Joulu on taas.

Kuin lapsi karkkikaupassa tai toinen lapsi joululahjojen äärellä. Odottavan aika ei ole pelkästään pitkä vaan myös raskas; vatsanpohjassa pyörii myllynkiven kokoinen möykky, kädet tärisevät kevyesti ja keskittyminen herpaantuu jatkuvasti.

Ai miksi?

Uusi Galenos on ilmestynyt!

Valmentautumista, osa 2.

No niin. Vähitellen alkaa tuntua kuin olisin jälleen löytämäisilläni jonkinlaisen langanpään. Sen langanpään lisäksi, joka kurkisteli eilen pöydän alta koiran riipimästä lahjaneuleesta, kostona kotoa poissa vietetyistä työtunneista.

Työhuoneen hankkiminen oli hyvä ratkaisu. Pienellä rahalla käytettävissä välillä 6.30-14 ihan jokaikinen päivä. Rauhalliset ja virikkeettömät puitteet, hyvä valaistus, mukava työtuoli. Pieni viikkohinta ja moraalinen paine painostavat lähtemään ainakin melkein joka päivä, näille kun olisi muitakin käyttäjiä. Yritän sovittaa työtahtini miehen työvuoroihin, lähden aamulla työhuoneelle noin seitsemäksi, ensimmäiset pari, kolme tuntia työskentelen gradun hyväksi, loppupäivän kahteen asti pääsykokeiden parissa. Tämän jälkeen jatkan joko kirjaston lukusalissa tai lähden kotiin koirien ja sen vähän tehottomamman työskentelyn pariin. Töitä kuitenkin tulee tehtyä ja edistyminen on jo viikon jälkeen melkein käsin kosketeltavaa.

Viime viikon tavoitteena oli lukusuunnitelman luominen. Suuri kiitos Saralle, viikon tavoite tuli toteutettua. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi toisille itsestään selvät ratkaisut eivät edes käväise omassa mielessä - Saran ehdottama lukusuunnitelmamalli on osoittautunut juuri ihanteelliseksi minulle. Ensin otetaan tyhjä lukujärjestys, sitten väritetään sinisellä kaikki pakolliset menot, esimerkiksi työtunnit ja niihin kuuluvat matkat, samoin valmennuskurssit. Sitten väritetään vihreällä kaikki liikuntaan käytetyt tunnit, koirien lenkitykset ja juoksulenkit. Sitten eliminoidaan kaikki nukkumiseen käytettävä aika ja lopulta ympyröidään punaisella värillä kaikki opiskeluun käytettävä aika. Värittäminen on ainakin itselleni olennaista, koska se a) on hyvin terapeuttista toimintaa, ja b) mahdollistaa tehtävien rytmityksen näkemisen yhdellä vilkaisulla. Ja ehkä vielä c) näyttää paljon hauskemmalta kuin pelkkä harmaa-valkoinen -ruutupaperi.

Punaisen alueen runsaus rauhoittaa ajoittaiseen paniikkiin taipuvaista mielenlaatua ja mahdollistaa keskittymisen tehtävälistaan. Tehtävälistaan kirjoitetaan viikon aikana tavoiteltavat tehtävät, valmennuskurssien läksyt, vapaaehtoiset lukemiset ja ylimääräiset tehtävät. Sitten läiskitään tehtäviä punaisiin ruutuihin niin kauan kun jompia kumpia on jäljellä. Ja kas, lukusuunnitelma on valmis. Itselleni näin huimalla yhden viikon kokemuksella tuntuisi sopivan tällainen viikottainen lukusuunnitelman muokkaaminen, teen siitä mahdollisesti jokasunnuntaisen tavan. Näin viikon aikana tehdyt virheet voi yrittää seuraavan viikon aikana korjata sen sijaan, että koko kevääksi tehty lukusuunnitelma kusisi tasaisesti koko kevään, jonka jälkeen mitään virheitä olisi ihan turha yrittää korjata.

Haparoivia edistysaskelia sinne tänne. Tällä viikolla ollaan vielä hyvinkin aikataulussa, gradukin on saanut uusista suunnitelmista tulta alleen. En skeptisenä kyynikkona jaksa oikein luottaa näihin yltiöoptimistisiin hetkiin, mutta nautinpa tästä nyt kuitenkin vielä sekunnin tai pari.

Valmentautumista, osa 1.

Täysipäiväinen työskentely pahvilaatikoiden parissa ei ole oikein omiaan mukavien ja stressittömien lukuolosuhteiden luomiseen. Kun töiden jälkeen jaksaa juuri ja juuri viedä koirat ulos ja olla skitsahtamatta kaikille ja kaikesta, voi fiksumpi ihminen päätellä, että nyt on aika lopettaa ja priorisoida. Vähän tyhmempi jatkaa vielä kuukauden tai pari.

Lopulta kaikki tuntuu sujuvan kuin ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Työt loppuvat juuri ennen voimia, samana päivänä kun puoliso vihdoin saa työllistettyä itsensä (hyvästi rahahuolet!), ja juuri sopivasti niin, että ehtii vielä viikon Lontoon lomalle ennen valmennuskurssia. Siis ennen sitä järjettömän kallista kurssia, johon lomarahat ja palkka juuri ja juuri riittävät.

