipediasta löydetyllä lauseella, anatomian opiskelu jätetään kokonaisuudessaan tenttiviikolle, ja muu opiskeluaika pyhitetään lähinnä hauskanpidolle. Lääkiksessäkin kaikenlaisia kissanristiäisiä järjestetään melkein joka illalle, tai joka viikolle nyt ainakin. Kaikenlaiseen järjestö- ja muuhun opiskelija-aktiiviseen toimintaan saa hukattua tunteja ihan tolkuttoman määrän, jos vain niin haluaa. Mutta vaikka sisään onkin päässyt, niin ei sieltä töitä tekemättä kyllä koskaan pääse ulos. Onneksi.
jk. kaksi miespuolista opiskelukaveria keskustelivat muuten eräänä päivänä näistä lääkikseen liittyvistä blogeista (terveisiä vaan sinne, jos tätä päädytte joskus lukemaan). Pojat olivat kovasti sitä mieltä, että näitä blogeja kirjoittelevat vain ne 20%:n parhaimmistoon kuuluvat hikarit. Että terveisiä täältä 20%:n parhaimmistosta..:) Todellisuudessa totuus taitaa löytyä sieltä toisesta päästä. Tai jostain siltä väliltä.
Sunday, October 31, 2010
Sunday, October 17, 2010
1/n
Ensimmäinen jakso lienee kunnialla selvitetty.
Ensimmäinen tenttiviikko oli mahtava kokemus, vaikka viidestä annetusta lukupäivästä onnistuinkin floppaamaan kolme kokonaista päivää järjestämällä itselleni ihan muuta tekemistä. Eläinten hoitojärjestelyistä johtuen "jouduin" viettämään viikonlopun Jyväskylässä, mikä rentouttavista vaikutuksistaan huolimatta osoittautui virheeksi tentiin lukemisen osalta. Kaksi kokonaista päivää sentään istuin kirjastolla kertaamassa luentomuistiinpanoja. Jotta en vaikuttaisi täysin opiskelupaikkaani ansaitsemattomalta luuserilta, voin lohduttaa kertomalla, että olin toki aloittanut tämän kertaamisen jo edeltävällä viikolla pieninä pätkinä niillä lohduttoman pitkillä koulu- ja kotimatkoilla. Tähän tarkoitukseen ne toki ovat omiaan..
No niin. Kaksi päivää kertausta, ja toisena päivänä olin jo niin liekeissä lukemisesta, että tuskailin ajan loppumista. Olisin mielelläni sittenkin lukenut ne kaikki viisi päivää, oppinut vaikka ulkoa ne asiat, koska se nyt vain oli kivaa ja kiinnostavaa. Ja tämä jaksohan käsitteli vasta solubiologiaa. Ensi jaksossa tuntuu, että päästään vasta ensimmäistä kertaa käsiksi siihen lääketieteeseen, jota tuonne ollaan menty opiskelemaankin. Ja kyllä joo, tiedän, että on tärkeää tietää myös ne solutason taustat, mutta tarkoitankin tällä siis lääketiedettä sillä mittarilla, mitä ei opeteta missään muualla. Samat solubiologiat pääpiirteittäin kun olen kuitenkin opiskellut jo Jyväskylässä biologian peruskurssin osana.
Enää toivon, etten vain kuvitellut osaavani jotain, ja sain edes sen 18/49 pistettä, jotka läpipääsyyn vaadittiin. Siitäkin huolimatta, että unohdin jäsennellä vastaukseni ranskalaisilla viivoilla (sisäinen humanisti sulkee silloin tällöin silmänsä), ja pariin kohtaan kirjoittelin näemmä vähän omianikin.
Humanismista puhuen, Humanisti kysyi edellisen kirjoituksen kommenteissa, miten olen hakuaikanani pärjännyt sen faktan kanssa, että muut hakijat ovat suurimmaksi osaksi edellisen kevään ylioppilaita, ja kaltaiseni alanvaihtajatkin lähes poikkeuksetta luonnontieteellisiltä aloilta?
