Maiseman vaihto

Onneksi en jäänyt pois. Viimeisimmistä tenteistä, tarkoitan. Huolimatta huonosta valmistautumisesta, tentaattorit muistivat yhdellä täysosumalla ja yhdellä vähän sinnepäin -tuloksella. Nyt olen kuitenkin jälleen samassa tilanteessa. Perjantaiksi olisi tentti, noin 900 sivua luettavaa, sadan verran suoritettuna. Kaikkea en ehdi, mutta yritän tässä arpoa, josko uskaltaisin silti yrittämään edes kahden kirjan voimin. En tiedä. Kunpa sitä joskus oppisikin valmistautumaan ajoissa. Lukemaan ajatuksen kanssa, prosessoimaan, ymmärtämään ja sisäistämään. Etteivät tentit olisi aina edellisenä yönä luetun ulkoaoksentamista.

Lauantaina alkaa joululoma. Todennäköisesti intensiivisin opiskelujakso koko syksynä. Valmistaudun vaihto-opiskeluuni raahamalla mukanani järkyttävän määrän kotimaisia opintoja, lähinnä gradua.Pitäisi lukea ja tehdä muistiinpanot koneelle noin puolesta sadasta erilaisesta dokumentista, joita en lentoyhtiöiden kitsaiden painorajoitusten vuoksi halua raahata mukaani. Siellä sitten Välimeren rannalla, lämpiminä kevätöinä istuskelen parvekkeella läppärini kanssa, siemailen eksoottisen makuisia drinkkejä ja mietin muumeja. Sitä ennen tehtävän työn määrä on kuitenkin valtava.

Pakkaamalla kaikkein alimmaiseksi muuttolaatikoihin kaikkein ikävimmät asiat voi hyvällä omallatunnolla unohtaa niiden olemassaolon muutamaksi päiväksi. Aina purkamiseen asti.

Entä jos.

En enää oikeastaan pelkää fysiikkaa. Se on erittäin positiivista. Itseluottamukseni on kasvanut sen verran, että uskon selättäväni vastustajan, lääkikseen pääseminen ei tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta. Opinnot etenevät juuri niin kuin haluankin.

Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?

Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.

Loppumetreillä

Ryhdistäydyin ainakin pariksi viikoksi. Hoidin opponoinnit omasta mielestäni ihan mallikkaasti, luin fysiikan kokeeseen oletettavasti ihan tuloksellisesti (kokeiden palautus maanantaina), kävin töissä, en lintsannut luennoilta, istuin yliopiston kirjastossa lukemassa ja luin luin luin. Nukuin huonosti lähes koko viikon, ja olin eilen niin väsynyt, että näytin kuulemma juovikkaalta. Aamulla kävin tekemässä femmanin tentin, ja vastasin todennäköisesti huonoimmin kysymykseen, "mikä oli sinusta kiinnostavinta ja miksi". Tuli ihan mieleen ala-asteen uskonnonkokeen pelastuskysymykset "mikä raamatunkohta puhutteli sinua eniten ja miksi?", ja joihin vastaamalla hyvin saattoi saada pisteitä koko huonosti menneen kokeen edestä. Arvosanaa en uskalla arvailla, tärkeintä oli, että ylipäänsä sain niiden 4/14 -tärppien avulla vastattua. Ainakin tyydyttävästi.

"Maitohappo kangistaa -- loppumetreillä", sanoo Petäjä Helsingin sanomien kirja-arvostelussa. Puhuu selvästi minusta ja viimeaikaisista opiskeluistani. Huomenna pitäisi vielä käydä tekemässä sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun alueellinen puoli, mutta kaksi tenttiä samalle viikonlopulle olikin aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Viiden päivän lukemisella. Kokonaan en kehtaa jäädä pois, mutta huomisen to do -listalla on oletettavasti anteeksipyynnön tapainen tentaattorille. Niin mukava ihminen ja niin laiska opiskelija. Maitohappo kangistaa loppumetreillä. Totta tosiaan.

Paskasta ei saa kakkua.

Kamala krapula. Alkoholilla ei kyllä ole osuutta asiaan, typeryydellä yleisesti sitäkin enemmän.

Kun avaan koneen, työjärjestys on melkein poikkeuksetta sama. Sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti... Tähän saa kulumaan aikaa helposti vartista kolmeen varttiin, jonka jälkeen voikin todeta olevansa niin "väsynyt tähän koneella istumiseen", että on pakko tehdä hetki jotain muuta, esimerkiksi lukea lehtiä tunnin ajan, kutoa tai "järkkäillä". Sitten voikin taas käväistä koneella "vilkaisemassa sähköpostit" ja niin edelleen. Tällä mediasilpulla on hyvin paljolti keskittymistä hajottava vaikutus, joten useimpina päivinä työnteon saldo on puoli tuntia, hyvinä päivinä ehkä tunnin tai puolitoista.

Ja mikä on sen informaation taso, jota olen päivän aikana ansioituneesti hankkinut? On toki hyödyllistä lukea kotiäitien jännittäviä raskauspäiväkirjoja ja kertomuksia seikkaperäisestä arkielämästä kolmen lapsen kanssa tai kadehtia muiden elämää lääkiksessä. Äärimmäisen sivistävää on myös lukea yhden runkkarin ja viiden muun valopään irstailuista bb-talossa - jopa niin sivistävää, että se kannattaa varmuuden vuoksi tehdä ainakin kolme kertaa päivässä. Se nyt ei liene yllätys, että sähköpostiin harvoin tulee mitään, minkä takia sitä kannattaisi niin tiuhaan tutkia. Teen sen silti. Olen typerien tapojeni vanki, en uhri, koska itse olen itseni tähän jamaan ajanut. Voin vain onnitella itseäni, kun kymmenen vuoden päästä huomaan (tai joku muu huomaa) aikoja sitten päättäneeni hesarin tilauksen ja hankkivani päivittäisen uutisinformaationi seiskasta tai jostain muusta yhtä syväluotaavasta uutislähteestä. Mitä todennäköisimmin pidän myös lääketieteen opintojani nuoruuden idealismina ja kannan rahaa kotiin (yhdellä kädellä) Alepan kassalta.

