Hullun laulu

Heleijaa, viimeinen suomen kielen kurssi on puoliksi tehty.

Yläasteikäinen minäni nauraisi hyvin räkäisesti, jos tietäisi, mitä olen viime yönä ja tänään kokeisiin valmistautuessani miettinyt. Itse asiassa vielä parin vuoden takainen minäni olisi käyttäytynyt aivan samalla tavoin. Toivoin nimittäin, että olisin aloittanut lukemisen jo hieman aikaisemmin. Sehän nyt on rakenteeltaan hyvinkin tyypillinen toive, joka on käväissyt mielessäni jotakuinkin jokaikisen tentin kohdalla, mutta luonteeltaan toive oli tällä kertaa hieman erilainen, sillä toivoin, että olisin aloittanut valmistautumisen aikaisemmin sen takia, että oppiminen olikin yllättävän positiivinen kokemus ja suorastaan nautin harjoittelemisesta. Nyt valmistauduin parhaani mukaan (ja nautin siitä), mutta aika ei silti riittänyt kaiken omaksumiseen ja niitä omaksuttuja asioitakin olisin mielelläni harjoitellut lisää ihan huvin vuoksi. Voisin toki jatkaa lukemista vielä tentin jälkeenkin, mutta niin hullu en sentään ole. On tässä muutakin kiinnostavaa tekemistä.

Loppuvuoden opintosuunnitelmat kaipaavat vielä vähän päivittämistä, mutta motivaatio on kova ja lippu korkealla. Kiitos kofeiinitableteille.

Liian kypsä tälle kurssille?

Biologian välikoe ei mennyt aivan putkeen. Luojan kiitos, kyse ei ollut kuitenkaan siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt lukemaani ja oppinut niitä asioita - esittämisessä vain oli vähän parantamisen varaa, samoin ajankäytössä. Taidan olla vähän liian kirjallisuuden opiskelija selvitäkseni näistä esseetenteistä, kun vastaukset ovat aina ylimitoitettuja romaaneja ja ajan puutteen lisäksi kärsin kerta kerralta yhä enemmän jaksamisen puutteesta useamman kuin yhden esseen kohdalla. Yhden vielä jaksan kirjoittaa, mutta yleensä vuodatan siihen kaikki niin täydellisesti, etten enää yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa pätevää vastausta muihin kysymyksiin. Hienoinen rajaaminen ja osaamisen tasapainoisempi jakaminen kysymysten kesken olisivat paikallaan.

Noh, ylihuomenna uusi välikoe. Olen lukenut vasta puolet alueesta, jäljellä on vielä viitisenkymmentä sivua. Mielessä on käynyt jo monta "olisi pitänyt"-toteamusta, joista tärkeimpinä ehkä "olisi pitänyt istua sinnikkäämmin siellä luennoilla" ja "olisi pitänyt lukea näitä kappaleita tasaisemmin jakson aikana". On minulla kyllä pätevä tekosyy molempiin vastaukseksi. En yksinkertaisesti jaksa luentoja, joilla luennoitsija tuntuu opettelevan luennoimaansa asiaa yhdessä opetusryhmän kanssa ("mmm...mmm..emmä nyt oikein tiedä tarkkaan, miten tää menee") ja opetusryhmä koostuu pääasiassa lievästi epäkypsästä ADHD-fuksiporukasta, joiden käsitys luennoista tuntuu olevan kaikkea muuta kuin luennon kuunteleminen (en minä halua tietää, mitä te teette kaikella vapaa-ajallanne - saati sitten halua kuunnella, minkälaista musiikkia te olette tänään ladanneet upouuteen mp3-soittimeenne).Yleensä istun hampaita kiristellen puoli tuntia, jonka jälkeen päätän lähteä kotiin "opiskelemaan rauhassa" eli tekemään kaikkea muuta.

Pärjään silti.

(apua)

Tyhmällä on itsetunto aika herkkänä. Jokainen kolaus, pienenpienikin väärällä äänensävyllä sanottu lause saattaa saada pois tolaltaan pitkäksi aikaa. Mitäpä sitten aiheuttaakaan totaalinen epäonnistuminen jossain tärkeässä?

