PBL pinnan alta.

Ainakin Tampereella ja Helsingissä opiskeleville PBl eli problem based learning on tuttu menetelmä. Itselleni se oli aikoinaan syy hakea nimenomaan Tampereelle (kuulin itse asiassa vasta valmennuskurssilla, että myös Helsingissä on sama menetelmä käytössä). Nälkävuosien pituisten humanistiluentojen jälkeen ajatus ongelmalähtöisestä oppimisesta, jossa pääpaino ei olekaan luennoissa ja niiden passiivisessa omaksumisessa, tuntui suorastaan vallankumoukselliselta. Sen oli pakko olla toimiva menetelmä.

Aika nopeasti opintojen alettua tajusin, että PBL on kuitenkin ihan kuin kaikki muutkin oppimismenetelmät - toisille se sopii ja toisille ei. Pääsykokeisiin lukiessani olin luonut jonkinlaisen ideaalikuvan itsestäni lääkisläisenä. Ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, iloinen ja aktiivinen minä, joka innosta puhkuen osallistuisi jokaikiseen vapaa-ajan aktiviteettiin, hankkisi runsaasti uusia ystäviä, ja kaiken tämän ekstaattisen ryhmähengen voimalla loistaisi tutor-istunnoissa kaikkensa antaen ja runsaasti saaden.

Mutta.

Tehtyäni heti ensimmäisenä syksynä sosiaalisen itsemurhan ja keskittymällä niiden lääkiksen vapaa-ajan rientojen sijaan lähinnä junaanjuoksun ennätysten tehtailuun, olen samalla tullut haudanneeksi ideaaliminäni. Juuri kukaan ei ole oikein päässyt tutustumaan minuun enkä minä juuri kehenkään. Lähes sadan opiskelijan joukosta vähintään kymmentä en osaisi edes nimetä, monesta muusta kykenen vaivoin yhdistämään nimen ja kasvot samalle henkilölle kuuluvaksi. Itse arvelen kulkevani monen opiskelukaverini mielessä nimellä "kummajainen" - tai muulla vastaavalla kyseenalaisella lempinimellä. Minulle ja muille ei ole muodostunut näiden lähes kahden vuoden aikana käytännössä minkäänlaista yhteistä historiaa. Yhteinen rajapintamme rajoittuu täysin pakollisen opetuksen piiriin, ja täytyy sanoa, ettei siitä kovin vahvaksi bondausalustaksi ole.

Ja mitä tekemistä tällä on PBL:n kanssa?

Meillä (ja käsittääkseni Helsingissäkin) PBL:n ydinaluetta ovat pienryhmissä toteutettavat tutor-istunnot, 2x1,5h/vko. Saman ryhmän kanssa ollaan vaihtelevasti joko kaksi jaksoa kerrallaan tai sitten kuten meillä nyt toisena opiskeluvuonna, ensin yhden ryhmän kanssa koko syyslukukausi, sitten toisen ryhmän kanssa koko kevät. Ryhmissä käsitellään joka kerta jokin potilastapaus, jonka pohjalta muodostetaan oppimistavoitteet seuraavaksi kerraksi. Sitten mennään kotiin, opiskellaan ne, tullaan takaisin, puretaan ne yhdessä ja aloitetaan uusi tapaus. Välillä on aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä luentoja. No yleensä sentään liittyvät jotenkin toisiinsa.

Tutor-istunnot muodostavat siis melko runsaan ja olennaisen osan opiskelua, ja ryhmädynamiikka tekee istunnoista joko miellyttävää tai sitten - noh - vähemmän miellyttävää. Hyvä ryhmädynamiikka ja onnistuneet tutor-istunnot muodostuvat tietysti siten, että kaikki panostavat oppimistavoitteiden opiskeluun ja purkutilanteessa jakavat keräämäänsä tietoa aktiivisesti osallistuen, osallistuvat yhtä aktiivisesti uuden tapauksen oppimistavoitteiden kehittämiseen, ja näin ikään kuin opettavat toisiaan ja saavat toisilta ryhmäläisiltä vastavuoroisesti itse opetusta.