Opinnot laahaavat siis tällä hetkellä noin kahdeksan kilometriä jäljessä, tehtävälistan loppuosa jossain Keuruun kirkolla. En ole lukenut fysiikkaa, en kakkosta enkä vitosta. En ole lukenut muoto-oppia enkä ensi viikolla opponoitavaa tutkimussuunnitelmaa. En ole tehnyt elettäkään perehtyäkseni tuohon gradukirjallisuuteen, en ole kirjoittanut naistutkimuksen luentopäiväkirjaa enkä laskenut matematiikkaa. Näin sitä pitää. Näin todella tehdään filosofian maistereita, lääketieteen ylioppilaita. Onneksi olkoon, onhan tämä jo selvä osoitus siitä, että olen opiskelupaikkani ansainnut. Ahkeruus on ilomme ja työ ennen huvia. Ennen kaikkea.

Itsesäälissä rypeminen on lähinnä typeryyden maksimointia, mutta aion siitä huolimatta ryömiä omassa paskassani ainakin huomiseen. Katsotaan sitten uudelleen.

Opintosuunnitelmia

Tänään on jännittävä päivä.

Graduseminaarissa käsitellään minun tutkimussuunnitelmani. En tiedä, kannattaisiko aloituspuheenvuorossa haukkua ja mitätöidä se itse, niin ettei muilla olisi enää mitään mollattavaa, vai olisinko ylpeä yhdeksän sivun vuodatuksestani ja jättäisin työni arvosteltavaksi itsekehujen saattelemana.

Todennäköisesti ylivoimaisesti paras vaihtoehto on olla ihan vain hiljaa. Selittää jotain yleistä ja sen jälkeen puristella stressipalloa sormet sinisinä ja toivoa, että kohta se loppuu.

Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen ja kokeilla muotorakenteen tenttimistä. Asiaa on paljon ja siitä luonnollisesti kaikki uutta ja käsittämätöntä. Kahdenkymmenenseitsemän sivun päivävauhdilla siitä kuitenkin pitäisi selvitä, ja se lienee sanomattakin selvää, että ambitiot tentin suhteen ovat hyvin matalalla ja tyydyn kaikkeen ykkösestä ylöspäin. Pelkäsin jo hetken, että tämä on se tentti, josta tutkintoni tulee jäämään kiinni, mutta sitten päätin, että paskat.

Ensi vuoden osalta suunnitelmat rupeavat olemaan aika selkeät. Syksyksi takaisin Jyväskylään, hajanaisia yliopisto-opintoja opintotuen turvaamiseksi, lähinnä naistutkimuksen alueelta. Muutamia kursseja fysiikkaa aikuislukiolla sekä aikaisempien lukio-opintojen omatoimista kertaamista. Jouluksi kotikotiin ja kevääksi valmennuskurssille, toivottavasti siskon kanssa. Enää pitäisi miettiä, että mihin minä oikeastaan olen hakemassa.

Paha saa palkkansa

Tentaattori kehotti harkitsemaan uusintatenttiä. Pisteet kuulemma riittäisivät osasuorituksena juuri ykköseen.

En viitsisi ääneen sanoa, mutta tunnen itseni vähän kaltoinkohdelluksi.

Pitäisiköhän suorittaa cumu jostain ihan muusta ja unohtaa koko suomen kieli?

Mukavuuden haluinen paskahousu etsii kiinnostavia yliopisto-opintoja.

Sain eilen vihdoin tentittyä sosiolingvistiikan alueen "suomen kielen alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun" -tentistä. Sosiolingvistiikka sinällään on jokseenkin mielenkiintoista, mutta valitettavasti sitäkään ei voine tenttiä ilman selvää yhteyttä kielen rakenteeseen ja muotoseikkoihin, jotka puolestaan eivät kiinnosta sitten ollenkaan. Olen kielioppini huonosti lukenut, joten edelleen ihan perusasioita sivuavien tekstien lukeminen tuntuu mahdottomalta, koska jokaisen "translatiivin", "akkusatiivin" ja "assimiloitumisen" joutuu melkein selvittämään jostain kieliopista. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja huonoksi, mutta puolustaudun sillä, että a) minä en suomea edes halunnut opiskella, se vain sattuu olemaan pakollinen sivuaine ja b) en todellakaan aio pilata seuraavien sukupolvien äidinkielen taitoa opettamalla niille asioita, joita en itsekään osaa. Ylipäänsä suojelen seuraavia sukupolvia kieltäytymällä opettamasta niille yhtään mitään.

Anyway, tentissä oli neljä kysymystä, jotka tuntuivat lähinnä vittuilulta siihen lukemismäärään nähden. Vastasin kolmeen. Neljänteenkin olisin kai pienellä aivotyöskentelyllä saanut jotain kirjoitettua, mutta en jaksanut. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tällä mitä nyt teen, ei juurikaan ole merkitystä, koska haluan opiskella aivan eri asioita. Sellaisia, joiden opiskeluun jaksan panostaa. On sellaisiakin suomen kielessä tullut vastaan, muistaakseni kieli ja yhteiskunta -kurssin tenttimateriaalissa oli oikein mielenkiintoisia tutkimuksia sukupuolen ja kielen yhteydestä, jonkinlaista feminististä sosiolingvistiikkaa kenties. Sitä jaksoin lukea ja todella opinkin jotain, suurin osa suomen kielen tenteistä on silti mennyt ihan fiiiiiuh vain, oksentamalla paperille ja sen jälkeen unohduksiin.

Tiedän, että lääkiksessäkin tulee vastaan lukuisia tenttejä, joista en jaksa kiinnostua edes niin paljoa kuin tuosta sosiolingvistiikan tentistä, mutta luulisin, että motivaatio niiden suorittamiseen olisi silti suurempi kuin nyt, kun edes lopputulos tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta. Nyt olen oppinut, että äidinkielen opettajaksi voi päästä todella vähällä vaivalla, juuri mitään oppimatta, ja että se on työtä, jota hyvin pienellä todennäköisyydellä haluaisin tehdä, eikä siihen valmistavien kurssien suorittaminen siksi juuri motivoi tenteissä. Olen kai niitä mukavuudenhaluisia paskahousuja, jotka tekevät kympillä vain ne työt, jotka jaksavat kiinnostaa, muuten panostetaan juuri ja juuri sen verran kuin on pakko.

Olisi kai oikeus ja kohtuus, etten pääsisi siitä tentistä edes läpi. Kerta menin vielä puhumaan pahaa siitä tentaattoristakin yliopiston vessassa.