Kaikki tuntuu ulkoisesti menevän putkeen. Töitä saa jatkaa sillä tahdilla kuin ehtii, vaikka päivän viikossa, mutta enää ei ole pakko edes sitä. Poikaystävästä tulee puoliso. Valmennuskurssi alkaa, vaikuttaa älyttömän lupaavalta ja on aluksi vain kerran viikossa, joten aikaa kotitehtävien tekemiseen on teoriassa riittävästi. Ennakkotehtävien parissa huomaan, että ongelmanani on ollut lähinnä kynnys kaiken kertaamiseen. Työ on nollannut pään kirjaimellisesti; jokainen fysiikan kaava aina P=W/t:stä alkaen pitää kaivaa vatsalihaksia jännittämällä ja otsaa rypistämällä. Alkuun tunnen jatkuvaa fyysistä kuvotusta - miksi en muista mitään? Miksi tämä on niin raskasta ja vaikeaa? Kuitenkin vähitellen, hiljaa ja varovasti edeten, asioita alkaa palailla mieleen. Yhtäkkiä huomaan taas muistavani kaavoja, yksiköitä, teoriaa ja laskutekniikoita. Kynnys laskujen tekemiseen madaltuu tehtävä tehtävältä.

Aika on kuitenkin edelleen kortilla, saan valmennuskurssin kotitehtävät tehtyä juuri ennen kurssille lähtöä, teorioita en ehdi kerrata ennen opetuskertaa. Tekemätön gradu painaa alitajuntaa (ohjaava professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen), mitään lukusuunnitelmaa ei vielä ole, on vain lukematon määrä tekstiä ja tehtäviä, joita en ehdi tehdä. Otan neljättä kertaa eteeni tyhjän paperin, ryhdyn määrittelemään lukusuunnitelman ääriviivoja. Mitä fysiikasta tehtävänä, mitä kerrattavaa, mitä uutta opittavaa? Kemiasta? Galenos? Onneksi jälkimmäinen odottaa vielä tammikuista uudestisyntymistään, joten sen varjolla olen keskittynyt lähinnä laskemiseen. En kuitenkaan koskaan pääse lukusuunnitelmassani niitä ääriviivoja pidemmälle. En osaa määritellä, kuinka monta laskua kykenen laskemaan tunnissa. En tiedä, mitä pitäisi ehtiä opiskella vielä ennen joulua, mitä vasta sen jälkeen? En voi enää sietää kunnianhimoisia tavoitteitani, jotka kaatuvat yksi toisensa jälkeen. En jaksa piirtää paperille kalenteria, joka saa haukkomaan henkeä jo ennen ensimmäistäkään päivää, ja joka on jo alkujaan suunniteltu niin tukalaksi, ettei hengitysmahdollisuuksia ole juuri myöhemminkään. En kestä sitä, että alitajuntani ilkkuu taustalla suurellisille haaveilleni, jotka kaatuvat saamattomuuteeni ja mukavuudenhaluuni kuin lahot koivut pienellä puhurilla.

Jotenkin tässä kaikessa tukahduttaa ehkä eniten se lopullisuuden tunne. En tiedä, kehtaanko enää tämän vuoden jälkeen hakea uudelleen, jos en nyt onnistu. Olen päätymässä jonkinlaiseen tyydyttävään kakkosvaihtoehtoon, mutta vielä tämän vuoden ajatukseni ja tavoitteeni ovat vain tässä. Silti tarvitsen paperipussin viereeni, kun yritän suunnitella, millä tavoin saisin tavoittelemani. On vain tämä joulukuu, yksi tammikuu, yksi helmikuu, yksi maaliskuu ja yksi huhtikuu ennen sitä yhtä (ja vain yhtä) pääsykoetta. Jokainen kulutettu tunti on kulutettu tunti ja pois minulta. Miten sitten kestäisin sitä, että käyttäisin kallisarvoiset tuntini väärin? Huonoille lukusuunnitelmille ei ole enää aikaa, hyviä ei ole vielä onnistuttu tekemään. Niin ja se gradu. Onko ihme, jos vähän ahdistaa?

Ensimmäinen tavoitteeni on olla tämän viikon jälkeen yhtä lukusuunnitelmaa viisaampi. Ehdotuksia, anyone?

Epäorganisointia

Näin viime yönä unta, jossa laskin fysiikan laskuja. Osasin kaiken, vaikeatkin laskut tuntuivat käsittämättömän helpoilta ja mieli oli kevyt ja onnellinen. Ei tietoakaan tästä rimakauhusta, joka nyt estää edes avaamasta tuota fysiikan kirjaa. Olen siirrellyt sitä viikkoja työpöydälläni edestakaisin, välillä laukkuun, sitten takaisin pöydälle. Joka ilta ajattelen, että huomenna. Viimeistään huomenna lasken edes yhden laskun. Vain yhden. En ole vaatinut paljon, mutta sekin on ollut liikaa.

Nyt olen sairaslomalla. Asunto on jo siivottu, työpöytä tyhjennetty. Tiskejäkään ei ole. Pyykit pesty. Ei ole enää muuta kuin aikaa. Vointikin on aika hyvä, en voi kyyristyä edes puolikuntoisuuden taakse piiloon. Mutta en vain uskalla! Tai halua.

Olen kohta kolme kuukautta onnistuneesti ollut juurikaan ajattelematta pääsykokeita. En viimekeväisiä tai tulevia sen enempää. En ole katkeroittanut itseäni muistelemalla kaikkea sitä, minkä viime vuonna uhrasin pääsykokeiden eteen. Sitä sosiaalista itsemurhaa, niitä ylipitkiä työpäiviä, ajoittaista psyykkistä ylikuormitusta tai mitään, mikä antaisi aihetta katkeroitua ja keskittyä luomaan uraa varastomiehenä sen sijaan että pää pystyssä kaivaisin kirjat reippaasti esiin ja yrittäisin uudelleen.

