PBL pinnan alta.

Ainakin Tampereella ja Helsingissä opiskeleville PBl eli problem based learning on tuttu menetelmä. Itselleni se oli aikoinaan syy hakea nimenomaan Tampereelle (kuulin itse asiassa vasta valmennuskurssilla, että myös Helsingissä on sama menetelmä käytössä). Nälkävuosien pituisten humanistiluentojen jälkeen ajatus ongelmalähtöisestä oppimisesta, jossa pääpaino ei olekaan luennoissa ja niiden passiivisessa omaksumisessa, tuntui suorastaan vallankumoukselliselta. Sen oli pakko olla toimiva menetelmä.

Aika nopeasti opintojen alettua tajusin, että PBL on kuitenkin ihan kuin kaikki muutkin oppimismenetelmät - toisille se sopii ja toisille ei. Pääsykokeisiin lukiessani olin luonut jonkinlaisen ideaalikuvan itsestäni lääkisläisenä. Ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, iloinen ja aktiivinen minä, joka innosta puhkuen osallistuisi jokaikiseen vapaa-ajan aktiviteettiin, hankkisi runsaasti uusia ystäviä, ja kaiken tämän ekstaattisen ryhmähengen voimalla loistaisi tutor-istunnoissa kaikkensa antaen ja runsaasti saaden.

Mutta.

Tehtyäni heti ensimmäisenä syksynä sosiaalisen itsemurhan ja keskittymällä niiden lääkiksen vapaa-ajan rientojen sijaan lähinnä junaanjuoksun ennätysten tehtailuun, olen samalla tullut haudanneeksi ideaaliminäni. Juuri kukaan ei ole oikein päässyt tutustumaan minuun enkä minä juuri kehenkään. Lähes sadan opiskelijan joukosta vähintään kymmentä en osaisi edes nimetä, monesta muusta kykenen vaivoin yhdistämään nimen ja kasvot samalle henkilölle kuuluvaksi. Itse arvelen kulkevani monen opiskelukaverini mielessä nimellä "kummajainen" - tai muulla vastaavalla kyseenalaisella lempinimellä. Minulle ja muille ei ole muodostunut näiden lähes kahden vuoden aikana käytännössä minkäänlaista yhteistä historiaa. Yhteinen rajapintamme rajoittuu täysin pakollisen opetuksen piiriin, ja täytyy sanoa, ettei siitä kovin vahvaksi bondausalustaksi ole.

Ja mitä tekemistä tällä on PBL:n kanssa?

Meillä (ja käsittääkseni Helsingissäkin) PBL:n ydinaluetta ovat pienryhmissä toteutettavat tutor-istunnot, 2x1,5h/vko. Saman ryhmän kanssa ollaan vaihtelevasti joko kaksi jaksoa kerrallaan tai sitten kuten meillä nyt toisena opiskeluvuonna, ensin yhden ryhmän kanssa koko syyslukukausi, sitten toisen ryhmän kanssa koko kevät. Ryhmissä käsitellään joka kerta jokin potilastapaus, jonka pohjalta muodostetaan oppimistavoitteet seuraavaksi kerraksi. Sitten mennään kotiin, opiskellaan ne, tullaan takaisin, puretaan ne yhdessä ja aloitetaan uusi tapaus. Välillä on aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä luentoja. No yleensä sentään liittyvät jotenkin toisiinsa.

Tutor-istunnot muodostavat siis melko runsaan ja olennaisen osan opiskelua, ja ryhmädynamiikka tekee istunnoista joko miellyttävää tai sitten - noh - vähemmän miellyttävää. Hyvä ryhmädynamiikka ja onnistuneet tutor-istunnot muodostuvat tietysti siten, että kaikki panostavat oppimistavoitteiden opiskeluun ja purkutilanteessa jakavat keräämäänsä tietoa aktiivisesti osallistuen, osallistuvat yhtä aktiivisesti uuden tapauksen oppimistavoitteiden kehittämiseen, ja näin ikään kuin opettavat toisiaan ja saavat toisilta ryhmäläisiltä vastavuoroisesti itse opetusta.

