Kohti koeviikkoa

Eilen oli tämän vuoden viimeisen jakson viimeinen luento. Enää on jäljellä ensi viikon lukuloma, perjantain tentti ja sen jälkeen auvoisa kuukauden joululoma. "Loma" nyt on jälleen kerran itseni kohdalla lähinnä huono vitsi, sillä palkkatyö ja muut opiskelut kutsuvat. Olisi mahtavaa, jos ensi vuoden ensimmäisen jakson asioitakin ehtisi kerrata jossakin vaiheessa.

Vuoden viimeinen jakso päättyi osaltani lähinnä karmeaan yskänpuuskaan. Aamulla kouluun lähtiessäni oli kurkku hieman kipeä, junamatkalla alkoi jo jonkin verran yskittää. Seminaarin pärjäilin lähinnä yskänpastilleja imeskellen, kotimatkan yskin kuin keuhkotautinen. Yöllä nousi kuume ja täällä sitä nyt ollaan - tadaa - sairaana! Mahtava alku koeviikkoon, joka opiskelumääränsä puolesta pitäisi pystyä käyttämään sataprosenttisesti hyödyksi. Vaan voinpa ainakin hyvällä syyllä perua pari sovittua menoa huomiselta ja maanantailta, ja yrittää edes vähän opiskella. Tänään olo on ollut kyllä sitä kuuluisaa jyrän alle jäänyttä, enkä ole edes harkinnut opiskelevani. Vanhan tentin ja yhden kertausmonisteen sentään tulostin katseltavaksi.

Tässä jaksossa on todella niin paljon opiskeltavaa, että olen jo ihan hiukan varautunut siihen ajatukseen, että joutuisin käymään tammikuussa uusintatentissä. Siis, jos tästä nyt tulee joku pidempikin sairaskausi. On tässä jaksossa sentään jotain opiskeltukin, joten käyn toki kokeilemassa tenttiä, ja yritän nyt sairaanakin saada edes kohtuullisen paljon luettua, mutta sairauden varjolla yritän uskotella itselleni, ettei "uusinta ole häpeä". Vaikka on se vähän.

Voihan toki olla, että tästä taudista selvitään vain parin päivän lepäämisellä. Vaikea tosin uskoa, kun puolisolla on jo toinen sairasviikko hyvässä alussa.

Terveisiä kotilääkiksestä

Vaikka opiskelu vaatiikin paljon läsnäoloa ja sitä myöten paljon matkustamista, on onneksi myös näitä päiviä, jolloin omalla ryhmällä ei ole mitään pakollista, jolloin voin hyvillä mielin jäädä kotiin opiskelemaan.

Vielä paremmin mielin nököttäisin tässä tietokoneella, jos kotiopiskelu olisi puoliksikaan niin tehokasta kuin sen pitäisi olla. Jos ei olisi aina jotain, joka häiritsee.

Tässäpä kuvaus tämänkertaisesta kotiopiskelupäivästäni:

06.00 Herätys ja aamulenkille Rakin ja Piskin kanssa.
On kaikkein kätevintä herätä samaan aikaan puolison kanssa, kun silloin kuitenkin herää eikä ihan heti saa unta uudelleen, kun "sivukorvalla" kuuntelee puolison aamutoimia ja koirien toiveikasta hännänläpsyttelyä. Rakki ja Piski reagoivat hyvin herkästi pieneenkin käännähdykseen sängyssä - ne kun tulkitsevat ne satavarmoiksi lenkillelähtö-signaaleiksi.

06.30 Lenkiltä, omat aamutoimet ja aamupala. Sähköpostit, blogilista ja facebook.
Kotiaamuina kärsin kummallisesta aamupalahaluttomuudesta. Normaalina aamuna syön reippaasti heti herättyäni, mutta niinä aamuina "kun on aikaa" ei jostain syystä maistukaan. Aamutoimet laajentuvat siis internetin ihmemaahan, ja saatankin yhtäkkiä huomata käyttäneeni tunnin tai puolitoista blogien lukemiseen aamupalan ollessa edelleen syömättä.

08.00 Se oikea aamupala.
Tässä vaiheessa oikeasti maistuu, ja usein innostunkin valmistamaan jotain keskivertoaamiaista (soijajugurtti ja leipä) terveellisempää. Saattaa siis hieman kestää.

08.45 Töiden aloitus
Avaan toiveikkaana uusimman tutorin auki työpöydälle. Netistä MOT:n sanakirja ja muutama asiaan liittyvä artikkeli auki. Myös fysiologian, histologian, embryologian ja naistentautien oppikirjat ilmestyvät pimentämään näkymää. Tässä vaiheessa tuntuu vielä hyvältä. "Kyl tää tästä kato, teen nyt noppaa nää täst pois alta ja loppupäivän voin sit kertailla/opiskella rästijuttuja/tehdä jotain hauskaa".

09.30 Lamaannus
Yhtäkkiä huomaan tuijottaneeni kuvaruutua tyhjin silmin ainakin kymmenen minuuttia. Aikainen aamuherätys kostautuu - etenkin, kun aamutee jäi juomatta. Olo on pöhnäinen ja koirien valtaama sohva houkuttelee. Jos sitä hetkisen lepäisi..

10.55 Herätys, vol 2.
Rakki ja Piski ovat jo hyvän hetken tunkeneet kylmiä kuonojaan naamaani. Päiväunista seuraava tokkura on armoton, tuntuu ihan betoniin valetulta. Urhoollisesti raahaudun silti tietokoneelle. Saan kirjoitettuakin sentään muutaman kappaleen.

11.45 Lenkille
Lyhyt aamulenkki kostautuu aina, mutta aamun pimeässä ei oikein viitsi vielä lähteä metsiin rämpimään. Rakki ja Piski käyvät toiveikkaina tökkimässä minua, toinen äänen kanssa, toinen ilman. Hiljainen vingunta säestää lukemisyrityksiäni. Kaikkien kannalta on hyvä valinta lähteä tässä vaiheessa sinne pitkälle lenkille, unentokkuraiset aivot heräilevät ja koirat rauhoittuvat.

14.00 Välipala
Jos liikkuu, tulee nälkä. Välipalan kanssa kuuluu lukea lehtiä. Se ensimmäinen lääkärilehti tuli jo luettua kannesta kanteen, joten tyydymme viihteellisempään tarjontaan. Ei kehitä, mutta viihdyttää.

14.30 Opiskelua
Vasta tässä vaiheessa saan oikeasti aloitettua opiskelun. Työ etenee ja on kiinnostavaa. Sääli vain, että kello on jo aika paljon..

15.30 Sosiaalista elämää
Kaveri soittaa yllättäen. Emme ole puhuneet lähes vuoteen, joten kuulumisia tulee vaihdettua vähän perusteellisemmin. Perun sentään tämäniltaisen tapaamisemme päivän kurjaan opiskeluhistoriaan vedoten. Koiratkin pitää ruokkia.

16.00 Takaisin sorvin ääreen

17.00 Yhteenveto
"Tänään on ollut kyllä taas tosi huono opiskelupäivä. Mun piti saada aikaiseksi vaikka mitä, mutta mihin se kaikki aika taas livahti. Puolisokin tulee kohta töistä ja sitten pitää tehdä ruokaa. Blogikin pitäisi päivittää.."

--------------------------------------------------------------------------------------------

No, en tokikaan päätä opiskelujani tähän. Kirjat ovat edelleen auki, työt kesken ja huomiseksi saatava valmiiksi. Todennäköisesti tuhraan tässä taas pienissä erissä koko illan sitä ruoanlaittoa lukuun ottamatta, lopetan sitten illalla myöhään ja totean taas, että en oikeasti ehtinytkään kaikkea, mitä halusin. Onneksi on vielä seuraavan aamun junamatka. Jos vain pysyn hereillä, enkä torku koko matkaa niska kenossa.

Olisikohan tälle ryhdittömyylle tehtävissä jotain?

Onko fiksua olla vähän laiska?

Ensimmäisen tentin tuloksia odotettiin jännityksellä, mutta läpihän se onneksi meni. Tulevissa tenteissä olisin kuitenkin jo tentin jälkeen mieluusti varma läpäisystä. Tällä viittaan nyt siis siihen, että jospa jatkossa osaisi valmistautua paremmin ja aikaisemmin.