Nyt opiskelut ovat kuitenkin kai alkaneet niillä viimeisilläkin lukukavereillani, ja huomaan kärsiväni ajoittaisista ahdistuskohtauksista, kun yritän olla tukehtumatta omaan kateuteeni. Erästä vanhaa pääsykoebloggaria (nyt jo onnellisesti ties kuinka monetta vuotta opiskelevaa) lainatakseni: ihan tosissaanko ne aloittivat siellä ilman minua?

Kesätyöt ovat syöneet minulta kai kaiken senkin energian, jonka avulla ennen jaksoin suunnitella, organisoida, haaveilla ja toteuttaa. Nyt päivät kuluvat joko aivotonta ja ajatuksetonta työtä tehden tai sumussa edeten, milloin talutushihna kädessä, milloin ilman. En saa ajatuksistani kiinni edes yhden elokuvan vertaa, en kunnolla pysty keskittymään, en suunnittelemaan enkä varsinkaan toteuttamaan. Parveketta koristavien lyhtyjen ostopäätös on kai suurinta, mihin olen kyennyt. Tai no, taisin minä jonkin lomamatkankin loppusyksyksi varata. Ilman yliopiston tai aikuislukion tuomia aikataulullisia velvoitteita en kuitenkaan saa aloitettua opiskelua, en saa varattua sille aikaa, enkä saa tehtyä minkäänlaista suunnitelmaa tavoitteiden toteuttamiseksi. Pääsykokeet ja unelma opiskelupaikasta tuntuvat olevan jossain liian kaukana, ajatusten ulottumattomissa. Täällä ei ole hyvää kirjastoa, mihin tunnollisesti raahautua opiskelemaan, ei ihania tsempparikavereita, jotka yhtä tunnollisesti ilmaantuvat paikalle joka aamu, eikä valitettavasti myöskään samanlaista taloudellista vapautta kuin vielä viime vuonna. Rahattomuuskin kun voi tietyllä tavalla olla vapautta. Nyt on tehtävä töitä, jotta voi edes asua. Työt ovat raskaita ja väsyttävät. Väsymys estää jaksamasta töiden jälkeen enää mitään muuta. Aloittaminen siirtyy ja samalla karkaavat unelmatkin.

Voi Luoja, jaksaisinpa tänään edes sen yhden laskun.

Alkuko?

No niin, tulihan se syksy sieltä.

Niin kuin kaikki aikomukseni aina ennenkin, kesäni ei kulunutkaan niin intensiivisesti opiskellessa kuin pääsykoetulosten jälkeisessä angstissani kuvittelin. Fyysinen työ on fyysistä työtä. Koko heinäkuu kului käytännössä töissä ja nukkuessa. Teen työni täysillä ja lepään samalla tavalla. En osaa mitään välimuotoa.

Ensimmäisenä päivänä elokuuta puhelimeeni tuli muistutus: opiskelu alkaa! Rakastan ensimmäisiä päivä, maanantaita, vuosien alkuja, kaikkea mikä ehdottomasti ja kauniisti aloittaa jotain uutta. Samalla tavalla kuin rakastan listoja ja neuroottisen siistissä järjestyksessä olevia asioita. Kai se on jokin säälittävä tapa tuoda järjestystä muuten niin kaoottiseen elämäänsä.

Kaikki, tai mikään, ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan. Ajatuksia on vaikea koota ja fysiikan pohtiminen tuntuu kovin ylivoimaiselta ajatukselta. Yritän silti kovasti koota ajatukseni ja voimani, nostaa tuon penaalin tuosta vierestä, kaivaa laskimen laatikosta ja pakata ne fysiikan kirjan kanssa laukkuun. Tänään tämän verran. Huomenna ehkä jo avaan penaalin.

Omilla jaloilla.

Aamut liian lyhyiden yöunien jälkeen joko selkeyttävät ajatuksia kiitettävästi tai sitten vaihtoehtoisesti pistävät pakan sekaisin entistä pahemmin. Viime kuukausina olen kokenut olevani selväjärkisimpänä nimenomaan aamuyöstä, ei väsyneenä, mutta ei vielä ihan täysin hereilläkään.

Tämän aamun selväjärkisin ajatus kantoi yli pitkän työpäivän. Se, mikä illalla vielä itketti, sai aamulla suoristamaan selän ja päättämään: elämä ei lopu tähän. Ei edes lyhyellä tähtäimellä. Nyt en keskity siihen ajatukseen, että kaikki muut pääsivät, mutta minä en. Keskityn siihen, että minä en päässyt, ja siihen, miksi en päässyt. Nyt kun en enää omista yhtään lukukaveriakaan, voin sulkea silmät sivullisilta ja keskittyä ihan vain itseeni. Tottakai olen edelleen surullinen epäonnistumisestani. Tietenkin se pala on kurkussa edelleen ja tottakai olen vähällä purskahtaa itkuun, joka kerta, kun joku kysyy tuloksista. Tällä kertaa en kuitenkaan jää rypemään siihen epätoivoon. Pusken eteenpäin ja vähitellen kieltäydyn kokonaan ajattelemasta niitä muita onnellisia siellä opiskelupaikoissaan. Minä selviän tästä.

Haluan ajatella, että kun minä sitten ensi keväänä pääsen (uskookohan tähän enää kukaan?), olen varmasti edes hiukan valmiimpi kuin jos olisin päässyt tänä keväänä. Jollain tapaa ainakin. Kukaan ei ainakaan uskalla väittää, etteivätkö perusasiat olisi siinä vaiheessa hallussa melko hyvin. Helpomminkin tämän olisi toki voinut tehdä, mutta en muista, koska minä olisin viimeksi tehnyt mitään helposti. Paitsi tietysti tänään rahaa töissä.

