Kuin lapsi karkkikaupassa tai toinen lapsi joululahjojen äärellä. Odottavan aika ei ole pelkästään pitkä vaan myös raskas; vatsanpohjassa pyörii myllynkiven kokoinen möykky, kädet tärisevät kevyesti ja keskittyminen herpaantuu jatkuvasti.
Ai miksi?
Uusi Galenos on ilmestynyt!
Tuesday, December 22, 2009
Thursday, December 10, 2009
Valmentautumista, osa 2.
No niin. Vähitellen alkaa tuntua kuin olisin jälleen löytämäisilläni jonkinlaisen langanpään. Sen langanpään lisäksi, joka kurkisteli eilen pöydän alta koiran riipimästä lahjaneuleesta, kostona kotoa poissa vietetyistä työtunneista.
Työhuoneen hankkiminen oli hyvä ratkaisu. Pienellä rahalla käytettävissä välillä 6.30-14 ihan jokaikinen päivä. Rauhalliset ja virikkeettömät puitteet, hyvä valaistus, mukava työtuoli. Pieni viikkohinta ja moraalinen paine painostavat lähtemään ainakin melkein joka päivä, näille kun olisi muitakin käyttäjiä. Yritän sovittaa työtahtini miehen työvuoroihin, lähden aamulla työhuoneelle noin seitsemäksi, ensimmäiset pari, kolme tuntia työskentelen gradun hyväksi, loppupäivän kahteen asti pääsykokeiden parissa. Tämän jälkeen jatkan joko kirjaston lukusalissa tai lähden kotiin koirien ja sen vähän tehottomamman työskentelyn pariin. Töitä kuitenkin tulee tehtyä ja edistyminen on jo viikon jälkeen melkein käsin kosketeltavaa.
Viime viikon tavoitteena oli lukusuunnitelman luominen. Suuri kiitos Saralle, viikon tavoite tuli toteutettua. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi toisille itsestään selvät ratkaisut eivät edes käväise omassa mielessä - Saran ehdottama lukusuunnitelmamalli on osoittautunut juuri ihanteelliseksi minulle. Ensin otetaan tyhjä lukujärjestys, sitten väritetään sinisellä kaikki pakolliset menot, esimerkiksi työtunnit ja niihin kuuluvat matkat, samoin valmennuskurssit. Sitten väritetään vihreällä kaikki liikuntaan käytetyt tunnit, koirien lenkitykset ja juoksulenkit. Sitten eliminoidaan kaikki nukkumiseen käytettävä aika ja lopulta ympyröidään punaisella värillä kaikki opiskeluun käytettävä aika. Värittäminen on ainakin itselleni olennaista, koska se a) on hyvin terapeuttista toimintaa, ja b) mahdollistaa tehtävien rytmityksen näkemisen yhdellä vilkaisulla. Ja ehkä vielä c) näyttää paljon hauskemmalta kuin pelkkä harmaa-valkoinen -ruutupaperi.
Punaisen alueen runsaus rauhoittaa ajoittaiseen paniikkiin taipuvaista mielenlaatua ja mahdollistaa keskittymisen tehtävälistaan. Tehtävälistaan kirjoitetaan viikon aikana tavoiteltavat tehtävät, valmennuskurssien läksyt, vapaaehtoiset lukemiset ja ylimääräiset tehtävät. Sitten läiskitään tehtäviä punaisiin ruutuihin niin kauan kun jompia kumpia on jäljellä. Ja kas, lukusuunnitelma on valmis. Itselleni näin huimalla yhden viikon kokemuksella tuntuisi sopivan tällainen viikottainen lukusuunnitelman muokkaaminen, teen siitä mahdollisesti jokasunnuntaisen tavan. Näin viikon aikana tehdyt virheet voi yrittää seuraavan viikon aikana korjata sen sijaan, että koko kevääksi tehty lukusuunnitelma kusisi tasaisesti koko kevään, jonka jälkeen mitään virheitä olisi ihan turha yrittää korjata.
Haparoivia edistysaskelia sinne tänne. Tällä viikolla ollaan vielä hyvinkin aikataulussa, gradukin on saanut uusista suunnitelmista tulta alleen. En skeptisenä kyynikkona jaksa oikein luottaa näihin yltiöoptimistisiin hetkiin, mutta nautinpa tästä nyt kuitenkin vielä sekunnin tai pari.
