148 päivää, 20 tuntia, 43 minuuttia, 15 sekuntia.

Tunnustan.

Olen ollut huono ihminen. Olen jättänyt kirjat pölyttymään hyllyyn ja tehnyt koko joululoman ihan kaikkea muuta kuin opiskellut. Olen soittanut pianoa, pelannut nintendoa, siivonnut vessan, lukenut ison kasan vanhoja lehtiä, riehunut koirien kanssa, harrastanut kokeellista ruoanlaittoa, ajellut ympäriinsä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ommellut ja nukkunut. Kerran jo otin Galenoksen käteen, muistiinpanovihkon toiseen ja määrätietoisesti istuin keittiön pöydän ääreen lukeakseni. Avasin kirjan, selailin sisällysluetteloa ja suljin sen taas. Vaihdoin kirjan nintendoon ja päätin, että jonain toisena päivänä sitten.

Varsinkin G:n suhteen on viime keväältä jäänyt kamala onnistumisen paine. Tuhlasin koko viime kevään räveltämällä ja vasta maaliskuun lopussa sain oikeasta lukutekniikasta kiinni. Pelkään jotenkin, että niin käy taas. Luulen opiskelevani hyvin, mutta tuhraankin sitten ihan turhien asioiden parissa havahtuakseni taas toukokuussa siihen, että en osaa läheskään kaikkea. Onhan se vähän absurdia tietysti ratkaista tällainen ongelma olemalla lukematta lainkaan. Se kun ei varsinaisesti edesauta sitä oppimista. Eikä varsinkaan anna mitään tekosyytä olla lukematta esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa, joista olisi molemmista kokeet odottamassa heti joululoman jälkeen.

Ryhdistäydy ryhdistäydy ryhdistäydy!

Taidan enemmän tai vähemmän (enimmäkseen enemmän, luulisin) toistaa itseäni näissä kirjoituksissa. Joka toinen on tyyliltään "olen niin laiska enkä saa mitään aikaiseksi" -tyyppinen ja joka toinen sitten "katsokaa nyt kuinka reipas olen ollut" -tyyppiä. En minä kai mitään neutraalimpaa avautumista osaisikaan. Tällaista lienee siis luvassa jatkossakin.

182 päivää, 17 tuntia, 47 minuuttia, 50 sekuntia.

Olen alkanut nähdä painajaisia pääsykokeista. Saatan aamuyöllä herätä miettimään, pitäisikö nousta samantien laskemaan pari laskua kemiaa tai ottaa Galenos sänkyyn luettavaksi. Valvon öisin pohtien, mitä sitten teen ja miten sitten kestän, jos en tälläkään kerralla pääse sisään. Eihän se nyt mikään ihme ole, vastahan minä olen alkanut ymmärtää näitä perusasioita.

En tosiaan tiedä, mitä sitten ja miten sitten kestän. Olen lähettänyt hakupaperit myös pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjäkoulutukseen, mutta ei sinnekään pääseminen mitenkään varmaa ole. Siinä nyt olisi mielekästä tekemistä seuraavalle vuodelle. Tuntuu kuitenkin, että yhden kerran voi pääsykokeissa epäonnistua, toisen epäonnistumisen jälkeen ihmiset alkavat vähitellen miettiä, ettei minusta varmaan sitten ole siihen hommaan. Ei minulla tämän jälkeen ole mitään mahdollisuutta keskittyä koko vuotta (periaatteessa) pelkkiin pääsykokeisiin, joten jos en nyt pääse, niin miksi sitten myöhemminkään? On kai se vähän tuuristakin kiinni, minkälainen pääsykoe sattuu osumaan kohdalle, mutta mitä jos taidot ja tuuri osuvat minun kohdallani yksiin vasta seitsemän vuoden päästä?

Tätä epävarmuutta on ilmennyt nyt vasta muutaman yön ja päivän. Päivisin haahuilen levottomana ja yritän tarttua joko kemian tai fysiikan kirjoihin, mutta tuntuu, että laskut ovat enemmänkin mekaanisia suorituksia, enkä saa oikeista vastauksista huolimatta niistä mitään onnistumisen kokemuksia. Sen sijaan yksikin väärin tehty lasku tai, mikä vielä pahempaa, tehtävä jota en ymmärrä iskee pohjamutiin kerrasta. Pelkään koko ajan unohtavani kaiken oppimani, etten taaskaan ole oikeasti sisäistänyt teoriaa tai kaavoja, vaan ainoastaan tämän kieron muistini avulla pystynyt pitämään ne muistissa tietyn aikaa. Jos saisin äkkiä nämä fysiikat luettua, niin kertaustehtäväkirjasta voisi löytyä hieman helpotusta, kun tehtävät eivät enää olisikaan niin tiivisti yhteydessä teoriaan. Onkohan kemiasta mitään vastaavaa olemassakaan?

Kemian kokeesta sain 9 1/2 ja tämäkin siksi, että olin tehnyt juuri niin kuin tehtävässä pyydettiin, enkä niin kuin asia oikein menee. Koin muutenkin tulleeni arvostelussa vähän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi (naapurin arvostelun perusteella), mutta on tämä aliarvioitu arvosana sentään parempi kuin ne lukiosta tutummat kiitettävät ilman perusteita. Tuntuu silti paskalta. Alan kevättä kohden olla varmaan aika vereslihalla pääsykokeiden suhteen, jos nyt tässä vaiheessa tuntuu jo tältä. Tämä nyt on sentään vain pahaista asfaltti-ihottumaa.

184 päivää, 17 tuntia, 36 minuuttia, 15 sekuntia.

