Professionaalisuuden tasot

Aikoinaan valmennuskurssilla kurssin opiskelija-opettaja kertoi ensin aikovansa itse tulevaisuudessa erikoistua neurologiksi, ja myöhemmin jostakin neurologian alaan liittyvästä asiasta puhuessaan mainitsi, että "me neurologit ajattelemme, että..". Vaikka olin itse niihin aikoihin vain kateellinen ja katkera n:nnen kerran hakija, se jotenkin särähti korvaan - varsinkaan, kun opettajalla ei siinä vaiheessa ollut vielä edes oikeutta toimia lääkärinä.

Joillekin kokemus omasta lääkäriydestä tuntuu muodostuvan hyvin nopeasti. Joku ainakin väittää tietävänsä oman erikoistumisalansa jo ensimmäisellä opiskeluviikolla, ja toinen pyrkii hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin kontakteihin oikeiden valkotakkien kanssa tulevaa uraansa jouduttaakseen. Osa opettavista lääkäreistä on kutsunut meitä kollegoikseen jo ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja osalle se on ehkä rohkaiseva totuus, mutta itselleni enemmän pilke silmäkulmassa heitetty vitsin tynkä. Hieno tapa, mutta en minä sitä kovin tosissani ota. Välillä tuntuu, että pelkän ensimmäisen ja kolmannen vuoden välissä on valovuosien pituinen matka, eikä ajatusta omasta valmistumisesta kykene vielä edes hahmottamaan. Saati sitten, että kokisi itsensä edes hiuksenhienolla tasolla jo tässä vaiheessa lääkäriksi.

Kysymys professionaalisuudesta konkretisoitui viime viikolla kovin klassisissa merkeissä. Olin kotimatkalla junassa hautautuneena histologian kirjoihin, kun junassa kuulutettiin "lääkäriä tai sairaanhoitajaa" toiselle puolelle junaa. No, tajusin kyllä selkeästi, etten kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta jäin kuitenkin miettimään, pitäisikö minun mennä edes tarjoamaan apua. Vaikka taitoni ovat vielä tässä vaiheessa opintoja erittäin rajalliset, olen kuitenkin esimerkiksi ensiaputaitoinen. Mutta niin oli varmaan junan matkustajista moni muukin, luultavasti (ja toivottavasti) myös junan henkilökunta. Enkä väittäisi olevani itse siinä mitenkään keskimääräistä parempi. Mutta olisinko ollut jotenkin pätevämpi esimerkiksi kuuntelemaan hätäkeskuspäivystäjän ohjeita kuin joku muu matkustaja? Olisinko kuitenkin osannut tehdä jotain enemmän kuin SPR:n EA-kurssit käynyt kansalainen, ja olisinko siksi ollut moraalisesti velvoitettu vähintäänkin juoksemaan paikalle tarjoamaan apuani?

Ratkaisin tilanteen jäämällä odottamaan uutta kuulutusta. Tampereen ja Helsingin välillä matkustaa hyvin paljon lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa, joten oli vähintäänkin todennäköistä, että joku muu matkustajista oli oikeasti lääkäri tai sairaanhoitaja, ja siksi hyvin paljon minua parempi valinta. Ilmeisesti sellainen paikalle saatiinkin, koska uutta kuulutusta ei koskaan tullut. Ilmeisesti kyse ei ollut myöskään suuremman luokan hätätilasta, koska seuraavalla asemalla ei ollut vastassa ambulanssia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyseisen matkustajan kohdalla varmaan kyllä, mutta jäin kuitenkin koko loppumatkan ajaksi pohtimaan omaa asennoitumistani. Jotenkin ehkä häpesin sitä mahdollisuutta, että ryntäisin toiselle puolelle junaa kuin mikäkin sankari kertomaan, että "täältä tulee toisen vuoden lääketieteen opiskelija, antakaa kun minä autan" vain todetakseni, että "jaa, tällaisesta meillä ei olekaan vielä ollut mitään puhetta koulussa..löytyisköhän täältä junasta oikeasti lääkäriä.."

Mutta kuuluuko tuollaista hävetä? Onko parempi aina tarjota apua, vaikka se olisi sitten turhaakin? Onko edes oikein jäädä odottamaan toista kuulutusta, kun useissa sairauskohtauksissa nopeus saattaa hyvinkin ratkaista? Ja missä vaiheessa opintoja minusta tuntuu, että olen ihan pätevä menemään auttamaan? Klinikassa? Neljännen vuoden jälkeen? Valmiina lääkärinä? Erikoistuneena lääkärinä? Ei koskaan?

Toisilla professionaalisuus syttyy ehkä vähän hitaammin. Vaikka yritän jatkuvasti jäähdytellä erikoistumisaloista utelevia ystäviä ja sukulaisia, ja keskittyä ennemmin "opiskelemaan hetkessä", olisi ehkä kuitenkin syytä rohkaistua osallistumaan edes sellaiseen toimintaan, johon nykyinen koulutuksen vaihe antaisi myöten. Löytyisiköhän sellaista esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmistä?

