Yksi askel eteenpäin ja kolmetoista taakse.

Ei ole kauheasti huvittanut kirjoittaa viime aikoina, kun ei ole ollut mitään positiivista kerrottavaa.

Silloin, kun edistyminen on huimaa ja itsetunto pilvenpiirtäjien ylätasolla, on helppo tulla tänne leuhkimaan ja ihailemaan itseään. Silloin taas, kun edistyminen tapahtuu käänteiseen suuntaan, eli on kyse enemmänkin taantumisesta, tekee mieli vajota maan alle, ja katuu syvästi, että on tullut koskaan ääneen puhuneeksi omista unelmistaan. Ihailen aina sellaisia ihmisiä, jotka vain päättävät jotain ja ovat sitten hiljaa niin kauan, että saavuttavat tavoitteensa. Itse olen aina suunnitelmistani niin innoissani, että lörpöttelen niistä jotakuinkin samaa tahtia kuin ne omaan mieleeni juolahtavat.

No, tällä opintohistorialla on kyllä jo pakkokin vähän puhua suunnitelmistaan. Ihmiset kun saattavat joidenkin yliopistovuosien jälkeen jo alkaa kyselemään valmistumisesta ja työelämään siirtymisaikomuksista. Minä se vaan kieltäydyn töistä ja "opiskelen" vuosi toisensa perään.

Viime vuonna oli helppoa, kun yhtä hyvä tai hiukan parempi puoliskoni huolehti käytännöstä arjen pyörityksestä, ja itse keskityin kuluttamaan kirjaston tuoleja. Tein aamulenkin tai iltalenkin silloin tällöin (ehkä vähän useammin, mutta nykyiseen verrattuna todella silloin tällöin), sain eväät usein valmiina käteen ojennettuna ja ruokailukin oli kätevästi järjestetty yliopistolla. Tällä hetkellä parempi puoliskoni huolehtii perheensä elatuksesta ja tästä typerästä asuinpaikasta johtuen työpäivät työmatkoineen venyvät niin pitkiksi, että joudun väistämättä itse pätkimään päiviäni koirien etua ajatellen. Opiskeluun käytettävä aika jää sitten väkisinkin vähän vajaaksi viimevuotiseen verrattuna, eikä yhtään tunnu siltä, että ei se mitään. Tarvitsisin vieläkin sen kolmetoista tuntia päivässä, että kokisin pysyväni terässä. Nyt tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä tarpeeksi - ei lukea, ei laskea, ei oppia. Iltaisin on kaikenmaailman valmennuskursseja ja töitä sitten häiriköimässä. Vaikka todellisuudessahan valmennuskurssi on tämän vuoden mahdollinen pelastusrengas, joten ei siitä sen enempää negatiivista.

No niin. Valivali. Todellisuudessa tässä pitäisi olla (ja toki olenkin!) kiitollinen siitä, että puoliso kykenee hoitamaan perheen elatuksen niin hyvin, että saan edes sen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä keskittyä vain opiskelemaan. Harvalla on tilaisuutta edes siihen, kun töissä pitää käydä joka päivä. Näillä siis mennään, ja toivotaan, että se riittää. Pelottaa vain, että ei riitä.