Hyvä ryhmädynamiikka on kuitenkin myös tekijöidensä summa. Kirjaimellisten tekijöidensä, eli niiden ryhmäläisten. Joku on luonteeltaan äärimmäisen teoreettinen ja perehtyy kaikkeen käsiteltyyn syvällisesti ja yksityiskohtaisesti. Joku toinen on ehkä käytännönläheisempi ja suhtautuu teoreettiseen osaamiseen suurpiirteisemmin. Joku on luonteeltaan ekstrovertti ja haluaa jakaa muiden kanssa kaiken lukemansa, toinen taas luonteeltaan kuuntelevampi ja pohdiskelevampi, eikä niinkään välitä olla äänessä edes pienen ryhmän keskuudessa. Yksi vie keskustelua eteenpäin kyselemällä, toinen vastaamalla (vaikkei aina oikeita vastauksia tietäisikään). Toisissa edellämainitut piirteet ilmenevät suuntaan tai toiseen kärjistettyinä, suorastaan leimaavina, toisissa taas yhdistyy mukavasti joukko erilaisia ominaisuuksia hyvinkin miellyttäväksi kokonaisuudeksi.

Ei ole aivan sama, minkälaiseen ryhmään sattuu päätymään esimerkiksi puoleksi vuodeksi. Vaikka lähtökohtana on sivistynyt kanssakäyminen kenen kanssa hyvänsä, on silti toisten kanssa helpompi tulla toimeen kuin toisten. Kärjistetyt luonteenpiirteet ihastuttavat toisia ja vihastuttavat sitten niitä muita. Yhtä ärsyttävä voi olla samaan ryhmään päätynyt ekstrovertti kimittäjä kuin omiaan puuhaileva juro tuppisuukin. Suurin osa edustaa kuitenkin sitä välimallia, joka tuskin herättää tunteita suuntaan tai toiseen, mutta luonteeltaan täysin erilaisista opiskelijoista koottu ryhmä voi tosiaan olla dynamiikaltaan joko sulaa silkkiä tai sitten silkkaa suolaa haavoille.

Itse olen luonteeltani enemmän epäsosiaalinen kuin sosiaalinen, helposti omiin oloihini vetäytyvä, enemmän kuunteleva kuin puhuva. Ajattelen hitaasti ja pohdin asioita usein huomattavalla viiveellä. En erityisemmin jännitä tai pelkää ryhmässä puhumista, mutta selvästi aktiivisempien läsnäollessa olen mieluummin hiljaa kuin huudan väliin. Olen aina jostain syystä kammonut sitä tunnetta, joka tulee kun aloittaa puhumisen samaan aikaan jonkun muun kanssa, eikä kukaan jääkään kuuntelemaan sinua. Eikä kukaan sen toisen samaan aikaan aloittaneen puheenvuoron jälkeen kysy, että "niin, mitä olitkaan sanomassa". Pelkään usein myös puhuvani muiden mielestä täysin vääriä asioita tai käsittäneeni kysymyksen väärin. Siksi jään usein mieluummin kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa.

Oma antini pbl:n kaltaiselle oppimismenetelmälle jää siis edellä mainituista syistä melko vaisuksi. Jokainen ryhmä on minulle aina täynnä uusia tuttavuuksia, joista suurimman osan kanssa en ole aiemmin ollut juurikaan tekemisissä. Heidän käsityksensä minusta muodostuu siis lähinnä niistä kolmesta viikottaisesta tunnista, jotka vähintään vietämme keskenämme.

Vaikka teenkin vähintään 90% tutoreista huolellisesti ja asiaan paneutuen, huomaan silti toistuvasti tehneeni vain noin puolet siitä, mitä se ryhmän aktiivisin aines. En opettele eri hormonien aminohappomääriä, koska en näe siitä mitään järkeä. En myöskään sanasta sanaan kopioi muistiinpanoihini aiheeseen liittyvää oppimateriaalia, koska se on kerran jo kirjoitettu, eikä siitä uudelleen kirjoittamalla tule yhtään parempaa. En kuitenkaan ole kovin hyvä löytämään niitä olennaisia asioita, vetämään suuria linjoja yhteen tai muutenkaan ylipäänsä oppimaan tutoreiden muodossa. Tällä hetkellä tutoreiden tekeminen vie lähinnä kohtuuttomasti aikaa, ja asiat opin sitten vasta koeviikolla tenttiin lukiessa. En tiedä, mitä teen väärin, tai mitä voisin muuttaa opiskelutavoissani, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että itselleni pbl ei ole se ihanteellisin oppimistapa. Mikä sitten olisi? Jäänee arvoitukseksi, ellen vaihda yliopistoa.

