Purku.

Olisi kai jotenkin hyvä viimeinkin purkaa koetunnot ja kirjaimellisesti päättää taas yksi lukukausi omasta elämästään. Muutama lukija onkin ehtinyt jo kaivata kommentteja kokeesta.

Vaikka joku anonyymi ihan pätevästi jo tiivistikin omat ajatukseni kokeesta, niin toistetaan nyt vielä; koe oli tietyllä tavalla helppo - kovin laskupainotteinen. Laskut eivät olleet vaikeita, mutta eivät varsinaisesti minun vahvuusalueitanikaan. Galenoksen uusi painos tuli näköjään hankittua lähinnä sitä varten, että voisi kokeen jälkeen turhautuneena repiä siitä sytykkeitä grilliin. Olihan siellä näitä alveolin halkaisijoita ja kokonaispinta-aloja, joita olisi kai pitänyt osata ulkoa, mutta juuri mitään järkevää sisältöä ei Galenoksesta oltu mukaan saatu. Tietyllä tavalla ymmärrän tätä linjausta, mutta reilumpaa olisi sitten hylätä se pääsykoekirja kokonaan, ja keskittyä sen sijaan rehellisesti siihen aineistoon. Ei näin, että joka toinen vuosi otetaan uusi painos samasta sadan euron kirjasta, ei korjata edellisen painoksen virheitä, vaan tehdään niitä lisää, heitetään sekaan kolmesataa entsyymiä ja hormonia, pinta-aloja ja tilavuuksia, joista sitten hyvässä lykyssä yhtä saatetaan jopa kysyä. Vaikka tottapuhuen ideanahan kai olisi se, että se kirja tarvitsisi hankkia vain kerran. Omasta hyllystäni löytyy jo kolme painosta - joista tosin vain kahta on pyrkimisessä käytetty, mutta kuitenkin.

En yhtään tiedä, mitä omasta koesuorituksestani ajattelisin. Helppo koe tarkoittaa pilvilinnan korkuisia pisterajoja, joten en jaksa kauheasti tuulettaa sisäänpääsyn puolesta. En tiedä oikeita vastauksia, enkä edes muista omiani, sillä en ole niitä ihmisiä, jotka kokeen jälkeen päätyisivät keskustelupalstoille vaihtamaan vastauksia keskenään, sillä en tiedä mitään niin kamalaa, kuin heti kokeen jälkeen tajuta tehneensä jossain ison virheen. Tai no, ehkä vielä kamalampaa on herätä siihen ajatukseen yhtäaikaa migreenikohtauksen kanssa - voin ihan kokemuksesta kertoa, että paremmallakin jalalla voisi sängystä sellaisena päivänä nousta.

Joka tapauksessa, koe oli ensinnäkin hyvä koekokemus; onnistuin edellisenä iltana hukkaamaan beetasalpaajani, ja jouduin vähän jännittämään ennen koetta, saanko edes sykettäni rauhoittumaan sen vertaa, että kuulisin sen paukkeen takaa jotain ajatuksen tynkääkin. Edellinen ilta meni hiukan harakoille, aamupalan söin kuvaannollisesti rautakangella vääntäen, kävelin jalat vapisten yliopistolle muiden pyrkijöiden joukkoon ja sitten - rauhotuin. En tiedä miksi, en tiedä miten, mutta rauhotuin joka tapauksessa. Viisitoista minuuttia ennen koetta olin täysin tyyni, ja onnistuin säilyttämään tämän olotilan ihan koko kokeen ajan. Pääsin istumaan ihan reunimmaiseen penkkiin (tätä olin toivonut, sillä edelliset kaksi kertaa olen istunut rivin keskellä, josta on ollut ikävä lähteä vessaan), koe ei ensi silmäilemällä vaikuttanut mahdottomalta ja sain jopa jotain syötyä kokeen aikana. Istuin loppuun asti, ja väitän tehneeni parhaani. Puolikas tehtävä kaikkiaan jäi tekemättä, mutta kuinka paljon tehdyistä meni väärin - vaikea sanoa. Oman tuurini tuntien liian paljon. En oikein jaksa uskoa sisäänpääsyyn - noin helposta kokeesta olisi kai pitänyt pystyä tekemään kaikki tehtävät, kun viime vuosina on voinut helposti parikin jättää vaikka kokonaan tekemättä. Plus sitten ne virheet, joita tuli väistämättä lukuisia. Plus se, että biologian/fysiologian osuudestahan on tunnetusti aika nihkeästi jaettu niitä täysiä pisteitä. Tätä tekstiä aloittaessani olotila oli "70%:n varmuudella en pääse", tämän lopettaessani "85%:n varmuudella en pääse".

