Karhunpoikii.

Pääsiäisloma on jo yli puolen välin, ja siitä huolimatta tänään on vasta toinen vapaapäivä, joka sekin kuluu puolikuntoisena. Kevät on rankkaa aikaa näin allergiapotilaan näkökulmasta, kun tuppaan olemaan jatkuvasti sairaana. Kiitos karvaisten kavereideni.

Sairastin viikko ennen pääsiäislomaa ihan tavallisen flunssan. Kurkku kipeä, ei kuumetta, mutta nuutunut olo. Nenä tukossa ja niin edelleen. Kolme päivää pois koulusta. Viikonlopun ajan ehdin olla jo lähes terve, kunnes lomaa edeltävänä maanantaina koulusta tullessa nousi kuume. Kolme päivää kovassa kuumeessa, eikä koulusta voinutkaan olla pois pakollisen opetuksen takia. Mentiin sitten buranan voimilla, kuten järkevät ihmiset yleensä. Lienee tämäkin valmistautumista siihen ammatilliseen päämäärään - lääkärit kun tunnetusti eivät helposti itse jää kotiin sairastamaan. Loman alettua luulin jo toipuneeni, ja kävin töissä pääsiäisen verran riehumassa. Tiistaina kuitenkin lähti lämpö taas lievästi nousuun, ääni katosi muille maille, ja tilalle tuli komea, räkäinen yskä. Olin jo vihdoin suuntamassa lääkäriin, mutta tänään olo alkaa olla taas sen verran kohentunut, että enpä taida kuitenkaan.

Lääkärillä käyminen kun on nykyään niin hankalaa. Suorastaan kiusallista. Tuntuu aina, että omat vaivat ovat niin mitättömiä, että lääkärissä käyminen on vain jotain huomionhakuista liioittelua. Varsinkin näiden flunssien kanssa. Aika paljon tulee luettua niistä rasittavista flunssapotilaista, jotka hakevat antibioottikuureja joka kerta vähän aivastettuaan. Pelkään olevani lääkärin näkökulmasta itsekin juuri sellainen - huolimatta siitä, että hoidan itse flunssat ensisijaisesti sairastamalla, enkä edes muista, koska olen viimeksi antibioottikuurin syönyt. Viime viikon buranatkin olivat poikkeus säännöstä, ja poikkeukseksi toivottavasti jäävätkin. Tuntuu, että lääketieteen opiskelijana pitäisi olla potilaanakin jotenkin valveutuneempi; ymmärtää, milloin lääkärillä ei ole muuta annettavaa kuin empatiaa, ja olla silloin ruuhkauttamatta terveyskeskuksia, joihin tunnetustikin on vaikea saada aikaa. Pitäisi suunnilleen kyetä itse kuuntelemaan omat keuhkonsa, ja arvioimaan riskit. Tietää, milloin on kyseessä virustauti, johon antibiootit eivät pure, ja milloin taas jälkitautina syntynyt bakteeritulehdus, johon antibioottikuuri voisi olla jo paikallaankin. Eihän tällaista kukaan oikeasti odota miltään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalta, mutta jotenkin sitä vain kuvittelee tällaisia kummallisia, ja onnistuu rakentamaan sellaisen kilometrin korkuisen kynnyksen itselleen esteeksi.

Opiskelujen kannalta sairastelu on ikävä vika. Meillä kun on vähintäänkin kaksi kertaa viikossa pakollista opetusta (tutoristunnot), ja yleensä niiden lisäksi vielä muutamia ryhmätöitä, jotka ovat niin ikään pakollisia. Vaikka ryhmiä on 12, ja ryhmien sisäinen vaihtaminen mahdollista, voi joskus tulla vastaan juuri tuollainen tilanne, jossa itse olin ennen lomaa. Peräkkäisinä päivinä kolme pakollista työtä, joista yhdestäkään ei enää uusia mahdollisuuksia. Kaikki muut ryhmät olivat siis jo tehneet ko. työt, joten ryhmän vaihtaminen ei onnistunut. Tutor-poissaolojakin oli kertynyt jo pari kappaletta, joka tutorista riippuen liikkuu jo vähän siellä hyvän maun rajoilla. Vaihtoehtoina oli siis kokeilla kepillä jäätä, ja jäädä tutorista pois, sekä suorittaa puuttuvat ryhmätyöt vuoden päästä uusien fuksien kanssa, tai vetäistä pari keväisen keltaista Buranaa ja yrittää selvitä vähän poissaolevana ja tokkuraisena niistä ryhmätöistä. Koska ensi kevään aikataulu on täysin tuntematon, en uskaltanut jättää ryhmätöitä roikkumaan, vaan turvauduin Buranaan. Eihän se täysin ihanteellinen ratkaisu ollut, mutta eipä jäänyt rästitöitä ensimmäiseltä keväältä.

