Uusi vuosi, uudet leikit.

Kakkosvuosi jäi ihan tyystin paketoimatta kun jo sähköpostiin alkoi tupsahdella viestejä: "Tervetuloa kolmoselle!". Vähän haikeana mietin, että niin - tervemenoa! Olisi se kyllä hauskaa olla mukana jo ensi maanantaista, mutta minun osaltani kolmonen saa vielä odottaa - ensi vuosi kun on varattu aivan muille projekteille.

Mutta niin. Tervemenoa kolmoselle te ihanat entiset kurssikaverit!

Yhden luvun loppu.

Aamuinen happamuus vaihtui päiväunien jälkeiseen hämmästyneeseen onnen tunteeseen. Tässä muistojen elektroniseen arkistoon parhaat palat:

"T:n pro gradu -tutkielmaksi tarjoama käsikirjoitus on kirjoitettu selkeällä, korrektilla ja paikoin jopa tyylikkään esseistisellä suomen kielellä. Se on varsin ansiokas ja tasapainoinen, kokonaisuutena johdonmukaisesti toteutettu opinnäyte, joka täyttää kiitettävästi kirjallisuuden pro gradu -tutkielmille asetetut kriteerit. Esitämme, että se hyväksytään arvolauseella kiitettävä (4/5)."

En mä mikään kympin tyttö ole koskaan ollutkaan. 

Koulutiellä

Joskus sinne opinahjoon pääseminen on astetta hankalampaa. Ei riitä, että ostaa asunnon radan vierestä, ei sekään että herää joka päivä riittävän ajoissa, tai edes se, että huolehtii itsensä ajoissa junaa odottamaan.

Aamuinen paikkatietojen varaaminen keskeytyi verkkokaupan huoltokatkoon. No, ei se mitään, saa niitä paikkatietoja asemaltakin. Nopeutetun aamupalan siivin asemalle viitisen minuuttia ennen junan lähtöä. Yksitoista asiakasta jonossa ennen itseäni. No, ei sekään mitään, juna on näköjään sähköratavaurion vuoksi seitsemäntoista minuuttia myöhässä. No, ei haittaa, koska pelivaraa oli puolisen tuntia. Ai ei niitä paikkatietoja saa täältäkään, aseman tietoliikennejärjestelmät jumittavat ja lopulta sammuvat kokonaan. Junan arvioituun lähtöaikaan tulee noin viiden minuutin välein kymmenen minuuttia lisää aikaa. Henkilökunta ei osaa arvioida, ehtiikö juna edes tunnin myöhässä perille. Ei sitäkään, pääseekö kaksi minuuttia ic-junan jälkeen aikataulutettu pendolino jossain matkan varrella ohittamaan ic:n. Kaikkia matkustajia kehotetaan hyppäämään ensimmäiseen mahdolliseen junaan riippumatta siitä, mihin on lippunsa ostanut. Riippumatta siitäkään, riittääkö siellä edes paikkoja kaikille. Masunysä potkii kylkeen sen minkä ehtii tehden jo pelkästä asemalla istumisesta tukalaa. Epävarmuus mahdollisesta istumapaikasta junamatkan ajaksi ei ilahduta.

Neljänkymmenenviiden minuutin epätietoisen istuskelun jälkeen luovutan. Kokeillaan ylihuomenna uudestaan.

Kymmenen plus yksi.

Tuleva kollega haastoi laiskan opiskelijan ja bloggaajan pohdiskelemaan vähän tavallista positiivisempia asioita kymmenen hyvää mieltä tuottavan asian muodossa. Varmasti opiskeluteeman altakin saisi revittyä kymmenen hyvän mielen tuottajaa, mutta laajentanen tämän suosiolla koskemaan elämääni ylipäänsä. Järjestyksistä piittaamatta, kymmenen elämääni hyvää mieltä tuottavaa asiaa ovat:

Puoliso

Maailman komein, älykkäin, seksikkäin, ihanin ja kaikella tapaa omaksi elämänkumppanikseni sopivin. Ensimmäisestä tapaamisesta tulee vappuaattona kuluneeksi kahdeksan vuotta, yhteistä avioliittoa puolestaan on takana kaksi ja puoli vuotta. Sen viereen on aina yhtä ihana nukahtaa ja sen vierestä on ihana herätä. Ja hereilläkin sen kanssa on lähes poikkeuksetta hyvä olla. Eikä se välitä, vaikka siihen viittaisi sanalla se.