Koulun käytävillä olen kuullut nyt useampaankin otteeseen pohdintoja siitä, mitä sille pääsykokeiden aikaiselle, järjettömälle lukumotivaatiolle on oikein tapahtunut. Pääsykokeisiin lukiessa sitä uhrasi hetkellisesti koko elämänsä pelkälle opiskelulle, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että "jos sen opiskelupaikan saan, luen niin paljon, että osaan kaiken jo etukäteen, ja teen niin järjettömästi töitä, että olen takuulla aina paras kaikessa". Opiskelujen alettua sitä kummasti kuitenkin jättää koulutöitä vähän viime tippaan, menee välillä sieltä, mistä aita on matalin, ja tentin tehtyään toivoo kädet ristissä, että saisi edes sen läpipääsyyn vaadittavan pistemäärän. Miten tässä näin pääsi käymään?

Itse olen sitä mieltä, että kyse on ennen kaikkea tehokkaasta itsesuojelusta. Osittain toki myös mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, mutta ennen kaikkea itsesuojelusta. Puoli vuotta tai vuoden pääsykokeisiin lukiessaan se lukemisen päämäärä on käsinkosketeltava ja erittäin lähitulevaisuudessa sijaitseva. Tammikuussa kirjastossa istuessaan toukokuu oli aina kulman takana, eikä koskaan "sitten joskus kun". Lyhyellä aikavälillä mikä tahansa ponnisteleminen onnistuu, ja on suotavaakin niiden tavoitteiden saavuttamiseksi. On "helppoa" jättää ystävät ja muu elämä puoleksi vuodeksi, ja keskittyä opettelemaan Galenosta ulkoa, mutta teepä samaa viisi ja puoli vuotta. Voihan niinkin tehdä, ja toki jotkut tekevätkin, mutta väittäisin, että alttius mielenterveysongelmiin kasvaa melkein samassa suhteessa. Olisihan sitä hienoa olla aina paras, ja osata luentokalvot ulkoa jo ennen luentoa, mutta kun vähemmälläkin selviää, niin vähempään sitä yleensä myös turvautuu. Kavereita on kiva nähdä silloin tällöin, töissäkin pitää joidenkin käydä aina välillä, ja pitää siitä terveydestäänkin huolehtia liikkumalla muutenkin kuin luentosalin ja kirjaston välillä.

No. Ahkerampikin voisi toki olla. Ei sinne toiseen ääripäähänkään kannata lipsua. Toisessa ääripäässä luennoilla ei käydä juuri lainkaan, tai käydään lähinnä naureskelemassa kavereiden kanssa, tutorit huitaistaan edellisenä iltana muutamalla wikipediasta löydetyllä lauseella, anatomian opiskelu jätetään kokonaisuudessaan tenttiviikolle, ja muu opiskeluaika pyhitetään lähinnä hauskanpidolle. Lääkiksessäkin kaikenlaisia kissanristiäisiä järjestetään melkein joka illalle, tai joka viikolle nyt ainakin. Kaikenlaiseen järjestö- ja muuhun opiskelija-aktiiviseen toimintaan saa hukattua tunteja ihan tolkuttoman määrän, jos vain niin haluaa. Mutta vaikka sisään onkin päässyt, niin ei sieltä töitä tekemättä kyllä koskaan pääse ulos. Onneksi.


jk. kaksi miespuolista opiskelukaveria keskustelivat muuten eräänä päivänä näistä lääkikseen liittyvistä blogeista (terveisiä vaan sinne, jos tätä päädytte joskus lukemaan). Pojat olivat kovasti sitä mieltä, että näitä blogeja kirjoittelevat vain ne 20%:n parhaimmistoon kuuluvat hikarit. Että terveisiä täältä 20%:n parhaimmistosta..:) Todellisuudessa totuus taitaa löytyä sieltä toisesta päästä. Tai jostain siltä väliltä.

1/n

Ensimmäinen jakso lienee kunnialla selvitetty.

Ensimmäinen tenttiviikko oli mahtava kokemus, vaikka viidestä annetusta lukupäivästä onnistuinkin floppaamaan kolme kokonaista päivää järjestämällä itselleni ihan muuta tekemistä. Eläinten hoitojärjestelyistä johtuen "jouduin" viettämään viikonlopun Jyväskylässä, mikä rentouttavista vaikutuksistaan huolimatta osoittautui virheeksi tentiin lukemisen osalta. Kaksi kokonaista päivää sentään istuin kirjastolla kertaamassa luentomuistiinpanoja. Jotta en vaikuttaisi täysin opiskelupaikkaani ansaitsemattomalta luuserilta, voin lohduttaa kertomalla, että olin toki aloittanut tämän kertaamisen jo edeltävällä viikolla pieninä pätkinä niillä lohduttoman pitkillä koulu- ja kotimatkoilla. Tähän tarkoitukseen ne toki ovat omiaan..

No niin. Kaksi päivää kertausta, ja toisena päivänä olin jo niin liekeissä lukemisesta, että tuskailin ajan loppumista. Olisin mielelläni sittenkin lukenut ne kaikki viisi päivää, oppinut vaikka ulkoa ne asiat, koska se nyt vain oli kivaa ja kiinnostavaa. Ja tämä jaksohan käsitteli vasta solubiologiaa. Ensi jaksossa tuntuu, että päästään vasta ensimmäistä kertaa käsiksi siihen lääketieteeseen, jota tuonne ollaan menty opiskelemaankin. Ja kyllä joo, tiedän, että on tärkeää tietää myös ne solutason taustat, mutta tarkoitankin tällä siis lääketiedettä sillä mittarilla, mitä ei opeteta missään muualla. Samat solubiologiat pääpiirteittäin kun olen kuitenkin opiskellut jo Jyväskylässä biologian peruskurssin osana.

Enää toivon, etten vain kuvitellut osaavani jotain, ja sain edes sen 18/49 pistettä, jotka läpipääsyyn vaadittiin. Siitäkin huolimatta, että unohdin jäsennellä vastaukseni ranskalaisilla viivoilla (sisäinen humanisti sulkee silloin tällöin silmänsä), ja pariin kohtaan kirjoittelin näemmä vähän omianikin.

Humanismista puhuen, Humanisti kysyi edellisen kirjoituksen kommenteissa, miten olen hakuaikanani pärjännyt sen faktan kanssa, että muut hakijat ovat suurimmaksi osaksi edellisen kevään ylioppilaita, ja kaltaiseni alanvaihtajatkin lähes poikkeuksetta luonnontieteellisiltä aloilta?

Täytyy myöntää, että tämä oli ehkä yksi pahimpia masentajiani hakuaikana. Tuntui, että kaikki muut hakijat ovat ajatusmaailmaltaan ja aivojen rakenteiltaan jo jotenkin etulyöntiasemassa minuun nähden - että ne ovat hengittäneet niitä helvetillisiä fysiikan lakeja syntymästään saakka, kun itse olen luonnontieteelliseltä ajattelultani kuin konttaava lapsi maratoonarin rinnalla. Varsinkin nämä luonnontieteellisiltä aloilta vaihtavat assosioituivat johonkin Einsteinista seuraaviin, vaikka nyttemmin tiedänkin, ettei esim. kemian yliopistotasoinen opiskelu ole välttämättä osoitus yhtään mistään. Ja että fysiikan perusopintojen opiskelu voi olla aika hukkaan heitettyä aikaa pääsykokeita ajatellen. Mutta silti ne ainakin ajattelevat kaikki jotenkin "fyysisesti" ja "kemiallisesti". Itse sen sijaan olen tällainen kauttaaltaan marinoitu humanisti, joka näkee tehtävänannoissa lähinnä pilkkuvirheitä, eikä opettamallakaan opi ajattelemaan, miten keuhkoihin voi vetää enemmän ilmaa kuin sinne käytännössä mahtuu.

No, kun sen oman humanistisen taustansa oppii hyväksymään, oppii myös sen, etteivät omat ajattelurakenteet ole niin kiveen hakattuja, ettei niitä pystyisi ajan kanssa muuttamaan. Fysiikan ajattelumaailmaa oppii laskemalla, samoin kemiaa. Pääsykokeissa ei vaadita mahdottomia (jälkikäteen on aina niin helppo lässyttää, kuinka se nyt on "vain niin rajallinen tietomäärä, mikä niihin pääsykokeisiin loppujen lopuksi pitää omaksua"), ja tämän vaiheen jälkeen koen, että humanistin taustasta on pelkästään hyötyä. Vältynpähän väkisinkin kasvamasta täysin ajattelultaan rajoittuneeksi lääkäriksi, jonka ajattelumaailma rajoittuu ihmiskehon sisäpuolelle.