Erämaavaellus.

Tunnustan. Ei täällä ole nautittu vihersmoothieita, eikä kerrattu kämmenen pikkulihaksia. Ei se päivä ollut muiltakaan saavutuksiltaan kovin kummoinen. Ei nyt huonokaan, mutta vähän samaa luokkaa kuin kyseisen päivän punajuuripihvit; kelpo ravintoa, mutta ei kuitenkaan mitään herkkuruokaa.

Oli vain pakko vähän narrata. Vastineeksi sille ehkä kaikkien aikojen hauskimmalle luonnehdinnalle tästä blogista. Jonka sain siis opiskelutoveriltani V:lta, joka onnettomien sattumusten jälkeen on tätä päätynyt lukemaan.

V kertoi blogini olevan vähän niin kuin Raamattu. Vanhan Testamentin muodostavat kertomukset ajalta ennen sisäänpääsyä. Kaikki menee päin helvettiä, pääsykokeissa epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen, lukeminen takkuaa ja elämä on epätoivoista. Sen jälkeen alkaa Uusi Testamentti. Sisäänpääsy, jonka jälkeen takkuaa taas. Lukemiset ovat aina vaiheessa, tutorit tekemättä, koeviikot tuskaa täynnä ja elämä epätoivoista. Sadistinen ystäväni kertoi saavansa tästä epätoivosta motivaatiota omalle opiskelulleen. Voi kuulemma tuntea itsensä hyväksi opiskelijaksi, kun voi todeta, ettei ainakaan tee samoja virheitä kuin minä.

No, täytyy tunnustaa, että niin hauskaa kuin se olikin, ehdin hetken ajan hiukan hävetä itseäni. Sekä sitä, että olen opiskellut huonommin kuin olisin halunnut, että sitä, etten tule täällä koskaan kertoneeksi juuri muusta kuin juuri niistä epätoivon hetkistä. En koskaan tule kertoneeksi niistä vapaapäivistä, jolloin lähden kirjastoon opiskelemaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni esimerkiksi veritaudeista viimeiset viisi tuntia edes huomaamatta ajan kulumista. Tai siitä, kuinka nopeasti junamatkat kuluvat koulukirjoihin uppoutuneena. Tai siitä, että saan tenteistä ihan kelpo pisteitä niinäkin kertoina, kun olen jo ennen tenttiä valmis menemään uusintaan siksi, että en ole oikein saanut luettua. Tai siitä, kuinka järkyttävän onnellinen olen noin kahdeksana ja puolena päivänä kymmenestä - ihan vain siksi, että opiskelen vihdoin unelma-ammattiini, enkä voisi toivoa enää mitään enempää. Niinä puolenatoista päivänä olen sitten vain onnellinen. Tai tyytyväinen. Ehkä matkustamisen väsyttämä, ehkä pahoillani jostain muusta. Tyytyväinen silti.

Vaikka hyväntahtoisena ihmisenä huolehtisin ystäväni motivoitumisesta mielelläni jatkossakin, päätin tuona ohikiitävänä häpeän hetkenä tehdä U-käännöksen. Niin opiskeluissani kuin täällä blogissanikin.
Aion toki olla onnellinen jatkossakin, mutta tulevaisuudessa yritän välillä myös kertoa siitä. Kaikesta siitä, mikä päivästä toiseen saa vielä kotimatkallakin väsymyksestä huolimatta hymyilemään. Mikä saa jaksamaan kahdentoista tunnin työntäyteisiä päiviä. Mikä saa yrittämään jakso jaksolta kovemmin. Mikä saa silmät loistamaan ja sykkeen nousemaan pelkästä ajatuksesta. Mikä saa elämän tuntumaan enemmän kuin elämisen arvoiselta. Mikä saa minut tuntemaan itseni helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi.

Siitä, miltä oikeasti tuntuu opiskella lääkäriksi.

Hyvä päivä

Rakas päiväkirja.

Tänään oli helvetin hyvä päivä.

