Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä synkemmäksi käyvät mielialani. Viime keväänä oli toisin; opiskelu tuntui nousujohteiselta onnistumisten sarjalta (tuntui - vaan ei ollut) ja pääsykoepäivän lähestyminen luonnolliselta päätöspisteeltä koko kevään uurastamiselle. Tänä keväänä pääsykoepäivä tuntuu lähinnä edessä häämöttävältä vasaralta, jonka tarkoituksena on jälleen kerran lyödä kovaa ja syvälle. Ai kuvittelit jotain osaavasi? Tyhmä tyttö, kompastuu joka kerta samoihin esteisiin!
Olen kauheasti yrittänyt analysoida viimevuotista pääsykoe-epäonnistumistani. Miksi en pärjännyt, vaikka teoriassa minulla olisi pitänyt olla kaikki mahdollisuudet onnistua? Miksi kaikki muut ympäriltäni onnistuivat, mutta juuri minä en? Myönnän - puhtaasti huonoa tuuria minulla kävi niiden lämpölaskujen kanssa. Melkein ainut alue, jota ei juuri käsitellä lukiofysiikassa, ja josta on vaikea löytää harjoitustehtäviä. Olin tehnyt kai yhden harjoitustehtävän/kaava, mikä ei todellakaan riittänyt siihen, että olisin onnistunut sisäistämään edes yksiköitä, saati sitten kaavojen sisältöä. Aika minun tuuriani, että pääsykokeen teemaksi sattuu sitten saunominen.
Mutta ei se koe pelkästään niihin lämpölaskuihin pompannut. Luulen. En siis ole edelleenkään kyennyt hankkimaan koepaperiani, koska pelkästään viimevuotisten pk-tehtävien tekeminen valmennuskurssilla tuntuu siltä kuin vanhoja rupia kynsittäisiin irti suolaisilla sormilla. Suolaisilla siksi, että tuntuisi vielä vähän pahemmalta kuin jonkun vanhan kuivuneen ruven irtirepäisy.
Minulla on enää ainoastaan joitakin hataria muistikuvia pääsykoetilanteesta. En siis pysty kovin tarkasti analysoimaan heikkoja hetkiäni. Luulen kuitenkin, että siinä vaiheessa kun törmäsin koepaperissa niihin lämpölaskuihin, luovutin. Vähän niin kuin ensimmäisessä inssiajossani, jossa onnistuin heti toisessa risteyksessä hurauttamaan stop-merkin ohi. Tiesin, että peli oli menetetty. Ja niinhän se olikin. Kuten pääsykokeissakin. Luulisin, että pääsykokeissa on varaa jättää tekemättä maksimissaan yksi tai kaksi laskua niiden pienten pakollisten puutteiden lisäksi, mutta koska jokaisessa kokeessa on aina niitä karsivia übertehtäviä fysiikasta tai kemiasta, pitää ainakin minun näillä taidoillani jättää se pelivara näiden tehtävien kohdalle. Niin sanotuissa perustehtävissä epäonnistuminen tarkoittaa sitten välitöntä epäonnistumista pääsykokeissa. Niiden perus- ja übertehtävien välinen raja on vähän niin kuin se stop-merkki; tämän ohi jos ajat, reputat. No minä ajoin ja reputin.
Minulla siis a) kävi huono tuuri lämpölaskujen kanssa, b) en odotetusti osannut tehdä yhtä tai kahta vähän vaikeampaa kemian/fysiikan tehtävää. Mutta mitä muuta? Yhden helpon kemian tehtävän muistan tehneeni hyvin yksioikoisesti väärin. Tehtävä oli ennen niitä lämpölaskuja, tai ainakin kronologisesti siinä vaiheessa, kun luulin vielä mahdollisesti onnistuvani. Sen mahdollisen onnistumisen huumassani tein tehtävän mahdollisimman nopeasti luullen tehneeni sen oikein. Heti kotimatkalla tajusin kuitenkin tehneeni sen väärin. En vain koetilanteessa kyennyt tarkastelemaan tehtävää ulkopuolelta niin analyyttisesti, että olisin tajunnut sen keilapallon kokoisen loogisen aukon, joka vastauksessani oli. Tämä on yksi suurimpia ongelmiani. Pelkään koetilanteissa niin paljon sitä tyhjän paperin syndroomaa, että keksiessäni minkä tahansa vastausmahdollisuuden, joka sillä hetkellä vaikuttaa mielestäni edes jollain tavalla loogiselta, en yksinkertaisesti kykene vastaamaan mitään muuta, enkä toisaalta enää lähitulevaisuudessa pysty arvioimaan tätä niin sanottua logiikkaa, johon olen vastaukseni perustanut. Minulla saattaa noin puoli tuntia koepaperin palauttamisen jälkeen päässäni kaikua jokin lause pääsykoekirjasta, joka käytännössä kertoisi oikean vastauksen, mutta tehtävää tehdessäni kuulen vain oman vajaamielisen kannustukseni sieltä taustalta; näinhän tämä menee, kyllä minä osaan. Vaikken näköjään osaakaan. Ongelmana on siis myös c) se, etten pääse käsiksi säilömuistini sisältöön jännityksen takia.