Hyvän pohjakoulutuksen tae alasta riippumatta on mielestäni kaiken muun lisäksi se, että on kykenevä oppimaan myös uutta. Tuore ylioppilas tai entinen kemisti/fyysikko osaa ehkä fysiikan ja kemian kaavat vaikka unissaan, mutta saattaa olla hukassa pääsykokeen parikymmensivuista aineistoa tavatessaan. Sitä paitsi niistä tuoreista ylioppilaistakin vain prosentti tai muutama on niitä yhtälöitä hengittäviä yksilöitä - suurin osa on joka tapauksessa niitä keskivertokavereita, jotka ovat suoriutuneet lukioaikoinaan fysiikasta ja kemiasta ihan kiitettävästi, mutta jotka ovat olleen edellisinä vuosina kiinnostuneita ihan kaikesta muustakin. Niillä on vähän käryä kaikesta, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin oikeastaan mistään.

Ehkä fiksuin neuvo on olla ajattelematta niitä muita hakijoita. Tasan jokaisella hakijalla on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Omansa pitää vain tunnistaa, ja keskittyä niiden kehittämiseen. Helppoa, eikö?

Oikeita opintoja

Ensimmäinen oikea jakso pyörähti sitten käyntiin heti johdantojakson päätteeksi. Siinä missä johdantojaksolla ei ollut mainittavasti sitä virallista ohjelmaa, on tämä käsillä oleva jakso ihan kohtuullisen ruuhkautettu. Joku voisi tähän kyllä väittää, etten minä tiedä mistään ruuhkaisista jaksoista vielä mitään..

Jakson aiheena on solu ja kudokset. Tarkempaa opetussuunnitelmaa pääsee halutessaan kurkistamaan esimerkiksi täältä, missä itse kävin viime vuosina useampaankin otteeseen motivoimassa itseäni. Jakson luennot ovat luonnollisesti kaikki solun/kudosten eri osia käsitteleviä, pitkälti G:n jokseenkin pintapuolisia oppeja syventäviä. Mikroskopointiharjoituksissa tutkitaan ohutsuoli- ja muita kudosnäytteitä, ja molekyylibiologian labrassa monistetaan omaa DNA:ta pientä geenitestiä varten. Jotta potilaskontakteja ei unohdettaisi, on jaksoon ympätty myös lääkärikierto sisätautiosastolla, luentoja potilaan anamneesin tekemisestä, palpoimisesta ja perkutoinnista sekä tietysti se verinäytteiden ottotekniikat -harjoitus, jossa ikään kuin itse asetutaan tekijän lisäksi myös kokijan rooliin. Viimeisin on ollut ehkä jakson puhutuin ja pidetyin osuus - onhan se nyt jännää päästä ihan oikeasti tekemäänkin jotain.

Tutoreiden ongelmat ovat tämän jakson osalta käsitelleet niin ikään soluja, kudoksia ja geenejä, ja olen ollut itseni lisäksi huomaavinani myös muissa pientä kärsimättömyyttä asian tiimoilta. Galenos on useimmilla tuoreessa muistissa, lukion biologia sekin osalla vielä lämpimänä mielessä, ja osa on ehtinyt kertaamaan käsiteltävät asiat useaankin kertaan joko teknillisellä tai tavallisella yliopistolla. Motivaatiota soluelinten tehtävien kertaamiseen tai proteiinisynteesin opiskeluun (jälleen kerran) on ollut pakko välillä vähän kaivaa. Perusasiat on toki osattava hyvin, mutta väliin olisi ehkä suotavaa heitellä jotain porkkananpalasia. Ja toki heitelläänkin, verinäytteen ottotekniikat oli ainakin itselleni juuri sellainen.

Toista jaksoakin on jäljellä enää pari viikkoa, sitten on koeviikko, ensimmäiset tentit ja ensimmäinen "lukuloma". Seuraavaa jaksoa odotellaan jo kärsimättömänä vaikkei entisestäkään ole vielä selvitty.

Ensikosketus

Kaksi ja puoli viikkoa lääketieteen opintoja takana. Lääketieteen näkökulmasta ei kovin merkittävä saavutus, mutta omasta näkökulmastani aivan valtava.

Opiskelu on ollut kaikkea sitä mitä odotinkin; joissakin asioissa vähän enemmän, joissakin asioissa vähän vähemmän. Pääpiirteissään odotukset ovat kuitenkin täyttyneet niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensimmäiset kolme viikkoa meillä on ollut, ja puolen viikon ajan on edelleen, orientoivia opintoja ns. johdantojakson puitteissa. Opinnot ovat pääasiassa olleet opiskeluun ja tulevaan ammattiin tutustumista; lääkärin työtä esitteleviä seminaareja, kampuskierroksia, vähän lääkärin etiikkaa ja ensihoitoa, vuorovaikutustaitoanalyyseja lääkärin vastaanottoja seuraamalla (täällä pääsi näkemään ihan eläviä potilaita), sekä tietysti tutorryhmiä ja ryhmässä työskentelyn harjoittelemista. Tutorryhmätyöskentelyhän on näissä PBL-menetelmää hyödyntävissä yliopistoissa hyvin olennainen osa opintoja, joten tätä on nyt sitten heti ensimmäisestä päivästä saakka harjoiteltu helpoilla potilastapauksilla sekä yleissivistävillä pähkäilytehtävillä.

Kakkoskurssilaisten, eli ns. hupitutoreiden toimesta ensimmäiset viikot ovat olleet täynnä erilaisia aktiviteetteja, jotka olen itse onnistuneesti skipannut. Kävin sentään edes ensimmäisenä iltana ottamassa vähän kontaktia muihin uusiin, mutta sen jälkeen väliin ovat jääneet niin toogat, ensimmäiset baarikierrokset kuin nuotio-iltakin. En ole mikään bilettämisen suuri ystävä, joten baarikierroksille en edes haikaile, mutta tuon metsäretken missaaminen jäi kyllä vähän harmittamaan. Pitkähkön koulumatkani ja kotona odottavien huollettavien vuoksi joudun kuitenkin tekemään vähän kompromisseja vapaa-ajan käyttöni suhteen, joten keskityn nyt sitten käymään lähinnä luennoilla.

Koulumatkat ovatkin olleet järkytys nro 1. Vaikka virheellisesti ennalta oletettu junamatka-aika tippuikin 2,25 tunnista 1 h 40min:iin, on kokonaismatka-aika edelleen yhteen suuntaan kaksi tuntia, missä on näille lihaksille noin puolitoista tuntia liikaa. Kyllähän ne junamatkat kuluvat näppärästi esimerkiksi Housea katsellessa, nukkuessa tai koulutöitä tehdessä, mutta jo pelkkä alituinen junaan juokseminen tai vaihtoehtoisesti junan odotteleminen aiheuttavat harmaita hiuksia, samoin kevyesti vuokran suuruinen junalipun hinta. Toisin kuin etukäteen kuvittelin, sen sijaan että koulupäiviä olisi viikossa vähän, mutta ne olisivat pitkiä, onkin viikossa keskimäärin viisi pakollista läsnäoloa vaativaa koulupäivää, jotka ovat lyhyitä. Kolmen vartin koulupäivä on varmasti ihanteellinen, tai vähintäänkin ihan sama, niille, joilla koulumatkan pituus on vähemmän kuin puoli tuntia. Minulle kolme varttia koulua tarkoittaa edelleen neljää tuntia junassa, mikä nyt ymmärrettävästi ei ole ihan ihanteellinen suhdeluku. Onneksi on sentään olemassa jaksojen loppuun sijoittuvat viikon lukulomat.

Ensimmäinen jakso on nyt siis lopuillaan. Toinen jakso alkaa ensi maanantaina, ja vasta tokan jakson lopussa ovat ensimmäiset tentit. Muutenkin ensi jakso näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Tiedossa on muun muassa verinäytteen ottoa, laboratoriotyöskentelyä, ja sairaalakierto. Jännää!