Uusi jakso lukiolla alkoi jo viime torstaina, mutta itse aloitan uudet kurssit vasta tänään. Luvassa on edellisen jakson kokeiden palautuksen lisäksi fysiikasta Aalto-kurssi ja kemiasta Reaktiot ja energia. Reippaana opiskelijana lukaisin molemmista ensimmäiset luvut jo etukäteen (mikäli vanhat tavat ovat opettajilla pysyneet, ei viime viikon hajautetuilla tunneilla ole ehditty käsitellä juuri muuta kuin kurssin käytännön asioita).

Kemian kirja oli ahdistavan täynnä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, ympyröintejä ja muuta sotkua. Minun kohdallani merkintöjen määrä korreloi suoraan ymmärtämättömyyden kanssa. Mikäli ymmärrän jonkin asian, en koe tarpeelliseksi alleviivata sitä, saati sitten piirrellä ympärille kysymysmerkkejä. Nyt kemian kirjaa, ja erityisesti niitä kysymysmerkitettyjä kohtia, selaillessani ymmärsin jotenkin hyvin selkeästi, miksi en viime keväänä onnistunut pääsykokeissa. En ole jostain syystä ymmärtänyt ihan perusasioitakaan, kuten esimerkiksi sitä, että jos tiheys on massa / tilavuus, niin miten massa voi olla tiheys x tilavuus. En kyllä tällä päättelykyvyllä olisi mitään opiskelupaikkaa ansainnutkaan. Lohdutukseksi täytyy sanoa, että kyllä minä oikeasti siellä pääsykokeissa jo osasin tämäntasoiset "ongelmanratkaisut", mutta käytinpä tätä nyt riemuidiotismini esimerkkinä.

No, nyt tilanne on tietysti aivan toinen. Ei kaikki sentään ihan vesiselvää ole vieläkään, mutta nyt tuntuu, että pystynen enemmän keskittymään siihen pääasiaan, eli laskuharjoituksiin, eikä tarvitse tavata niinkään sitä "teoriaa" enää. Lainausmerkit siksi, että nuo stoikiometrian tehtävät eivät kovin kummoista teoriapohjaa tarvitse. Ihan innolla odotan illalla alkavaa kurssia.

Viikon takainen kemian koe muuten ainakin tuntui ihan menestyksekkäältä. En toki tiedä vielä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai siitä, jos olen ymmärtänyt jonkun tehtävän ihan kokonaan väärin, mutta mikäli jälkimmäistä ei ole tapahtunut, niin uskoisin ensimmäisen olevan erittäin pienimuotoista ja tulosten hyviä. Ainoa, mikä jäi ärsyttämään, oli se, etten yhtäkkiä osannutkaan erottaa elektronegativiisuutta ja elektroniaffiniteettia toisistaan. Elektronegatiivisuuden toki tiesin ja hienosti osasin selittää, muta e.affiniteetin kohdalla löi ihan tyhjää. En muista, mitä koepaperiin raapustin, mutta vastaisen varalle kirjoitan käsitteiden määrittelyt vielä tänne:

Elektronegativiisuus: kemiallisesti sitoutuneen atomin ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Arvot kasvavat siirryttäessä ryhmässä alhaalta ylös ja jaksossa vasemmalta oikealle. Epämetallit ovat hyvin elektronegatiivisia ja metallit puolestaan elektropositiivisia alkuaineita.

Elektroniaffiniteetti: kuvaa eri alkuaineiden kykyä vastaanottaa elektroneja. Käytännössä e.affiniteetti kuvaa siis entalpian muutosta/ energiamäärää (kJ/mol), joka sitoutuu tai vapautuu, kun kaasutilassa olevaan atomiin tai ioniin liittyy yksi elektroni. Myös elektroniaffiniteettiarvot kasvavat ryhmissä alhaalta ylös ja jaksoissa vasemmalta oikealle. Metallien e.affiniteettiarvot ovat hyvin suuria, positiivisia lukuja, sillä metallit eivät mielellään ota vastaan elektroneja, vaan ennemmin luovuttavat niitä. Epämetallien e.affiniteettiarvot sitä vastoin ovat yleensä (!) negatiivisia lukuja, sillä elektroneja vastaanottamalla ne pääsevät energiaminimiin, ja reaktiossa vapautuu energiaa.

Saa huomauttaa, jos jokin meni väärin tai on jostain muusta syystä huonosti määritelty.

194 päivää, 14 tuntia, 1 minuuttia, 30 sekuntia.

Käväisin eilen tekemässä "Lämpö ja energia" -kurssin loppukokeen aikuislukiolla. Olen nyt kahlannut tuon kurssin kaiken kaikkiaan kolmeen kertaan, joten luulen, että sen pitäisi olla jo jotenkin hanskassa. Arvosanakin kurssista löytyy, mutta kävin tekemässä kokeen ihan laskuharjoitusmielessä. Laskuharjoitusta kokeesta ei juuri kuitenkaan herunut, pääpaino kun oli käsitteiden ja ilmiöiden ymmärtämisessä sekä itsenäisesti tehtävissä oppilastöissä. Kokeessa olisi kaksi tehtävää saanut korvata kotiesseellä ja lämpötilan muutoksiin liittyvällä työselostuksella. Koska minulla se arvosana entuudestaan on, enkä nähnyt näitä harjoituksia tulevaisuuteni kannalta kovin mielekkäiksi, yritin raapia tarvittavat viisi tehtävää kokeesta itsestään. Pari hassua laskua, tuskainen monivalintatehtävä ja jotain faasidiagrammien tulkintaa. En ollut täysin tyytyväinen, mutta väliäkö tuolla.