Flunssaa ja ummetusta.

Lähdin keskiviikkona koulusta ihan normaalissa kunnossa. Päätä hiukan särki, vähän väsyttikin, mutta työntäyteiselle ja pitkälle päivälle se nyt ei ole mitenkään epänormaalia. Otin pienen loppuspurtin ehtiäkseni junaan, ja käytännössä heti istuttuani alas aivastin, kerran ja toisenkin. Luulin allergiaksi ja nappasin antihistamiinin, mutta kas - sehän olikin flunssa. Siihen ei antihistamiini paljon auta.

Nyt kolmatta päivää nuokun flunssan kourissa. Nuutunut ja tukkoinen olo, vähän lämpöä, hiukan yskittää. Mikä lie kausiflunssa. Siksipä tuntuikin tänään hiukan turhauttavalta, kun esimies vaati tuomaan töihin sairaslomatodistuksen. Yritin vähän kysellä, josko oma ilmoitus kuitenkin riittäisi, mutta se käytäntö koskee kuulemma ainoastaan vakituisia työntekijöitä. Koska sopimukseen kirjatut tuntimäärät eivät oikeuta myöskään työterveyshuollon palveluihin, jouduin hakemaan todistuksen kunnalliselta terveysasemalta. Koin jotenkin hiukan noloksi käydä ruuhkauttamassa terveyskeskusta tällaisella perusflunssalla. Onneksi paikallisella terveysasemalla on kuitenkin käytäntönä ohjata työn takia sairaslomatodistusta hakevat flunssapotilaat ainoastaan terveyden-/sairaanhoitajalle, ja sairaslomapaperin lisäksi sainkin asiasta kirjallisen todistuksen työnantajalle vietäväksi. Ei sentään tarvinnut lääkäriä tavata saadakseen paperin, jossa lukee sairasloman syynä "flunssan oireet".

En tiedä, miksi minusta on tullut tällainen tautimagneetti. Viime lukuvuoden päivityksistä voisi karkeasti arvioiden laskea vähintään yhden sairaspäivän jokaista jaksoa kohti. En tiedä, ovatko syynä laitoksen todistettavasti kosteusvaurioiset opetustilat (homeallergikko kun olen), huonot elintavat vain jatkuva stressin altistava vaikutus. On tässä kieltämättä kiireistä ollut, ja erilaiset deadlinet ovat loputon suo, mutta urheilen kuitenkin kohtuullisen paljon, syön terveellistä kasvisruokaa, paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä päivittäiset, runsaat D-vitamiinilisät. Vaan ei - täällä sitä taas sairastetaan.

Sairaudesta huolimatta töitä on tehtävä. Koulu ei ole kiinnostunut sairaslomatodistuksista, eikä niillä tiettävästi saa vapautusta ensi viikon pakollisista opetuksista, ryhmätöistä tai tutoreista. Maanantaiksi pitäisi toteuttaa joku veret seisauttava powerpoint-esitys pari viikkoa sitten haastattelemamme potilaan ravintoanamneesista. Seuraaviin tutoreihin pitäisi opiskella paksusuolen anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa sekä muun muassa farmakologian alkeita ummetuslääkkeiden osalta. Ummetuslääkkeet - on siinäkin mehevä alkustartti farmakologian opintoihin - jotka muuten vaikuttavat viimeviikoisen farmakologian ryhmätyön jälkeen äärettömän mielenkiintoisilta. Farmakologia ja toksikologia <3. Voisivatko ne toisaalta olla edes kiinnostamatta?

Mitä syöt, sitä olet?

Uusi jakso alkoi niin vauhdilla, että olo on kuin juoksumatolla hetki sen jälkeen, kun vauhdinsäätönappi on jäänyt vahingossa pohjaan. Järjettömän rankkaa, järjettömän kiinnostavaa!

Käsillä oleva jakso käsittelee siis ravintoa ja ravinnon hyödyntämistä. Tänään aloiteltiin tutustumisella virallisiin ravitsemussuosituksiin, edessä on vielä vaikka mitä mielenkiintoista ruoansulatuskanavan anatomiasta ja fysiologiasta aina vajaaravitsemukseen, lihavuuteen ja rasva-aineenvaihduntaan. Vain muutamia aiheita mainitakseni. Pääsemme ensimmäistä kertaa perehtymään hiukan farmakologiaan, ja kliinisissä töissä tutustutaan endoskopioihin, vatsan alueen tutkimiseen laajemmin sekä harjoitellaan muun muassa ravintoanamneesin tekoa. Mielenkiintoisia kaikki!