Niinjoo, en välttämättä osaa kirjoittaa opiskeluista ihan siitä näkökulmasta, mistä joku sitä haluaisi lukea, joten kysymyksiä ja toivomuksia saa aina esittää. KP:lle kiitokset muistutuksesta - kyllä tämäkin on ollut työn alla jo sen kokonaiset kaksi ja puoli viikkoa.

Koulutielle.

Maanantaina, 09.15, alkaa kuusivuotinen matkani lääkäriksi. Arvioitu valmistumisaika 31.7.2016.

Koulun aloittaminen on melkein yhtä jännää kuin silloin melkein seitsemän vuotta sitten. Tai kymmenen. Tai yhdeksäntoista vuotta sitten. (Onhan näitä kouluja tässä tullut tosiaan käytyä). Pahin särmä jännityksestä lienee kuitenkin taittunut jo pääsykokeissa. Sen jälkeen, ja siihen verrattuna, kaikki loppu on ollut kuin kevyttä kesätuulta. Tottakai on jännää tutustua yli sataan uuteen kurssikaveriin, vetää ensimmäistä kertaa valkoinen takki ylleen, päästä sairaalaan muutenkin kuin potilaana, osallistua ensimmäiseen dissektioon, kokeilla PBL:n toimivuutta käytännössä, ekat tentit, ekat näytteenotot, ekat mitkä tahansa. Ihan kaikkein jännittävintä on kuitenkin arjen muovautuminen arjeksi. Sitä odotellessa.

Tulen todennäköisesti saamaan syksyn aikana lukuisia kummastuneita katseita kanssaopiskelijoiltani ja muiltakin ihmisiltä kertoessani näistä kummallisista opiskelujärjestelyistäni. Tällä hetkellähän tilanne on se, että opiskelupaikkani seuraavat kuusi vuotta tulee olemaan Tampere, kotipaikkani noin 200 kilometriä eteläisempi kaupunki ja taajamajunat seuraava harrastukseni. Päivittäiset koulumatkat tulevat viemään aikaa noin neljä ja puoli tuntia, ja rahaakin niin paljon, etten jaksa edes laskea niin moneen. Helpomminkin asiat voisi toki tehdä, mutta eipä se ole koskaan ollut minulle ominaista. Peruskouluaikoina koulumatkat nielivät helposti pari tuntia päivästä. Nyt olen kaksi kertaa niin vanha, joten kai minä jaksan kaksi kertaa pidemmät matkatkin.

Sieltä mistä aita on mahdottomin, vai miten se sanonta nyt menikään.

No, voi olla, että suunnitelmat elävät samaa vauhtia opintojen kanssa, tai nopeammin. Tämänhetkiset järjestelyt on tehty miehen työn ja koirien hoidon ehdoilla, muitakin mahdollisuuksia toki on, eikä niitä epäröidä käyttää, jos arki käy liian raskaaksi meille kaikille. Optimismia huokuen täältä silti ollaan lähdössä koulutielle, upouusi koulureppu selässä roikkuen. Tervetuloa seuraamaan fuksin arkea!

Välitilinpäätös

Kädet täristen on hankala kirjoittaa.
Pääsin sisään.
Olen nii-ii-iin onnellinen!

Kartalla

Olen viimeistä arkipäivää lomalla, maanantaina pitäisi jälleen palata kylmävaraston uumeniin. Oli outoa jälleen rankan opiskelukevään jälkeen virittäytyä ihan vain olemaan. Kaikki ne käsityöt, askartelut, pelit ja kirjat, joihin olin ajatellut syventyä hetisittenkunpääsykokeetovatohi, ovatkin tuntuneet jotenkin väärältä tekemiseltä. En ole oikein osannut orientoitua tekemään kaikkea hauskaa tai ihan mitä tahansa, sen jälkeen kun olen koko kevään (ja osan syksyäkin) elänyt kirjojeni parissa kuin osa-aikaspartalainen. En ole kuitenkaan osannut päättää, mitä tässä pitäisi oikein tehdä, joten olen sitten lähinnä nukkunut eri pituisia päiväunia vuoroin sohvalla, sängyllä ja lattialle levitetyllä patjalla koiranpedissä karvakavereiden kanssa. Vähän käynyt jossain kuntosalilla, lukenut yhden kirjan ja paljon lehtiä, syönyt vähän mitä milloinkin ja notkunut tietokoneella. Täytyy myöntää, että nyt loman loppua kohden osaisin jo vähän orientoituakin tähän ei minkään tekemiseen. Tuntuu ihan mukavalta. Vaan on se hauska päästä vähän töihinkin taas.

Päiväunet ovat joskus omien päivieni pahimpia vihollisia. Ne sellaiset päiväunet, joille nukahtaa pahaa aavistamatta kirjaa lueskellessaan, ja herää parin tunnin päästä täysin tokkurassa ja väsyneempänä kuin koskaan. Inhoan sitä tokkuraista tunnetta, joka ei meinaa mennä ohi, vaikka lähtisin koirien kanssa lenkille elvyttämään itseäni. Ainoa ajatus on vain takaisin peiton alle kömpiminen. Vaan kappas - onnistuin kehittämään oivan vastalääkkeen. Nykyään, kun olen nukahtamassa siihen petolliseen syvään uneen, ohjaan ajatukseni pääsykokeisiin. Noin sekunnin sadasosan jälkeen olen täysin hereillä. Vatsassa velloo, kun odottaa tuloksia, joista ei osaa kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta. En ole vieläkään kyennyt käymään missään katsomassa, mitä muut ovat tehtävistä ajatelleet, mitä muut ovat niihin vastanneet. Keuhkorakkulan halkaisijan ja kokonaispinta-alan ehdin kyllä jo tarkistaa, ja väärin olivat menneet, mutta jaksan silti pitää toivoa yllä - eiväthän ne mitään kymmenen pisteen kohtia olleet. Tämän laajemmaksi en ole spekulaatioitani ulottanut, etten menettäisi yöunianikin.

En ole oikein osannut ratkaista, mitä tekisin tulosten suhteen tänä vuonna. Pyytäisinkö miestä katsomaan ne, vai yrittäisinkö uskaltaa itse. Tuntuisi helpommalta, jos joku muu tekisi sen minun puolestani, mutta ei tunnu kovin reilulta sälyttää toisen vastuullekaan niiden huonojen uutisten kertomista. Varsinkin, kun olen tässä viime päivinä oppinut, ettei minun välttämättä itse tarvitse pettyä epäonnistumisestani lainkaan - lähipiirini tekee sen kyllä puolestani. Rohkaisee ihan älyttömästi kuulla tässä vaiheessa kommentteja tyyliin "äiti pettyy kyllä todella pahasti, jos et pääse". Vaan no - siinähän pettyy sitten. Olen itse yrittänyt nyt lomalla orientoitua myös siihen epäonnistumisen mahdollisuuteen (joka on aika suuri). Päätin, etten tee siitä mitään valtakunnan surujuhlaa, vedä perseitä tai itke silmiäni turvoksiin. Jos en pääse, niin voivoi - niin sitten vain todella piti käydä. Ensi vuodeksi on ihan tehokkaat kertaussuunnitelmat jo olemassa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä ainakin vuoden vielä jaksaisin kerrata. Mitä muita vaihtoehtoja tässä nyt olisikaan?

Purku.

Olisi kai jotenkin hyvä viimeinkin purkaa koetunnot ja kirjaimellisesti päättää taas yksi lukukausi omasta elämästään. Muutama lukija onkin ehtinyt jo kaivata kommentteja kokeesta.

Vaikka joku anonyymi ihan pätevästi jo tiivistikin omat ajatukseni kokeesta, niin toistetaan nyt vielä; koe oli tietyllä tavalla helppo - kovin laskupainotteinen. Laskut eivät olleet vaikeita, mutta eivät varsinaisesti minun vahvuusalueitanikaan. Galenoksen uusi painos tuli näköjään hankittua lähinnä sitä varten, että voisi kokeen jälkeen turhautuneena repiä siitä sytykkeitä grilliin. Olihan siellä näitä alveolin halkaisijoita ja kokonaispinta-aloja, joita olisi kai pitänyt osata ulkoa, mutta juuri mitään järkevää sisältöä ei Galenoksesta oltu mukaan saatu. Tietyllä tavalla ymmärrän tätä linjausta, mutta reilumpaa olisi sitten hylätä se pääsykoekirja kokonaan, ja keskittyä sen sijaan rehellisesti siihen aineistoon. Ei näin, että joka toinen vuosi otetaan uusi painos samasta sadan euron kirjasta, ei korjata edellisen painoksen virheitä, vaan tehdään niitä lisää, heitetään sekaan kolmesataa entsyymiä ja hormonia, pinta-aloja ja tilavuuksia, joista sitten hyvässä lykyssä yhtä saatetaan jopa kysyä. Vaikka tottapuhuen ideanahan kai olisi se, että se kirja tarvitsisi hankkia vain kerran. Omasta hyllystäni löytyy jo kolme painosta - joista tosin vain kahta on pyrkimisessä käytetty, mutta kuitenkin.