Maanantaina olisi vuorossa kemia. Arvosana löytyy tästäkin kurssista, eikä laskuharjoitustakaan liene liiemmin luvassa, mutta kevään ylioppilaskirjoituksia ajatellen koe ei varmaankaan ole ainakaan ihan turha investointi. Tarkoitus olisi uhrata viikonloppu kokeeseen valmistautumiselle ja kaivaa se Galenoskin kaapista pölyttymästä. On tehnyt ihan hyvää pitää sitä odottamassa, nyt tuntuu, että jaksankin taas niitä yli-, alle, ja päälleviivattuja sivuja marginaalimerkintöineen. Voi olla, että muutamia pahoinvointia aiheuttavia hetkiä on silti luvassa.

Tuumasta toimeen ja kirjan kimppuun.

204 päivää, 15 tuntia, 18 minuuttia, 52 sekuntia.

Luova tauko kylmän maidon ja maitosuklaan kera. Tätä tarvittiinkin.

Pyöriminen ja gravitaatio etenee kuin viimeisiään vetelevän, ruosteisen hammasrattaan varassa. Naksahdus kerrallaan. Pyörimisnopeus. Kulmanopeus. Kulmakiihtyvyys. Kierrosaika. Normaalikiihtyvyys. Tangenttikiihtyvyys. Heittoliike. Vino heittoliike. Lakikorkeus. Kantama. Etenee etenee, mutta tuskallisen hitaasti. Kunhan ei vain ratas pettäisi kesken matkan.

Oulu on julkistanut valintakoevaatimuksensa ensi keväälle. Olettaen, että lääketieteelliset pitävät jatkossakin kaupungista riippumatta yhtenäistä linjaa valintakokeiden kanssa saan tästä vähitellen siirtyä jälleen Galenoksen pariin. Ei muutoksia. Ei niin minkäänlaisia. Edes pienenpieniä. Turhaan toivoin. Pääsykokeet ovat jälleen 28.5 klo 9.00. Pitäisiköhän varata jo se hotellihuone viimekeväisen välttämiseksi?

Yritän jälleen tehdä suurehkoja tehokkuusparannuksia arkipäiviini. Käytännössähän minulla on mahdollisuus keskittyä vain ja ainoastaan pääsykokeisiin n. 4-5 päivänä viikossa ja silloin käytännössä koko päivä. Tunteja siis riittää, mutta juuri mitään en silti saa aikaiseksi. Koirat vievät toki oman osansa, noin kolme tuntia vuorokaudessa, mutta kyllä niitä tunteja silti jää ihan riittävästi. Hävetti maanantaina iltalukiolla valittaa kaverille, kuinka oli ollut niin kauhean kiire ja läksyt tekemättä ja ruoka syömättä jadejadejade, kun kaveri-parka oli ollut ensin töissä 7-16.00 syömättä, käynyt sitten kiireesti kotona syömässä sämpylän ja kiiruhtanut sitten lukiolle. Ja jossain välissä se oli tehnyt läksytkin. Ja tämä kaveri tekee kaiken lisäksi niitä töitä ihan täyspäiväisesti. Itse istun päivät kotona itkemässä, kun aika loppuu kesken, enkä saa edes muutamaa läksytehtävää tehtyä siinä sivussa.

No, se loppui nyt. Hävettää vieläkin niin kauheasti.

215 päivää, 20 tuntia, 32 minuuttia, 5 sekuntia.

Päässä pyörii.

Noin kuukausi sitten en meinannut saada mitään tolkkua mekaniikan tehtävistä. Jo pelkkien vapaakappalekuvien piirtäminen ja voimien hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta. Luulen kuitenkin selättäneeni sen peikon ihan pelkällä sinnikkyydellä; yksinkertaisesti etsin tietoa niin kauan, että löysin sen ymmärrettävässä muodossa. Luin ja harjoittelin, laskin samankaltaisia laskuja kymmeniä.

Seuraava peikko ilmestyi kuitenkin nurkan takaa ennen kuin olin saanut edellistä edes haudattua. Tällä hetkellä taistelen pyörimisliikettä vastaan. En ymmärrä, en osaa, en opi. Enkä löydä apua. Käytössä on kaksi eri kirjasarjaa ja koko internet, mutta silti tuntuu tuskaisen vaikealta oppia hahmottamaan pyörimisnopeuden ja kulmanopeuden ero, kiertokulmat ja kulmakiihtyvyydet. Jokainen lasku on yhtä tuskaa ja kirjan tehtävät tuntuvat olevan täysin eri tasoa teoriaosuuden ja esimerkkien kanssa.

Yritän silti kovasti olla menettämättä toivoani. Kyllä tämä tästä varmaan samalla tyylillä kuin mekaniikkakin. Pikkuhiljaa, vähitellen. Harmi vain, että yhteen laskuun ei olisi varaa käyttää kolmea tuntia. Mielikin harhailee helpommin internetin ihmemaassa, kun jokainen oivallus on kiven takana.

No, tältä kai tuntuu kova työnteko. Voin sitten joskus sanoa, että saavutin (toivottavasti) saavuttamani "hammasta purren", "kovalla työllä" ja "niska limassa". Jälkimmäinen on tosin vain niskakuoppaa nuuskivan koiranpennun aikaansaannosta.

229 päivää, 21 tuntia, 45 minuuttia, 25 sekuntia.

Tänään olisi gradupäivä. Palkitsen kuitenkin itseäni tietokoneen, viinirypäleiden ja teen avulla vielä hetken siitä hyvästä, että jaksoin nousta aamulla kemian luennolle, vaikka yöt ovat viime aikoina menneetkin lähinnä heräillessä ja univelan määrässä on nähtävissä selkeä noususuhdanne. Nousin silti, lähdin ja kuuntelin. Hyvä minä!