Koirat

Maukka ja Väykkä, Nepatiitti ja Hepatiitti, Nepshukka ja Hepskukka, Pampula ja Rääpäle. Ensimmäinen (niitä on siis lukuisista nimityksistä huolimatta vain kaksi) pakattiin mukaan Kreikan vaihtoajan tuliaisina, jälkimmäinen on vanhempieni koiran (ja tietyllä tavalla oman ensimmäisen koirani) jälkeläinen. Kaikkine luonnevikoineen ja käyttäytymishäiriöineen ne ovat olennainen osa perhettämme ja niillä on tärkeä rooli elämässäni - milloin jalanlämmittäjinä sohvalla, milloin arkiliikunnan ylläpitäjinä. Pelloilla vapaana kirmailevan tai sohvan nurkkaan nukkumaan käpertyneen koiran katseleminen on ehkä parasta masennuslääkettä, mitä tiedän. Eivätkä hassumpaa terapiaa ole ne raskaan koulupäivän jälkeen ovella leväytetyt, koko hammasrivin paljastavat hymytkään, joilla omistajaa nuorimmaisen toimesta tervehditään. Ja kyse on siis todella hymystä, ei irvistämisestä.

Lääketiede

Vaikka opiskelun sujuminen ei ole lähes koskaan sitä luokkaa kuin toivoisin, vaikka jatkuvasti pelkäänkin valmistuvani maailman huonoimmaksi lääkäriksi ja vaikka koen monet opiskeluun liittyvät asiat ärsyttävinä ja stressaavina, rakastan silti lääketiedettä ja koen itseni "helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi" saadessani vuosien pyrkimisen jälkeen vihdoin opiskella alaa, joka tuntuu enemmän omalta kuin mikään koskaan aiemmin.

Aamupala

"Syö aamulla kuin kuningas, päivällä kuin ruhtinas, illalla kuin keijukainen", opetettiin jo ala-asteella. Hyvä aamupala on takuuvarma päivän pelastus. Onneksi puolisoni jakaa lämpimän suhtautumisen tätä päivän tärkeintä ateriaa kohtaan. Yhteiset viikonloppuaamut alkavat poikkeuksetta vakiomallilla rakennetulla brunssilla, ja silloin tällöin päädymme brunsseilemaan myös erilaisiin ravintoloihin. Pelkkä yhteisen viikonloppuaamiaisen ajatteleminen saa hymyn huulille. Hyvän ruoan lisäksi täydelliseen aamupalaan kuuluu olennaisena osana jaettu sunnuntaihesari (puolisolle ensimmäiset kaksi, minulle viimeiset kolme osaa).

Vihreä tee

Kuulun niihin ärsyttäviin hifistelijöihin, jotka kahviloissa kiusaavat henkilökuntaa kyselemällä vihreän teen perään, vaikka mustaa teetä olisi tarjolla kymmenessä eri makuvaihtoehdossa. Tai mikä muiden mielestä ehkä vielä ärsyttävämpää, raahaan omat teet ja irtoteepussini mukaan työpaikan kahvihuoneeseen, koska ne valmiit vihreät teet eivät ole lopulta kovin kummoisia nekään. Parhaat fiilikset pitkäksi aikaa saa piipahtamalla ihan oikeassa teekaupassa. Omasta kaapista löytyy yleensä neljää, viittä eri makua.

Lastenkirjallisuus

On se aikuisillekin tarkoitettu kiinnostavaa, mutta suurimmat ja arvokkaimmat kulttuurikokemukseni olen saanut ehdottomasti lastenkirjallisuuden parissa. Kaikkien aikojen suosikkejani ovat Astrid Lindgrenin teokset sekä vähän kotoisemmat Nopolan sisarusten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat. Jälkimmäisiä luettiin joskus puolison kanssa toisillemme iltalukemisina, ja niiden nerokas kieli onkin salakavalasti livahtanut myös omaa arkikielenkäyttöämme rikastuttamaan. Lastenkirjallisuutta tulee edelleen hankittua sekä kulutettua ihan vain omaksi nautinnoksi.

Sarjakuvat

Ensimmäinen versio entiseen opiskelupaikkaani tarkoitetusta gradusta käsitteli sarjakuvia. Onneksi tajusin ajoissa luopua aiheesta, joka on ihan liian nautinnollinen liialla analysoinnilla pilattavaksi. Sarjakuvia kuluu laidasta laitaan, mutta oma kokoelmani kulmakivet ovat Don Rosan albumit, alkuperäiset Janssoneiden muumisarjakuvat sekä uusimmat rakkauden kohteeni - Manu Larcenetin Pieniä voittoja sekä Maallemuuttajat -sarjat.