En yhtään tiedä, mitä omasta koesuorituksestani ajattelisin. Helppo koe tarkoittaa pilvilinnan korkuisia pisterajoja, joten en jaksa kauheasti tuulettaa sisäänpääsyn puolesta. En tiedä oikeita vastauksia, enkä edes muista omiani, sillä en ole niitä ihmisiä, jotka kokeen jälkeen päätyisivät keskustelupalstoille vaihtamaan vastauksia keskenään, sillä en tiedä mitään niin kamalaa, kuin heti kokeen jälkeen tajuta tehneensä jossain ison virheen. Tai no, ehkä vielä kamalampaa on herätä siihen ajatukseen yhtäaikaa migreenikohtauksen kanssa - voin ihan kokemuksesta kertoa, että paremmallakin jalalla voisi sängystä sellaisena päivänä nousta.

Joka tapauksessa, koe oli ensinnäkin hyvä koekokemus; onnistuin edellisenä iltana hukkaamaan beetasalpaajani, ja jouduin vähän jännittämään ennen koetta, saanko edes sykettäni rauhoittumaan sen vertaa, että kuulisin sen paukkeen takaa jotain ajatuksen tynkääkin. Edellinen ilta meni hiukan harakoille, aamupalan söin kuvaannollisesti rautakangella vääntäen, kävelin jalat vapisten yliopistolle muiden pyrkijöiden joukkoon ja sitten - rauhotuin. En tiedä miksi, en tiedä miten, mutta rauhotuin joka tapauksessa. Viisitoista minuuttia ennen koetta olin täysin tyyni, ja onnistuin säilyttämään tämän olotilan ihan koko kokeen ajan. Pääsin istumaan ihan reunimmaiseen penkkiin (tätä olin toivonut, sillä edelliset kaksi kertaa olen istunut rivin keskellä, josta on ollut ikävä lähteä vessaan), koe ei ensi silmäilemällä vaikuttanut mahdottomalta ja sain jopa jotain syötyä kokeen aikana. Istuin loppuun asti, ja väitän tehneeni parhaani. Puolikas tehtävä kaikkiaan jäi tekemättä, mutta kuinka paljon tehdyistä meni väärin - vaikea sanoa. Oman tuurini tuntien liian paljon. En oikein jaksa uskoa sisäänpääsyyn - noin helposta kokeesta olisi kai pitänyt pystyä tekemään kaikki tehtävät, kun viime vuosina on voinut helposti parikin jättää vaikka kokonaan tekemättä. Plus sitten ne virheet, joita tuli väistämättä lukuisia. Plus se, että biologian/fysiologian osuudestahan on tunnetusti aika nihkeästi jaettu niitä täysiä pisteitä. Tätä tekstiä aloittaessani olotila oli "70%:n varmuudella en pääse", tämän lopettaessani "85%:n varmuudella en pääse".

No mitä sitten ensi vuonna? Jos nyt mikään muu ei tässä kevään aikana ole valjennut, niin se on, että mitään kakkosvaihtoehtoa ei minulle ilmeisesti ole olemassakaan. Jos ei tänäkään vuonna tärpännyt, niin ensi vuonna yritetään taas. Niin se vain menee. Olen muutaman kerran saanut kuulla kommentteja siitä, kuinka sisukas olen jaksaessani vielä toisen tutkinnon päälle pyrkiä opiskelemaan ihan kokonaan toista alaa, ja olen kovin kiitollinen näistä tällaisista rohkaisevista sanoista. Totuus kuitenkin on, että tunnen itseni lähinnä säälittäväksi luuseriksi, joka kuluttaa yhteiskunnan varoja turhiin taivaanrannan maalailuihinsa, ja jonka pitäisi vähitellen ymmärtää olevansa yksinkertaisesti liian tyhmä lääkäriksi ja keksiä jotain fiksumpaa tekemistä. Asioilla on tietysti monta puolta, mutta oli miten oli, minusta tulee vielä jonain päivänä lääkäri!

änyytee ei vielä vaan..

Hui, huomenna se on!
Nyt sitten elämänkatsomuksesta riippuen pyytäisin nöyrästi jokaista tämän lukenutta joko pitämään peukut pystyssä tai ristimään kätensä.
Alkaen vaikka heti.
Kiitos.

Painajainen ennen joulua.

Tänään oli valmennuskurssin simuloitu valintakoe. Jos jotain nyt toivon, niin sitä, että se vanha "huono kenraali, onnistunut ensi-ilta" -sanonta pitäisi paikkansa. Oli se taas sellaista alisuoriutumista, että oksat pois.

Pakko ensin vähän puolustautua. Nukuin viime yönä to-del-la huonosti. Jouduin koirien lenkkeilyttämisen takia heräämään tavallista aikaisemmin, ja jotenkin kai alitajuisesti stressasin sitä heräämistä, joten heräilin sitten pitkin aamuyötä huolehtimaan, etten nuku pommiin. Jotenkin oli sitten jo koetta aloittaessa kauhean levoton olo. Jouduin ensimmäistä esseetä kirjoittaessa henkisesti takomaan itseäni nyrkillä päähän, että keskittyisin edes vähän. Ensimmäisen tehtävän jälkeen olo vähän helpottui, ja loppuaika menikin sitten kynän sauhutessa, sillä tehtäviä oli niin paljon, että jouduin vetämään aivan täydellä teholla käymättä vessassa ja syömättä juuri lainkaan. Jotain Elovenan juotavaa puuroa olin onneksi varannut mukaan, joten sitä ehti vähän siemailla tehtäviä tehdessä.

Mutta silti. Kuinka paljon voi yhdessä kokeessa tehdä virheitä? Ja miten tästä pettymyksestä päästään nopeasti yli ennen niitä pääsykokeita? Miten estän nyt sen, ettei pääsykokeissa käy samalla tavalla? Olen suoriutunut aikaisemmista harjoituskokeista, pistareista yms. melko loistavasti, ja nyt sitten tipahdin oikein kovaa ja oikein korkealta. Tarkoittaako tämä nyt vain sitä, että en yksinkertaisesti pysty hallitsemaan hermojani edes vähän vakavammissa tilanteissa - harjoituskokeisiin kun olen kuitenkin suhtautunut aika rennolla otteella. En minä tuotakaan juuri luullut jännittäneeni, mutta jotenkin se jännitys siinä kasvoi ajan kanssa, kun ensimmäisen tunnin jälkeen oli tehnyt vasta kolme tehtävää.

Ja niin, ei tämä epäonnistuminen mitään harhaluuloisuutta ole, kokeesta sai kyllä vastauspaperin mukaansa. Epäonnistuminen on siis ihan fakta.

No, täytyy varmaan nyt vain saada joku väkinäinen yliote tähänkin pettymykseen. Enää reilu viikko tehokasta lukuaikaa, jokainen minuutti on enemmän kuin arvokas. Ensi viikolla kaikki pitää tehdä ajallaan, sille kaikelle on todella vain se ohimenevä hetkensä, jonka jälkeen sitä aikaa ei enää ole. Kerrattavaa on vielä paljon, opeteltavaakin - jösses. Pitää käydä tuo tämänpäiväinen koe läpi, tehdä tehtävät vielä uudelleen, yrittää muistella vähän jokaisen tehtävän aiheuttamia tuntemuksia ja miettiä, miksi kävi niin kuin kävi. Kai tästäkin voi jotain vielä oppia.

Mitä ihmettä mä oikein ajattelin? Ja mitä ihmettä mä oikein nyt teen?

