Olen kai aikaisemminkin pohtinut omien unelmieni syntyhistoriaa, mutta välillä on hyvä tehdä tarkastuksia, ettei aika pääsisi liikaa kultaamaan muistoja.
Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.
Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.
Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.
Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.
Jepjep. Hyvä, että se on sulle kuitenkin the Thing.
ReplyDeleteItse haaveilin myös lukion jälkeen lääkiksestä, mutta otin sitten omalla kohdallani ihan karusti järjen käteen... lyhyt matikka, vain pakolliset kemian kurssit, ei fysiikkaa eli ainakin paria noista olisi pitänyt prepata iltalukiossa, jossa kyllä välivuonna olinkin, mutta muissa merkeissä. Kaiken lisäksi vaikka olisin päässyt sisäänkin, niin päätin, että en ole kuitenkaan siinä määrin lukijatyyppi, että jaksaisin niin rankkaa opiskelua.
Mutta mulle tuo nyt oli lähinnä sellaista haihattelua, ei mikään unelmien unelma. Kai.
Meidän äidin mielestä ihminen ei ole koskaan liian vanha lähteäkseen opiskelemaan vaikka ihan kokonaan uutta ammattia. Ja vähitellen alan olla itse samaa mieltä. Tästä lääkäriksi pyrkimismatkasta uhkaa tulla vuosi vuodelta aina vuoden pidempi, mutta oikeastaan en edes välittäisi, vaikka kuolisin kesken. Ainakin tässä vaiheessa se matka on melkein yhtä tärkeä kuin päämäärä. Ja kuten tuossa jo kirjoitin, minulle se unelma on kertakaikkinen pakkomielle, enkä yksinkertaisesti edes halua kokeilla, saisinko sen tukahdutettua ja pysyttyä tyytyväisenä opettajan ammatissa, johon valmistuisin kivutta ja nopeasti. Jos (ja kun) en kuitenkaan saisi - olisin lopulta vain vanha ja katkera. Työntäisin ehkä lapsiani lääkikseen toteuttamaan omia unelmiani.
ReplyDeleteEn tiedä lääkiksen sivutoimisen opiskelun mahdollisuudesta. Todennäköisesti se on vähintäänkin vaikeaa, mutta ainakin yksi lääkäriopiskelijaystävistäni suoritti samaan aikaan myös toista, taidealan tutkintoa ihan eri koulussa ja onnistui nämä jokseenkin sujuvasti yhdistämään - miksei siis jotain työtäkin onnistuisi.
Sanoisin, että riippuu ihan pakkomielteen asteesta, mitkä uhraukset ovat liian suuria ja mitkä eivät.
Tajusin vasta kommentoineeni toisen blogin tunnuksilla. Vaan mitäpä väliä, ajattelin vaan mainita, jos joku ihmettelee. Samaa mieltä olen edelleen :)
ReplyDelete