Yleinen kemia on kyllä pääsykokeita ajatellen ollut aika hukkainvestointi. Vaatisi aivan kamalan määrän työtä oikeasti omaksua kurssin asiat, jotka kuitenkin ovat aivan liian syventävää tietoa asioista, joilla ei pääsykokeissa tee oikeastaan mitään. Olen ehkä vähän turhan paljon tehnytkin työtä kurssin eteen, mutta yrittänyt kuitenkin pidättäytyä kohtuudessa ja ennen kaikkea olla stressaamatta koko kurssista. Tämä on ollut melko rentouttava tapa opiskella. Luennoille on helppo mennä kuuntelemaan ja poimimaan helmet tunkiosta, jos ei käytä aikaa jokaisesta aaltofunktiosta ja molekyyliorbitaalista ahdistumiseen. Tällaisia kokemuksia lisää, kiitos.

Aikuislukiokin alkoi taas maanantaina. Tuntuu kieltämättä huvittavalta opetella ensin yliopistolla vähän syvemmin esimerkiksi orbitaaliasioita ja sitten mennä lukiolle piirtelemään Bohrin atomimalleja. No, yritän sielläkin poimia rusinat pullasta ja keskittyä kerryttämään laskukokemusta. Fysiikan 2-kurssi on sekin niinikään erittäin kertausta, koska sen tuossa juuri syksyn aluksi itsekseni melko hyvin opiskelin. Ei se mitään, ei kai niitä asioita liian montaa kertaa voi kerrata. Parhaimmillaan jokaisella kerralla huomaa ymmärtävänsä saman asian hieman eri näkökulmasta ja kaikki näkökulmat yhdistettyinä voi sitten ainakin kuvitella ymmärtävänsä jotain to-del-la hyvin. Opettajakin on aivan loistava.

Mekaniikan kurssi sen sijaan on vielä hieman kesken. Tai siis "liikkeen lait" tämän nykyisen ops:n mukaan. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ihan puhtaasti tämän edellä mainitun kemian kurssin takia. Tai no onko se nyt mitään puolustusta, jos käyttää aikaa epäolennaiseen olennaisen sijaan? Vaan pitääpä siitäkin ne nopat käydä keräämässä talteen. Liikkeen lait ovat nyt joka tapauksessa loppusuoralla ja viikonloppuna pyrin aloittamaan "pyöriminen ja gravitaatio" -kurssin sekä itsekseni että aikuislukioon verkkokurssina.

Niinjoo. Olen tässä myös harkinnut osallistumista kevään ylioppilaskirjoituksiin. Ajatuksena tuntuu vähän ahdistavalta, kirjoitukset kun silloin aikanaan olivat tuloksista huolimatta jotenkin vähän tympeä kokemus. Saisihan siitä kuitenkin ihan hyödyllistä lasku- ja paineensietokokemusta. Pitää miettiä vielä.

255 päivää, 20 tuntia, 25 minuuttia, 30 sekuntia.

Käväisinpä tuossa ohi kulkiessani Tampereen yliopistolla kysäisemässä sitä viime keväistä valintakoettani. Vastausanalyyseineen maksoi yhteensä 13 euroa, mikä tuntuu suorastaan ryöstöhinnalta sellaisesta roskakasasta. Enkä nyt tietenkään tarkoita sitä vastausanalyysia. En ole vielä saanut itseäni käymään sitä ajatuksen kanssa läpi, selasin vain nopeasti, että oho, onpas mennyt huonosti.

Aavistelin jo keväällä tämän kohutun tasa-arvolain mukanaan tuomien muutosten aiheuttavan muutoksia myös tuleviin valintakokeisiin. Näin ilmeisesti onkin, mikäli nyt siihen papereita kaupanneeseen mukavaan sihteeritätiin on uskominen. Kysäisin pois lähtiessäni, josko uusia hakuoppaita olisi jo painettu, johon täti sitten vastasi, että ei vielä, mutta että tänä vuonna lääketieteen hakuohjeet julkaistaankin hiukan aiemmin muuttuneiden menetelmien vuoksi. Lisäinfoa olisi kuulemma lupa odotella jo lähiaikoina, mutta itse en ole sitä vielä onnistunut bongaamaan.

En oikein osaa päätellä, mitä ne muutokset voisivat olla. Oma katseeni kohdistuisi ehkä ensimmäisenä Galenokseen, siihen epätasa-arvon kulmakiveen, mutta toisaalta en jaksa oikein uskoa, että se poistuisi pääsykoemateriaalivalikoimasta kokonaan. Tosin, eihän tuohon viime kevään kokeeseenkaan monen lauseen verran sitä Galenosta tarvittu, jota suunta lienee juuri tällainen aineistokoe, johon sitten pieneltä osin tarvitsee tuekseen jotain ulkopuolista lähdettä. Itselleni tämä ei todellakaan ole ongelma, luen nopeasti ja olen omasta mielestäni melko hyvä löytämäänkin teksteistä olennaisen. Viime keväisestä artikkelista suorastaan pidin. Olisihan se helpotus, ettei tarvitsisi osata ulkoa hirveää määrää nippelitietoa, mutta toisaalta en usko, että pelkkä tällainen improamista vaativa aineistokoe riittäisi yksin karsivaksi tekijäksi. Mitä sitten tilalle, lisää helvetin vaikeita laskujako?