Tyhmä

Viime viikolla, matematiikan tunnilla, jonain tyhjänä hetkenä tajusin yhtäkkiä, että en ole oikeastaan missään hyvä. Pitkän miettimisenkään jälkeen en keksinyt mitään sellaista asiaa, jonka olisin voinut luokitella "omaksi jutukseni". En mitään sellaista taitoa, josta olisi hyötyä oikeasti. Olen ehkä keskivertoa parempi monissa asioissa, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en oikeastaan voi mihinkään käyttää, kuten esimerkiksi uimataito. Monen vuoden harjoittelun jälkeen osaan ehkä uida paremmin kuin 80% suomalaisista, mutta ei sillä noin niinkuin ammatillisen itsetunnon kannalta ole mitään merkitystä. Samoin kuin ei silläkään, että olen kohtuu nopea lukemaan. Tai, että olen hyvä keksimään hassuja riimirunoja melkein mistä tahansa asiasta. Tai että osaan tehdä siistinnäköisiä käsitöitä. Eipä juuri ilahduta.

Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.

Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.

Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.

Akateemisia puutteita

Graduahdistus on kai jonkinlainen meemi. Sellainen, jonka arvelee todennäköisesti tulevaksi, ja joka sitten sen takia aivan varmasti tuleekin. Että, jos ei siitä niin paljoa puhuttaisi, sitä ei välttämättä suurimmalla osalla edes olisi. Itse kuuluisin kai silti vähemmistöön, ja kärsisin siitä. Tiede-lehdessä sanottiin, että graduahdistuksen taustalla on usein puutteellinen akateeminen luku- ja kirjoitustaito. Sairastan molempia ja jälleen kerran löydän itseni miettimästä, mitä mä täällä oikein teen. Keksimässä sivistyneitä lauseita ja väittämässä jotain epäoleellista. Samaan aikaan joudun nuijimaan itseäni maahan, etten antaisi kunnianhimon liikaa viedä mukanaan ja käyttäisi graduun kohtuuttomasti aikaa. Yritän pitää sen vain projektina, pienellä peellä, ja keskittyä siihen seuraavaan haasteeseen. Uskon saaneeni kirjallisuuden opinnoista jo sen kaiken humaanin hyödyn, mitä myös lääkärin työssä tarvitaan - gradu on vain se viimeinen velvollisuus. Onneksi sen ohjaaja ei lue tätä.

Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.

Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.

Muumi-g

Kirjallisuuden opinnot ovat saaneet ihan mukavan reippaan sysäyksen eteenpäin, kun olen vihdoinkin ryhtynyt valmistelemaan graduani. Alun perin (luonnollisesti!) tarkoituksenani oli koko kesä aktiivisesti kerätä matskua, vierailla kansallisarkistoissa kopsaamassa mikrofilmejä ja muuta perin reipasta. Lopputulos on, että aloitin materiaalin keräämisen ja graduoppaaseen tutustumisen viime perjantaina. Vaan eipä hätää - olen päässyt jo oikein hyvän matkaa eteenpäin.

Tutkimuskysymykset ovat pääpiirteissään selvänä, asiallisia (omasta mielestäni tietysti) hypoteeseja on muutama ja lähdekirjallisuusluettelo alkaa olla jo aika kattava. Siis se alustava luettelo, jonka teoksista arvelen olevan hyötyä. Tänään hyödynsin muutaman vapaatunnin naapuripitäjän kirjastossa etsimällä lisää lähteitä ja löytyihän niitä. Nyt tekisi melkein mieli alkaa jo kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa. Ehkä sen jossain vaiheessa ennen semman alkua teenkin.

Ylevä tavoitteeni on saada gradun puoleen väliin vuodenvaihteeseen mennessä. Jos intensiivisesti ja ahkerasti sitä syksyllä saan kirjoitettua, se ei liene mahdotonta. Sen jälkeen uskoisin saavani loput kirjoitettua vaikka sitten Kreikasta käsin ja gradun valmiiksi ensi syksyksi. Nyt enää jännitän, onko graduohjaaja vielä samoilla linjoilla minun kanssani vai tyrmääkö kaikki ideani ja ehdotukseni heti seminaarin aluksi.

Ulkokultaisia unelmia

Olen kai aikaisemminkin pohtinut omien unelmieni syntyhistoriaa, mutta välillä on hyvä tehdä tarkastuksia, ettei aika pääsisi liikaa kultaamaan muistoja.

Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.

Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.

Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.

Rusina

Sisko kertoi aikovansa hakea eläinlääkikseen. Ensi keväänä. Pyysi mun Galenosta lainaksi.

Olen aina toivonutkin, että sisko sinne päätyisi hakemaan, koska olisi ihan varmasti sille kyllä ammatti paikallaan. Tuen sataprosenttisesti ja olen jo ennakkoon onnellinen sisäänpääsystä, mutta sellainen pieni piikki hiertää silti mieltä. Haluaisin itse päästä sisään ensin tai mielellään samaan aikaan.

Viimeiset fil.maist. opinnot ovat työn ja tuskan takana, sellaisia hammastapurren-opintoja. Eivät tylsiä vaan lähinnä epäkiinnostavia, koska keksisin ajalleni juuri nyt parempaakin käyttöä. Haluaisin lukea pääsykokeisiin, haluaisin viisastua ja oppia kaikkea kiinnostavaa niistä pääsykoeasioista ja haluaisin jo päästä sinne lääkikseen. Olen silti yrittänyt olla kärsivällinen ja ennenkaikkea järkevä. Aloittanut matikan opinnot ennen fysiikkaa, jotta fysiikka olisi matikan pohjalta helpompaa. Keskittynyt suomen kielioppeihin ja alueelliseen sekä sosiaaliseen vaihteluun, samoin 50-luvun lastenkirjallisuuden teorioihin. Olen kieltäytynyt avaamasta Galenosta, koska aina on ollut jotain muuta ajankohtaisempaa luettavaa.

Ja nyt sisko tulee ja päättää vuodessa lukaista fysiikat ja kemiat ja pyrkiä ensi keväänä.

Ja sitten lääkiksestä tuleekin yhtäkkiä siskon projekti. Kaikki tsemppaavat siskoa ja minä saan jäädä omine hyvineni rannalle ruikuttamaan. Sisko pääsee sisään ja kaikki ovat niin käsittämättömän ylpeitä siskosta. Siskosta tulee suvun ylpeys ja kun minä sitten vuoden päästä pääsen hakemaan omalle puolelleni, se ei ole enää oikeastaan mitään - minä vain seuraan siskon jalanjälkiä.

Ja kaikenlisäksi sisko saa nyt jo Galenoksen luettavakseen, kaiken ihanan pikkutiedon opeteltavakseen. Ja fysiikastakin se pääsee heti mun edelle, oppii kaiken nopeasti ja helposti eikä tuhlaa aikaa matematiikan sivuseikkoihin, ympyröihin ja muihin. Osaa jo syyskuun lopussa koko Galenoksen ja tietää sen jälkeen kaikesta enemmän kuin minä.