Aamulla heräsin reippaana jo ennen kuutta. Ilman herätyskelloa tietenkin. Rauhallisen aamujoogan jälkeen nautin puolet rakkaan puolisoni valmistamasta vihersmoothiesta ja pyrähdin tekemässä kymmenen kilometrin juoksulenkin. Aamuinen auringonpaiste ja lintujen laulu tuntuivat kaikin puolin inspiroivilta, ja palasinkin kotiin kerta kaikkiaan täynnä tarmoa. Nautittuani loput vihersmoothiesta sekä itse valmistamastani tuorepuristetusta appelssiinimehusta lähdin koirien kanssa aamukävelylle. Kävelyltä palattuani virkistäydyin joka-aamuiseen tapaani kylmässä suihkussa (ai, miten se tekeekään hyvää mielelle ja ruumiille), pakkasin laukkuuni täytetyt kasvisvoileivät, luomuomenan ja herkullista haudutettua vihreää teetä termosmukiin, ja lähdin kouluun. Juna oli ajoissa, kuten lähes aina, sain asemalta mukaani päivän lehden, ja matkani sujuikin äärimmäisen mukavasti lähes tyhjässä, rauhallisessa junassa aamiaista nautiskellen ja päivän uutiset selaten. Aamiaisen jälkeen kaivoin toki fysiologian oppikirjan esiin, ja ehdinkin matkan aikana opiskella hyvinkin sadan sivun verran ensi viikon asioita. Samalla kun kertailin viime jaksolta unohtumaan päässeitä kämmenen pikkulihaksia. Eivät ne niin pahasti olleetkaan unohtuneet.

Koulupäiväkin oli aivan mahtava. Tutoreissa saimme aikaiseksi erittäin hedelmällistä keskustelua, ja uudet oppimistavoitteetkin saivat suorastaan veden herahtamaan kielelle. En olisi malttanut mennä lainkaan luennoille, sillä mieli paloi jo syventymään verenkiertoelimistön embryologiaan. Lähdin kuitenkin, sillä kyllähän luennoista aina on hyötyä. Ja voi veljet - niin hyviä luentoja meillä ei ole vielä ollutkaan. Hengityksen kliinisfysiologiset tutkimukset ja Suurten verisuonirunkojen anatomia olivat loistavia paketteja, joissa oli sopivassa suhteessa uutta ja haastavaa sekä vanhaa tuttua kertaukseksi. Keskittymiseni ei herpaantunut luentojen aikana kertaakaan - niin mukaansa tempaavia luennoitsijamme tänään olivat.

Ravitsevan ja maukkaan lounaan jälkeen syvennyin sydämen pinta- ja röntgenanatomiaan sekä keuhkojen pinta-anatomiaan hyppytunnin verran. Hassua, miten siellä opiskelijoiden melskeessä onkin toisinaan niin helppo keskittyä. Tänään oli. Itse harjoitus oli sekin onnistunut ja mielenkiintoinen. Pääsimme taiteilemaan pinta-anatomiaa tusseilla miespuolisen opiskelijatoverimme iholle, ja se olikin erittäin hyödyllinen tapa hahmottaa esimerkiksi sydämen tai keuhkojen rajoja. Kaiken lisäksi olimme niin ihastuttavan aktiivisia, että pääsimme lopettamaan harjoituksen puolta tuntia luvattua aikaisemmin, joten ehdin juuri sopivasti tuntia aikaisempaan junaan.

Junassa pääsin vihdoin syventymään uusiin oppimistavoitteisiin. Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun on koko kuuman kesäpäivän haaveillut kylmästä juotavasta, ja sitten vihdoin saa suunsa täyteen raikasta, jääkaappikylmää jaffaa. Olo oli vähän samanlainen, kun pääsin vihdoinkin kaivamaan embryologian kirjan repusta. Onneksi olin osannut ennakoida jotain tällaista, ja olin pakannut kirjan aamulla mukaan. Ettei vain tulisi junassa aika pitkäksi. Mutta ei näillä eväillä. Puolitoista tuntia hurahti ennätysvauhtia, ja olin kotona nopeammin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olikohan junakin vielä pari minuuttia etuajassa?