Helvetin vaikeista laskusta puheen ollen, taistelin aikani sen Fysiikka-sarjan mekaniikkaosion kanssa, vaivuin välillä jo epätoivoon ja sain aikaan muutaman ärsyttävän riidan kotiopettajani kanssa. Sitten sisuunnuin, matkustin junalla kolmesataa kilometriä ja lainasin kirjastosta Physica-sarjan kyseiset osiot. Eivät ne kirjat toki matkustamisen ainoa syy ollut (sen verran osaan kuitenkin laskea, että tiedän sen kannattamattomaksi), mutta kuulostaapa hienommalta. Pääsin samalla käymään kotona. Nyt olen, harvinaista kyllä, saanut täällä jopa hommia tehdyksi. Yleensähän täällä ei onnistu mikään muu kuin tokkurainen kattoon tuijottaminen ja koirien ulkoiluttaminen. Mekaniikkaa olen taistellut eteenpäin jo pitkän pätkän, mikä tuntuu kyllä melkoiselta erävoitolta. Oman tukensa taisteluun antoi Glenbrook High Schoolin omasta mielestäni loistavan selkeä Physics-sivusto, jonka ansiosta olen oikeasti ensimmäistä kertaa ymmärtänyt asioita, mikä sitten on omalta osaltaan helpottanut tehtävien tajuamista. Joskus selvästi kannattaa vaeltaa sinne lähteen alkupäähän, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä.

Se jaarittelusta tänään. Tuntuu taas vähän paremmalta.

274 päivää, 20 tuntia, 30 minuuttia, 59 sekuntia.

Lämpö ja energia vaihtuivat mekaniikaksi, eikä suksi enää luista. Ei edes pienenpienellä kitkakertoimella. Hetken aikaa jo luulin vihdoinkin saavani siitä kiinni, ymmärtäneeni vapaakappalekuvien piirtämisen idean, oppineeni hahmottamaan joka suuntaan lähtevät ja palaavat voimat ja tajunneeni, mitkä niistä pitää huomioida milloinkin. No, en ilmeisesti ymmärrä. Sarkastisesti voisi todeta, että ehkä ensi vuonna sitten.

Ajattelin huomiseksi varata pääkirjastolle toisen kirjasarjan mekaniikan kirjan. Olen nyt käyttänyt puolison ikivanhaa Fysiikka-sarjaa, joka toisinaan aiheuttaa päänsäryn lisäksi akuutteja raivokohtauksia ja ajatuksia kirjan syöttämisestä sille paikallisessa aikuislukiossa opettavalle kirjan tekijälle. Joka kyllä opettajana on hirmu mukava. Mutta niin, kiitos vapaakappalekokoelmien, pääkirjastolta saan sen toisenkin, ehkä hieman helppolukuisemman kirjasarjan melkein kätevästi käyttööni.

Fysiikan parissa olen siis jaksanut puurtaa ihan aikataulujen mukaisesti. Vähän ylikin, kun välillä vähän innostuu. Gradu ei silti ole motivoinut tekemään yhtään mitään. Oli ehkä hiukan virhe aikatauluttaa se vähiten motivoiva työ sinne viikon loppupuolelle, osittain viikonlopullekin. Pitää kai vaihtaa niin, että vastaisuudessa lasken maanantait, tiistait, perjantait ja lauantait ja väkerrän sitä gradua keskiviikkoisin ja torstaisin. Viikon keskivaiheilla olen harvoin matkailemassa missään, joten ainakin teoriassa gradun vältteleminen olisi astetta haastavampaa.

Viimeistään viime viikonloppuna ymmärsin nyt sen ikävän tosiseikan, että on yksinkertaisesti ihan turha lähteä viikonlopuksi/viikoksi yhtään mihinkään ajatellen saavansa siellä opiskeltua ihan normaalisti. Viime kevään alku menikin pitkälti juuri näillä "opiskelen viikon kotikotona" -lomilla ja yllättäen lomaviikot seurasivat toisiaan ja opiskelujen "todellinen" aloittaminen siirtyi samaa tahtia. Jos sitä olisi järkevä, voisi hahmotella jotain pidemmän tähtäimen aikataulua ja kalenteroida muutaman lomaviikonlopun/-viikonkin samalla.

Toinen asia, jota olen onnistuneesti vältellyt, on Galenoksen lukeminen. Iltapäivisin olen lähtenyt kirjastolta väsyneenä kotiin Galenoksen pariin, mutta kiitos koiran, internetin, television ja jääkaapin, kotona on riittänyt muutakin tekemistä. Aluksi yritin ihan vain lueskella kirjaa, mutta se tuntuu jotenkin typerältä ja tehottomalta, joten kaivoin nyt sitten nuo viime kevään voittajalta ostetut valmennuskeskuksen vanhat valmennusmateriaalien ennakkotehtävät siihen sivuun motivaattoriksi. Jos vaikka tällä viikolla. En nyt kaikesta huolimatta koe tätä G:n laiminlyöntiä kovin suureksi rikokseksi vielä tässä vaiheessa vuotta. Varsinkaan, kun teen sen fysiikan opiskelun eduksi. Viime kevään luku-urakka taustalla ja voimatta olla varma, onko tuo G edes pääsykoekirjana enää ensi keväänä, ei tunnut kauhean typerältä keskittyä laskutaidon hankkimiseen G:n kustannuksella. Mutta, ettei tämä nyt menisi ihan säälittäväksi puolusteluksi, yritän siis vähitellen syventyä siihenkin - fysiikkaa silti laiminlyömättä.

281 päivää, 17 tuntia, 27 minuuttia, 25 sekuntia.

