Karhunpoikii.

Pääsiäisloma on jo yli puolen välin, ja siitä huolimatta tänään on vasta toinen vapaapäivä, joka sekin kuluu puolikuntoisena. Kevät on rankkaa aikaa näin allergiapotilaan näkökulmasta, kun tuppaan olemaan jatkuvasti sairaana. Kiitos karvaisten kavereideni.

Sairastin viikko ennen pääsiäislomaa ihan tavallisen flunssan. Kurkku kipeä, ei kuumetta, mutta nuutunut olo. Nenä tukossa ja niin edelleen. Kolme päivää pois koulusta. Viikonlopun ajan ehdin olla jo lähes terve, kunnes lomaa edeltävänä maanantaina koulusta tullessa nousi kuume. Kolme päivää kovassa kuumeessa, eikä koulusta voinutkaan olla pois pakollisen opetuksen takia. Mentiin sitten buranan voimilla, kuten järkevät ihmiset yleensä. Lienee tämäkin valmistautumista siihen ammatilliseen päämäärään - lääkärit kun tunnetusti eivät helposti itse jää kotiin sairastamaan. Loman alettua luulin jo toipuneeni, ja kävin töissä pääsiäisen verran riehumassa. Tiistaina kuitenkin lähti lämpö taas lievästi nousuun, ääni katosi muille maille, ja tilalle tuli komea, räkäinen yskä. Olin jo vihdoin suuntamassa lääkäriin, mutta tänään olo alkaa olla taas sen verran kohentunut, että enpä taida kuitenkaan.

Lääkärillä käyminen kun on nykyään niin hankalaa. Suorastaan kiusallista. Tuntuu aina, että omat vaivat ovat niin mitättömiä, että lääkärissä käyminen on vain jotain huomionhakuista liioittelua. Varsinkin näiden flunssien kanssa. Aika paljon tulee luettua niistä rasittavista flunssapotilaista, jotka hakevat antibioottikuureja joka kerta vähän aivastettuaan. Pelkään olevani lääkärin näkökulmasta itsekin juuri sellainen - huolimatta siitä, että hoidan itse flunssat ensisijaisesti sairastamalla, enkä edes muista, koska olen viimeksi antibioottikuurin syönyt. Viime viikon buranatkin olivat poikkeus säännöstä, ja poikkeukseksi toivottavasti jäävätkin. Tuntuu, että lääketieteen opiskelijana pitäisi olla potilaanakin jotenkin valveutuneempi; ymmärtää, milloin lääkärillä ei ole muuta annettavaa kuin empatiaa, ja olla silloin ruuhkauttamatta terveyskeskuksia, joihin tunnetustikin on vaikea saada aikaa. Pitäisi suunnilleen kyetä itse kuuntelemaan omat keuhkonsa, ja arvioimaan riskit. Tietää, milloin on kyseessä virustauti, johon antibiootit eivät pure, ja milloin taas jälkitautina syntynyt bakteeritulehdus, johon antibioottikuuri voisi olla jo paikallaankin. Eihän tällaista kukaan oikeasti odota miltään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalta, mutta jotenkin sitä vain kuvittelee tällaisia kummallisia, ja onnistuu rakentamaan sellaisen kilometrin korkuisen kynnyksen itselleen esteeksi.

Opiskelujen kannalta sairastelu on ikävä vika. Meillä kun on vähintäänkin kaksi kertaa viikossa pakollista opetusta (tutoristunnot), ja yleensä niiden lisäksi vielä muutamia ryhmätöitä, jotka ovat niin ikään pakollisia. Vaikka ryhmiä on 12, ja ryhmien sisäinen vaihtaminen mahdollista, voi joskus tulla vastaan juuri tuollainen tilanne, jossa itse olin ennen lomaa. Peräkkäisinä päivinä kolme pakollista työtä, joista yhdestäkään ei enää uusia mahdollisuuksia. Kaikki muut ryhmät olivat siis jo tehneet ko. työt, joten ryhmän vaihtaminen ei onnistunut. Tutor-poissaolojakin oli kertynyt jo pari kappaletta, joka tutorista riippuen liikkuu jo vähän siellä hyvän maun rajoilla. Vaihtoehtoina oli siis kokeilla kepillä jäätä, ja jäädä tutorista pois, sekä suorittaa puuttuvat ryhmätyöt vuoden päästä uusien fuksien kanssa, tai vetäistä pari keväisen keltaista Buranaa ja yrittää selvitä vähän poissaolevana ja tokkuraisena niistä ryhmätöistä. Koska ensi kevään aikataulu on täysin tuntematon, en uskaltanut jättää ryhmätöitä roikkumaan, vaan turvauduin Buranaan. Eihän se täysin ihanteellinen ratkaisu ollut, mutta eipä jäänyt rästitöitä ensimmäiseltä keväältä.