Tunnustan. Ei täällä ole nautittu vihersmoothieita, eikä kerrattu kämmenen pikkulihaksia. Ei se päivä ollut muiltakaan saavutuksiltaan kovin kummoinen. Ei nyt huonokaan, mutta vähän samaa luokkaa kuin kyseisen päivän punajuuripihvit; kelpo ravintoa, mutta ei kuitenkaan mitään herkkuruokaa.
Oli vain pakko vähän narrata. Vastineeksi sille ehkä kaikkien aikojen hauskimmalle luonnehdinnalle tästä blogista. Jonka sain siis opiskelutoveriltani V:lta, joka onnettomien sattumusten jälkeen on tätä päätynyt lukemaan.
V kertoi blogini olevan vähän niin kuin Raamattu. Vanhan Testamentin muodostavat kertomukset ajalta ennen sisäänpääsyä. Kaikki menee päin helvettiä, pääsykokeissa epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen, lukeminen takkuaa ja elämä on epätoivoista. Sen jälkeen alkaa Uusi Testamentti. Sisäänpääsy, jonka jälkeen takkuaa taas. Lukemiset ovat aina vaiheessa, tutorit tekemättä, koeviikot tuskaa täynnä ja elämä epätoivoista. Sadistinen ystäväni kertoi saavansa tästä epätoivosta motivaatiota omalle opiskelulleen. Voi kuulemma tuntea itsensä hyväksi opiskelijaksi, kun voi todeta, ettei ainakaan tee samoja virheitä kuin minä.
No, täytyy tunnustaa, että niin hauskaa kuin se olikin, ehdin hetken ajan hiukan hävetä itseäni. Sekä sitä, että olen opiskellut huonommin kuin olisin halunnut, että sitä, etten tule täällä koskaan kertoneeksi juuri muusta kuin juuri niistä epätoivon hetkistä. En koskaan tule kertoneeksi niistä vapaapäivistä, jolloin lähden kirjastoon opiskelemaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni esimerkiksi veritaudeista viimeiset viisi tuntia edes huomaamatta ajan kulumista. Tai siitä, kuinka nopeasti junamatkat kuluvat koulukirjoihin uppoutuneena. Tai siitä, että saan tenteistä ihan kelpo pisteitä niinäkin kertoina, kun olen jo ennen tenttiä valmis menemään uusintaan siksi, että en ole oikein saanut luettua. Tai siitä, kuinka järkyttävän onnellinen olen noin kahdeksana ja puolena päivänä kymmenestä - ihan vain siksi, että opiskelen vihdoin unelma-ammattiini, enkä voisi toivoa enää mitään enempää. Niinä puolenatoista päivänä olen sitten vain onnellinen. Tai tyytyväinen. Ehkä matkustamisen väsyttämä, ehkä pahoillani jostain muusta. Tyytyväinen silti.
Vaikka hyväntahtoisena ihmisenä huolehtisin ystäväni motivoitumisesta mielelläni jatkossakin, päätin tuona ohikiitävänä häpeän hetkenä tehdä U-käännöksen. Niin opiskeluissani kuin täällä blogissanikin.
Aion toki olla onnellinen jatkossakin, mutta tulevaisuudessa yritän välillä myös kertoa siitä. Kaikesta siitä, mikä päivästä toiseen saa vielä kotimatkallakin väsymyksestä huolimatta hymyilemään. Mikä saa jaksamaan kahdentoista tunnin työntäyteisiä päiviä. Mikä saa yrittämään jakso jaksolta kovemmin. Mikä saa silmät loistamaan ja sykkeen nousemaan pelkästä ajatuksesta. Mikä saa elämän tuntumaan enemmän kuin elämisen arvoiselta. Mikä saa minut tuntemaan itseni helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi.
Siitä, miltä oikeasti tuntuu opiskella lääkäriksi.
Se Täydellisen Päivän kuvaus oli kyllä loistava - kirjoitat niin mainiosti, että nauroin täällä itsekseni kemian kirjan äärellä.
ReplyDeleteBlogi taitaa olla luonteeltaan vähän niin kuin päiväkirja, eli ikävämmistä tai hankalammista asioista tulee vuodatettua helpommin. Luulen kuitenkin, että lukijat tietävät tämän eivätkä suinkaan erehdy luulemaan lääkistaivaltasi pelkästään ohdakkeiseksi poluksi. Ainakin minä odotan mielenkiinnolla jatkoa ja mielestäni on hienoa, että jaksat kiireisen opiskelun lomassa edelleen kirjoitella tännekin. Tarina ei lopu riemukkaaseen "pääsin lääkikseen" -toteamukseen, vaan uteliaat saavat nähdä, mitä sitten tapahtui. :)
PS. Ne punajuuripihvit olivat tosiaan ihan ok. ;) (Lapsipotilaan omaisena sain aterialipukkeen henkilökunnan ruokalaan.)