Ja minun pienenpieni itsetuntoni rutistuu kuin viinirypäle auringonpaisteessa eikä siitä pääsykokeissa ole enää mitään jäljellä.

Enkä minä sitten pääse sisään.

Ja siskosta tulee suvun ensimmäinen lääkäri, meidän älykkö ja ylpeys.

Enkä minä sittenkään pääse sisään.

Hyperventilaationsekainen A-PU-A!

Väritän salaa

Mä en saa mitään tehtyä ja mä olen järkyttävän kateellinen kaikille niille, jotka taas tänä vuonna pääsivät lääkikseen. Tietysti ansaitsivat paikkansa jadejadejade, mutta siitä huolimatta kateus kalvaa sisintäni niin, että hyvä kun saan edes henkeä.

Sain landelta tuliaisiksi The Anatomy Coloring Bookin. Olen iloinen, koska olen kuolannut sen perään jo, niin, vuosia. Todellakin. Siitä on jo todella kauan, kun tajusin ensimmäisen kerran haluavani lääkäriksi. Enkä ole juurikaan edennyt tavoitteeni suhteen. Vähän jotain matikkaa räveltänyt, kemiaa pari kurssia, mutta nekin opit taitavat olla jo historiaa. Ensi vuosi menee täysin reisille vaihtarilukukauden takia, mutta haluan senkin tehdä. Jos en vaikka ikinäkoskaan pääsisi enää opiskelemaan mitään mielekästä, mistä voisin päästä myös vaihto-oppilaaksi. Anatomia värityskirja muistuttaa kuitenkin joka kerta siitä, että en ole vielä lääkiksessä. Enkä välttämättä tule koskaan olemaankaan. Tuntuu, että en saisi edes omistaa sellaista. Pitäisi hyväksyä realiteetit ja valmistua fm:ksi. Olla tyytyväinen keskinkertaiseen opintomenestykseeni ja painua töihin. Unohtaa haihattelut.

Ja niin. En todella ole saanut mitään tehtyä kesäopintojeni suhteen. Kuka helvetti tulisi ja potkaisisi päähän? Niin kovaa, että tuntuisi.

Friikkilomailija

Kesäloma alkaakin olla jo siinä vaiheessa, että voi hyvällä omallatunnolla kaivata takaisin kouluun. Olen vähän tämmönen. Kaksi viikkoa lomaa on ihan tarpeeksi ja loppuaika meneekin sitten kaikesta siitä järjestelmällisyydestä ja suorittamisesta haaveillessa. Ihan nousee vesi kielelle.

Kaksi viikkoa koulua ja olen jo ihan kypsä. Uudet kynät on pureskeltu samannäköisiksi kuin vanhatkin, viivotin palasina ja puolet saaduista monisteista hukassa. Sitten taas ihmettelen, mitä ihmettä olen oikein kaivannut.

Sisäistä friikkilomailijaa rauhoittaakseni, viikon tavoitteet:

1. ITKY-harkkatyön alullesaattaminen
2. Valmennusmateriaali/G iltalukemiseksi

Aika vaatimatonta, mutta katsotaanpa viikon päästä, kuinka kävi.

Kesäloman alku

Hävettävän vähän olen omasta oppimisestani viime aikoina piitannut. Jos sitä siis päivitystahdilla voitaisiin arvioida. Oikeasti olen tehnyt kovasti töitä ja saavuttanut ihan mukavasti tuloksia. Kevään kaikki yliopiston tentit ovat tulleet opintorekisteriin vitosena (kieliopintoja lukuun ottamatta) ja matematiikastakin on keskiarvona kymppi. Olen aloittanut myös informaatioteknologian etäopinnot, joista ensimmäinen kurssi meni aika jouhevasti ja helposti. Olen myös skippaamassa kevään viimeisen tentin, alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun, mutta tällä kertaa mielestäni ihan hyvästä syystä. Tarvitsen nimittäin kelaa varten joitakin kursseja kesäopinnoiksi, koska joudun nostamaan myös kesältä tukea epävarman kesätyötilanteen takia. Olen kuitenkin suorittanut jo arviolta kaiken, jonka voisin merkitä tentittäväksi, joten voin hyvällä omallatunnolla jättää tuon kurssin kesätentiksi. Kaiken lisäksi uskon pääseväni kurssista helpommalla tenttimällä, vaikka olenkin istunut jo luennot ja vaikka joudunkin sitten tenttiä varten lukemaan vaikka mitä ylimääräistä. Yritän olla välittämättä ja ajatella, että tämä on hyvä ratkaisu.

Kävin äsken kirjottamassa ruotsin aineen aiheesta Merete Mazzarella. Ca 250 sanaa, jotakuinkin puhtaalta kuulosti luettuna. Uskon silti, että tt:nä sekin sieltä palaa. Suullisen kanssa kävi samalla tavalla. Perhanan ujo kun olen.

Opintosuunnitelmat ensi vuoden varalta ovat muuttuneet aika paljon. Uskoakseni hyvään suuntaan. Tällä hetkellä tarkoituksena on syyslukukaudella aloittaa pedan aineopinnot ja graduseminaari, sekä suorittaa yksi rästikurssi suomen kielestä. Lisäksi aikomuksena on lukea aikuislukiolla muutama kurssi matematiikkaa, loput kemiat ja pari fysiikkaa. Kevätlukukauden olenkin sitten kreikassa. Takaisin tultuani pyrin viimeistelemään graduni (jota toivottavasti saan kevään aikana tehtyä) ja valmistumaan sitten syksyn aikana. Kevään valmistaudunkin sitten pääsykokeisiin. Tuloksena siis on, että lykkään hakemistani vuodella, mutta sitäkin oikein hyvästä syystä. En kuitenkaan ehtisi saman vuoden aikana suorittamaan pedaa, tekemään gradua, lukemaan loppuja aikuislukion kursseja + lukemaan pääsykokeisiin. Saan samalla lisäaikaa vahvistaakseni omia toiveitani tai keksiäkseni ihan kokonaan uusia.

Oppimisstrategioita

Kuinka huonosti ihmisellä voi mennä, jos joutuu tuntemuksiaan kuvatakseen käyttämään omasta mielestään hyvinkin yleistä termiä 'paniikkiahdistus', eikä kenelläkään muulla tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mitä sanalla tarkoitetaan? Noh, tiedätte tai ette, niin siltä minusta tuntuu.