Työhuoneen hankkiminen oli hyvä ratkaisu. Pienellä rahalla käytettävissä välillä 6.30-14 ihan jokaikinen päivä. Rauhalliset ja virikkeettömät puitteet, hyvä valaistus, mukava työtuoli. Pieni viikkohinta ja moraalinen paine painostavat lähtemään ainakin melkein joka päivä, näille kun olisi muitakin käyttäjiä. Yritän sovittaa työtahtini miehen työvuoroihin, lähden aamulla työhuoneelle noin seitsemäksi, ensimmäiset pari, kolme tuntia työskentelen gradun hyväksi, loppupäivän kahteen asti pääsykokeiden parissa. Tämän jälkeen jatkan joko kirjaston lukusalissa tai lähden kotiin koirien ja sen vähän tehottomamman työskentelyn pariin. Töitä kuitenkin tulee tehtyä ja edistyminen on jo viikon jälkeen melkein käsin kosketeltavaa.
Viime viikon tavoitteena oli lukusuunnitelman luominen. Suuri kiitos Saralle, viikon tavoite tuli toteutettua. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi toisille itsestään selvät ratkaisut eivät edes käväise omassa mielessä - Saran ehdottama lukusuunnitelmamalli on osoittautunut juuri ihanteelliseksi minulle. Ensin otetaan tyhjä lukujärjestys, sitten väritetään sinisellä kaikki pakolliset menot, esimerkiksi työtunnit ja niihin kuuluvat matkat, samoin valmennuskurssit. Sitten väritetään vihreällä kaikki liikuntaan käytetyt tunnit, koirien lenkitykset ja juoksulenkit. Sitten eliminoidaan kaikki nukkumiseen käytettävä aika ja lopulta ympyröidään punaisella värillä kaikki opiskeluun käytettävä aika. Värittäminen on ainakin itselleni olennaista, koska se a) on hyvin terapeuttista toimintaa, ja b) mahdollistaa tehtävien rytmityksen näkemisen yhdellä vilkaisulla. Ja ehkä vielä c) näyttää paljon hauskemmalta kuin pelkkä harmaa-valkoinen -ruutupaperi.
Punaisen alueen runsaus rauhoittaa ajoittaiseen paniikkiin taipuvaista mielenlaatua ja mahdollistaa keskittymisen tehtävälistaan. Tehtävälistaan kirjoitetaan viikon aikana tavoiteltavat tehtävät, valmennuskurssien läksyt, vapaaehtoiset lukemiset ja ylimääräiset tehtävät. Sitten läiskitään tehtäviä punaisiin ruutuihin niin kauan kun jompia kumpia on jäljellä. Ja kas, lukusuunnitelma on valmis. Itselleni näin huimalla yhden viikon kokemuksella tuntuisi sopivan tällainen viikottainen lukusuunnitelman muokkaaminen, teen siitä mahdollisesti jokasunnuntaisen tavan. Näin viikon aikana tehdyt virheet voi yrittää seuraavan viikon aikana korjata sen sijaan, että koko kevääksi tehty lukusuunnitelma kusisi tasaisesti koko kevään, jonka jälkeen mitään virheitä olisi ihan turha yrittää korjata.
Haparoivia edistysaskelia sinne tänne. Tällä viikolla ollaan vielä hyvinkin aikataulussa, gradukin on saanut uusista suunnitelmista tulta alleen. En skeptisenä kyynikkona jaksa oikein luottaa näihin yltiöoptimistisiin hetkiin, mutta nautinpa tästä nyt kuitenkin vielä sekunnin tai pari.
Tuesday, December 01, 2009
Valmentautumista, osa 1.
Täysipäiväinen työskentely pahvilaatikoiden parissa ei ole oikein omiaan mukavien ja stressittömien lukuolosuhteiden luomiseen. Kun töiden jälkeen jaksaa juuri ja juuri viedä koirat ulos ja olla skitsahtamatta kaikille ja kaikesta, voi fiksumpi ihminen päätellä, että nyt on aika lopettaa ja priorisoida. Vähän tyhmempi jatkaa vielä kuukauden tai pari.
Lopulta kaikki tuntuu sujuvan kuin ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Työt loppuvat juuri ennen voimia, samana päivänä kun puoliso vihdoin saa työllistettyä itsensä (hyvästi rahahuolet!), ja juuri sopivasti niin, että ehtii vielä viikon Lontoon lomalle ennen valmennuskurssia. Siis ennen sitä järjettömän kallista kurssia, johon lomarahat ja palkka juuri ja juuri riittävät.