Täytyy myöntää, että tämä oli ehkä yksi pahimpia masentajiani hakuaikana. Tuntui, että kaikki muut hakijat ovat ajatusmaailmaltaan ja aivojen rakenteiltaan jo jotenkin etulyöntiasemassa minuun nähden - että ne ovat hengittäneet niitä helvetillisiä fysiikan lakeja syntymästään saakka, kun itse olen luonnontieteelliseltä ajattelultani kuin konttaava lapsi maratoonarin rinnalla. Varsinkin nämä luonnontieteellisiltä aloilta vaihtavat assosioituivat johonkin Einsteinista seuraaviin, vaikka nyttemmin tiedänkin, ettei esim. kemian yliopistotasoinen opiskelu ole välttämättä osoitus yhtään mistään. Ja että fysiikan perusopintojen opiskelu voi olla aika hukkaan heitettyä aikaa pääsykokeita ajatellen. Mutta silti ne ainakin ajattelevat kaikki jotenkin "fyysisesti" ja "kemiallisesti". Itse sen sijaan olen tällainen kauttaaltaan marinoitu humanisti, joka näkee tehtävänannoissa lähinnä pilkkuvirheitä, eikä opettamallakaan opi ajattelemaan, miten keuhkoihin voi vetää enemmän ilmaa kuin sinne käytännössä mahtuu.
No, kun sen oman humanistisen taustansa oppii hyväksymään, oppii myös sen, etteivät omat ajattelurakenteet ole niin kiveen hakattuja, ettei niitä pystyisi ajan kanssa muuttamaan. Fysiikan ajattelumaailmaa oppii laskemalla, samoin kemiaa. Pääsykokeissa ei vaadita mahdottomia (jälkikäteen on aina niin helppo lässyttää, kuinka se nyt on "vain niin rajallinen tietomäärä, mikä niihin pääsykokeisiin loppujen lopuksi pitää omaksua"), ja tämän vaiheen jälkeen koen, että humanistin taustasta on pelkästään hyötyä. Vältynpähän väkisinkin kasvamasta täysin ajattelultaan rajoittuneeksi lääkäriksi, jonka ajattelumaailma rajoittuu ihmiskehon sisäpuolelle.
Hyvän pohjakoulutuksen tae alasta riippumatta on mielestäni kaiken muun lisäksi se, että on kykenevä oppimaan myös uutta. Tuore ylioppilas tai entinen kemisti/fyysikko osaa ehkä fysiikan ja kemian kaavat vaikka unissaan, mutta saattaa olla hukassa pääsykokeen parikymmensivuista aineistoa tavatessaan. Sitä paitsi niistä tuoreista ylioppilaistakin vain prosentti tai muutama on niitä yhtälöitä hengittäviä yksilöitä - suurin osa on joka tapauksessa niitä keskivertokavereita, jotka ovat suoriutuneet lukioaikoinaan fysiikasta ja kemiasta ihan kiitettävästi, mutta jotka ovat olleen edellisinä vuosina kiinnostuneita ihan kaikesta muustakin. Niillä on vähän käryä kaikesta, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin oikeastaan mistään.
Ehkä fiksuin neuvo on olla ajattelematta niitä muita hakijoita. Tasan jokaisella hakijalla on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Omansa pitää vain tunnistaa, ja keskittyä niiden kehittämiseen. Helppoa, eikö?
Ensimmäinen tenttiviikko oli mahtava kokemus, vaikka viidestä annetusta lukupäivästä onnistuinkin floppaamaan kolme kokonaista päivää järjestämällä itselleni ihan muuta tekemistä. Eläinten hoitojärjestelyistä johtuen "jouduin" viettämään viikonlopun Jyväskylässä, mikä rentouttavista vaikutuksistaan huolimatta osoittautui virheeksi tentiin lukemisen osalta. Kaksi kokonaista päivää sentään istuin kirjastolla kertaamassa luentomuistiinpanoja. Jotta en vaikuttaisi täysin opiskelupaikkaani ansaitsemattomalta luuserilta, voin lohduttaa kertomalla, että olin toki aloittanut tämän kertaamisen jo edeltävällä viikolla pieninä pätkinä niillä lohduttoman pitkillä koulu- ja kotimatkoilla. Tähän tarkoitukseen ne toki ovat omiaan..
No niin. Kaksi päivää kertausta, ja toisena päivänä olin jo niin liekeissä lukemisesta, että tuskailin ajan loppumista. Olisin mielelläni sittenkin lukenut ne kaikki viisi päivää, oppinut vaikka ulkoa ne asiat, koska se nyt vain oli kivaa ja kiinnostavaa. Ja tämä jaksohan käsitteli vasta solubiologiaa. Ensi jaksossa tuntuu, että päästään vasta ensimmäistä kertaa käsiksi siihen lääketieteeseen, jota tuonne ollaan menty opiskelemaankin. Ja kyllä joo, tiedän, että on tärkeää tietää myös ne solutason taustat, mutta tarkoitankin tällä siis lääketiedettä sillä mittarilla, mitä ei opeteta missään muualla. Samat solubiologiat pääpiirteittäin kun olen kuitenkin opiskellut jo Jyväskylässä biologian peruskurssin osana.