No niin. Nyt pitäisi keskittyä valmennuskurssien vertailuun ja tilata niitä fysiikan matskuja. Jos vaikka ensi viikolla alkaisi jo vähän laskeskelemaan.

Heitelköön elämä kuinka paljon tahansa, lopulta minä selviän kuitenkin pelkillä mustelmilla.

***

Raskas päivä.

Pala kurkusta ei lähde nielemällä. Ystävien myötäelävät viestit ja puhelut pitkin päivää ovat lohduttaneet samalla, kun olen töistä välillä karannut vessaan pyyhkimään silmiäni. Olen ainakin tähän asti selvinnyt paremmin kuin silloin keväällä jonkun sadannen kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen kuvittelin tulevani tässä tilanteessa selviämään, mutta todellisuudessa odotan sitä putoamista silti joka hetki.

Jonkinlainen nollaaminen olisi kai tarpeen. Sillekin on hyvin vähän mahdollisuuksia ainakin lähitulevaisuudessa, kun lupauduin juhannukseksi töihin. Neljän tunnin päästä saakin jo herätä purkaamaan pahaa oloaan pahvilaatikoihin. Ehkä sitten nollaan ihan vain tekemällä töitä.

Huomenna ajattelin ilmoittautua jollekin valmennuskurssille ja tilata fysiikan yo-tehtävät ratkaisuineen.

Jospa se tästä ihan vain eteenpäin menemällä.

Voi miten mä toivoin.

Pahin painajaiseni kevään osalta toteutui juuri.

En tiedä ketään muuta hakenutta, joka ei olisi päässyt sisälle. Paitsi itseni.

Aatonaatto

Kuopion tulokset sitten tulivat. Oli siellä listassa ainakin kaksi tuttua nimeä. Sydäntä lämmitti etenkin sen toinen - paras lukuystäväni viimeisen kahden kevään ajalta. Tuollaisiin uutisiin on kuitenkin vaikea suhtautua mitenkään ristiriidattomasti. Olen todella todella onnellinen ja tyytyväinen siitä, että lukukaveri pääsi. Hän, jos joku oli paikkansa ansainnut. Oma pettymys on kuitenkin helpompi kestää, jos joku on samanlaisen työmäärän jälkeen samasta syystä yhtä pettynyt. Nyt sekään ei enää pelasta minua, joten tänä vuonna itken sitten ihan yksinäni. Mitä todennäköisimmin.

En millään jaksaisi odottaa torstaita ja samalla en haluaisi, että se tulisi. Viime vuonna tulokset tulivat heti aamulla nettiin, mutta tänä vuonna en oikein uskalla katsoa niitä sieltä, vaan ajattelin odottaa päiväpostia. Täällä sekin onneksi tulee heti aamusta, ennen kymmentä nyt yleensä ainakin. En kestä sitä epävarmuutta, kun rullaa sivua alaspäin paniikissa, oman sukunimen alkukirjain lähestyy, silmät harppovat etsien tuttua nimeä, mutta eivät löydä. Vähitellen sitä sitten ymmärtää, että tässä nyt ei ole mitään virhettä, näiden kahden kirjaimen välissä se olisi, jos olisi. Mutta ei ole.

Salaa vähän itkettää jo valmiiksi. Sopivasti, kun teholohduttajakin lähti juhannukseksi muualle. En nyt oikein tiedä, mihin purkaisin tämän ulospyrkivän itkun ja käsien vapinan.

Mitä jäi käteen?

Koe on ohi, mutta pää ei ole vielä oikein uskonut sitä. Istun koneella lihakset jännittyneinä, valmiina kääntymään ja kaivamaan Galenoksen laukusta. Koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, Galenos ja fysiikat+kemiat laskuineen ovat olleet ainutta sallittua seuraa, joten tästä yllättävästä vapauden tunteesta on nyt hiukan hankala nauttia.

Valmistautumiset kokeeseen menivät hyvin. Varmistin rauhalliset ja tarpeeksi pitkät yöunet beetasalpaajalla (helpotti sitä valvottavaa tykytystä), virkeän aivotoiminnan terveellisellä aamupalalla (elämäni vaikeimmat suupalat) ja kokeeseen kävelyllä. Kokeessa söin eväitä, pidin itseni virkeänä kofeiinilla ja kävin vessassa. En jännittänyt liikaa, en hosunut liikaa, enkä oikeastaan tehnyt mitään liikaa.

Mutta teinkö silti tarpeeksikaan? Kuten tuolla kommenteissa joku jo osasi kertoa, oli koe tänä vuonna hyvin valmistautuneille hyvinkin reilu. Nippelitietoja ei vaadittu, tehtävät olivat inhimillisiä ja varsinkin Galenoksen osalta jopa pelottavan yksinkertaisia. Laskut olivat hyvän laskurutiinin omaavalle, lukiossa hyvin pärjänneelle varmaankin jokseenkin helppo nakki. Itselleni jäi niistä lähinnä kaoottinen olo. Ensin en meinannut osata niitä helppojakaan fysiikan laskuja, sitten sain jostain narun päästä kiinni ja puoltatoista tehtävää lukuun ottamatta kaikki tehtyäkin. Yhden tiedän jo tehneeni väärin, ja se harmittaa. Se oli vielä helppo! En jaksa uskoa, että noilla sisään pääsisi, mutta nyt en jaksa miettiä oikein sitäkään. Pää on vielä vähän raskas.