Kaikki tuntuu ulkoisesti menevän putkeen. Töitä saa jatkaa sillä tahdilla kuin ehtii, vaikka päivän viikossa, mutta enää ei ole pakko edes sitä. Poikaystävästä tulee puoliso. Valmennuskurssi alkaa, vaikuttaa älyttömän lupaavalta ja on aluksi vain kerran viikossa, joten aikaa kotitehtävien tekemiseen on teoriassa riittävästi. Ennakkotehtävien parissa huomaan, että ongelmanani on ollut lähinnä kynnys kaiken kertaamiseen. Työ on nollannut pään kirjaimellisesti; jokainen fysiikan kaava aina P=W/t:stä alkaen pitää kaivaa vatsalihaksia jännittämällä ja otsaa rypistämällä. Alkuun tunnen jatkuvaa fyysistä kuvotusta - miksi en muista mitään? Miksi tämä on niin raskasta ja vaikeaa? Kuitenkin vähitellen, hiljaa ja varovasti edeten, asioita alkaa palailla mieleen. Yhtäkkiä huomaan taas muistavani kaavoja, yksiköitä, teoriaa ja laskutekniikoita. Kynnys laskujen tekemiseen madaltuu tehtävä tehtävältä.
Aika on kuitenkin edelleen kortilla, saan valmennuskurssin kotitehtävät tehtyä juuri ennen kurssille lähtöä, teorioita en ehdi kerrata ennen opetuskertaa. Tekemätön gradu painaa alitajuntaa (ohjaava professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen), mitään lukusuunnitelmaa ei vielä ole, on vain lukematon määrä tekstiä ja tehtäviä, joita en ehdi tehdä. Otan neljättä kertaa eteeni tyhjän paperin, ryhdyn määrittelemään lukusuunnitelman ääriviivoja. Mitä fysiikasta tehtävänä, mitä kerrattavaa, mitä uutta opittavaa? Kemiasta? Galenos? Onneksi jälkimmäinen odottaa vielä tammikuista uudestisyntymistään, joten sen varjolla olen keskittynyt lähinnä laskemiseen. En kuitenkaan koskaan pääse lukusuunnitelmassani niitä ääriviivoja pidemmälle. En osaa määritellä, kuinka monta laskua kykenen laskemaan tunnissa. En tiedä, mitä pitäisi ehtiä opiskella vielä ennen joulua, mitä vasta sen jälkeen? En voi enää sietää kunnianhimoisia tavoitteitani, jotka kaatuvat yksi toisensa jälkeen. En jaksa piirtää paperille kalenteria, joka saa haukkomaan henkeä jo ennen ensimmäistäkään päivää, ja joka on jo alkujaan suunniteltu niin tukalaksi, ettei hengitysmahdollisuuksia ole juuri myöhemminkään. En kestä sitä, että alitajuntani ilkkuu taustalla suurellisille haaveilleni, jotka kaatuvat saamattomuuteeni ja mukavuudenhaluuni kuin lahot koivut pienellä puhurilla.
Jotenkin tässä kaikessa tukahduttaa ehkä eniten se lopullisuuden tunne. En tiedä, kehtaanko enää tämän vuoden jälkeen hakea uudelleen, jos en nyt onnistu. Olen päätymässä jonkinlaiseen tyydyttävään kakkosvaihtoehtoon, mutta vielä tämän vuoden ajatukseni ja tavoitteeni ovat vain tässä. Silti tarvitsen paperipussin viereeni, kun yritän suunnitella, millä tavoin saisin tavoittelemani. On vain tämä joulukuu, yksi tammikuu, yksi helmikuu, yksi maaliskuu ja yksi huhtikuu ennen sitä yhtä (ja vain yhtä) pääsykoetta. Jokainen kulutettu tunti on kulutettu tunti ja pois minulta. Miten sitten kestäisin sitä, että käyttäisin kallisarvoiset tuntini väärin? Huonoille lukusuunnitelmille ei ole enää aikaa, hyviä ei ole vielä onnistuttu tekemään. Niin ja se gradu. Onko ihme, jos vähän ahdistaa?
Ensimmäinen tavoitteeni on olla tämän viikon jälkeen yhtä lukusuunnitelmaa viisaampi. Ehdotuksia, anyone?
Lopulta kaikki tuntuu sujuvan kuin ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Työt loppuvat juuri ennen voimia, samana päivänä kun puoliso vihdoin saa työllistettyä itsensä (hyvästi rahahuolet!), ja juuri sopivasti niin, että ehtii vielä viikon Lontoon lomalle ennen valmennuskurssia. Siis ennen sitä järjettömän kallista kurssia, johon lomarahat ja palkka juuri ja juuri riittävät.