Muumitentti meni ihan hävettävän hyvällä arvosanalla (vitonen tietysti) läpi. En tiedä, mikä siinä on, että valmistaudun huonosti ja kirjoitan omasta mielestäni täysin ala-arvoisia vastauksia - ja saan sitten täydet pisteet. Ehkä minä olen ylikriittinen tai sitten tentaattori on alikriittinen. Viimeiset neljä tenttiä (samalla tentaattorilla) ovat kaikki tuottaneet täydet pisteet. Ensi viikon lauantaina on vielä yksi ja kai samalla kaikkien aikojen viimeinen kirjallisuuden tentti. Luettavana yksi väitöskirja ja yksi englanninkielinen artikkeli, jonka laajuudesta ei ole vielä tietoa. Saapa nähdä, miten siitä selvitään.

Tällä hetkellä olen opintojeni ja suunnitelmieni kanssa niin pahasti solmussa, etten tiedä, mihin kääntyisin. Tarvitsisin jonkun opinto-ohjaajista, amanuensseista, koulukuraattoreista ja psykologeista koostuvan ryhmän kertomaan, mi-tä mi-nun pi-täi-si teh-dä et-tä jos-kus o-li-sin jo-tain. Lähdetään nyt vaikka yliopisto-opinnoista:

Sen lisäksi, että olen suorittanut lähes kaikki yliopisto-opinnot vasemmalla kädellä vähät välittämättä siitä, opinko mitään, olen edelleen vähän ulkona siitä, mitä kaikkea minun pitää suorittaa, että saan tutkintoni valmiiksi. Lähinnä kai ongelmana on enää kieliopinnot, joiden suoritusvaatimuksista ei ole selvää ohjetta olemassa. En tiedä, pitääkö minun lukea vielä kolmatta, vierasta kieltä, ja jos pitää, niin minkä laajuisena. Enkä todellakaan tiedä, mikä se kieli sitten olisi.

Ensi vuoden pitäisi olla viimeinen vuosi ainakin tässä yliopistossa. Samalla sen pitäisi olla vuosi, jonka aikana valmistautuisin pääsykokeisiin lääketieteellistä varten. Ongelmana on kuitenkin se, että vuodelle on jo kaksi aika mittavaa projektia tiedossa; kasvatustieteelliset aineopinnot sekä kirjallisuuden gradu. Lisäksi olisi siis jäljellä ne mahdollisesti puuttuvat kieliopinnot, joitakin suomen kielen hajasuorituksia + mahdollisia arvosanan korotuksia sekä naistutkimuksen appro, jonka haluan suorittaa, mutta jota olen tähän asti ansiokkaasti lykännyt. Niin, ja sitten olisi vielä ne aikuislukion puuttuvat viisi matematiikan kurssia, mahdollisesti ne suorittamatta jääneet kaksi kemiaa sekä fysiikkaa niin paljon kuin laki sallii ja pää kestää. Tuota listaa katsoessa herää sellainen vieno kysymys, että missä vitun välissä olin ajatellut niihin pääsykokeisiin lukea?

Seuraava ongelma onkin sitten oppiminen. En ole vielä aivan varma, minkälaiseksi oppijaksi luokittelisin itseni. Jotain kinesteettisen ja visuaalisen oppijan väliltä. Siitä kuitenkin olen aivan varma, että oppimismetodini ovat lukion alusta saakka olleet täysin paskat, minkä seurauksista joudun nyt sitten kärsimään. Yleisin metodini oli siis lukiossa ja on edelleen ulkoaopetteleminen. En tee sitä tietoisesti, enkä tehnyt lukiossakaan. Olin kuitenkin sen verran laiska, tyhmä ja saamaton lukioaikoinani, että läksyjen lisäksi en juuri valmistautunut kokeisiin koeviikkojen ulkopuolella. Koeviikot sitten pänttäsin valehtelematta 12-14-tuntisia päiviä (ja öitä) kirjoja väkisin päähäni, ja opinkin, mutta valitettavasti vain ulkoa. Joskus lukion psykologian tunnilla tehtiin sellainen alkeellinen muistitesti, eikä edes opettaja meinannut uskoa tuloksiani. Kai sitä nyt harjaantuu, kun koeviikosta toiseen opettelee ulkoa mitä milloinkin. Olin silloin ehkä vähän ylpeä siitä, että minulla oli niin ilmiömäinen lyhytmuisti ja sain tietysti sen ansiosta pääasiassa kymppejä kokeista. En vain valitettavasti tajunnut, että kyseessä oli tosiaan lyhytmuisti, eikä sellainen, jonka ansiosta muistaisin jotain lukioasioista vielä tänäkin päivänä. Luulin oikeasti oppivani niitä asioita, mutta paskat.

Nyt sitten ongelmana on se, että alitajuisesti käytän samaa tekniikkaa edelleen, vaikka tietoisesti olen siitä jo pitkään yrittänyt päästä eroon. Tällä hetkellä olen täysin lannistunut, koska tiedän, etten mistään vaativammista opinnoista tule tällä tekniikalla selviämään, enkä toisaalta tiedä, miten saisin muutettuakaan oppimistyyliäni. Asialle jotain tehdäkseni olen pyhittänyt tämän päivän itsetuntemuspäiväksi, jonka aikana aion ottaa selvää erilaisista oppimisstrategioista ja siitä, miten niitä voi tietoisesti muuttaa. En halua enää oppia ulkoa yhtään mitään. Haluan paikata aukot sivistyksessäni ja oppimiskyvyissäni. Haluan oppia - en muistaa ulkoa!

Joulupalloja

Muumitentistä kai selvittiin kunnialla. Tuloksia en ole vielä saanut, mutta tentaattorilta tuli seuraavaan tenttiin liittyen sähköposti, jonka lopussa oli ikään kuin hienovaraisena vihjauksena asiasta "onnittelut hienosta suorituksesta". En siis jaksa kauheasti odotella mitään alle kolmosen arvosanaa. Tai sitten minulla ja tentaattorilla on kovin eriävät käsitykset hyvistä suorituksista. Seuraavan tentit kirjat ovat vielä osittain arvoitus, mutta 1.4 taidankin suorittaa elämäni viimeisen kirjallisuuden tentin. Olen ollut ikään kuin huomaavinani jonkinlaista surutyötä kirjallisuuden opintojen suhteen. Mitä enemmän loppua kohti kuljetaan, sitä enemmän opinnoista nautin ja olen oikeastaan aika surullinen, että ne ovat jo ohi. Mielelläni korottaisin muutamia perusopintojen arvosanoja, mutta menin jo lukitsemaan kokonaisuudet, joten se lienee mahdotonta. Ehkä on yksinkertaisesti aika siirtyä muihin haasteisiin.