Edit: luettuani vastauspaperin toiseen kertaan täytyy tunnustaa, että saatoin ihan vähän liioitella. Kokonaisuus ehkä ei ollut ihan täysin epäonnistunut, mutta laskujen suhteen sitten sitäkin enemmän. Biologian osuus tuntui menneen ainakin näin selailutuntumalta melkein kohtuullisesti, sitä 25 pisteen esseetä lukuun ottamatta. Tämän hetkisen kokemukseni mukaan jätän tuollaisen aineistoesseen pääsykokeissa suosiolla viimeiseksi. Olkoonkin tarjolla yleensä miljoonasataa pistettä, mutta kun kamalalla työllä ja vaivalla saan niistä yleensä vain murto-osan - liekö se sitten sen ajankäytön arvoista?

Mutta hei - ehtisköhän viikossa oppia laskemaan?

Harrastelija.

Juttelin eräänä päivänä lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa kotimatkalla valmennuskurssilta. Ystäväni sattui sitten kysymään jotain pääsykokeisiin liittyvää, ja vastasin, että "yleensä minulla on ollut tapana..". Tämän sanottuani rupesi hieman naurattamaan - minusta on totta tosiaan tullut pääsykokeiden harrastaja. En harrasta neurotieteitä, en juoksemista tai pianonsoittoa - minä harrastan pääsykokeita. Kylläpä tuntuu hyvältä.

Elämä on tällä hetkellä jälleen sarja still-kuvia; yksittäisiä otoksia loputtomasta reippailusta. Reippaasti aamulla ylös, reippaasti vaatteet päälle ja eväät reppuun, reippaasti koirien kanssa aamulenkille ja koirat hoitoon, reippaasti aamupala ennen bussin lähtöä, reippaasti kirjastoon ja reipasta opiskelua aina ruokatuntiin asti. Ruoka syödään reippaasti ja sitten palataan reippaasti kirjaston hiostavaan lukusaliin. Kun aika loppuu, lähdetään reippaasti hakemaan koirat hoidosta, reipas iltalenkki, niin ikään reipas iltapala ja reippaastinopeastiäkkiä nukkumaan, että saisi edes sen seitsemän tuntia unta.

Välillä jaksan, toisinaan en. Välillä tulee niitäkin päiviä, kun kaikki reippailu lähinnä itkettää, ja väsyneen päiväkotiin lähtijän tavoin tekisi mieli jäädä peiton alle loikoilemaan pitkälle päivään, syödä aamupalaa rauhassa ja keskittyä sitten ihan vaan vaikka leikkimään. Mutta ei, nyt ollaan aikuisia. Mies käy ihan oikeissa töissä, koirien on pakko päästä lenkille ihan jokaikinen aamu. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta jäädä loikoilemaan mihinkään, reippaus on kaikkien etu. (Joka toisinaan kyllä kostautuu sillä, että lämmin auringonpaiste kirjaston lukusalissa saa nukahtamaan kämmeneensä nojaavan opiskelijaparan.)

Nomutta, täällä luetaan edelleen. Terveisiä vain anonyymille. Hakupapereita lähetettiin tänä keväänä muuallekin kuin lääkikseen. Mihinkään muualle ei silti haluttaisi, eikä niihin muihin pääsykokeisiin juuri jää aikaa valmistautuakaan, joten mitään varmaa opiskelupaikkaa ei ole ensikään vuodelle.

Valmennuskurssi jaksaa motivoida yhä edelleen. Oma riittämättömyyden tunne iskee silti välillä ja lujaa. Tällä lukemistaustalla luulisi pärjäävän niiden kaikkien kirkasotsaisten ällän ylioppilaidenkin keskellä, mutta ei - jään lähes joka kurssikokeessa/pistarissa auttamattomasti kakkoseksi. Vain kerran olen onnistunut saamaan ihan kaikkein parhaat pisteet. Häviän paremmalleni, myönnän, mutta tuntuu aina niin hel-ve-tin pahalta hävitä yhdellä tai kahdella pisteellä ensimmäistä kertaa hakevalle 19-vuotiaalle, jolla ei vielä syksyllä ollut mitään hajua koko Galenoksen sisällöstä. Mies yrittää lohduttaa sillä, että todennäköisesti opiskelutaustamme ovat hyvin erilaiset - itse kun olen tämänkin kanssa tehnyt kaiken vaikeimman kautta, mutta ei se jaksa lohduttaa. Jos olisin edes kurssini paras, jaksaisin uskoa omaan pääsemiseeni edes hieman, mutta nyt mielialat ja tuntemukset sen suhteen ovat hyvin häilyväisiä. Toisaalta - tuskin mikään saisi niin hyvin tsempattua vielä kerran kertaamaan edellisen tunnin alueen kuin se jatkuva pelko siitä parilla pisteellä häviämisestä seuraavan tunnin pistareissa.

Noh, Galenos on huomenna luettu jälleen n:nnen kerran läpi. Sitten vielä kerran. Pakollisten tehtävien listakaan ei ole vielä tyhjä, joten reippaat viimeiset viikot ovat edessä. Pahoitteluni siis jo etukäteen, kun tämä todennäköisesti jäänee viimeiseksi postaukseksi ennen pääsykokeita.

Ai niin. Ei se viime kevään pääsykoe niihin lämpölaskuihin pompannut. Taisivat olla ainoat tehtävät koko kokeessa, josta olin saanut täydet pisteet (lukuun ottamatta sitä yhtä, jota en edes tehnyt). Vika olikin jossain ihan muualla, heikkouksia on nyt kovasti yritetty analysoida, niitä on tunnistettu ja kohtuullisen hyvällä menestyksellä osattu korjatakin muun muassa valmennuskurssin harjoituskokeissa harjoittelemalla. Vielä on silti pohdittavaa pääsykokeisiin liittyvän fyysisen väsymyksen kompensoimisessa; miten pysyä skarppina ja täydessä terässä koko viisi tuntia, miten saada käsi pysymään kramppaamatta ja ajatus kirkkaana? Viisi tuntia on lyhyt aika tavallisena päivänä, mutta pääsykokeissa se on nälkävuoden mittainen, routaa rouskuva vaellus erämaassa. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Kaikki huonot päiväni.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä synkemmäksi käyvät mielialani. Viime keväänä oli toisin; opiskelu tuntui nousujohteiselta onnistumisten sarjalta (tuntui - vaan ei ollut) ja pääsykoepäivän lähestyminen luonnolliselta päätöspisteeltä koko kevään uurastamiselle. Tänä keväänä pääsykoepäivä tuntuu lähinnä edessä häämöttävältä vasaralta, jonka tarkoituksena on jälleen kerran lyödä kovaa ja syvälle. Ai kuvittelit jotain osaavasi? Tyhmä tyttö, kompastuu joka kerta samoihin esteisiin!

Olen kauheasti yrittänyt analysoida viimevuotista pääsykoe-epäonnistumistani. Miksi en pärjännyt, vaikka teoriassa minulla olisi pitänyt olla kaikki mahdollisuudet onnistua? Miksi kaikki muut ympäriltäni onnistuivat, mutta juuri minä en? Myönnän - puhtaasti huonoa tuuria minulla kävi niiden lämpölaskujen kanssa. Melkein ainut alue, jota ei juuri käsitellä lukiofysiikassa, ja josta on vaikea löytää harjoitustehtäviä. Olin tehnyt kai yhden harjoitustehtävän/kaava, mikä ei todellakaan riittänyt siihen, että olisin onnistunut sisäistämään edes yksiköitä, saati sitten kaavojen sisältöä. Aika minun tuuriani, että pääsykokeen teemaksi sattuu sitten saunominen.

Mutta ei se koe pelkästään niihin lämpölaskuihin pompannut. Luulen. En siis ole edelleenkään kyennyt hankkimaan koepaperiani, koska pelkästään viimevuotisten pk-tehtävien tekeminen valmennuskurssilla tuntuu siltä kuin vanhoja rupia kynsittäisiin irti suolaisilla sormilla. Suolaisilla siksi, että tuntuisi vielä vähän pahemmalta kuin jonkun vanhan kuivuneen ruven irtirepäisy.