Kevätpuhuri.

Takana ei ole ehkä elämäni helpoimmat neljä kuukautta. Marraskuun alku toi mukanaan niin paljon uusia tuulia, etten hatun kiinni pitelemiseltä ole kyennyt tulkitsemaan tunteitani näin virtuaalisesti. Viime perjantai toi vihdoin viimeisimmän jaksotentin muodossa eräänlaisen väliajan kaikkeen hullunmyllyyn, vaikkei mikään varsinaisesti vielä päättynytkään. Uusi jakso kun alkaa uusine haasteineen jo huomenna, ja kaikki muukin on vielä kesken.

Ai että mitä sitten neljän kuukauden aikana on tapahtunut? Opiskelurintamalla lähinnä muiden opintojen takia siirrettyjä tenttejä. Syksyltä jäi siis kevään uusintoja odottamaan niin tuo edellisessä kirjoituksessa mainitttu ravintotentti kuin sen jälkeinen hermostotenttikin. Molemmat kohtuullisen isoja paketteja. Se, minkä tieltä ne jäivät odottamaan, oli entisen elämän hautaamiseksi tarvittu gradu. Joku teistä on ehkä luullut, että olisin valmistunut jo vuosia sitten, mutta todellisuudessa olen kantanut tekemätöntä gradua mukanani vuosia, ja jatkuvasti siirtänyt sitä muiden, eli tässä tapauksessa lääkisopintojen tieltä. Aluksi halusin panostaa kaikkeni pääsykokeisiin, ja kuvittelin opintojen vihdoin alettua kirjoittelevani gradua vaikka junamatkoilla ikään kuin vasemmalla kädellä. Sisiliskomainen siirtyminen kahden eri maailman välillä on osoittautunut kuitenkin itselleni liian haastavaksi, ja koska lääketieteen opinnot eivät odota, olen sysännyt gradun syrjään kerta toisensa jälkeen ja keskittynyt selviytymään edes niistä lääketieteen opinnoista. Keskeneräinen tutkinto on kuitenkin henkistä painolastia, josta olen halunnut päästä eroon, ja vihdoin viime kesätöikseni uuden graduohjaajan motivoimana päätin päästä eroon moisesta päänsärkyjen aiheuttajasta. Vaikken kesän aikana vielä kirjallisuuden opintojani päässytkään hautaamaan, kaivoin kuitenkin kuoppaa huomattavasti syvemmäksi. Syksyllä käytin siis vielä kahden opintojakson koeviikot kaivuutöissä, kunnes joululomalla päästiin vihdoin siihen pisteeseen, että jäljellä on enää niin sanottu pilkun viilaus. Sille varataan tulevaisuudessa vielä viikonlopun verran - sitten lyödään viimeinen naula siihen arkkuun. Vaikka työ onkin edelleen kesken, on henkinen painolasti kuitenkin laskettu jo kuopan pohjalle. Enää en stressaa.

Nomuttaniin. Joululoman jälkeen edessä olivat siis kolmen viikon sisällä ensin hermostotentti, sitten ravintotentti ja lopulta viime perjantaina kevään ensimmäisen hormonijakson jaksotentti. Viimeiseen tenttiin jäi lukuaikaa huimat kaksi päivää, ja enemmän minun tyyliäni olisi ollut nostaa kädet pystyyn, siirtää myös tätä tenttiä muutaman viikon päähän pikauusintaan ja aloittaa loma viimeistään noiden kahden syksyn uusinnan jälkeen. Tentin suorittamalla edessä olisi kuitenkin ensimmäinen opiskelutöistä vapaa viikonloppu  - niin - en edes osaa laskea kuinka moneen vuoteen. Ensimmäinen viikonloppu, jolloin voisin siis hyvällä omallatunnolla röhnöttää vaikka aamusta iltaan sohvalla miettimättä, mitä kaikkea sillä hetkellä pitäisi oikeasti tehdä. Latasin siis tämän ajatuksen motivoimana kaksi päivää aamusta iltaan hormoniasioita, ja perjantaina kävin toivottavasti suorittamassa tentin hyväksytysti. Vapaan viikonlopun ansainneena.