En oikein osaa enää jäsentää haaveitani tulevaisuuden suhteen. Viime aikoina mielessä on pyörinyt lähinnä joulupallot. Haluaisin tehdä sellaisia. Sellaisia hölskyteltäviä lasipalloja, joissa on sisällä erilaisia asioita ja lumihiutaleita, joka sitten ravisteltaessa lähtee leijailemaan pallon sisällä. Ja jonkinlainen soittopelikin siinä olisi. Ei mitään kulkusia vaan jotain, joka toisi kylmiä väreitä selkään, koska se olisi niin kaunista. Eikä pallon sisällä olisi joulupukkia rekineen eikä tonttuja, vaan jotain paljon parempaa. Jack Skellington lumihiutaleineen. Se olisi ehkä suosikkini.

Toivoisin, ettei ketään kiinnostaisi, miksi aion valmistua joskus, mitä tehdä työkseni. Koska oikeasti haluaisin tehdä aivan kaikkea. Haluaisin valmistua sekatyönaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Olisin kultaseppä, kirjailija, kääntäjä, lääkäri, puuseppä, kokki, maalari, puutarhuri, mitähyvänsä. Mutta lääkäri minusta tulee, ja jotain muuta sitten ehkä harrastukseksi.

Lomaopiskelua

Kemian kurssit on kai sitten tältä lukukaudelta luettu - jätin menemättä kemia 3:n kokeeseen sillä tekosyyllä, että edellisen viikon kirjallisuuden tentti sekä kaksi päivää ennen kemian koetta sijoittunut geometrian koe söivät valmistautumisaikaa niin paljon, ettei sitä oikeastaan edes ollut. Päivässä ei paljon opita, joten nostin hanskat pystyyn ja lähdin kotiin lomalle. Geometrian ja kirjallisuuden tulokset ovat molemmat vielä saamatta, joten voin ikään kuin huolettomasti nauttia lomastani murehtimatta todennäköisesti pieleen menneitä suorituksia. Kyllä minä tunnollisesti raahasin ne kemian kirjat mukanani, mutta tavallaan tiesin jo niitä pakatessani, etten tulisi niitä loman aikana avaamaan. Lomalle on opiskelua kertynyt ihan mukavasti muutenkin, ja aikataulut jättävät taas aika nätisti. Kirjallisuuden tentti on ensi lauantaina, 370 sivua kuivaa teoriaa + 9 ei niin kuivaa muumikirjaa. Tähän mennessä luettuna 38 sivua teoriaa + kaksi muumia, Teoriakirjan lukemista ei suinkaan helpota se, että jätin silmälasini Jyväskylään (toivottavasti, sillä täällä ne eivät ainakaan ole!). Hömpsyttelylukemiset (joiksi myös muumisadut lasketaan) menevät vielä aika kivuttomasti ilman laseja - silmät vähän väsyvät, mutta siitä selviää aina pienillä päiväunilla. Teoriaan on kuitenkin suorastaan kivuliasta yrittää keskittyä, kun koko ajan tuntuu, että rivit pörräävät silmissä, suurentuvat ja pienentyvät vuoron perään, päässä suhisee ja tekstistä ei konkreettisesti saa mitään otetta. Laseilla rivit ovat ainakin aikaisemmin asettuneet kohdalleen ja lukeminen on edennyt, nyt niitä ei ole. Pitäisi varmaan tehdä isät ja käydä hamstraamassa Tiimarista parit seksikkäät lukulasit.

Koska olen mestari tenttiin lukemisen välttämisessä, ja koska olen päättänyt, etten mene nukkumaan ennen kuin olen lukenut 150 sivua teoriaa, aion pitkittää tuskaani ja lähteä koiran kanssa lenkille. Ehtiihän sitä myöhemminkin aloittaa.Niinpä niin.

Pikapäivitys

Ei varmaan tarvitse edes kertoa, että opiskelut menevät suurin piirtein päin vittua. Samoin muu elämä. Kokonaisuudessaan kuuluu siis aika hyvää.

Lukujärjestyksettömyyttä ja epävarmoja päätöksiä

En ole vieläkään kovin paljon viisaampi aikatauluni suhteen. Olen kuitenkin jonkin verran paremmin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja opiskellut - jos ei nyt sentään ahkerasti - niin ainakin kohtuullisen tehokkaasti. Kemian laskut ovat viimeisen vuorokauden aikana lähteneet avautumaan kiitettävällä tavalla, ja voin väittää jopa jotain osaavani. Ihan ilman apua sitäpaitsi. Tarvitsen kuitenkin sen aikataulun ja aion sen myös tehdä, mutta sitä ennen pitäisi tehdä muutamia tavoitteellisia päätöksiä. Kuten, että aionko minä todella käydä siellä tämän kevään pääsykokeissa (jos aion, niin lukujärjestyksestä pitää varata aikaa sillekin) ja mihin vaiheeseen aion päätyä gradusuunnitelmieni kanssa ennen kesälomaa. Nuo tietysti määrittävät aika paljon lukujärjestykseni sisältöä.

Vaikka kemia onkin viime aikoina väläytellyt kiinnostavia puoliaan, aion silti todennäköisesti lakata käymästä aikuislukion kemian tunneilla. Haluaisin silti suorittaa ne kurssit (koepäivät motivoivat lukemaan), joten ajattelin tiedustella opettajalta mahdollisuutta suorittaa kursseja etäopiskeluna. En kuitenkaan tiedä, mikä olisi hyväksyttävä tekosyy, jonka voisin antaa. Tietysti voisi aina vedota joihinkin kuvitteellisiin töihin tai jotain, mutta ainakaan en voi kertoa, että ahdistun jo pelkästä ajatuksesta tunneille tulemisesta. Että en koe kauheasti hyötyväni tunneista, koska olen yksinkertaisesti oppija, jonka pitää saada keskittyä esimerkiksi laskuihin rauhassa ja joskus vähän pidempäänkin. Että tunnilla tehtävät tehtävät eivät sovi minulle, koska tiedän, etten pysty ratkaisemaan niitä yhtä nopeasti muiden kanssa, jolloin menen jo pelkästä tiedosta paniikkiin, enkä hyvässä lykyssä ehdi saada edes tehtävänannosta selvää, ennen kuin opettaja pistää vastauskierroksen käyntiin. Kun taas kotona saan lukea saman lauseen vaikka kolmekymmentä kertaa ja vielä senkin jälkeen pyytää selvennystä joko googlelta tai poikaystävältä ja lopulta ymmärtää asian ihan ilman ahdistusta. Jep, ehkä vetoan vaikka olemattomiin työkiireisiini.