Nyt haluan olla tulosten saapumiseen asti ihan vain miettimättä koko koetta ja varsinkin puhumatta siitä kenenkään kanssa. Siispä jätän opintomatkankin hetkeksi lomailemaan. Sikäli kuitenkin, kun ennakko-oletukseni pitävät paikkansa, tässä vielä ensi vuodelle:

Laske. Paljon.

1 päivä, 13 tuntia, 58 minuuttia, 12 sekuntia.

Jee, tuli hyvä mieli, kun kävin lukemassa täältä onnentoivotukset kokeeseen. Nyt ei sitten tarvitse stressata, vaikkei se yliopiston palkkaama ohikulkija sattuisikaan kohdalle tänä vuonna.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin sydän hakaten. Koejännitystä lähinnä, osansa lieni kuitenkin myös päivällä nautitulla runsaahkolla kofeiinimäärällä. Yöllä ärsytti ja helpotti samanaikaisesti - ehkä ne jännitysvalvomiset tuli sillä valvottua ja koetta edeltävän yön saankin sitten hyvin nukuttua. Teoria se on tämäkin. Asiaa edesauttaakseni olen nyt sitten tietoisesti vähäkofeiinisella dieetillä väsyttänyt itseäni niin, että ainakin viime yön nukuin oikein makoisasti. Seuraava yökin onnistunee, mutta toivottavasti saan unen päästä kiinni vielä keskiviikkona hotellin lakanoissakin.

Lähipäivinä olen saanut vastailla paljon kysymyksiin siitä, miten arvelen kokeessa käyvän. Olisi älyttömän hienoa, jos voisi vastata kyselijöille täysin itsevarmasti, että "Todennäköisesti hyvin. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä, valmistautunut hyvin eikä osaamisessani ole mitään heikkoa kohtaa. En yksinkertaisesti voi epäonnistua." Totuus on kuitenkin tämä: en todellakaan tiedä, miten kokeessa käy. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä ja valmistautunut niin hyvin kuin vain näillä kapasiteeteilla olen pystynyt. Osaamisessani on montakin heikkoa kohtaa, mutta kokonaisuudessaan koen osaamiseni olevan aika tasalaatuista. Kaikki on kuitenkin kiinni ihan siitä, minkälainen koe sieltä on tänä vuonna tulossa. Ja siitä, miten hyvin ne kaikki muut 1028 hakijaa ovat valmistautuneet. En osaa nähdä nimeäni siellä hyväksyttyjen joukossa, mutta tiedän, että mahdollisuudet siihen ovat ihan realistiset. Ennakkoasenne kokeesta on positiivinen; menen oikein mielelläni katsomaan, minkälainen koe tänä vuonna on vastassa ja mihin omat taitoni riittävät.

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että tiedän, että kysytään siellä mitä tahansa, niin se ei todennäköisesti aiheuta minussa viime vuodelta tuttua "siis ei mitään käsitystä" -reaktiota. Ilmiöt ainakin tunnistan - eri asia, muistanko sitten tarpeeksi.

Tästä se lähtee.

3 päivää, 14 tuntia, 34 minuuttia, 40 sekuntia.

Päiväunet takana, Galenos edessä. Mutta vasta hetken päästä, sillä Tiede-lehden uniartikkeli opasti odottelemaan aivokuoren heräämistä vartin tai puolisen tuntia ennen toivottua aivotoimintaa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan ja yritetään saada jotain eloa elimistöön. Tarkennuskykykin on tyynyn jäljiltä kakkosluokkaa, mutta riittää juuri ja juuri näytön tihrustamiseen.

Koko lukurupeama alkaa olla päivää vaille valmis. Tänään oli tarkoitus vielä painaa täysillä ja sitten lopettaa, mutta olosuhteiden sanelemana tämä päivä kuluikin aivan muissa touhuissa, joten tasapainoa haetaan vielä huomiselta. Tiistaina ja keskiviikkonakin aion vielä katsella kuvia ja lukea kerran sen terveyden edistämisen, johon en muuten ole niin kovasti panostanut, mutta muut lukemiset ja laskemiset loppuvat siis huomenna. En tiedä, onko tämä yksimielisesti täysin viisas päätös. Soraääniäkin on kuultu, kun eräät kuulemma painavat loppuun saakka kolmetoista tuntia ilman taukoja. Voi sitten olla, että ne sellaiset pääsevät sisään ja minä en, mutta viime vuoden viimeisen illan lukupaniikit mielessäni päätin jo aikoja sitten lopettaa tänä vuonna hyvissä ajoin ennen koetta.

Viime vuoden kokeiden jälkeenhän minä päätin, että tänä vuonna:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

Tämä toteutui ja ei toteutunut. Luin ne lukion kemiat ja fysiikat (yhtä kurssia lukuun ottamatta), hyvin, mutta harjoitusta ne kaipaisivat edelleenkin. Harjoitusta hain kevään ylioppilaskirjoituksista. Kirjallinen sisältö eli Galenos oli viime kevään jäljiltä kaikkea muuta kuin opiskeltu, joten senkin parissa tuli kuluneen kevään aikana yhä enenevissä määrin vietettyä aikaa.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

Valmennuskurssit eivät tosiaan sanelleet opiskelurytmiä tänä vuonna. Luin hyvin hyvin ahkerasti koko vuoden ihan sen oman itsenäisen lukusuunnitelmani mukaan, mutta jäin lopulta kuitenkin kaipaamaan mahdollisuutta osallistua valmennuskurssille. Voi olla, että tarvittaessa osallistun sellaiselle ensi vuonna.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