Hyvä ryhmädynamiikka on kuitenkin myös tekijöidensä summa. Kirjaimellisten tekijöidensä, eli niiden ryhmäläisten. Joku on luonteeltaan äärimmäisen teoreettinen ja perehtyy kaikkeen käsiteltyyn syvällisesti ja yksityiskohtaisesti. Joku toinen on ehkä käytännönläheisempi ja suhtautuu teoreettiseen osaamiseen suurpiirteisemmin. Joku on luonteeltaan ekstrovertti ja haluaa jakaa muiden kanssa kaiken lukemansa, toinen taas luonteeltaan kuuntelevampi ja pohdiskelevampi, eikä niinkään välitä olla äänessä edes pienen ryhmän keskuudessa. Yksi vie keskustelua eteenpäin kyselemällä, toinen vastaamalla (vaikkei aina oikeita vastauksia tietäisikään). Toisissa edellämainitut piirteet ilmenevät suuntaan tai toiseen kärjistettyinä, suorastaan leimaavina, toisissa taas yhdistyy mukavasti joukko erilaisia ominaisuuksia hyvinkin miellyttäväksi kokonaisuudeksi.

Ei ole aivan sama, minkälaiseen ryhmään sattuu päätymään esimerkiksi puoleksi vuodeksi. Vaikka lähtökohtana on sivistynyt kanssakäyminen kenen kanssa hyvänsä, on silti toisten kanssa helpompi tulla toimeen kuin toisten. Kärjistetyt luonteenpiirteet ihastuttavat toisia ja vihastuttavat sitten niitä muita. Yhtä ärsyttävä voi olla samaan ryhmään päätynyt ekstrovertti kimittäjä kuin omiaan puuhaileva juro tuppisuukin. Suurin osa edustaa kuitenkin sitä välimallia, joka tuskin herättää tunteita suuntaan tai toiseen, mutta luonteeltaan täysin erilaisista opiskelijoista koottu ryhmä voi tosiaan olla dynamiikaltaan joko sulaa silkkiä tai sitten silkkaa suolaa haavoille.

Itse olen luonteeltani enemmän epäsosiaalinen kuin sosiaalinen, helposti omiin oloihini vetäytyvä, enemmän kuunteleva kuin puhuva. Ajattelen hitaasti ja pohdin asioita usein huomattavalla viiveellä. En erityisemmin jännitä tai pelkää ryhmässä puhumista, mutta selvästi aktiivisempien läsnäollessa olen mieluummin hiljaa kuin huudan väliin. Olen aina jostain syystä kammonut sitä tunnetta, joka tulee kun aloittaa puhumisen samaan aikaan jonkun muun kanssa, eikä kukaan jääkään kuuntelemaan sinua. Eikä kukaan sen toisen samaan aikaan aloittaneen puheenvuoron jälkeen kysy, että "niin, mitä olitkaan sanomassa". Pelkään usein myös puhuvani muiden mielestä täysin vääriä asioita tai käsittäneeni kysymyksen väärin. Siksi jään usein mieluummin kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa.

Oma antini pbl:n kaltaiselle oppimismenetelmälle jää siis edellä mainituista syistä melko vaisuksi. Jokainen ryhmä on minulle aina täynnä uusia tuttavuuksia, joista suurimman osan kanssa en ole aiemmin ollut juurikaan tekemisissä. Heidän käsityksensä minusta muodostuu siis lähinnä niistä kolmesta viikottaisesta tunnista, jotka vähintään vietämme keskenämme.

Vaikka teenkin vähintään 90% tutoreista huolellisesti ja asiaan paneutuen, huomaan silti toistuvasti tehneeni vain noin puolet siitä, mitä se ryhmän aktiivisin aines. En opettele eri hormonien aminohappomääriä, koska en näe siitä mitään järkeä. En myöskään sanasta sanaan kopioi muistiinpanoihini aiheeseen liittyvää oppimateriaalia, koska se on kerran jo kirjoitettu, eikä siitä uudelleen kirjoittamalla tule yhtään parempaa. En kuitenkaan ole kovin hyvä löytämään niitä olennaisia asioita, vetämään suuria linjoja yhteen tai muutenkaan ylipäänsä oppimaan tutoreiden muodossa. Tällä hetkellä tutoreiden tekeminen vie lähinnä kohtuuttomasti aikaa, ja asiat opin sitten vasta koeviikolla tenttiin lukiessa. En tiedä, mitä teen väärin, tai mitä voisin muuttaa opiskelutavoissani, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että itselleni pbl ei ole se ihanteellisin oppimistapa. Mikä sitten olisi? Jäänee arvoitukseksi, ellen vaihda yliopistoa.