Kaikki tuntuu ulkoisesti menevän putkeen. Töitä saa jatkaa sillä tahdilla kuin ehtii, vaikka päivän viikossa, mutta enää ei ole pakko edes sitä. Poikaystävästä tulee puoliso. Valmennuskurssi alkaa, vaikuttaa älyttömän lupaavalta ja on aluksi vain kerran viikossa, joten aikaa kotitehtävien tekemiseen on teoriassa riittävästi. Ennakkotehtävien parissa huomaan, että ongelmanani on ollut lähinnä kynnys kaiken kertaamiseen. Työ on nollannut pään kirjaimellisesti; jokainen fysiikan kaava aina P=W/t:stä alkaen pitää kaivaa vatsalihaksia jännittämällä ja otsaa rypistämällä. Alkuun tunnen jatkuvaa fyysistä kuvotusta - miksi en muista mitään? Miksi tämä on niin raskasta ja vaikeaa? Kuitenkin vähitellen, hiljaa ja varovasti edeten, asioita alkaa palailla mieleen. Yhtäkkiä huomaan taas muistavani kaavoja, yksiköitä, teoriaa ja laskutekniikoita. Kynnys laskujen tekemiseen madaltuu tehtävä tehtävältä.
Aika on kuitenkin edelleen kortilla, saan valmennuskurssin kotitehtävät tehtyä juuri ennen kurssille lähtöä, teorioita en ehdi kerrata ennen opetuskertaa. Tekemätön gradu painaa alitajuntaa (ohjaava professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen), mitään lukusuunnitelmaa ei vielä ole, on vain lukematon määrä tekstiä ja tehtäviä, joita en ehdi tehdä. Otan neljättä kertaa eteeni tyhjän paperin, ryhdyn määrittelemään lukusuunnitelman ääriviivoja. Mitä fysiikasta tehtävänä, mitä kerrattavaa, mitä uutta opittavaa? Kemiasta? Galenos? Onneksi jälkimmäinen odottaa vielä tammikuista uudestisyntymistään, joten sen varjolla olen keskittynyt lähinnä laskemiseen. En kuitenkaan koskaan pääse lukusuunnitelmassani niitä ääriviivoja pidemmälle. En osaa määritellä, kuinka monta laskua kykenen laskemaan tunnissa. En tiedä, mitä pitäisi ehtiä opiskella vielä ennen joulua, mitä vasta sen jälkeen? En voi enää sietää kunnianhimoisia tavoitteitani, jotka kaatuvat yksi toisensa jälkeen. En jaksa piirtää paperille kalenteria, joka saa haukkomaan henkeä jo ennen ensimmäistäkään päivää, ja joka on jo alkujaan suunniteltu niin tukalaksi, ettei hengitysmahdollisuuksia ole juuri myöhemminkään. En kestä sitä, että alitajuntani ilkkuu taustalla suurellisille haaveilleni, jotka kaatuvat saamattomuuteeni ja mukavuudenhaluuni kuin lahot koivut pienellä puhurilla.
Jotenkin tässä kaikessa tukahduttaa ehkä eniten se lopullisuuden tunne. En tiedä, kehtaanko enää tämän vuoden jälkeen hakea uudelleen, jos en nyt onnistu. Olen päätymässä jonkinlaiseen tyydyttävään kakkosvaihtoehtoon, mutta vielä tämän vuoden ajatukseni ja tavoitteeni ovat vain tässä. Silti tarvitsen paperipussin viereeni, kun yritän suunnitella, millä tavoin saisin tavoittelemani. On vain tämä joulukuu, yksi tammikuu, yksi helmikuu, yksi maaliskuu ja yksi huhtikuu ennen sitä yhtä (ja vain yhtä) pääsykoetta. Jokainen kulutettu tunti on kulutettu tunti ja pois minulta. Miten sitten kestäisin sitä, että käyttäisin kallisarvoiset tuntini väärin? Huonoille lukusuunnitelmille ei ole enää aikaa, hyviä ei ole vielä onnistuttu tekemään. Niin ja se gradu. Onko ihme, jos vähän ahdistaa?
Ensimmäinen tavoitteeni on olla tämän viikon jälkeen yhtä lukusuunnitelmaa viisaampi. Ehdotuksia, anyone?
Subscribe to:
Posts (Atom)