Vaan kuinka ollakaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä totesin sairastuneeni, ja viikonloppu onkin kulunut sitten peiton alla niistellessä. Infectio acuta respiratoria superior non specificata, sanoi tohtori, eikä nyt sitten ole todella tarvinnutkaan kuin röhnöttää sohvalla. Suunnitelmissa oli siis toki vähän aktiivisempaa ja sosiaalisempaakin ajanviettoa.

Mutta mitä muuta kuin gradua ja siirrettyjä tenttejä? Työrintamalla siirryttiin eteenpäin esimiestuurauksen merkeissä, mikä on sekin koulutuksineen vaatinut veronsa - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Esimiesvastuuta on onneksi edessä vain ajoittain, muuten jatkan normaaleissa työtehtävissäni viikonloppuisin kuten tähän astikin. Tähänkin viikonloppuun olisi kuulunut yhden työpäivän verran rullakoiden siirtelyä, mutta infectio acuta respiratoria superiorin ansiosta olen viettänyt vielä toisenkin elämää tylsemmän vapaapäivän yksinäni kotisohvalla. En ole tiennytkään, kuinka paljon televisiosta tulee erilaisia sisustus-, ruoanlaitto- ja musiikkiohjelmia. Nyt on kattava otanta takuulla katsastettu.

Ehkä se suurin muutos ja haaste on kuitenkin ollut marraskuun alusta asti vatsaa kasvattanut masuasukki. Ensi syksy tuonee näin ollen mukanaan välivuoden lääketieteen opinnoista, perhe-elämää opiskellessa. Mutta sitä ennen on kuitenkin edessä vielä kaksi tiukkaa jaksoa, ensimmäisenä huomenna starttaava Hyökkäys ja puolustus -jakso.

Eräpäiviä.

Mitä? Olette odottaneet jo sitä perinteistä "oisinpa aloittanut taas tähänkin tenttiin lukemisen aikaisemmin, nyt en ehdi, ja pääsenköhän läpi, apua oon niin huono opiskelija"-postausta? No olisihan tässä jo sen aikakin, koeviikko kun on viimeistä päivää meneillään.

Vaan ei. Muut tekee tenttinsä huomenna, minä vasta joululomalla. Ihan pikkuisen ahdistaa jättää vanha jakso ikään kuin työn alle uuden alkaessa ensi maanantaina (hermosto <3), mutta nyt on ollut tärkeämpääkin tekemistä tälle tenttiviikolle. Ehdin nimittäin kehittää jo pienimuotoisen paniikin niistä keskeneräisiksi jääneistä kesätöistä, joiden eräänlainen eräpäivä on tuossa lokakuun lopussa, ja toisin kuin luulin, niitä ei niin vain tehdäkään koulutöiden ohella. Koska kesäkuun uusinnasta jäi suorastaan imelän hyvä maku suuhun, päätin tehdä saman tempun tässä jaksossa uudelleen. Teen siis ravintojakson tentin vasta tammikuun yleisessä uusinnassa. Muiden paahtaessa tällä viikolla ruoansulatusta (toiset enemmän, toiset vähemmän), minä olen sitten paahtanut kirjoitustöideni parissa.

Paitsi, että en. Ole paahtanut siis. Kirjoittaminen on kohtuullisen raskasta työtä, jota ei pelkillä gluteuksilla toteutetakaan. Kirjoitan aikani, kaipaan runsaasti lepotaukoja, välillä pitää vaihtaa ajatuksia jonkun muun kanssa (onneksi on fb, ja aina joku online), ja jumin iskiessä on hyvä heilahtaa hetkeksi olohuoneen matolle vaakatasoon koirien kaveriksi. Tuntimäärällisesti olen työskennellyt hämmästyttävän vähän, mutta näennäisestä tehottomuudesta huolimatta olen kuitenkin edistynyt paremminkin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan, joten vaikkeivat työtuntimäärät ihan lakisääteisiä huitele, en jaksa juuri tuntea syyllisyyttä.

Edellisestä johtuen viikkoon on mahtunut myös vapaa-aikaa, kullankalliita sosiaalisia suhteita, harrastuksia, pidempiä yöunia ja kaiken kaikkiaan paljon laadukkaampaa elämää. Niin ja herkkuja kanssa - pitäähän sitä toki kantaa oma kortensa kekoon ravitsemusjakson päätökseksi. 