Viime viikko meni perjantaina alkanutta mökkilomaa lukuun ottamatta mainiosti ja ihan melkein odotusten mukaan. Kolmessa päivittäisessä opiskelutunnissa saa yllättävän paljon aikaan, kun keskittyy olennaiseen. Tämänhän nyt taas luulisi tällä opiskelukokemuksella olevan jo selvää, mutta ehei - ihan uutta minulle.

Yritin kovasti keksiä jotain vertauskuvallista opiskelutekniikkani kehittymisestä. En keksi. Merkittävintä siinä ehkä on, että se (kehittyminen) tuntuu tapahtuvan lähes itsekseen. Ajan kuluessa ja sillain. Kahdeksankymmentä päivää lasken jonkun laskun hankalasti, mutta oikein. Kahdeksanakymmenentenäensimmäisenä päivänä keksin yhtäkkiä, miten se oikeasti kannattaa tehdä. Tai neljä vuotta lasken jotain jonkin typerän muistisäännön varassa kunnes yhtäkkiä keksin, mistä se muistisääntö oikeastaan on johdettu. Tai vasta viidelläkymmenelläkolmannella kerralla oikeasti kuulen sen, mitä Tao on yrittänyt sanoa niiden viidenkymmenenkahden edeltävän laskun kohdalla. Ymmärtämiseni ei tunnu niinkään korreloivan harjoitusten määrää vaan ennen kaikkea ajan kulumista.

Tämähän nyt on tietysti ensinnäkin hyvin toiveikasta. Jos en osaa tai ymmärrä jotain nyt, ymmärrän sen ehkä myöhemmin. Minkään oppiminen ei ole mahdotonta. Toisaalta se on tässä elämäntilanteessa ennen kaikkea epätoivoa synnyttävää; jos en ymmärrä jotain nyt, niin tarkoittaako se sitä, että minun on vain odotettava, että olisin "valmis" ymmärtämään sen? Entä, jos aika loppuu kesken? Ymmärrän liian myöhään?

Eihän tämä nyt todellisuudessa niin mustavalkoista ole. Pelkällä ajalla ilman sinä aikana tehtyjä harjoituksia ei ole juuri merkitystä. Ei toisaalta varmaan pelkillä harjoituksilla ilman sitä aikaakaan (l. liian lyhyellä aikavälillä). Sopivasti laskuja sopivalla aikavälillä siis.

Ja kuten edellisestä voi ehkä rivien välistä päätellä, olen tänään saanut fantastisia onnistumisen kokemuksia. Asiat, jotka olen kyllä tiennyt, ovat yhtäkkiä tunkeutuneet tietoisuuteen asti. Ovat varmaan yrittäneet aiemminkin, mutta en ole osannut kuunnella. Tämä on tyhjän kirjaston hyvä puoli. Ei liiemmin keskittymistä häiritseviä virikkeitä.

Ensimmäinen fysiikka on nyt kertaustehtäviä vaille valmis. Huominen menee vielä niiden parissa, keskiviikkona siirryn seuraavaan. Vauhti on ollut jokseenkin ilahduttava; ripeä, mutta rento, ja jos tämä samalla tavalla jatkuu, niin tästä tulee aivan loistava vuosi.

288 päivää, 17 tuntia, 21 minuuttia, 50 sekuntia.

Änyyteenyt. Älyvuoto antaa tällä hetkellä 288 päivää ja 17 tuntia arvioitua armonaikaa. Mihin minä ne käytän?

Maanantaista torstaihin lasken fysiikkaa yliopistolla kymmenestä kahteen. Tällä hetkellä menossa lämpö ja energia - kiitos sen yhdenkin pääsykoetehtävän, joka olisi pitänyt osata. Enspä kerralla osaan. Nii. Kahdesta eteenpäin luen mielen ja muistin virkistämiseksi tunnin, pari Galenosta. Kuka tietää, vaikkei sitä ensi kevään pääsykokeissa enää tarvittaisikaan, mutta tuskin sen kertaamisesta haittaakaan on.

Perjantaista lauantaihin ahkeroin sen surullisen graduni parissa. Taustatukea tarjoaa maisterihautomo. En tietenkään saanut sitä kesällä tehtyä siihen vaiheeseen, mitä kuvittelin. Vaan teinpä silti. Muistiinpanoja on kertynyt kymmeniä sivuja ja taustateoriaa alkaa olla aika hyvin kasassa. Tavoitteena on lukea enää alle viisi kirjaa, jonka jälkeen leikkaa-liimaa -operaatiolla kursittaisiin kohtuullisessa ajassa työ kasaan.

Niinpä niin. Aikomukset ovat eri asia kuin saavutukset. Tässä aikomukseni, saavutuksista pyrin raportoimaan mahdollisimman intensiivisesti. Älähtäkää joku, jooko, jos käyn täällä taas ruikuttamassa, kuinka mistään ei tule mitään ja kuinka kaikki päivät vain valuvat ohi ja en muista mitään ja opiskelutekniikkani ovat aivan väärät enkä pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa enkäenkäenkä.

Muista nämä!

No, eihän se ihan putkeen mennyt. Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman asian muistiin, että pärjäisin ensi keväänä paremmin.

Koe ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Mikä oli oikeastaan hyvä, koska se oli kaikin puolin paljon inhimillisempi kuin kaikkien kauhutarinoiden perusteella olin kuvitellut. Kuvittelin, että aika on kerta kaikkiaan niin tiukalla, etten paniikiltani pysty keskittymään mihinkään tehtävään. Kuvittelin, että ympärilläni on kaikki ne 863 muuta hakijaa luomassa paineita ja pienintäkään inhimillisyyttä ei sallita. Loppujen lopuksi tilanne ei kuitenkaan kauheasti poikennut ihan normitenteistä yliopistolla. Hyvä niin, ensi keväänä en jännitä niin kovasti.