Elokuvat

20-40 minuutin sitcomeihin tottuneena elokuvien katsomisen aloittaminen tuntuu aina jonkinlaiselta ponnistukselta, mutta sitten niiden pariin upottuani ihastun usein täyttä häkää ja kiusaan puolisoani vaatimalla samojen elokuvien katsomista uudestaan ja uudestaan. (Kultakalan muistista on hyötyäkin, kun vanhat elokuvat tuntuvat aina uusilta). Puolison mielestä elokuvat, joista pidän, ovat "aina jollain tapaa omituisia, mutta silti hyviä". Monta suosikkia löytyy rakkautta&anarkiaa -kokoelmasta, mutta jos yksi elokuva pitäisi valita, saattaisin valita sekä visuaaliselta ilmeeltään, tarinaltaan että musiikiltaan mainion Goodbye, Leninin. Ainakin tällä hetkellä.

Luonto

Tunnen itseni välillä eläkeläiseksi laahustellessani koirien kanssa joen vartta ihastelemassa milloin mitäkin risukasaa tai lokkiparvea. Koirien vuoksi tulee seikkailtua vähän vähemmän kliinisissäkin olosuhteissa pitkin metsiä ja peltoja, ja nähtyä samalla yhtä sun toista luonnon ihmettä ketuista ja lumikoista hirviin ja peuroihin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan jokaista näistä kohtaamisista. Aamulenkki orastavassa aamuauringossa, leppeässä tuulenvireessä ja lintujen kevätsirkutusta kuunnellen on minun Avara luontoni.

Nysä

Pienen perheemme esikoinen (jos karvalapsia ei lasketa samaan kategoriaan) ja molempien sukujen ensimmäinen lapsenlapsi. Vielä kolmisen kuukautta enemmän tuntematon kuin tuttu, mutta tuottanut silti jo viimeisen puolen vuoden ajan runsaasti hyvää mieltä (hämmennyksen ja pelkojen lisäksi) omilla kommunikaatioyrityksillään. Iltamöyrinöistä on muodostunut jo odotettu rutiini, eikä mahalle laskettuun käteen harkitusti kohdistettu muksahduskaan saa varsinaisesti huonolle tuulelle. Varsinkin, kun Nysä tuntuu tunnistavan, milloin käsi kuuluu tulevalle äidille, milloin jollekin muulle. Tulevaisuudessa todennäköisesti loistava (teko)syy nauttia laajemminkin lastenkulttuurista.

(Ylimääräisenä plussana mainitsen nyt vielä ohimennen vihdoin ja viimein tarkistukseen palautetun gradun, joka ohjaajan sanojen mukaan on "oikein hyvätasoinen työ, jonka voi huoletta jättää tarkastettavaksi". Luvattoman kauanhan siinä meni, mutta siitä viis - nyt se on viimein tehty.)

Onnistuneen opiskelun resepti

Hyvä asento, kuppi vihreää teetä, kuulokkeet korviin ja sitten elvistä klassista ja lujaa. Niin, ja tietysti muutama kiinnostava onkologian artikkeli työn alle.

PBL pinnan alta.

Ainakin Tampereella ja Helsingissä opiskeleville PBl eli problem based learning on tuttu menetelmä. Itselleni se oli aikoinaan syy hakea nimenomaan Tampereelle (kuulin itse asiassa vasta valmennuskurssilla, että myös Helsingissä on sama menetelmä käytössä). Nälkävuosien pituisten humanistiluentojen jälkeen ajatus ongelmalähtöisestä oppimisesta, jossa pääpaino ei olekaan luennoissa ja niiden passiivisessa omaksumisessa, tuntui suorastaan vallankumoukselliselta. Sen oli pakko olla toimiva menetelmä.

Aika nopeasti opintojen alettua tajusin, että PBL on kuitenkin ihan kuin kaikki muutkin oppimismenetelmät - toisille se sopii ja toisille ei. Pääsykokeisiin lukiessani olin luonut jonkinlaisen ideaalikuvan itsestäni lääkisläisenä. Ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, iloinen ja aktiivinen minä, joka innosta puhkuen osallistuisi jokaikiseen vapaa-ajan aktiviteettiin, hankkisi runsaasti uusia ystäviä, ja kaiken tämän ekstaattisen ryhmähengen voimalla loistaisi tutor-istunnoissa kaikkensa antaen ja runsaasti saaden.