Tarvitsisin jonkinlaisen nyrkkeilysäkin tällaisia tilanteita varten. Nyt tuntuu siltä, että raivo ja pettymys paisuvat sisällä niin suureksi, että tukehdun. Meinaan oksentaa, mutten sitten oksennakaan. Tunnen itseni niin kovin pieneksi ja tyhmäksi, että sattuu.

Auta, äiti.

Ahkeruus on ilomme.

Oon ollut koko viikon niin ahkera, että hämmästyttää.

Tiistaista alkaen oon joka päivä lukenut fysiikkaa ja kemiaa yliopistolla 3-6h ja todennut, että hiljaisessa ympäristössä, kirkkaassa (muttei häikäisevässä) valaistuksessa ja sopivan viileässä ympäristössä parin energiajuoman voimalla jaksan hyvin keskittyä opiskeluun. Samoin olen todennut, että kaikenlainen tekeminen vaan sopii mun keskittymiskyvylle (varmaan pätee kyllä melkein kaikkiin ihmisiin); jaksan laskea ja pohtia niitä laskuja vaikka tunnin ajatusten harhailematta yhtään, mutta heti, jos pitää keskittyä pelkkään lukemiseen, tuskastun ja rupean miettimään omiani.

Tämä olisi kai kannattanut todeta jo ennen kuin lähti opiskelemaan kirjallisuutta.

Nyt opintosuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa, vaikkei mustaa valkoisella olekaan. Maanantaista lauantaihin edeltävän kaltaisia 3-6 tunnin fysiikka/kemia -sessioita kirjastossa, iltaisin 1-3 tuntia gradun parissa. Gradu kyllä selvästi kärsii tuosta kemian ja fysiikan painottamisesta, koska iltaisin on joskus vaikea ehtiä ja jaksaa keskittyä vielä kirjoittamiseenkin. Yritän silti tuottaa edes lauseen joka päivä - useimmiten ketjureaktion seurauksena tulen kirjoittaneeksi ainakin kaksi :).

On helppoa keskittyä ja olla motivoitunut, kun jokainen päivä tuntuu konkreettiselta askeleelta kohti omia unelmia. Enää se pääsykokeisiin valmistautuminen ei ole vain "sitten myöhemmin", vaan nyt matkamittari raksuttaa oikein äänen kanssa. Tänään on 236 päivää teoreettiseen pääsykoepäivään.

Valmennanko vai valmennaudunko?

Täytyy tunnustaa, etten sitten koskaan tehnyt mitään kirjallista opintosuunnitelmaa. Yritän selvitä ilman.

Viime viikon tuskaiset yritykset osoittivat, ettei kotona opiskelusta tule täälläkään mitään. Jatkuvasti ympärillä on kaikkea, mikä vie huomion. Hämärä valokin väsyttää ja sohva työpöydän takana suorastaan karjuu tulemaan torkkupeiton ja nallen kanssa päiväunille. Ja kerran kun nettiin päädyn, en sieltä kovin helposti pois lähde.

Tänään kokeilin ensimmäisen kerran yliopiston lukusalia. Työpäivä alkoi vasta yhdeltätoista ja lopetin jo neljältä, neljän viidentoista minuutin tauon jälkeen. Lievästi energisoidun juoman avulla pysyin virkeänä ja keskittymiskykyisenä koko ajan. Olin oikein tyytyväinen, vaikka tuntimäärä vähäiseksi jäikin.

Nyt pohdinnan alla on osallistuminen Eximian kevään kandi-kurssille. Lienee ainoa Jyväskylässä järjestettävä valmennuskurssi ja periaatteessa tuntuisi oikein hyvältä ajatukselta. Hinta (990e) vähän (paljon) kuitenkin hirvittää - varsinkin kun opetuspäiviäkin oli vain hiukan yli 20. Äiti on jo kovaa vauhtia keräämässä kolehtia sisaruksilta (ei mitään menestymispaineita), vaikka ajattelin sen kyllä äidin keräämistä valmistujaislahjarahoista itse maksaakin. Valmistun sitä ennen tai en.

Jos tätä nyt kukaan ylipäänsä lukee, ja jos se kukaan olisi sattunut käymään itse valmennuskurssilla tai omaisi edes jonkinlaisen mielipiteen valmennuskursseista, olisin kovin kiitollisena kuuntelemassa.