Kotona minua odotti pellillinen tuoreita sämpylöitä, marjakiisseli kermavaahdon kera, sekä tietysti rakas puolisoni. Nautimme yhdessä maukkaan välipalan, jonka jälkeen suuntasin jälleen kirjojeni pariin. Tässä ilta onkin hurahtanut oikein mukavasti. Pääsin jo vähän kertailemaan tulevia koealueitakin. Nyt on kuitenkin aika sulkea tietokone, ja käydä vielä illan raikkaudessa ulkoiluttamassa koirat. Tulee sitten paremmin unikin. Vaikkei sen kanssa koskaan ole ollutkaan ongelmia.

Kerta kaikkiaan mainio päivä. Huomenna uudestaan.

(Omistettu Visalle.)

Sinnepäin.

Yritän pitää työvuorojen määrän kouluaikoina edes jokseenkin maltillisena. Periaatteessa se on helppoa, koska a) rakastan opiskelua, ja tarvitsen tehokkaalle opiskelulle paljon aikaa, b) pidän työstäni, mutta vain noin yhden työpäivän verran viikossa - muu on auttamattomasti liikaa, c) pienen perheemme taloudellinen tilanne juuri ja juuri mahdollistaa sen, että opintotuettomuudesta ja korkeista matkakustannuksista huolimatta voin rajoittaa työnteon määrää ja keskittyä pääasiassa opiskeluun.

Periaatteessa. Periaatteessa yritän todella käydä töissä päivän viikossa, maksimissaan kaksi. Käytännössä töitä olisi tarjolla ilmeisesti kolmessa vuorossa seitsemän päivää viikossa, eikä tarjotuista töistä ole helppo kieltäytyä. Varsinkaan avoimella sopimuksella, joka ei velvoita työnantajaa tarjoamaan tuntiakaan töitä, jos jossain vaiheessa kyllästyvät siihen, että kieltäydyn aina kaikesta.

Tämän viikon vuorot sovin viime perjantaina. Olin valmistautunut menemään töihin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä. Ei ollut kuulemma tarvetta. Kerroin sitten, että pienillä järjestelyillä pääsisin varmaankin torstaina suoraan koulusta, pari tuntia myöhässä. Ei tarvinnut kuulemma silloinkaan. Laskeskelin siinä sitten, että jostain pitäisi ne viikon tunnit raapaista, joten ehdotin äkkiseltään eilistä sunnuntaivuoroa. No se kuulemma kävi oikein mainiosti, ja tyytyväisenä laskeskelin saavani yhdellä vuorolla kuitattua sitten kahden päivän työt. Hyvä diili. Parin minuutin päästä pomo soitti, ja sanoi, että "tule vain silloin maanantaina ja torstainakin sittenkin". Olen huono ajattelemaan ja reagoimaan nopeasti, joten sen sijaan, että olisin kieltäytynyt vuoroista, suostuin niihin. Jonka jälkeen muistin jo aikaisemmin sopineeni tekeväni myös perjantain ja lauantain välisen yövuoron.

Ei siinä mitään. Raha on kivaa, ja helpottaa paineita muilla elämän osa-alueilla, mutta paineet koulun puolelta kasvavat vastaavasti suuremmiksi. En ilman töitäkään tunnu ehtivän tarpeeksi - miten sitten olemalla jatkuvasti töissä? Huomisen tutorit ovat vielä kesken, sillä niitä oli tarkoitus tehdä eilen. Vaan enpä tehnyt, olin töissä. Jäivät sitten odottamaan huomista junamatkaa. Onneksi kohta on pääsiäisloma. Silloin voisi periaatteessa lukea rästiin jääneitä pois. Jos ei olisi jo luvannut olla koko viikkoa töissä.

Opiskelua tyylillä.

Viime jakso on onnellisesti siivottu pois mielestä. Tällaisena visuaalisena oppijana olen erittäin fiksoitunut sotkemaan opiskeluympäristöni erilaisilla post it -näyttelyillä ja muilla julistemuotoisilla performansseilla, joiden avulla kuvittelen omaksuvani lukemaani paremmin. Koeviikon aikana post it -näyttely laajenee, samoin kirjapinot pöydällä, lattialla, sängyllä, sängyn alla, pesukoneen päällä - missä milloinkin. Muutkin sivistyneet elintavat haihtuvat koeviikon aikana mielestä, joten kokeen jälkeen edessä on aina suursiivous. Rankan koeviikon jälkeen siivoaminen on parhaimmillaan katarttista; palauttamalla lainakirjat, irrottamalla näyttelytarpeiston sekä keräämällä ne oheiselämällä tuotetut pyykkikasat ja muut pois lattioilta tulen samalla siivonneeksi ajatukset pois koeviikon kiireistä ja stressistä. Uusi jakso on hyvä aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Koulussa (yleensä luennoilla) tulee aika ajoin pohdiskeltua omia oppimismekanismejaan. Paineet ovat omalta osaltani aika kovat, sillä en ole vielä tähänkään ikään mennessä löytänyt sitä kaikkien aikojen oppimismenetelmää, jolla todella tehtäisiin tuloksia. Räpeltelen siellä täällä, kokeilen kaikenlaista, mutten hyödy oikein mistään.