Mutta.

Tehtyäni heti ensimmäisenä syksynä sosiaalisen itsemurhan ja keskittymällä niiden lääkiksen vapaa-ajan rientojen sijaan lähinnä junaanjuoksun ennätysten tehtailuun, olen samalla tullut haudanneeksi ideaaliminäni. Juuri kukaan ei ole oikein päässyt tutustumaan minuun enkä minä juuri kehenkään. Lähes sadan opiskelijan joukosta vähintään kymmentä en osaisi edes nimetä, monesta muusta kykenen vaivoin yhdistämään nimen ja kasvot samalle henkilölle kuuluvaksi. Itse arvelen kulkevani monen opiskelukaverini mielessä nimellä "kummajainen" - tai muulla vastaavalla kyseenalaisella lempinimellä. Minulle ja muille ei ole muodostunut näiden lähes kahden vuoden aikana käytännössä minkäänlaista yhteistä historiaa. Yhteinen rajapintamme rajoittuu täysin pakollisen opetuksen piiriin, ja täytyy sanoa, ettei siitä kovin vahvaksi bondausalustaksi ole.

Ja mitä tekemistä tällä on PBL:n kanssa?

Meillä (ja käsittääkseni Helsingissäkin) PBL:n ydinaluetta ovat pienryhmissä toteutettavat tutor-istunnot, 2x1,5h/vko. Saman ryhmän kanssa ollaan vaihtelevasti joko kaksi jaksoa kerrallaan tai sitten kuten meillä nyt toisena opiskeluvuonna, ensin yhden ryhmän kanssa koko syyslukukausi, sitten toisen ryhmän kanssa koko kevät. Ryhmissä käsitellään joka kerta jokin potilastapaus, jonka pohjalta muodostetaan oppimistavoitteet seuraavaksi kerraksi. Sitten mennään kotiin, opiskellaan ne, tullaan takaisin, puretaan ne yhdessä ja aloitetaan uusi tapaus. Välillä on aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä luentoja. No yleensä sentään liittyvät jotenkin toisiinsa.

Tutor-istunnot muodostavat siis melko runsaan ja olennaisen osan opiskelua, ja ryhmädynamiikka tekee istunnoista joko miellyttävää tai sitten - noh - vähemmän miellyttävää. Hyvä ryhmädynamiikka ja onnistuneet tutor-istunnot muodostuvat tietysti siten, että kaikki panostavat oppimistavoitteiden opiskeluun ja purkutilanteessa jakavat keräämäänsä tietoa aktiivisesti osallistuen, osallistuvat yhtä aktiivisesti uuden tapauksen oppimistavoitteiden kehittämiseen, ja näin ikään kuin opettavat toisiaan ja saavat toisilta ryhmäläisiltä vastavuoroisesti itse opetusta.

Hyvä ryhmädynamiikka on kuitenkin myös tekijöidensä summa. Kirjaimellisten tekijöidensä, eli niiden ryhmäläisten. Joku on luonteeltaan äärimmäisen teoreettinen ja perehtyy kaikkeen käsiteltyyn syvällisesti ja yksityiskohtaisesti. Joku toinen on ehkä käytännönläheisempi ja suhtautuu teoreettiseen osaamiseen suurpiirteisemmin. Joku on luonteeltaan ekstrovertti ja haluaa jakaa muiden kanssa kaiken lukemansa, toinen taas luonteeltaan kuuntelevampi ja pohdiskelevampi, eikä niinkään välitä olla äänessä edes pienen ryhmän keskuudessa. Yksi vie keskustelua eteenpäin kyselemällä, toinen vastaamalla (vaikkei aina oikeita vastauksia tietäisikään). Toisissa edellämainitut piirteet ilmenevät suuntaan tai toiseen kärjistettyinä, suorastaan leimaavina, toisissa taas yhdistyy mukavasti joukko erilaisia ominaisuuksia hyvinkin miellyttäväksi kokonaisuudeksi.