Minulla on enää ainoastaan joitakin hataria muistikuvia pääsykoetilanteesta. En siis pysty kovin tarkasti analysoimaan heikkoja hetkiäni. Luulen kuitenkin, että siinä vaiheessa kun törmäsin koepaperissa niihin lämpölaskuihin, luovutin. Vähän niin kuin ensimmäisessä inssiajossani, jossa onnistuin heti toisessa risteyksessä hurauttamaan stop-merkin ohi. Tiesin, että peli oli menetetty. Ja niinhän se olikin. Kuten pääsykokeissakin. Luulisin, että pääsykokeissa on varaa jättää tekemättä maksimissaan yksi tai kaksi laskua niiden pienten pakollisten puutteiden lisäksi, mutta koska jokaisessa kokeessa on aina niitä karsivia übertehtäviä fysiikasta tai kemiasta, pitää ainakin minun näillä taidoillani jättää se pelivara näiden tehtävien kohdalle. Niin sanotuissa perustehtävissä epäonnistuminen tarkoittaa sitten välitöntä epäonnistumista pääsykokeissa. Niiden perus- ja übertehtävien välinen raja on vähän niin kuin se stop-merkki; tämän ohi jos ajat, reputat. No minä ajoin ja reputin.

Minulla siis a) kävi huono tuuri lämpölaskujen kanssa, b) en odotetusti osannut tehdä yhtä tai kahta vähän vaikeampaa kemian/fysiikan tehtävää. Mutta mitä muuta? Yhden helpon kemian tehtävän muistan tehneeni hyvin yksioikoisesti väärin. Tehtävä oli ennen niitä lämpölaskuja, tai ainakin kronologisesti siinä vaiheessa, kun luulin vielä mahdollisesti onnistuvani. Sen mahdollisen onnistumisen huumassani tein tehtävän mahdollisimman nopeasti luullen tehneeni sen oikein. Heti kotimatkalla tajusin kuitenkin tehneeni sen väärin. En vain koetilanteessa kyennyt tarkastelemaan tehtävää ulkopuolelta niin analyyttisesti, että olisin tajunnut sen keilapallon kokoisen loogisen aukon, joka vastauksessani oli. Tämä on yksi suurimpia ongelmiani. Pelkään koetilanteissa niin paljon sitä tyhjän paperin syndroomaa, että keksiessäni minkä tahansa vastausmahdollisuuden, joka sillä hetkellä vaikuttaa mielestäni edes jollain tavalla loogiselta, en yksinkertaisesti kykene vastaamaan mitään muuta, enkä toisaalta enää lähitulevaisuudessa pysty arvioimaan tätä niin sanottua logiikkaa, johon olen vastaukseni perustanut. Minulla saattaa noin puoli tuntia koepaperin palauttamisen jälkeen päässäni kaikua jokin lause pääsykoekirjasta, joka käytännössä kertoisi oikean vastauksen, mutta tehtävää tehdessäni kuulen vain oman vajaamielisen kannustukseni sieltä taustalta; näinhän tämä menee, kyllä minä osaan. Vaikken näköjään osaakaan. Ongelmana on siis myös c) se, etten pääse käsiksi säilömuistini sisältöön jännityksen takia.

No niin. Liian pitkän analyysin perusteella väittäisin, että ongelmani on (pää)osittain psyykkinen. Eikä tähän tunnu auttavan diapamit tai beetasalpaajat sen kummemmin. Kykenen koetilanteessa rentoutumaan näennäisesti; en hikoile, tärise, vilkuile levottomasti, heiluttele jalkoni, mene paniikkiin tai koe muitakaan oppikirjaoireita, mutta kaikki se jännitys tuntuu asettuvan kilveksi työmuistin ja säilömuistin välille. Jos ensimmäinen tehtävä on helppo, kivi vierähtää hetkeksi pois oviaukolta, saan itseluottamusta ja varmuutta. Jos taas tehtävässä on pienikin kohta, joka saa minut edes sadasosasekunniksi epäilemään omaa osaamistani, kivi asettuu työmuistin oviaukon eteen kuin muurattuna, enkä kykene saamaan mitään tarkastusmateriaalia työmuististani. Sitten joudun tekemään tehtävän muutaman hataran työmuistissa lojuvan assosiaation varassa. Ja todennäköisesti väärin.

Tuntuu paskalta! Tietääkö kukaan ketään hyvää opintopsykologia/-terapeuttia/henkisiin ominaisuuksiin keskittynyttä personal traineria?

Yksi askel eteenpäin ja kolmetoista taakse.

Ei ole kauheasti huvittanut kirjoittaa viime aikoina, kun ei ole ollut mitään positiivista kerrottavaa.

Silloin, kun edistyminen on huimaa ja itsetunto pilvenpiirtäjien ylätasolla, on helppo tulla tänne leuhkimaan ja ihailemaan itseään. Silloin taas, kun edistyminen tapahtuu käänteiseen suuntaan, eli on kyse enemmänkin taantumisesta, tekee mieli vajota maan alle, ja katuu syvästi, että on tullut koskaan ääneen puhuneeksi omista unelmistaan. Ihailen aina sellaisia ihmisiä, jotka vain päättävät jotain ja ovat sitten hiljaa niin kauan, että saavuttavat tavoitteensa. Itse olen aina suunnitelmistani niin innoissani, että lörpöttelen niistä jotakuinkin samaa tahtia kuin ne omaan mieleeni juolahtavat.

No, tällä opintohistorialla on kyllä jo pakkokin vähän puhua suunnitelmistaan. Ihmiset kun saattavat joidenkin yliopistovuosien jälkeen jo alkaa kyselemään valmistumisesta ja työelämään siirtymisaikomuksista. Minä se vaan kieltäydyn töistä ja "opiskelen" vuosi toisensa perään.

Viime vuonna oli helppoa, kun yhtä hyvä tai hiukan parempi puoliskoni huolehti käytännöstä arjen pyörityksestä, ja itse keskityin kuluttamaan kirjaston tuoleja. Tein aamulenkin tai iltalenkin silloin tällöin (ehkä vähän useammin, mutta nykyiseen verrattuna todella silloin tällöin), sain eväät usein valmiina käteen ojennettuna ja ruokailukin oli kätevästi järjestetty yliopistolla. Tällä hetkellä parempi puoliskoni huolehtii perheensä elatuksesta ja tästä typerästä asuinpaikasta johtuen työpäivät työmatkoineen venyvät niin pitkiksi, että joudun väistämättä itse pätkimään päiviäni koirien etua ajatellen. Opiskeluun käytettävä aika jää sitten väkisinkin vähän vajaaksi viimevuotiseen verrattuna, eikä yhtään tunnu siltä, että ei se mitään. Tarvitsisin vieläkin sen kolmetoista tuntia päivässä, että kokisin pysyväni terässä. Nyt tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä tarpeeksi - ei lukea, ei laskea, ei oppia. Iltaisin on kaikenmaailman valmennuskursseja ja töitä sitten häiriköimässä. Vaikka todellisuudessahan valmennuskurssi on tämän vuoden mahdollinen pelastusrengas, joten ei siitä sen enempää negatiivista.

No niin. Valivali. Todellisuudessa tässä pitäisi olla (ja toki olenkin!) kiitollinen siitä, että puoliso kykenee hoitamaan perheen elatuksen niin hyvin, että saan edes sen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä keskittyä vain opiskelemaan. Harvalla on tilaisuutta edes siihen, kun töissä pitää käydä joka päivä. Näillä siis mennään, ja toivotaan, että se riittää. Pelottaa vain, että ei riitä.

Koejännitystä.

Vuodenvaihteen juhlahumujen (joulu, uusivuosi, häät) jälkeen olen vihdoin viime viikon aikana päässyt vähitellen palautumaan arkeen ja arkiseen aherrukseen. Galenoksen ensiluku on saanut tulta alleen ja lähestyy jo kovaa vauhtia loppuaan. Valmennuskurssi pistää tahkoamaan tehtävien parissa ihan kiitettävästi ja vähän ylimääräistäkin ehtii aina joskus laskemaan.

Viime viikolla oli vk:n ensimmäinen harjoituskoe. Minullahan on yleensä ollut paha tapa skipata kaikki tällaiset harjoituskokeet, koska en ole ajatellut kestäväni sitä iskua itsetunnolle, jonka saan, kun en ole muka ehtinyt valmistautua tarpeeksi, enkä sitten kokeessa osaakaan. Toinen paha tapa on ollut lukea edelliset päivät yötä päivää niihin pieniin harjoituskokeisiin, "osata" (=muistaa) kokeissa täydellisesti ja luulla sitten osaavansa asiat ihan oikeasti. Muutaman kuukauden päästä samaa koepaperia katsoessa on saattanut lyödä ihan tyhjää.