Tarton yliopiston lääketieteellinen koulutus on viime aikoina työntynyt esiin vähän joka nurkalta. Helsingin sanomien koulutusliite sekä isosiskon ystävän kertomukset vaihtoehdosta ovat saaneet minut miettimään sitä ihan vakavasti otettavana vaihtoehtona itsellenikin. Myös TASLO:n kotisivut vaikuttivat kovin rohkaisevilta, joten jos en nyt muuta voi asian tiimoilta päättää, niin ainakin sen, että pidän sitä hyvänä vaihtoehtona ja järjestän asiani (l. kieliopintoni) niin, että jos vaihtoehto tulee todella ajankohtaiseksi, olen silloin valmis enkä voivottele, että voikunolisinsillointajunnut. Onhan opiskelu lahden toisella puolen tietysti maksullista ja vieraalla kielellä toteutettavaa, mutta toisaalta - miksipä ei. Kuuden vuoden vaihto-oppilaskokemus. Toisaalta voi olla, että saisin siinä tapauksessa hylätä haaveeni opiskeluaikaisesta harjoittelusta MediHelissä. Jos se nyt ylipäänsä on mahdollista.

Laiska, tyhmä ja saamaton

Taidan loppujen lopuksi olla huonompi opiskelija kuin uskoinkaan. Laiska, tyhmä ja saamaton. Nyt ongelma on tunnustettu ja pitäisi löytää ulospääsy.

Kuvittelen aina, että minulla on suunnaton kiire eikä ikinä aikaa ja aina hyvä syy stressaantua ja tiuskia ja nukkua päiväunia. Todellisuudessa esimerkiksi tämänhetkinen lukujärjestykseni käsittää viikossa kaksi luentoa yliopistolla (180 minuuttia) sekä neljä tuntia aikuislukiolla (360 minuuttia). Yhteensä erilaisissa opinahjoissa vietetty aika on siis 540 minuuttia viikossa. Jos nukun viikon aikana keskimäärin yhdeksän tuntia yössä, olen valveilla 105 tuntia, joista tietysti syöminen, siirtymiset paikasta toiseen, liikunta, muut harrastukset sekä poikaystävä vievät oman aikansa, mutta eivät sentään niin paljon, että voisin millään puhua mitään kiireestä. Varsinkaan, kun yliopiston tämänhetkiset kurssit eivät juuri vie aikaa luentojen ulkopuolella (mistä tulikin mieleen, että nimistön luennon kotitehtävä olisi kaiketikin pitänyt jo lähettää). Olen siis joko laiska, huono ajankäyttäjä tai molempia. Ehdottomasti jälkimmäistä ainakin. Lisäksi minua on suurinpiirtein koko opiskeluaikani vaivannut käsittämätön väsymys, joka iskee aina, kun minun pitäisi edes hetkeksi keskittyä johonkin opiskelumonisteeseen tai koulukirjaan. Voisin tietysti kokeilla vielä silmälaseja, mutta uskoisin vaivan olevan kuitenkin laadultaan enemmänkin psykologinen, joten voisin ehkä elämäntapoja ja tottumuksia muuttamalla päästä siitä helpostikin eroon.

Nyt en tiedä, mistä alottaisin. Tekisinkö lukujärjestyksen, joka käsittäisi myös vapaan opiskeluajan? Miten määrittäisin, kuinka paljon vapaa-aikaa tarvitaan, jotta pysyn järjissäni? Kirjaanko myös televisio-ohjelmat lukujärjestykseeni vai saako ahkera opiskelija edes katsoa televisiota? Ehkäpä raportoin päätöksistäni myöhemmin. Voisin myös harkita jonkinlaista viikkolistaa - yksinkertaisesti paperille listattuna työt, jotka pitää viikon aikana saada tehtyä. Toisaalta ongelmani kaikenlaisten lukujärjestysten ja listojen suhteen on se, että yritän liikaa; en osaa määritellä, kuinka paljon aikaa asiat vievät ja kuinka kauan jaksan yhtäjaksoisesti puurtaa. Sitten määrään itselleni viikoksi arviolta kolmesataa tehtävää, jotka ahkerallakin ihmisellä veisivät noin kolmesataa tuntia, joten huomaan jo ensimmäisen päivän puolessa välissä olevani pahasti jäljessä ja väsyn pelkästä ajatuksesta. Ja siinähän sitä sitten ollaankin.

Mutta haluan ihan oikeasti yrittää. Ei laiskuus voi olla mikään geneettinen ominaisuus, josta ei pääse eroon kuin kuolemalla. Eikä sittenkään, koska sittenhän sitä vasta levätäänkin.

Matematiikkaa myöhästyneille.

Päätin sitten aloittaa torstain matematiikan kokeen tuntia myöhemmin kuin muut. Ihan vain, että antaisin jotain tasoitusta niille, kun eivät kuitenkaan ole niin pro kuin minä. Tosiasiassa olin kirjoittanut kalenteriin väärän kellon ajan, menin kokeeseen väsyneenä, nälkäisenä ja kiukkuisena, jonka lisäksi meinasin purskahtaa itkuun kuullessani kokeen alkaneen arviolta kuusikymmentä minuuttia aikaisemmin.

Ei siinä mitään. Koe oli suhteellisen helppo - ei omasta mielestäni lähelläkään edes kirjan keskitasoa. Silti onnistuin ryssimään ja oikeastaan ihan vaan pelkkää huolimattomuuttani. Tarkistin kyllä tunnollisesti kaikki laskut ja vastaukset, mutta en sitten paljon jaksanut pysähtyä miettimään, onko vastauksissa mitään logiikkaa. Eipä kauheasti ollut. Virheitä ei ollut montaa, mutta se nyt on ihan varmaa, että täysiä pisteitä siitä ei tule. Paska. Nyt olen koko eilisen ja tämän päivän yrittänyt talloa sisäistä suorittajaani lyttyyn vakuuttelemalla itselleni, että "tärkeintä on se, että osaan ne asiat - ei kokeen arvosana tai pistemäärä". Ei nyt ihan vielä ole hiljentynyt. Huutelee korvaan jostain turhista uusinnoista, joita en todellakaan aio mennä tekemään. Kasin ja ysin välille se arvosana todennäköisesti sitten sijoittuu. Yritetään kovasti olla tyytyväisiä.

Maanantaina siis seuraava koitos. Kemian kirjat odottavat tossa kyynärpään alla, josko saisin ne kohta avattua. Maanantain kokeen jälkeen onkin sitten neljä kokonaista päivää aikaa lukea kirjallisuuden tenttiin. Itku ja hammasten kiristys näitä tenttikasautumia.