Ei ole aivan sama, minkälaiseen ryhmään sattuu päätymään esimerkiksi puoleksi vuodeksi. Vaikka lähtökohtana on sivistynyt kanssakäyminen kenen kanssa hyvänsä, on silti toisten kanssa helpompi tulla toimeen kuin toisten. Kärjistetyt luonteenpiirteet ihastuttavat toisia ja vihastuttavat sitten niitä muita. Yhtä ärsyttävä voi olla samaan ryhmään päätynyt ekstrovertti kimittäjä kuin omiaan puuhaileva juro tuppisuukin. Suurin osa edustaa kuitenkin sitä välimallia, joka tuskin herättää tunteita suuntaan tai toiseen, mutta luonteeltaan täysin erilaisista opiskelijoista koottu ryhmä voi tosiaan olla dynamiikaltaan joko sulaa silkkiä tai sitten silkkaa suolaa haavoille.

Itse olen luonteeltani enemmän epäsosiaalinen kuin sosiaalinen, helposti omiin oloihini vetäytyvä, enemmän kuunteleva kuin puhuva. Ajattelen hitaasti ja pohdin asioita usein huomattavalla viiveellä. En erityisemmin jännitä tai pelkää ryhmässä puhumista, mutta selvästi aktiivisempien läsnäollessa olen mieluummin hiljaa kuin huudan väliin. Olen aina jostain syystä kammonut sitä tunnetta, joka tulee kun aloittaa puhumisen samaan aikaan jonkun muun kanssa, eikä kukaan jääkään kuuntelemaan sinua. Eikä kukaan sen toisen samaan aikaan aloittaneen puheenvuoron jälkeen kysy, että "niin, mitä olitkaan sanomassa". Pelkään usein myös puhuvani muiden mielestä täysin vääriä asioita tai käsittäneeni kysymyksen väärin. Siksi jään usein mieluummin kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa.

Oma antini pbl:n kaltaiselle oppimismenetelmälle jää siis edellä mainituista syistä melko vaisuksi. Jokainen ryhmä on minulle aina täynnä uusia tuttavuuksia, joista suurimman osan kanssa en ole aiemmin ollut juurikaan tekemisissä. Heidän käsityksensä minusta muodostuu siis lähinnä niistä kolmesta viikottaisesta tunnista, jotka vähintään vietämme keskenämme.

Vaikka teenkin vähintään 90% tutoreista huolellisesti ja asiaan paneutuen, huomaan silti toistuvasti tehneeni vain noin puolet siitä, mitä se ryhmän aktiivisin aines. En opettele eri hormonien aminohappomääriä, koska en näe siitä mitään järkeä. En myöskään sanasta sanaan kopioi muistiinpanoihini aiheeseen liittyvää oppimateriaalia, koska se on kerran jo kirjoitettu, eikä siitä uudelleen kirjoittamalla tule yhtään parempaa. En kuitenkaan ole kovin hyvä löytämään niitä olennaisia asioita, vetämään suuria linjoja yhteen tai muutenkaan ylipäänsä oppimaan tutoreiden muodossa. Tällä hetkellä tutoreiden tekeminen vie lähinnä kohtuuttomasti aikaa, ja asiat opin sitten vasta koeviikolla tenttiin lukiessa. En tiedä, mitä teen väärin, tai mitä voisin muuttaa opiskelutavoissani, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että itselleni pbl ei ole se ihanteellisin oppimistapa. Mikä sitten olisi? Jäänee arvoitukseksi, ellen vaihda yliopistoa.

Kevätpuhuri.

Takana ei ole ehkä elämäni helpoimmat neljä kuukautta. Marraskuun alku toi mukanaan niin paljon uusia tuulia, etten hatun kiinni pitelemiseltä ole kyennyt tulkitsemaan tunteitani näin virtuaalisesti. Viime perjantai toi vihdoin viimeisimmän jaksotentin muodossa eräänlaisen väliajan kaikkeen hullunmyllyyn, vaikkei mikään varsinaisesti vielä päättynytkään. Uusi jakso kun alkaa uusine haasteineen jo huomenna, ja kaikki muukin on vielä kesken.