No niin. Liian pitkän analyysin perusteella väittäisin, että ongelmani on (pää)osittain psyykkinen. Eikä tähän tunnu auttavan diapamit tai beetasalpaajat sen kummemmin. Kykenen koetilanteessa rentoutumaan näennäisesti; en hikoile, tärise, vilkuile levottomasti, heiluttele jalkoni, mene paniikkiin tai koe muitakaan oppikirjaoireita, mutta kaikki se jännitys tuntuu asettuvan kilveksi työmuistin ja säilömuistin välille. Jos ensimmäinen tehtävä on helppo, kivi vierähtää hetkeksi pois oviaukolta, saan itseluottamusta ja varmuutta. Jos taas tehtävässä on pienikin kohta, joka saa minut edes sadasosasekunniksi epäilemään omaa osaamistani, kivi asettuu työmuistin oviaukon eteen kuin muurattuna, enkä kykene saamaan mitään tarkastusmateriaalia työmuististani. Sitten joudun tekemään tehtävän muutaman hataran työmuistissa lojuvan assosiaation varassa. Ja todennäköisesti väärin.
Tuntuu paskalta! Tietääkö kukaan ketään hyvää opintopsykologia/-terapeuttia/henkisiin ominaisuuksiin keskittynyttä personal traineria?
Heippa. Mä mokasin kans viime pääsykokeet ja samaistuin moniin mainitsemiisi juttuihin, joten et ole yksin:)
ReplyDeleteMä en tunne ketään opitopsykologia, mutta voisin kertoo sulle miten itse yritän suhtautua kaikkeen tähän mitä pääsykoelukemisprosessiin liittyy jos siitä olisi jotain (ensi)apua:
Mitä opin viime pääsykokeista... no ainakin sen, että mistään ei voi oppia niin hyvin kuin omista virheistään. Ne lämpöopin laskut oli pitkälti kaavaan sijoittamisia, joten pisteitä olisi tullut jos vaan olisi osannut valita oikean kaavan, eli kaavakokoelma on hyvä osata niin että niitä kaavoja osaa käyttää. Mulla on kans ongelmana se, että sit kun osaa jonkun alueen hyvin niin pää leijailee pilvissä ja nöyryys unohtuu, joten yritän pitää jalat maassa, olla tietenkin iloinen oppimistani asioista mutta muistaa olla nöyrä sanan positiivisessa merkityksessä. Ja täytyy vielä sanoa, että olen kans kova analysoimaan itseäni, mutta päätin tänä vuonna olla tekemättä niin. Yritän nauttia tästä ajasta ja kääntää negatiiviset asiat positiivisiksi, tehdä parhaani ja toivoa että se riittää. Lupasin myös itselleni olla miettimättä muita ja keskittyä vaan omaan puurtamiseen. Näillä siis mennään tänä vuonna.
Ei se elämä lopu yksiin pääsykokeisiin. Ennemmin tai myöhemmin sinne lääkikseen pääsee, ihan varmasti. Tästä yksi esimerkki: Ruotsissa oli jaettu "sitkeysmitalleja" ja yksi mitallin saajista oli neljän lapsen yksinhuoltaja äiti joka oli päässyt lääkikseen kahdeksannella kerralla ja valmistui lääkäriksi vuonna 2000. Ja hakihan Mikko Kivinenkin teatterikorkeeseen 11 kertaa:)
Toivottavasti tämä kirjoitus ei vaan ärsyttänyt, vaan tarkoituksena oli tsempata sua eteenpäin. Toivottavasti löydät uudelleen sen innostuksen ja motivaation, ei tätä muuten jaksa.
Lizzu
Lizzu hei, oon tainnutkin vierailla sun blogissa(?) tässä syksyn/kevään aikana tsemppiä hakemassa. Muiden puurtaminen kun hienosti muistuttaa, että voisi itsekin kaivaa välillä kirjat pölyttymästä..:)
ReplyDeleteJostain syystä ei kyllä kauheasti motivoi tuollaiset "se ja sekin haki niin ja niin monta kertaa" -tarinat. Lähinnä tulee surulliseksi sekä itsensä että niiden asianosaisten puolesta. Kyllä niistä silti jotain orastavaa lohtua saa - että ehkä minäkin vielä joskus! Minä kun en vaan itse jaksaisi enää elää sitä "sitten kun" -elämää, ja silti se on ainoa vaihtoehto niin kauan kunnes pääsen sinne lääkikseen.
Motivaatio itsessään ei kuitenkaan ole hukassa. Puhdas paniikki sen sijaan on ottamassa valtaa sellaiselta rennolta puurtamiselta, johon olen tottunut. Nyt tuntuu, että olen kotona kemian kertaustehtävien kanssakin kireänä kuin viulunkieli laskemassa kaiken onnellisesti väärin, kun en peloiltani pysty keskittymään. Ehkä siis vähän sellaista työn hallinnan puutetta ilmassa..
Mutta joo - oot kyllä oikeassa, ettei liikaa pitäisi analysoida itseään, ja että toisaalta pitää keskittyä vain itseensä eikä muihin hakijoihin. Yritän kuitenkin analysoida oppiakseni jotain itsestäni, siitä en edes yritä päästä.
Noh, näillä jatketaan. Lukuiloa sinne päähän!
Miten opiskelu etenee? Vieläkö lääkis on kiikarissa? Jos on, niin tsemppiä!
ReplyDelete