Enää toivon, etten vain kuvitellut osaavani jotain, ja sain edes sen 18/49 pistettä, jotka läpipääsyyn vaadittiin. Siitäkin huolimatta, että unohdin jäsennellä vastaukseni ranskalaisilla viivoilla (sisäinen humanisti sulkee silloin tällöin silmänsä), ja pariin kohtaan kirjoittelin näemmä vähän omianikin.
Humanismista puhuen, Humanisti kysyi edellisen kirjoituksen kommenteissa, miten olen hakuaikanani pärjännyt sen faktan kanssa, että muut hakijat ovat suurimmaksi osaksi edellisen kevään ylioppilaita, ja kaltaiseni alanvaihtajatkin lähes poikkeuksetta luonnontieteellisiltä aloilta?
Täytyy myöntää, että tämä oli ehkä yksi pahimpia masentajiani hakuaikana. Tuntui, että kaikki muut hakijat ovat ajatusmaailmaltaan ja aivojen rakenteiltaan jo jotenkin etulyöntiasemassa minuun nähden - että ne ovat hengittäneet niitä helvetillisiä fysiikan lakeja syntymästään saakka, kun itse olen luonnontieteelliseltä ajattelultani kuin konttaava lapsi maratoonarin rinnalla. Varsinkin nämä luonnontieteellisiltä aloilta vaihtavat assosioituivat johonkin Einsteinista seuraaviin, vaikka nyttemmin tiedänkin, ettei esim. kemian yliopistotasoinen opiskelu ole välttämättä osoitus yhtään mistään. Ja että fysiikan perusopintojen opiskelu voi olla aika hukkaan heitettyä aikaa pääsykokeita ajatellen. Mutta silti ne ainakin ajattelevat kaikki jotenkin "fyysisesti" ja "kemiallisesti". Itse sen sijaan olen tällainen kauttaaltaan marinoitu humanisti, joka näkee tehtävänannoissa lähinnä pilkkuvirheitä, eikä opettamallakaan opi ajattelemaan, miten keuhkoihin voi vetää enemmän ilmaa kuin sinne käytännössä mahtuu.
No, kun sen oman humanistisen taustansa oppii hyväksymään, oppii myös sen, etteivät omat ajattelurakenteet ole niin kiveen hakattuja, ettei niitä pystyisi ajan kanssa muuttamaan. Fysiikan ajattelumaailmaa oppii laskemalla, samoin kemiaa. Pääsykokeissa ei vaadita mahdottomia (jälkikäteen on aina niin helppo lässyttää, kuinka se nyt on "vain niin rajallinen tietomäärä, mikä niihin pääsykokeisiin loppujen lopuksi pitää omaksua"), ja tämän vaiheen jälkeen koen, että humanistin taustasta on pelkästään hyötyä. Vältynpähän väkisinkin kasvamasta täysin ajattelultaan rajoittuneeksi lääkäriksi, jonka ajattelumaailma rajoittuu ihmiskehon sisäpuolelle.
Hyvän pohjakoulutuksen tae alasta riippumatta on mielestäni kaiken muun lisäksi se, että on kykenevä oppimaan myös uutta. Tuore ylioppilas tai entinen kemisti/fyysikko osaa ehkä fysiikan ja kemian kaavat vaikka unissaan, mutta saattaa olla hukassa pääsykokeen parikymmensivuista aineistoa tavatessaan. Sitä paitsi niistä tuoreista ylioppilaistakin vain prosentti tai muutama on niitä yhtälöitä hengittäviä yksilöitä - suurin osa on joka tapauksessa niitä keskivertokavereita, jotka ovat suoriutuneet lukioaikoinaan fysiikasta ja kemiasta ihan kiitettävästi, mutta jotka ovat olleen edellisinä vuosina kiinnostuneita ihan kaikesta muustakin. Niillä on vähän käryä kaikesta, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin oikeastaan mistään.
Ehkä fiksuin neuvo on olla ajattelematta niitä muita hakijoita. Tasan jokaisella hakijalla on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Omansa pitää vain tunnistaa, ja keskittyä niiden kehittämiseen. Helppoa, eikö?
Subscribe to:
Posts (Atom)