Koeahdistus

Tänään on matematiikka kakkosen koe. Maanantaina kemian. Molemmat ovat tällä hetkellä hieman huonossa jamassa ja olen lievästi ahdistunut. Miksi en pysty pakottamaan itseäni kirjojen ääreen? Miksi en pysty keskittymään? Miksi en opi, en muista, en jaksa, en pysty, en mitään?

En haluaisi lainkaan mennä tekemään kemia kakkosen koetta, sillä tiedän, että huono arvosana kokeesta on kuin nyrkinisku itsetunnolleni. Seuraavalla kurssilla siirrynkin etupenkistä sinne takanurkkaan hokemaan olenpaskaolenpaskaolenpaska. Olen todella vihainen siitä, etten tajunnut mennä sinne kemian ykköskurssille kuunteluoppilaaksi - olisin nyt paljon vahvemmalla pohjalla sen kemian kanssa. Matematiikan koetta ajatellen niskassa on hirvittävät onnistumisen paineet. Tiedän, että olen oppinut paljon ja sen jo periaatteessa pitäisi riittää, mutta en ole oppinut tarpeeksi. En ole laskenut riittävästi ja teen jatkuvasti virheitä peruslaskuissakin. Ma-sen-ta-vaa. Noh. Tiedän, etten tule onnistumaan tämänpäiväisessä matematiikan kokeessa - ainakaan yhtä hyvin kuin edellisessä, mutta yritän silti kaikin voimin pitää pääni pystyssä ja jatkaa seuraavalle kurssille. Kerrata vanhoja vielä senkin aikana. Ja perhana, ensi kurssissa istun tasan joka päivä laskemassalukemassaopiskelemassa. Ensi kurssin koeviikolla en tasan ole tässä samassa tilanteessa ruikuttamassa.

Vuosikatsaus

Lyhyehkö Uuden Vuoden katsaus pienen tauon jälkeen.

Olen lähinnä pakoillut tänne kirjoittamista, koska sillä tavalla joudun kirjaimellisesti myöntämään sen tosiasian, että paljon on loman aikana tehty, mutta ahkeruudella on turha paistatella. Kemian ykköskurssi tuli suurin piirtein aikataulun puitteissa kerrattua, mutta tästä saavutuksesta kärsivätkin sitten kaikki muut tavoitteet; Sarjakuvan kieli ja mieli on lähinnä kerännyt pölyä yöpöydällä, toista kirjallisuuden tenttikirjaa en ole avannutkaan. Matematiikkaa olen laskenut hyvinhyvin laiskasti ja kemia kakkosen eilen alkanut opiskelukin on lähinnä takkuillut. Onneksi minua sentään ajaa eteenpäin suunnaton tarve onnistua ja vielä suunnattomampi tarve oppia, joten laiskuudesta huolimatta en anna itseni vajota siihen suhteellisen tuttuun tilaan, jossa myönnetään oma laiskuus, päätetään ottaa loma lomana ja lukea sitten "tosi ahkerasti pari päivää ennen tenttejä". En harmittele sitä, että tekemättömät työt painavat mielessä päiväunillakin, päinvastoin, vaan iloitsen jokaisesta muistutuksesta, joka ajaa edes kahdeksi minuutiksi kirjojen ääreen. En ole onneksi vielä pulassa, mutta kovaa vauhtia sinne vajotaan, jos tahti ei tiivisty.

Pääsykokeiden lukusuunnitelmaa olen myös kovasti yrittänyt miettiä. Tilannehan on se, että haluaisin käydä kevään pääsykokeissa hiukan naavistelemassa tilannetta, lähinnä katsastamassa, minkälaisia/ -tasoisia kysymyksiä olisi odotettavissa niissä varsinaisissa pääsykokeissa sitten seuraavana tai sitä seuraavana vuonna. En ole kuitenkaan pääsykokeisiin mennessä lukenut käytännössä yhtään kurssia fysiikkaa - jos ei lasketa sitä ammoisina aikoina suoritettua ykköskurssia ja pääsykokeiden aikaan läpikäytyä puolikasta ykköskurssia, joten en kovin tasokkaasti pysty pääsykokeisiin valmistautumaan. Suunnittelin, että lukisin kevään pääsykokeisiin biologian ja kemian, sekä Galenoksesta että äidin joululahjaksi antamista Epione-valmennusvihkosista. Mikäli pääsykokeissa sattuisi tulemaan kysymyksiä näiltä alueilta ilman välitöntä integrointia fysiikan puolelle, pystyisin vastaamaan ainakin niihin kysymyksiin ja sitten pistemäärästä pystyisin mahdollisesti päättelemään, minkä tasoisia nuo vastaukset sitten olisivat. Niin ja tietysti petaisin itselleni niiden kahden aineen osalta hyvän pohjan seuraavia pääsykokeita varten, jolloin pystyisin lähinnä kertailemaan niitä ja keskittymään enemmän fysiikkaan.

Huolestuttavaa, stressaavaa ja lievästi ahdistavaa on se, että en ole varsinaisiin tavoitepääsykokeisiini (kevät 2007) mennessä vieläkään ehtinyt käydä tarpeeksi fysiikan kursseja, jotta voisin edes uskoa pääseväni sisään. Pääsen fysiikka ykköselle vasta tämän kevään viimeisessä jaksossa ja syksyllä sitten siitä eteenpäin, mutta olen loppujen lopuksi pääsykokeisiin mennessä ehtinyt lukea vasta kuusi kurssia ja niistäkin kaksi vasta sinä aikana, kun ne asiat olisi jo pitänyt omaksua ja niiden päälle vielä paljon galenostietoutta. Odotettavissa on siis tyhjä vuosi, jonka varalle en ole juuri keksinyt järkeviä suunnitelmia. Vaihtoehtoja on vähän ja jokainen tuntuu huonolta. Järjestettäisiinköhän fysiikasta jotain kesäkursseja?

Sitten kohti alkanutta kevättä. Yliopistolla neljä kurssia, välillä maanantai-keskiviikko, tuntimäärällä vähäinen, joten aikaa pitäisi riittää niin pääsykokeille, yliopistolle kuin lukio-opinnoillekin. Toivon enemmän kuin muuta, että jaksaisin tänä keväänä keskittyä opintoihini, pitää itsestäni ja jaksamisestani hyvää huolta ja välttää pitkät masentavat saamattomuuden jaksot, jolloin tuntuu, ettei minusta ole mihinkään enkä minä ole mitään. Sillä on minusta ja olen minä.