Mikä sitten meni pieleen? Koe tuntui kaiken kaikkiaan isolta kädenojennukselta abiturienteille, joilta ne uuden ylioppilaan pisteet tasa-arvon nimissä vietiin. Olinkin odottanut, että sitä jollain tavalla kokeessa yritettäisiin kompensoida, mutta en sitten noin hyvin osannut kuitenkaan ennakoida. Laskutaito oli se, millä sinne olisi tänä vuonna päässyt, Galenosta tarvittiin noin kolmen lauseen verran. En todellakaan ole turhautunut kaikista niistä Galenoksen parissa "hukkaan heitetyistä" tunneista, aivohermojen, hengityksen säätelyn tai valtimoiden opettelusta, koska niitä tarvitaan varmasti vielä. Turhautunut olen sen sijaan siitä, että en kerrannut lukion kemiaa kokonaisuudessaan, vaan keskityin vain Galenoksessa suoraan esitettyyn kemian osuuteen. Se yhdeksän pisteen perustermodynamiikan tehtävä olisi pitänyt osata ja harmittaa todella paljon, että en osannut.

Ensi syksyä ja kevättä varten siis:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

6) Otan paremmat eväät

Hetkittäin huomaan pelkääväni, että mitä jos olenkin jo ihan liian vanha sinne. Mitä jos en ensi keväänäkään pääse? Tilanne olisi toinen, jos olisin yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi, mutta en ole. Opintotuki loppuu jouluna ja sen jälkeen pitäisi jonkinlainen rahoitus järjestää kevään lukemista ajatellen. Tämän vuoden pystyn vielä sinnittelemään ja keskittymään täysipäiväisesti hakemiseen, mutta en varmaankaan enää sen jälkeen. Harmi eilisestä kokeesta on kuitenkin niin kouriintuntuva, että teen varmasti kaikkeni, etten kohtaa samanlaista enää ensi keväänä. Ei tule enää uutta ensivuottasitten eikä enää uusia opiskelusuunnitelmia. Minun unelmani on minun omissa käsissäni ja omalla vastuullani. Nyt.


jk. Jaksaa vieläkin lämmittää eilinen ohimenevä kohtaaminen ihan tuntemattoman naisen kanssa pääsykokeen alkua odotellessani. Nainen, ilmeisesti yliopiston henkilökuntaa, käveli käytävällä ohitseni ja pysähtyi vilkaisemaan, mikä koe salissa oli alkamassa. Kuullessaan, minne olin menossa, nainen toivotti minulle onnea kokeeseen. Niin pieni ele, mutta niin suuri vaikutus. Se oli ehkä se asia, jonka takia rentouduin lopullisesti jo ennen koetta. Kiitos sillekin tuntemattomalle naiselle.

Viimeisillä metreillä

Hävettävää, täällä on eletty ihan omaa elämää minun tietämättäni. Kiitos kaikille kommenteista ja pahoittelut näin viivästyneestä reagoinnista.

Sain heti valmennuskurssin alusta kiinni siitä oikeasta lukurytmistä. Ärsytti suunnattomasti huomata, kuinka paljon olin siihen asti hukannut aikaa työskentelyyn puoliteholla. Intensiivisempään opiskeluun kannusti ennen kaikkea valmennuskurssin tarjoama lukurunko - yritin edes jotenkin pysyä kurssin opetustahdin perässä. Kannustavaa oli myös muutamaan samanhenkiseen ja suurin piirtein samantasoiseen, mutta ihan pikkuisen parempaan hakijaan tutustuminen. Sain aika paljon tsemppiä lukemiseen, kun huomasin, kuinka hyvin se yksikin lukukaveri asiat osasi. Yhdessä laskettiinkin jonkun verran, mikä oli sekin erittäin hedelmällistä. Harmi, että pääsykokeissa pitää pärjätä yksin.

Tällä hetkellä väittäisin, että biologian osuus on suhteellisen hyvällä mallilla. Osaan sekä kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Aikaisempana ongelmana ei ollut niinkään yksityiskohtien opettelu suurempien kokonaisuuksien sijaan vaan ehkä ennemminkin yksityiskohtien opiskeluyritys ennen niiden suurempien kokonaisuuksien hallintaa. On paljon helpompi handlata esimerkiksi rs-kanavan hormonit, jos tietää pääpiirteittäin, mitä siellä suolistossa ruuansulatuksen aikana tapahtuu. Nyt siis koen, että näiden kahden opiskelumallin välillä vallitsee jonkinlainen seesteinen tasapaino, mikä tuntuu hyvältä. Pidän vieraista ja vaikeista sanoista, joten yksityiskohtien opetteleminen on ollut hauskaakin.

Fysiikasta ja kemiasta osaan perusasiat, mutta koen laskurutiinini erittäin riittämättömäksi siitä huolimatta. Vanhat valintakoetehtävät eivät sinällään ole tuntuneet vaikeilta ja olenkin päässyt yli siitä yli-ihmisyyden vaatimuksen ajatuksesta niiden suhteen. Niissä tosiaan on ennen kaikkea kyse oivaltamisesta, mutta mukaan mahtuu välillä kyllä aivan hirveitä painajaislaskujakin. Toivottavasti ei tänä keväänä kovin montaa.