Kiitos humanisti. Hauskaa, että sarkasmi upposi :).
ReplyDeleteOlen nimenomaan yrittänyt ylläpitää tätä blogia ihan sen takia, että useimmat kollegat ovat lopettaneet siihen hyväksymiskirjeeseen, mikä on omasta lukijan näkökulmastani ollut tylsää. Onhan tämä välillä vähän väkinäistä, kun on niin vaikea mieltää, mistä muut haluaisivat lukea. Kiinnostaako ketään samanlaisina toistuvat selostukset ennen ja jälkeen tentin, vai pitäisikö selostaa yksityiskohtaisemmin siitä, mitä päivisin koululla tapahtuu? Ehkä tämä tässä kuuden vuoden aikana vähitellen muovautuu..
Toivottavasti lapsipotilas on päässyt jo kotiin, ja sinä vähän parempien punajuuripihvien äärelle..:)
Kyllä tässä ollaan jo kotosalla, rs-virus vain pääsi iskemään lapseen vähän voimallisemmin mutta on ilmeisesti jo voitettu. :)
ReplyDeleteAinakin itseäni kiinnostavat sekä ne tenttiselostukset että kertomukset opiskelupäivistä sinänsä. Ei nimittäin ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä lääkisopiskelijat koululla tekevät.
Edelliseen liittyen voisinkin oikeastaan heittää kysymyksen: osaatko näin ekan opiskeluvuoden perusteella sanoa, olisiko perheellisen mahdollista selviytyä lääkisarjesta - sattuuko teidän vuosikurssilla esim. olemaan pienten lasten vanhempia? Toki perheellisiäkin on moneen lähtöön, mutta jonkinlaista osviittaa voisi olla kiva saada.
Meidän vuosikurssilla on itse asiassa useampiakin pienten lasten vanhempia. Ainakin neljä tulee näin ensi muistelemalta mieleen, ja kaikilla käsittääkseni vielä aika pieniä lapsia. Perheelliset ovat käsittääkseni selvinneet opiskeluista siinä missä me muutkin. Lasken itseni tosin vähintäänkin puoliperheelliseksi - koirat kun vaativat oman huolenpitonsa nekin.
ReplyDeleteEn tiedä, tulenko itse olemaan jossakin vaiheessa (lapsi)perheellinen opiskelija (toivottavasti), mutta jos tulenkin, niin saamieni esimerkkien valossa suhtaudun ajatukseen aika luottavaisesti. Hyvät tukijoukot siinäkin tarvitaan, mutta ehdottomasti siitä selviää kyllä!
Olen mielenkiinnolla lukenut blogiasi, ja on hyvä että kirjoitat rehellisesti myös epäonnistumisesta. Se on sitä elämän realismia : )
ReplyDeleteTaidat olla todella aamuvirkku kun opiskelumatkasi on noin pitkä, hattua täytyy nostaa! Kuinka monta tuntia päiväsi yleensä kestävät jos saan olla utelias?
Haaveilija hei,
ReplyDeleteen tiedä, sanoisinko itseäni sen paremmin aamuvirkuksi kuin iltavirkuksikaan. Olen aika tasaisesti väsynyt ympäri vuorokauden :). Aamuherätykset ovat kuitenkin itselleni jokseenkin helppoja, sillä olen jokseenkin joka aamu innostunut tulevasta päivästä, enkä malta tuhlata hyvää päivää nukkumalla.
Koulupäivät jäävät monesti itse asiassa aika lyhyiksi, pikaisimmillaan olen käynyt Tampereella 45 minuutin verran. Plus tietysti matkat. Keskivertopäivä saattaisi kuitenkin olla jotakuinkin 5-6h opiskelua Treella + junamatkat 3h. Alle kymmenen tunnin jäädään useimmiten. Välillä sitä sitten vaihtelun vuoksi lähtee kotoa 5.30 ja palaa kotiin vasta 19.50. Onneksi jälkimmäisiä on aika harvoin.
Kiva kuulla noista perhejutuista - pientenkään lasten vuoksi siis lääkishaaveiden ei välttämättä tarvitsisi jäädä pelkiksi haaveiksi. Vaatisi toki järjestelyjä, mutta sellaistahan elämä on.
ReplyDelete