Vaikka post it -kollaasien tekeminen tuntuu pitkällä tähtäimellä vähän ponnettomalta menetelmältä, luokittelisin silti itseni ennen kaikkea visuaaliseksi oppijaksi. Edustan varmasti montaa muutakin oppijaryhmää - kuten esimerkiksi keskittymishäiriöiset, hitaahkot oppijat, rautalankakaverit ja "emmä oikeasti vieläkään tajunnut" -tyypit, mutta kyllä käsi niin alitajuisesti lähtee lukiessa hamuamaan kynää ja paperia, että visuaalisuus olisi kai se main stream omalla kohdallani.

Yhtä varmasti kuin tiedän olevani oppijana visuaalinen, tiedän myös, että auditiivinen oppija en ole ainakaan. Urbaanilegendojen mukaan suurin osa ihmisistä unohtaa viikossa n. 80% kuulemastaan. Itseltäni jää luentotilanteissa n.80% kokonaan kuulematta, ja sitten siitä jäljelle jääneestä viidenneksestä unohdan luentosalista ulos kävellessäni vielä sen 80%. Jotta kykenisin kuuntelemaan edes puolet luennosta, luennoitsijan pitäisi olla todella hyvä ja selkeä, puhua tarpeeksi haastavasti, muttei liian, esittää hyvät diat, joissa ei ole liikaa kirjoitusvirheitä, tai joita ei selata liian nopealla tahdilla, kertoa välillä jokin hauska anekdootti aiheeseen liittyen, välttää monotonisuutta ja pysyä aikarajoissa. Myös aiheen olisi hyvä olla kiinnostava. Muussa tapauksessa vaivun ajatuksiini noin kymmenessä minuutissa (jos selviän sinnekään asti), ja havahdun sieltä sitten hetken päästä toteamaan, että nyt en enää tiedä, mistä puhutaan.

Eihän se luennoitsijan vika ole, jos aihe on tylsähkö, diat kuivia ja täynnä virheitä, ja pahimmassa tapauksessa aikaakin liian vähän, mutta luennot eivät vain yksinkertaisesti ole minua varten. Onneksi meillä on PBL:stä johtuen luentoja todella vähän. Puolet niistäkin jää helposti käymättä matkojen takia - kolmen vartin vuoksi kun ei ihan viitsi kolmea tuntia matkustaa. Toisin kuin vielä syksyllä, en enää kärsi tunnontuskista luentoja skipatessani, sillä niillä istuminen on omalla kohdallani lähinnä ajan hukkaa. Paljon suuremman hyödyn saan, kun istun sen kolme tuntia ja kolme varttia naapurissa kirjastossa, ja luen asiaa itsekseni. Mussutan samalla eväitäni (minkähänlaiseksi oppijaksi sanotaan sellaista, jonka oppimismenetelmiin kuuluu lukemiseen yhdistetty syöminen? Muuksi kuin "pullukaksi"?), pyörittelen papereitani ja piirustelen sinne tänne. Välillä annan ajatusten harhailla, mutta pian palaan taas asiaan - tippumatta kärryiltä. Toimivaa - ainakin teoriassa.

Koska totuus on, että usein niinä päivinä kun koulusta on vapaata (ts. ei pakollista opetusta), lupaudun töihin, ja käymättä jääneet luentomateriaalit jäävät odottamaan koeviikkoa, jolloin on sitten niin paljon opiskeltavaa, että tulee kiire ja paniikki ja niin edelleen.

Tänään en ole koulussa. Enkä töissä. Vietän harvinaista vapaapäivää ilman velvotteita, sillä kuvittelen selviäväni niistä ennen maanantaita muutenkin. Kaiken muun tehottoman lisäksi kun edustan hyvinkin vahvasti tällaista "ensin huvi, sitten työ (viime hetkellä)" -tyyppiä.