No mitä sitten ensi vuonna? Jos nyt mikään muu ei tässä kevään aikana ole valjennut, niin se on, että mitään kakkosvaihtoehtoa ei minulle ilmeisesti ole olemassakaan. Jos ei tänäkään vuonna tärpännyt, niin ensi vuonna yritetään taas. Niin se vain menee. Olen muutaman kerran saanut kuulla kommentteja siitä, kuinka sisukas olen jaksaessani vielä toisen tutkinnon päälle pyrkiä opiskelemaan ihan kokonaan toista alaa, ja olen kovin kiitollinen näistä tällaisista rohkaisevista sanoista. Totuus kuitenkin on, että tunnen itseni lähinnä säälittäväksi luuseriksi, joka kuluttaa yhteiskunnan varoja turhiin taivaanrannan maalailuihinsa, ja jonka pitäisi vähitellen ymmärtää olevansa yksinkertaisesti liian tyhmä lääkäriksi ja keksiä jotain fiksumpaa tekemistä. Asioilla on tietysti monta puolta, mutta oli miten oli, minusta tulee vielä jonain päivänä lääkäri!

änyytee ei vielä vaan..

Hui, huomenna se on!
Nyt sitten elämänkatsomuksesta riippuen pyytäisin nöyrästi jokaista tämän lukenutta joko pitämään peukut pystyssä tai ristimään kätensä.
Alkaen vaikka heti.
Kiitos.

Painajainen ennen joulua.

Tänään oli valmennuskurssin simuloitu valintakoe. Jos jotain nyt toivon, niin sitä, että se vanha "huono kenraali, onnistunut ensi-ilta" -sanonta pitäisi paikkansa. Oli se taas sellaista alisuoriutumista, että oksat pois.

Pakko ensin vähän puolustautua. Nukuin viime yönä to-del-la huonosti. Jouduin koirien lenkkeilyttämisen takia heräämään tavallista aikaisemmin, ja jotenkin kai alitajuisesti stressasin sitä heräämistä, joten heräilin sitten pitkin aamuyötä huolehtimaan, etten nuku pommiin. Jotenkin oli sitten jo koetta aloittaessa kauhean levoton olo. Jouduin ensimmäistä esseetä kirjoittaessa henkisesti takomaan itseäni nyrkillä päähän, että keskittyisin edes vähän. Ensimmäisen tehtävän jälkeen olo vähän helpottui, ja loppuaika menikin sitten kynän sauhutessa, sillä tehtäviä oli niin paljon, että jouduin vetämään aivan täydellä teholla käymättä vessassa ja syömättä juuri lainkaan. Jotain Elovenan juotavaa puuroa olin onneksi varannut mukaan, joten sitä ehti vähän siemailla tehtäviä tehdessä.

Mutta silti. Kuinka paljon voi yhdessä kokeessa tehdä virheitä? Ja miten tästä pettymyksestä päästään nopeasti yli ennen niitä pääsykokeita? Miten estän nyt sen, ettei pääsykokeissa käy samalla tavalla? Olen suoriutunut aikaisemmista harjoituskokeista, pistareista yms. melko loistavasti, ja nyt sitten tipahdin oikein kovaa ja oikein korkealta. Tarkoittaako tämä nyt vain sitä, että en yksinkertaisesti pysty hallitsemaan hermojani edes vähän vakavammissa tilanteissa - harjoituskokeisiin kun olen kuitenkin suhtautunut aika rennolla otteella. En minä tuotakaan juuri luullut jännittäneeni, mutta jotenkin se jännitys siinä kasvoi ajan kanssa, kun ensimmäisen tunnin jälkeen oli tehnyt vasta kolme tehtävää.

Ja niin, ei tämä epäonnistuminen mitään harhaluuloisuutta ole, kokeesta sai kyllä vastauspaperin mukaansa. Epäonnistuminen on siis ihan fakta.

No, täytyy varmaan nyt vain saada joku väkinäinen yliote tähänkin pettymykseen. Enää reilu viikko tehokasta lukuaikaa, jokainen minuutti on enemmän kuin arvokas. Ensi viikolla kaikki pitää tehdä ajallaan, sille kaikelle on todella vain se ohimenevä hetkensä, jonka jälkeen sitä aikaa ei enää ole. Kerrattavaa on vielä paljon, opeteltavaakin - jösses. Pitää käydä tuo tämänpäiväinen koe läpi, tehdä tehtävät vielä uudelleen, yrittää muistella vähän jokaisen tehtävän aiheuttamia tuntemuksia ja miettiä, miksi kävi niin kuin kävi. Kai tästäkin voi jotain vielä oppia.

Mitä ihmettä mä oikein ajattelin? Ja mitä ihmettä mä oikein nyt teen?

Edit: luettuani vastauspaperin toiseen kertaan täytyy tunnustaa, että saatoin ihan vähän liioitella. Kokonaisuus ehkä ei ollut ihan täysin epäonnistunut, mutta laskujen suhteen sitten sitäkin enemmän. Biologian osuus tuntui menneen ainakin näin selailutuntumalta melkein kohtuullisesti, sitä 25 pisteen esseetä lukuun ottamatta. Tämän hetkisen kokemukseni mukaan jätän tuollaisen aineistoesseen pääsykokeissa suosiolla viimeiseksi. Olkoonkin tarjolla yleensä miljoonasataa pistettä, mutta kun kamalalla työllä ja vaivalla saan niistä yleensä vain murto-osan - liekö se sitten sen ajankäytön arvoista?

Mutta hei - ehtisköhän viikossa oppia laskemaan?