Voi pojat! Luulin tosiaan viime kevään jäljiltä tietäväni jotain kovasta työnteosta. Viime keväinen oli pelkkää käsien heiluttelua tämän keväiseen verrattuna, mutta paria avautumista lukuun ottamatta pidin lupaukseni, enkä tuhlannut energiaa valittamiseen. Päinvastoin, taustajoukot antoivat useampaan otteeseen tunnustusta siitä, miten reippaasti jaksoin aamu toisensa jälkeen palata kirjastoon kirjojen ääreen. Tuntui, että mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän nautin siitä.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

Ja niin. Tämäkin toteutuu. Vielä ei onneksi kerratessa ole edes tullut tuota "en muista mitään" -kohtausta. Kaikki avainsanat tuntuvat herättävän jotain mielleyhtymiä jostain säilömuistin syövereistä, joten onnistunutta mieleenpainumista on ilmeisesti ainakin jonkin verran tapahtunut.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

Olosuhteet julkisen liikenteen puolelta ovat surullisen samanlaiset kuin viime vuonna. Silloinhan jouduin joskus viiden aikaan heräämään väliaikaisen bussi-juna -järjestelyn takia, ja kun en jännitykseltäni saanut nukahdettua ennen kello kahta tai jotain sinne päin, olin lopulta pääsykokeissa reilun kolmen tunnin unien jäljiltä. Ei hyvä. Eikä toistu tänä vuonna. Hotelli on jo varattu, joten edeltävä yö uinutaan toivottavasti hyvin ja levollisesti.

6) Otan paremmat eväät

Huokaus. Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko voinut viime vuonna enää tehdä enempää väärin. Siis sen lisäksi, että menin kokeeseen muutaman tunnin unilla, otin huonot eväät enkä juuri edes syönyt niitä, enkä käynyt kertaakaan vessassa, koska en kehdannut. Tänä vuonna teen kaiken täysin toisin alkaen niistä unista ja mukaan lukien ne eväät. En ole sisältöä ehtinyt tarkemmin pohtia, mutta keskiviikkona on sitten aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain hyvää tsemppievästä.

Tälle vuodelle olisi vielä muutama toivomus:

1. Välttyisin kauhealta lamaannuttavalta paniikilta.
2. Pääsisin reunaan istumaan, jotta se vessassa käyminen olisi helpompaa.
3. Joku ihana satunnainen ohikulkija toivottaisi tänäkin vuonna onnea kokeeseen. Siitä tuli niin hyvä olo.

Kuin Lasse Virén.

Olen ollut koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, niin hämmästyttävän motivoitunut tavoitteeni suhteen, että en ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään koko asiaa. Se on tuntunut niin itsestään selvältä. Eläimelliset työtunnit ovat tuntuneet itsestään selviltä. Aamut kirjastolla ja illat lukiolla ovat tuntuneet itsestään selviltä. Asioiden lukeminen, muisteleminen, kertaaminen, uudelleen lukeminen ja uudelleen kertaaminen ovat tuntuneet itsestään selviltä. Ja hyviltä.

Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.

Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.

Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.

Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.

Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.

Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?

54 päivää, 13 tuntia, 34 minuuttia, 5 sekuntia.

Onpas taas vierähtänyt aikaa. Hyvä, että enää uskallan vilkaista edes tuota älyvuodon pääsykoelaskuria, kun päivät vähenevät niin hirveää vauhtia. Alle kolmenkymmenen kun mennään, niin voi jo pientä vapinaa esiintyä, nyt selviää sentään vielä vähän nieleskelemällä.

Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.

Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.

Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.

Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.

90 päivää, 14 tuntia, 7 minuuttia, 45 sekuntia.

Anonyymi-Makesta on tullut sisäinen ääni, joka kirjaston lukusalissa aina silloin tällöin havahduttaa nuokahtelevaa ahertajaa pohtimaan, pitäisikö ottaa vähän rennommin ja höllätä hiukan..tänään anonyymi-Make voitti ja hylkäsin kahdentoista tunnin suunnitelmani ja lähdin kotiin neljä tuntia etuajassa. Se tuntui täysin perustellulta ja hyvältä ratkaisulta; väsyneenä opiskelu voi todella kääntyä itseään vastaan ja aiheuttaa lähinnä turhaa ajankäyttöä, kasvavaa stressiä sekä lisääntyvää väsymystä. Edeltävät tunnit olivat kuitenkin jota kuinkin tehokkaita, joten päivä ei ollut täysin hukkaan heitetty.

Yritän tänä keväänä tavoittaa aika herkän vaiston omaa jaksamistani ajatellen, etten päätyisi samaan tilaan kuin viime keväänä pääsykokeiden jälkimainingeissa. Yritän jakaa ajankäytön monen eri asian kesken, jotta saisin vaihtelua, mutta yritän samalla pitää vaihtoehtojen määrän rajattuna, ettei keskittyminen jakautuisi liian laajalle alueelle. Yritän opiskella tehokkaasti, mutta muistaa myös vapaapäivien, taukojen, terveellisen ruokailun ja riittävän levon merkityksen. Yritän siis löytää jonkinlaisen tasapainon yltiöoptimistisen "hyvin menee, paljon aikaa, voin ottaa rennommin" ja yltiönegatiivisen "en osaa, aika loppuu" -ajattelumallien välillä. Nyt on vielä helmikuu ja rentoutuminen on vielä kohtuullisen helppoa, kun pääsykokeet ovat "sitten joskus", mutta voisin kuvitella, että jo kuukauden päästä asiat ovat toisin.