Professionaalisuuden tasot

Aikoinaan valmennuskurssilla kurssin opiskelija-opettaja kertoi ensin aikovansa itse tulevaisuudessa erikoistua neurologiksi, ja myöhemmin jostakin neurologian alaan liittyvästä asiasta puhuessaan mainitsi, että "me neurologit ajattelemme, että..". Vaikka olin itse niihin aikoihin vain kateellinen ja katkera n:nnen kerran hakija, se jotenkin särähti korvaan - varsinkaan, kun opettajalla ei siinä vaiheessa ollut vielä edes oikeutta toimia lääkärinä.

Joillekin kokemus omasta lääkäriydestä tuntuu muodostuvan hyvin nopeasti. Joku ainakin väittää tietävänsä oman erikoistumisalansa jo ensimmäisellä opiskeluviikolla, ja toinen pyrkii hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin kontakteihin oikeiden valkotakkien kanssa tulevaa uraansa jouduttaakseen. Osa opettavista lääkäreistä on kutsunut meitä kollegoikseen jo ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja osalle se on ehkä rohkaiseva totuus, mutta itselleni enemmän pilke silmäkulmassa heitetty vitsin tynkä. Hieno tapa, mutta en minä sitä kovin tosissani ota. Välillä tuntuu, että pelkän ensimmäisen ja kolmannen vuoden välissä on valovuosien pituinen matka, eikä ajatusta omasta valmistumisesta kykene vielä edes hahmottamaan. Saati sitten, että kokisi itsensä edes hiuksenhienolla tasolla jo tässä vaiheessa lääkäriksi.

Kysymys professionaalisuudesta konkretisoitui viime viikolla kovin klassisissa merkeissä. Olin kotimatkalla junassa hautautuneena histologian kirjoihin, kun junassa kuulutettiin "lääkäriä tai sairaanhoitajaa" toiselle puolelle junaa. No, tajusin kyllä selkeästi, etten kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta jäin kuitenkin miettimään, pitäisikö minun mennä edes tarjoamaan apua. Vaikka taitoni ovat vielä tässä vaiheessa opintoja erittäin rajalliset, olen kuitenkin esimerkiksi ensiaputaitoinen. Mutta niin oli varmaan junan matkustajista moni muukin, luultavasti (ja toivottavasti) myös junan henkilökunta. Enkä väittäisi olevani itse siinä mitenkään keskimääräistä parempi. Mutta olisinko ollut jotenkin pätevämpi esimerkiksi kuuntelemaan hätäkeskuspäivystäjän ohjeita kuin joku muu matkustaja? Olisinko kuitenkin osannut tehdä jotain enemmän kuin SPR:n EA-kurssit käynyt kansalainen, ja olisinko siksi ollut moraalisesti velvoitettu vähintäänkin juoksemaan paikalle tarjoamaan apuani?

Ratkaisin tilanteen jäämällä odottamaan uutta kuulutusta. Tampereen ja Helsingin välillä matkustaa hyvin paljon lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa, joten oli vähintäänkin todennäköistä, että joku muu matkustajista oli oikeasti lääkäri tai sairaanhoitaja, ja siksi hyvin paljon minua parempi valinta. Ilmeisesti sellainen paikalle saatiinkin, koska uutta kuulutusta ei koskaan tullut. Ilmeisesti kyse ei ollut myöskään suuremman luokan hätätilasta, koska seuraavalla asemalla ei ollut vastassa ambulanssia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyseisen matkustajan kohdalla varmaan kyllä, mutta jäin kuitenkin koko loppumatkan ajaksi pohtimaan omaa asennoitumistani. Jotenkin ehkä häpesin sitä mahdollisuutta, että ryntäisin toiselle puolelle junaa kuin mikäkin sankari kertomaan, että "täältä tulee toisen vuoden lääketieteen opiskelija, antakaa kun minä autan" vain todetakseni, että "jaa, tällaisesta meillä ei olekaan vielä ollut mitään puhetta koulussa..löytyisköhän täältä junasta oikeasti lääkäriä.."