En tiedä, mitä on realistista odottaa tällä hetkellä. Yritän pitää yllä positiivista voittajamielialaa, mutta samalla säilyttää jonkinlaisen pettymyksiltä suojaavan realismin tajun. Ehkä kaikkein positiivisinta ja rohkaisevinta on, että koen nyt jo osaavani valtavasti ja oppineeni viimeisen kahden kuukauden aikana ihan käsittämättömän paljon käsittämättömän hyvin, mutta että minulla on silti vielä paljon parantamisen varaa. Rohkaisevaa tämä on siksi, että minun ei todellakaan tarvitse ajatella, että "en tiedä, mitä ihmettä voisin tehdä ensi vuonna paremmin, jos en nyt pääse sisään". Tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä voin tehdä paremmin, enkä näe mitään syytä sille, ettenkö ensi vuonna pääsisi, jos tänä vuonna ei onnistu. Tänä keväänä koen, että onnistuminen on ennen kaikkea tuurista kiinni (ei mikään miellyttävin lähtökohta), mutta tarvittaessa ensi keväänä tilanne on varmasti toinen.

Asennevamma

Yritänpä tässä nyt jotenkin vähän analysoida ja tulkita nykyistä opiskelutilannettani. Pääsykokeiden suhteen siis.

Viime viikkoon asti kuvittelin naiivisti omaavani jonkinlaisen sisäänpääsymahdollisuuden. Pienen, mutta mahdollisuuden yhtä kaikki. Ajattelin, että kyllä se näillä värikkäillä mind mapeilla, parin tunnin päivittäisillä laskareilla ja ennen kaikkea sisulla. Enpä kuvittele enää.

Onhan se tietysti positiivista saavuttaa jonkinlainen realismin taju ennen pääsykokeita ja pääsykokeiden tuloksia, mutta nyt tuntuu, että on aivan mahdotonta löytää mitään motivaatiota lukemiseen, kun ensi vuosi menee uusintayrityksen parissa joka tapauksessa. Haluan tehdä kaikkeni nytkin, valmistautua täysillä ja yrittää parhaani, mutta se sama motivaatioruoska, joka tähän asti on huonoimpina hetkinä ajanut eteenpäin, on nyt kadonnut.

Välillä ajattelen, että ehkä tämä saamattomuus on päivänselvä todiste siitä, ettei niin kunnianhimoinen ammatti yksinkertaisesti ole minua varten.

En nyt tiedä, miten tästä eteenpäin. Yritän asennoitua niin, että välivuosi kahden yliopistotutkinnon välissä voisi tehdä hyvääkin. Asuisin kotona, kävisin muutaman kuukauden töissä ja jättäytyisin sitten taas valmistautumaan. Lukisin syksyn aikana aikuislukiossa ne muutamat fysiikan kurssit, joita en ole koskaan lukenut, ehkä jopa kaikki kahdeksan. Kertaisin kemian alusta asti. Yksinkertaisesti hankkisin oikeasti jonkun varteenotettavan pohjan pääsykokeille. Nyt tuntuu, että yritän legopalikoista kasata linnaa juoksuhiekalle.

En halua kuulla enää keneltäkään, että "älä nyt, tottakai sä pääset sinne" tai että "älä nyt, kyllä mä ainakin uskon, että sä pääset sinne". Valitettavasti kukaan muu kuin minä ei tiedä tätä tilannetta, niitä säälittäviä tuntimääriä, joita olen tehokkaasti opiskellut ja niitä valtavia sivumääriä, joita olen selannut mitään oppimatta. Älkää sanoko, että "älä nyt.." vaan, että "lopeta valittaminen ja rupea lukemaan".


jk. Kiitos muuten tuntemattomalle kommentoijalle. Samaa toivomme.

Elämä on pelkkää elektroniikkaa

Ihana päivitystahti. Herkästi voisi kuvitella, että olen käyttänyt tämänkin ajan jotenkin hyödykseni. Opetellut Galenoksen ulkoa ja laskenut satamäärin fysiikan ja kemian laskuja. Suorittanut orgaanisen kemian, solu- ja molekyylibiologian ja mekaniikan peruskurssit yliopistolla ja tehnyt jo vuokrasopimuksen uudesta opiskelukaupungista.

No, en ole.

Olen kuitenkin aloittanut galenoksen. Tällä hetkellä luettuna on neljännes, tietysti se helpoin. Orgaanista kemiaa luen kuin luenkin yliopistolla, hitaasti, mutta varmasti, ja kiinnostun siitä päivä päivältä enemmän. Biologian suoritin jo syksyllä, ihan kohtuullisella menestyksellä. Siitä näyttää jonkun verran olevan hyötyäkin, kun G:ssa asioita selitetään vähän miten sattuu. Esitieto-oletukset ovat aina välillä vähän kulmakarvoja nostattavia. Tällä hetkellä fysiikan opiskelu on eniten retuperällä - en jaksaisi eikä oikein kiinnostaisi.

Ristiriita sisäisen humanistin ja luonnontieteilijän välilläkin äityy toisinaan kriittiseksi. Käytän kai aivolohkojani epätasaisesti, pää painaa vuoroin kummallekin puolelle liikaa, ei koskaan keskelle. En uskalla lukea liian humanistisia tekstejä, koska siirtyminen galenoksen, kemian ja fysiikan pariin vaatii joka kerta pitkän palautumisajan. Salaa luen kaunokirjallisuutta aamupalalla tai hampaita pestessä, mutta vähintään pitää nukkua yöunet tai oleilla ulkoilmassa ajattelematta mitään päästäkseen taas mielentilaan, jossa elämä sujuvasti on pelkkää normaalikiihtyvyyttä ja tilavuuden suhdetta moolitilavuuteen, Lewisin rakenteita, hapettumis-pelkistymisreaktioita tai tasapainovakioita.