Tällä kertaa päätin, että a) satavarmasti raahaudun sinne kokeeseen vaikka neljänkymmenen asteen kuumeessa, jalka poikki tai pää kainalossa ja b) en erityisemmin yritä valmistautua kokeeseen. Olen koko kurssin ajan tehnyt kaikki läksytehtävät tunnollisesti, ja ainakin kuvitellut myös ymmärtäväni asiat, joita läksytehtävät ovat käsitelleet, joten kertaus olisi ollut, ei nyt turhaa, mutta mahdollisesti vähän valheellisia tuloksia antavaa, jos nyt sitten olisinkin jonkin kaavan osannut ihan vain kuvamuistista sitä oikeasti ymmärtämättä. Saman viikon raskas rahatyöputki ehkäisikin ihan tehokkaasti kertaamista, joten päädyin kokeeseen aika kylmiltäni.

Koe ei ollut vaikea, päinvastoin. Tehtäviä oli yhteensä kymmenen, helppoja peruslaskuja kaikki. Eivät edes lukiotehtävien vaikeimmasta päästä. Eiväthän nuo tuollaiset harjoituskokeet oikeasti koskaa tarjoakaan paljon muuta kuin koekokemusta, mikä onkin ehkä lopulta se niiden olennaisin funktiokin. Ainakin omalta osaltani. Ja tästä ehkä löytyykin osaltaan syy siihen, miksi en vielä opiskele lääkiksessä.

Nopean analyysin perusteella ehdoton heikkouteni on epäonnistuminen koetilanteissa. Omaan kyllä monia hyviä ominaisuuksia koetta ajatellen, esimerkiksi tehokkaan lukunopeuden, kirjoitusnopeuden ja luonnostaan pienen ja selkeän käsialan (tästäkin todella on hyötyä), mutta psyykkinen onnistuminen onkin vähän heikommalla tolalla. En suoranaisesti tunnusta jännittäväni kokeissa, mutta jonkinlainen hermostumisen aste ilmeisesti kuitenkin ajaa tekemään ihan naurettavia virheitä. Tuntuu vähän siltä, että pelkäisin niin paljon jonkinlaista black outia, että kun vain saan jonkin, minkä tahansa idean, teen tehtävän sen varassa mahdollisimman nopeasti loppuun asti, sen sijaan että idean saatuani pysähtyisisin edes hetkeksi tarkastelemaan sitä. Pelkään ihan älyttömästi sitä, että jos yritän syventyä johonkin ratkaisumalliin, löydän sieltä niin monta virheen mahdollisuutta, että lopulta kyse onkin pelkästä uhkapelistä; siitä, arvaanko esimerkiksi kahdesta vaihtoehdosta sen oikean. Minulta siis puuttuu sellainen varmuus, että voisin sanoa esimerkiksi jonkin fysiikan tehtävän kohdalla, että "satavarmasti tämän kiertosuunta on vastapäivään, etumerkki siis miinus". Tällaisesta epävarmuuden aiheuttamasta hosumisesta sitten johtuu, että tajuan jonkin itsestään selvän huomioon otettavan seikan vasta kokeen palautettuani. Siihen asti silmäni ovat ikään kuin sokaistuneet kaikelle muulle paitsi sille hädissäni keksimälleni ensimmäiselle ratkaisumahdollisuudelle.

Ainoat ratkaisut löytämääni ongelmaan taitavat olla a) koetilanteiden harjoitteleminen, b) laskujen laskeminen paremman laskuvarmuuden saavuttamiseksi. Laskujen kanssa luonnollisesti puurran jatkuvasti, mutta ehkä tietyntyyppisiä perustehtäviä olisi vielä syytä tehdä jonkin verran. Olenkin nyt aloittanut kirjoittamaan pientä listaa ehdottomasti kerrattavista aihealueista. Ei niitä onneksi kovin montaa ole. Koetilanteiden harjoitusta saa onneksi valmennuskurssilta vielä pari kertaa, kahden harjoituskokeen ja yhden simuloidun valintakokeen muodossa. Pitäisi kai lisäksi kaivaa se kirjahyllyssä pölyttyvä, vuosia vanha Epionen "kokeet kotona" -opus ja tehtailla niitä ajastimen kanssa. Mistähän muualta löytäisin hyviä koeharjoitusmahdollisuuksia?

Langan päästä.

Muistan Galenoksesta muutamaankin kertaan lukeneeni, kuinka oppiminen on helpompaa ja oppimistulokset ovat parempia, kun opittavat asiat saa yhdistettyä aiemmin opittuun. Pienistä puroista suuri joki ja niin edelleen. Galenoksen mukaan tällainen myös helpottaa opittujen asioiden mieleen palauttamista.

Omien viimeaikaisten kokemusteni mukaan vielä tehokkaampaa on elää todeksi sitä, mitä opiskelee. Siis jollain kummallisella tavalla empiirisesti elää sitä teoriaa ja vielä ymmärtää tekevänsä niin. Jos tällaiseen pystyy, usko teorian luotettavuuteen ainakin kasvaa. Tämä on todistettu.

Kuten täällä on tullut moneen kertaan mainittua (muttakunolenniinkovinylpeäitsestäni), viime vuonna opiskelin kuin pieni eläin. Luin, laskin ja opin. Epäonnistuin pääsykokeissa, mutta siitä huolimatta. Sitten tuli kesä, ja aloitin kesätyöt. Huonokuntoiselle kirjastoperunalle äärimmäisen rankkaa fyysistä työtä, vapaa-aika lähinnä nukkumista ja kipeitä lihaksia. En kyennyt ajattelemaan juuri mitään, en olohuoneen verhojen väriä, en osoitteenmuutoksia, enkä varsinkaan yhtään kemian tai fysiikan tehtävää.

Syksyn aluksi yritin palata opiskelujen pariin. Kannoin kemian tai fysiikan kirjat vuorotellen eteeni pöydälle, avasin ne ja yritin aloittaa. Jokaisen lauseen ymmärtäminen, jokaisen kaavan tai yksikön muistaminen, joka ikinen lasku tuotti suunnatonta fyysistä pahoinvointia. Ehdin jo hätääntyä, ja säikähtää, että koko viime vuoden työ olikin ollut taas pelkkää ulkoaopettelua; vahingossa tehtyä, mutta turhaa yhtä kaikki. Selkäpiitä karmi pelkkä ajatuskin siitä, että olisin käyttänyt keskimäärin kymmenen tuntia vuorokaudessa lähes koko viime vuoden ajan pelkkään ulkoaopetteluun, jonka lopputuloksena minulla ei olisi mitään muuta kuin epäonnistuminen pääsykokeissa ja sama tehtävä uudelleen edessä.

Onneksi mieli on kuitenkin suhteellisen armollinen eikä hyväksy edes käsittelyynsä ajatuksia, jotka ovat liian vaikeita tai vastenmielisiä. Tehokkaat defenssit ovat pelastaneet minut monta kertaa ennenkin, niin nytkin. Yksinkertaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että kova työni olisi ollut turhaa tai huonosti tehtyä, ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lasku kerrallaan. Vaikka vastauksista kopioiden, mutta lasku kerrallaan eteenpäin joka tapauksessa.

Sinnikkyys oli kuin pahoinvointilääkettä psyykelle; vähitellen pahoinvointi nimittäin lieventyi yksittäisten mutta yhä useammin toistuvien onnistumisten myötä. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin pitkän ja raskaan haparoinnin jälkeen löytänyt mudan seasta langan pään. Sitä pitkin vetämällä niitä opittuja asioita alkoi palautua mieleen yhä kiihtyvällä tahdilla. Valmennuskurssin läksytehtävät ovat kerta kerralta tuntuneet kevyemmiltä (on siellä sentään jotain haastavaakin aina joukossa) ja Galenosta tavatessa onkin onnistunut löytämään sieltä läpikotaisin tuttujen rivien välistä vielä jotain uuttakin - jotain sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin en kokonaisuuksien kustannuksella ole aikaisemmin pystynyt tarttumaan. Uusien opittavien asioiden tuntuu jollain perverssillä tavalla motivoivammalta kuin samojen tuttujen lauseiden tankkaaminen. Vielä motivoivampaa on kuitenkin ollut huomata, että oikeasti kaikki se vuosien aikana kasattu tieto on tuolla jossain! Pitää vain sinnikkäästi jatkaa sitä haparointia, jos sormien väliin päätyisi vaikka lisääkin langan päitä.