Tällä hetkellä asiat tuntuvat (ehkä vähän valheellisestikin?) aika hyvältä; Galenoksesta olen keskittynyt lukemaan niitä "vaikeita" kappaleita, joista en kaikkia viime vuonna edes lukenut, koska en ymmärtänyt, ja jätän suosiolla puhtaasti biologiaa sisältävät osiot loppukeväälle. Ne "vaikeat" kappaleet ovat tällä tavalla rennolla aikataulutuksella osoittautuneet ennen kaikkea ymmärrettäviksi, monin paikoin jopa kiinnostaviksi. Eivätkä ne loppujen lopuksi niin vaikeita olekaan. Aikaa ja vaivaa niiden sisäistäminen kyllä vaatii. Ohessa olen sitten keskittynyt hankkimaan sitä laskurutiinia ihan lukiotasoisesta kemiasta ja fysiikasta. Nyt on kaikki lukion kemia käyty, fysiikasta luen modernin fysiikan kurssia. Kemiasta on tarkoituksena tehdä vielä syventäviä ja soveltavia tehtäviä edellisestä kurssista ja fysiikassa jatkaa modernin jälkeen takaisin pyörimisen ja gravitaation pariin - niitä kun en voi väittää osaavani vieläkään. Onneksi tässä on vielä aikaa ne hahmottaa. Sähkökurssin jätin nyt ihan iltalukion varaan, uskoisin, että tunneilla kuuntelemalla ja läksyt tekemällä opin kurssista kyllä kaiken olennaisen, Galenoksessa sen osuus on kuitenkin aika mitätön.

Tällä hetkellä ainoa huolestuttava asia on kaiken muistaminen. Galenosta lukiessani olen huomannut ymmärtäväni tekstiä ihan eri tavalla kuin viime keväänä. Pelkään kuitenkin, että vaikka ymmärrän, en silti saa asioita jotenkin painettua mieleeni niin, että saisin ne palautettua sitten pääsykokeissa. Yritän kyllä tunnollisesti kerrata ja selostaa oppimiani poikaystävälle, mutta olen jo tällä opiskelukokemuksella oppinut, että muistini on vähän tällainen temppuileva väline; saatan ns. oppia jonkin asian niin hyvin, että pystyn illalla ja seuraavana päivänä palauttamaan sen mieleeni, mutta pidemmällä aikavälillä en sitten enää muistakaan koko asiaa. Vaatisi kai lisää kertausta. Voisinkin itse asiassa nyt vapaaillan kunniaksi piirtää vaikka jonkinlaisen mindmapin tämänpäiväisestä asiasta.

Tällaista tänne tänään. Tuntuu ainakin toistaiseksi vielä oikein hyvältä.

116 päivää, 18 tuntia, 23 minuuttia, 30 sekuntia.

Opiskelukuulumisia on huomattavasti helpompi jäsentää ymmärrettäviksi lauseiksi kuin niitä muutamia päivittäisiä ylimääräisiä, lievästi kaoottisessa tai lamautuneessa tilassa vietettyjä tunteja opiskelun ulkopuolelta. Aikaa vain ei juuri riitä ajatusten jäsentelyyn ja ylöskirjoittamiseen. Tänään täällä vietetään kuitenkin erittäin harvinaista, erittäin ansaittua ja erittäin hyödyttömillä tapahtumilla täytettävää vapaapäivää. Vapaapäivät siis eivät täälläkään ole harvinaisia, mutta ansaitut sellaiset kylläkin. Hyvällä omallatunnolla vietetyt vielä harvinaisempia. Tänään tiedän, että parasta on olla edes päivä tekemättä mitään opiskelujen eteen, nollata vähän ajatuksia ja tehdä kaikkea kivaa, mihin muulloin ei riitä joko aika tai omatunto.

Vaikutan varmaan lievästi neuroottiselta omatuntoihmiseltä. Lievennykseksi kerrottakoon, että olen kyllä luonteeltani enemmän mukavuudenhaluinen laiskottelija kuin neuroottinen työmoralisti. Tenttiä edeltävä ilta voi helpostikin humpsahtaa esimerkiksi Seinfeldia katsoen tai lehtiä lukien, mutta ei siitä koskaan samalla tavalla nauti kuin tästä tänään. En tee mitään hyödyllistä! Kukaan ei saa sanoa, mitä minun on pakko tänään tehdä, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään! Paitsi ulkoiluttaa koirat, mutta sitä ei lasketa.

Kiitos muuten Makelle kommentista, sitä on tullut tässä viime päivinä paljon ajateltua. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta puolustukseksi sanottakoon, että suurin osa opiskelustani on kuitenkin tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vanhan kertaamista. Uuden opettelemista ei liene paria, kolmea tuntia enempää päivässä, mutta kertaavien laskujen tai muiden vastaavien parissa vierähtää sitten helposti enemmänkin. Viimevuotisella lukukaverilla on jo täysi höyry päällä Galenoksen kanssa, mikä osaltaan pakottaa itseänikin opiskelemaan enemmän kuin muuten varmastikaan tekisin. Itselläni pääpaino on kuitenkin fysiikassa ja kemiassa, Galenokseen suhtaudun rennommin, noin viiden sivun päivittäisillä annoksilla. En usko, että pääsykokeissa enää palataan siihen G:n ulkoaopettelemisaikaan, joten nippelitiedon pänttäämisen sijaan yritän kehittää edes vähän vähemmän horjuvaa laskutaitoa sekä opetella löytämään niitä niin sanottuja suuria kokonaisuuksia.

Aivot saavat pääsykoeasioista ansaittua taukoa myös yllättäen ilmaantuneiden töiden ansiosta. Töiden merkeissä lopetan tämänhetkisen opiskelu-urani opettamalla nyt kevätlukukaudella yliopistolla samaa kurssia, jonka parissa aikanaan nykyiset opintoni aloitin. Fantastinen mahdollisuus (joka näyttää hyvältä cv:ssä), joka vie pänttäämisaikaa juuri sopivasti stressaamatta kuitenkaan liikaa. Voin edes muutaman kuukauden kuvitella, että en ole opiskellut viimeistä viittä vuotta täysin turhaan.