Ruoka ja ravitsemus ovat sekä jatkuvasti ajankohtaisia että varmasti jokaisen elämää koskettavia asioita, ja tällaisten karppauskeskustelujen ja rasvasotien käydessä kiivaimmillaan on mielenkiintoista saada edes jonkinlaista tieteellistä näkemystä keskusteluihin. Taisipa tuo aloitusluento herättää opiskelijoiden joukossa melkein eniten keskusteluakin sitten muinoisen etiikan luennon. Koen itsekin aiheen tähänastisista teemoista henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmaksi, sillä lähipiiristä löytyy niin roskaruoalla, karppiruoalla kuin vegaaniruoallakin eläviä, minkä lisäksi omakin ruokavalio elää jatkuvasti pienimuotoisessa murroksessa.

Olin kyllä aavistuksen verran pettynyt siihen, kuinka orjallisesti tuo avausluento noudatti niitä paljon parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia. En nyt mitään karppausylistysatkins-luentoa olisi halunnutkaan kuulla, mutta edes pieni askel virallisten suositusten ulkopuolelle olisi ollut mielenkiintoista. Nyt se jäi lähinnä sille tasolle, että ehkä D-vitamiinin saantisuositukset voisivat olla korkeampiakin - ja sekin vähän rivien välistä. No, en ehkä itsekään luennoitsijana uskaltaisi kuluttaa sitä yhtä ja ainoaa ravitsemussuositusluentoa luennoimalla virallisten suositusten vastaisista ruokavalioista, mutta olisi ollut kyllä mielenkiintoista saada eri ruokavalioiden kiihkeät (asiantuntija)kannattajat vaikkapa paneelikeskusteluun puolustamaan kantojaan. Pitääpä pistää mieleen, ja kirjoittaa jaksopalautteeseen..


Kaikesta asiasisällöstään huolimatta jakson henkilökohtaisena teemana on väsymys ja sen torjuminen. Viikonloput kuluvat töissä, yöt näköjään miljoonista eri syistä valvoessa. Tänään oli vasta lukuvuoden toisen jakson ensimmäinen päivä, enkä olisi millään jaksanut herätä kouluun. Pitänee raivata niiden miljoonien harrastusten lisäksi muutama päiväunen mentävä kolo kalenteriin.

Syk-sy.

Pää on aika lailla yhtä tyhjä kuin lompakkokin. Kesä meni ohi salakavalasti (viipyi ehkä vartin kesäkuussa), ja koulu alkoi yhtä yllättäen. Kesätyöt (ne, joista en koskaan kirjoittanutkaan lisää, mutta kirjoitan myöhemmin) eivät koskaan loppuneetkaan ja ensimmäinen jakso opintojakin on tässä vaiheessa päivää ja syksyä jo pulkassa. Näin ainakin toivomme.

En voi väittää palanneeni opintojen pariin innosta hihkuen, ensimmäinen jakso kun oli pelkkää tilastotiedettä, joka lähtökohtaisesti ei ole sieltä inspiroivammasta päästä. Kävi kuitenkin kuten kaikken muidenkin lääketieteen opintojen tähän mennessä - onnistuin jopa hieman innostumaan luottamusväleistä, p-arvoista ja tutkimusten kriittisestä analysoinnista. Terveyteen liittyvät tutkimukset ovat lähes kaikkia jollain tasolla koskettava ilmiö, ja niiden sovellettavuudesta saadaan värikkäitä todisteita ihan arkipäivän elämässä niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa oppia tilastotiedettä ja tutkimusmetodiikkaa edes sen verran, että oppii erottamaan, jos ei nyt vielä jyviä akanoista, niin edes kauramurot kivenmurikoista.

No, ensimmäinen jakso oli intensiivinen kolmeviikkoinen, joka huipentui tämänpäiväiseen tenttiin. Kolmesta ennalta jaetusta artikkelista oli kokeeseen arvottu yksi, josta piti sitten analysoida kaikenlaista aina satunnaisvirhettä mittaavista suureista tutkimuksen etiikkaan. Ehdin valmistautua tenttiin kokonaisen vuorokauden, tai siis sen, mitä vuorokaudesta nukkumisen ja koulupäivän jälkeen jäi jäljelle, joten kovin kummoista tulosta en jaksa odottaa. En kyllä totta puhuen tämän tentin kohdalla ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Ainakaan nyt, väsyneenä ja nälkäisenä kotimatkalla.

Syksystä on tulossa kiireisin ikinä tähän mennessä. Ensi viikolla alkaa uusi jakso, Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen. Samoin kaikki tähän mennessä onnistuneesti skipatut harrastukset valokuvauskurssista koirakouluun. Töistä nyt puhumattakaan. Ne kesätyötkin pitäisi ehtiä lopettamaan jossakin välissä. Lainaisko joku mulle lisää tunteja? Tai viikkoja?