Ai että mitä sitten neljän kuukauden aikana on tapahtunut? Opiskelurintamalla lähinnä muiden opintojen takia siirrettyjä tenttejä. Syksyltä jäi siis kevään uusintoja odottamaan niin tuo edellisessä kirjoituksessa mainitttu ravintotentti kuin sen jälkeinen hermostotenttikin. Molemmat kohtuullisen isoja paketteja. Se, minkä tieltä ne jäivät odottamaan, oli entisen elämän hautaamiseksi tarvittu gradu. Joku teistä on ehkä luullut, että olisin valmistunut jo vuosia sitten, mutta todellisuudessa olen kantanut tekemätöntä gradua mukanani vuosia, ja jatkuvasti siirtänyt sitä muiden, eli tässä tapauksessa lääkisopintojen tieltä. Aluksi halusin panostaa kaikkeni pääsykokeisiin, ja kuvittelin opintojen vihdoin alettua kirjoittelevani gradua vaikka junamatkoilla ikään kuin vasemmalla kädellä. Sisiliskomainen siirtyminen kahden eri maailman välillä on osoittautunut kuitenkin itselleni liian haastavaksi, ja koska lääketieteen opinnot eivät odota, olen sysännyt gradun syrjään kerta toisensa jälkeen ja keskittynyt selviytymään edes niistä lääketieteen opinnoista. Keskeneräinen tutkinto on kuitenkin henkistä painolastia, josta olen halunnut päästä eroon, ja vihdoin viime kesätöikseni uuden graduohjaajan motivoimana päätin päästä eroon moisesta päänsärkyjen aiheuttajasta. Vaikken kesän aikana vielä kirjallisuuden opintojani päässytkään hautaamaan, kaivoin kuitenkin kuoppaa huomattavasti syvemmäksi. Syksyllä käytin siis vielä kahden opintojakson koeviikot kaivuutöissä, kunnes joululomalla päästiin vihdoin siihen pisteeseen, että jäljellä on enää niin sanottu pilkun viilaus. Sille varataan tulevaisuudessa vielä viikonlopun verran - sitten lyödään viimeinen naula siihen arkkuun. Vaikka työ onkin edelleen kesken, on henkinen painolasti kuitenkin laskettu jo kuopan pohjalle. Enää en stressaa.

Nomuttaniin. Joululoman jälkeen edessä olivat siis kolmen viikon sisällä ensin hermostotentti, sitten ravintotentti ja lopulta viime perjantaina kevään ensimmäisen hormonijakson jaksotentti. Viimeiseen tenttiin jäi lukuaikaa huimat kaksi päivää, ja enemmän minun tyyliäni olisi ollut nostaa kädet pystyyn, siirtää myös tätä tenttiä muutaman viikon päähän pikauusintaan ja aloittaa loma viimeistään noiden kahden syksyn uusinnan jälkeen. Tentin suorittamalla edessä olisi kuitenkin ensimmäinen opiskelutöistä vapaa viikonloppu  - niin - en edes osaa laskea kuinka moneen vuoteen. Ensimmäinen viikonloppu, jolloin voisin siis hyvällä omallatunnolla röhnöttää vaikka aamusta iltaan sohvalla miettimättä, mitä kaikkea sillä hetkellä pitäisi oikeasti tehdä. Latasin siis tämän ajatuksen motivoimana kaksi päivää aamusta iltaan hormoniasioita, ja perjantaina kävin toivottavasti suorittamassa tentin hyväksytysti. Vapaan viikonlopun ansainneena.

Vaan kuinka ollakaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä totesin sairastuneeni, ja viikonloppu onkin kulunut sitten peiton alla niistellessä. Infectio acuta respiratoria superior non specificata, sanoi tohtori, eikä nyt sitten ole todella tarvinnutkaan kuin röhnöttää sohvalla. Suunnitelmissa oli siis toki vähän aktiivisempaa ja sosiaalisempaakin ajanviettoa.

Mutta mitä muuta kuin gradua ja siirrettyjä tenttejä? Työrintamalla siirryttiin eteenpäin esimiestuurauksen merkeissä, mikä on sekin koulutuksineen vaatinut veronsa - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Esimiesvastuuta on onneksi edessä vain ajoittain, muuten jatkan normaaleissa työtehtävissäni viikonloppuisin kuten tähän astikin. Tähänkin viikonloppuun olisi kuulunut yhden työpäivän verran rullakoiden siirtelyä, mutta infectio acuta respiratoria superiorin ansiosta olen viettänyt vielä toisenkin elämää tylsemmän vapaapäivän yksinäni kotisohvalla. En ole tiennytkään, kuinka paljon televisiosta tulee erilaisia sisustus-, ruoanlaitto- ja musiikkiohjelmia. Nyt on kattava otanta takuulla katsastettu.

Ehkä se suurin muutos ja haaste on kuitenkin ollut marraskuun alusta asti vatsaa kasvattanut masuasukki. Ensi syksy tuonee näin ollen mukanaan välivuoden lääketieteen opinnoista, perhe-elämää opiskellessa. Mutta sitä ennen on kuitenkin edessä vielä kaksi tiukkaa jaksoa, ensimmäisenä huomenna starttaava Hyökkäys ja puolustus -jakso.