Kävin muuten eilen uusintakokeessa tekemässä FY3:n kokeen. Olin pettynyt sekä itseeni että kokeeseen. Itseeni siksi, että koealuetta kerratessani huomasin, että kertaamista edelleen oli, enkä kaikkea osaa vieläkään, kokeeseen taas siksi, että se oli niin hävyttömän helppo. Ei sellainen helppo, että "no kun mä nyt vaan osaan nää niin hyvin", vaan sellainen helppo, että opettaja ei ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Tulipa tehtyä silti.

Inventaario

Sorruin taas käyttämään huumausaineisiin verrattavia kofeeinituotteita. Vain tajutakseni, että elimistöni todella on yliherkkä kofeiinille. Väsymys on pieni hinta muuten olemattomasta olosta, kun vaihtoehtona on vaakatasoon vetävä kuvotus. On kiva olla pirteä kun oksettaa.

Myönnän olevani vähän säälittävä näiden kofeiinitemppujeni kanssa. Olin pitkään jo, teetä lukuun ottamatta, tyystin ilman, mutta lopulta sorruin sen ajatuksia turruttavan tokkuraolon edessä. Ero on kuitenkin huomattava, kun ottaa yhden kofeiinitabletin, odottaa hetken ja yrittää sitten ajatella uudelleen. Oikeastaan energiajuomat toimivat vielä tehokkaammin, kenties sokerinsa ansiosta, mutta sokerin tai makeutusaineiden haittavaikutuksia ehkäistäkseni olen aikoinaan päätynyt tabletteihin. Tilapäiseen väsymykseen. Mikä nyt sitten on tilapäistä.

Vertailin siskon kanssa päivärutiinejamme ja virkeystilojamme. Sisko kertoi nukkuvansa kuin tukki yhdeksästä kuuteen ja olevansa sitten täysin pirteä kuudesta yhdeksään. Kateellisena kerroin itse nukkuvani puoli yhdestätoista puoli seitsemään ja olevani sitten pirteä noin puoli kahdeksasta vartin yli kahdeksaan. Siis neljäkymmentäviisi minuuttia. Tämän huiman vireystilan jälkeen olisinkin sitten joka päivä valmis päiväunille. Nukkuisin kai kevyesti kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos se olisi mahdollista. No, myönnettäköön, että iltaisin, noin kuudesta yhdeksään, saatan olla hyvinkin virkeässä kunnossa, joten ei se vireystila todellisuudessa ihan neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin jää. Väsynyt olemukseni ajaa minut kuitenkin pian mielenterveydellisten muutosten partaalle, jos en keksi mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen. Kofeiini silti jääköön, pahaa oloakin on vaikea sietää.

Tänään jäin kotiin päästääkseni Taon vähän helpommalla. Meillä on koiraholhokeistamme johtuen melko sidottuja nämä opiskelujärjestelyt - uusia kenkiä ja huonekaluja ei haluaisi ihan joka kuukausi ostaa. Yhteisestä sopimuksesta minä olin syksyn ajan päävastuussa koirista Taon keskittyessä opintoihinsa ja nyt keväällä toisinpäin. Tänään jäin siis kuitenkin kotiin tehdäkseni pientä pääsykoemateriaali-inventaariota. Erilaisia valmennusmateriaaleja on kertynyt hyvin huomattava määrä, joten saadakseni niistä jotain muutakin hyötyä kuin paperipainona toimisen, ajattelin käydä ne kaikki läpi ja koota jokaisesta jokaiseen aihealueeseen sopivan lisäinformaation luettavaksi. Jonkinlaista spesifimpää lukusuunnitelmaakin olisi tarkoitus kirjata ylös.

Voitin muuten eilen rimakauhuni ja avasin sen Galenoksen. Vain käydäkseni sieltä läpi muutaman fysiikassa juuri läpikäymäni asian. Miten joku opus voikaan olla samaan aikaan yhtä houkutteleva ja vastenmielinen? Tietyt aihealueet tuntuvat olevat kovemmankin luokan kryptausta; yhdistele sanoja eri riveiltä, lue vain joka toinen sana, lue lopusta alkuun päin tai käännä kirja ylösalaisin ymmärtääksesi, mitä me näillä etäisesti selkeää suomen kieltä muistuttavilla virkkeillä haluamme sinulle opettaa. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin saman lauseen lukeminen neljä kertaa peräkkäin vain huomatakseen, ettei vieläkään ymmärtänyt yhtään, mitä siinä halutaan sanoa.

No kuitenkin, Galenos avattu. Se on tärkeintä. Eikä se tuntunut edes niin kovin pelottavalta. Kauhulla mietin kuitenkin kaiken sen sisällön määrä - sitä ulkoa opeteltavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että kapasiteettini jäävät huimasti sen alle. Helpottaa kuitenkin vähän, kun muistaa, että kyllähän minä ne viimekin keväänä opin. Unohdin kylläkin melko pian kokeen jälkeen, mutta opin silti. Kyllä ne sieltä tänäkin keväänä tulevat. Toivottavasti.

Kemia kolmosessa oli jännittävä koe maanantaina. Tein viisi tehtävää alle tunnissa paljonkaan miettimättä tai epäröimättä. Mikään koe koskaan ennen ei ole tuntunut yhtä helpolta. Väittäisin, että se ei lupaa hyvää.