Mutta kuuluuko tuollaista hävetä? Onko parempi aina tarjota apua, vaikka se olisi sitten turhaakin? Onko edes oikein jäädä odottamaan toista kuulutusta, kun useissa sairauskohtauksissa nopeus saattaa hyvinkin ratkaista? Ja missä vaiheessa opintoja minusta tuntuu, että olen ihan pätevä menemään auttamaan? Klinikassa? Neljännen vuoden jälkeen? Valmiina lääkärinä? Erikoistuneena lääkärinä? Ei koskaan?

Toisilla professionaalisuus syttyy ehkä vähän hitaammin. Vaikka yritän jatkuvasti jäähdytellä erikoistumisaloista utelevia ystäviä ja sukulaisia, ja keskittyä ennemmin "opiskelemaan hetkessä", olisi ehkä kuitenkin syytä rohkaistua osallistumaan edes sellaiseen toimintaan, johon nykyinen koulutuksen vaihe antaisi myöten. Löytyisiköhän sellaista esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmistä?

Flunssaa ja ummetusta.

Lähdin keskiviikkona koulusta ihan normaalissa kunnossa. Päätä hiukan särki, vähän väsyttikin, mutta työntäyteiselle ja pitkälle päivälle se nyt ei ole mitenkään epänormaalia. Otin pienen loppuspurtin ehtiäkseni junaan, ja käytännössä heti istuttuani alas aivastin, kerran ja toisenkin. Luulin allergiaksi ja nappasin antihistamiinin, mutta kas - sehän olikin flunssa. Siihen ei antihistamiini paljon auta.

Nyt kolmatta päivää nuokun flunssan kourissa. Nuutunut ja tukkoinen olo, vähän lämpöä, hiukan yskittää. Mikä lie kausiflunssa. Siksipä tuntuikin tänään hiukan turhauttavalta, kun esimies vaati tuomaan töihin sairaslomatodistuksen. Yritin vähän kysellä, josko oma ilmoitus kuitenkin riittäisi, mutta se käytäntö koskee kuulemma ainoastaan vakituisia työntekijöitä. Koska sopimukseen kirjatut tuntimäärät eivät oikeuta myöskään työterveyshuollon palveluihin, jouduin hakemaan todistuksen kunnalliselta terveysasemalta. Koin jotenkin hiukan noloksi käydä ruuhkauttamassa terveyskeskusta tällaisella perusflunssalla. Onneksi paikallisella terveysasemalla on kuitenkin käytäntönä ohjata työn takia sairaslomatodistusta hakevat flunssapotilaat ainoastaan terveyden-/sairaanhoitajalle, ja sairaslomapaperin lisäksi sainkin asiasta kirjallisen todistuksen työnantajalle vietäväksi. Ei sentään tarvinnut lääkäriä tavata saadakseen paperin, jossa lukee sairasloman syynä "flunssan oireet".

En tiedä, miksi minusta on tullut tällainen tautimagneetti. Viime lukuvuoden päivityksistä voisi karkeasti arvioiden laskea vähintään yhden sairaspäivän jokaista jaksoa kohti. En tiedä, ovatko syynä laitoksen todistettavasti kosteusvaurioiset opetustilat (homeallergikko kun olen), huonot elintavat vain jatkuva stressin altistava vaikutus. On tässä kieltämättä kiireistä ollut, ja erilaiset deadlinet ovat loputon suo, mutta urheilen kuitenkin kohtuullisen paljon, syön terveellistä kasvisruokaa, paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä päivittäiset, runsaat D-vitamiinilisät. Vaan ei - täällä sitä taas sairastetaan.

Sairaudesta huolimatta töitä on tehtävä. Koulu ei ole kiinnostunut sairaslomatodistuksista, eikä niillä tiettävästi saa vapautusta ensi viikon pakollisista opetuksista, ryhmätöistä tai tutoreista. Maanantaiksi pitäisi toteuttaa joku veret seisauttava powerpoint-esitys pari viikkoa sitten haastattelemamme potilaan ravintoanamneesista. Seuraaviin tutoreihin pitäisi opiskella paksusuolen anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa sekä muun muassa farmakologian alkeita ummetuslääkkeiden osalta. Ummetuslääkkeet - on siinäkin mehevä alkustartti farmakologian opintoihin - jotka muuten vaikuttavat viimeviikoisen farmakologian ryhmätyön jälkeen äärettömän mielenkiintoisilta. Farmakologia ja toksikologia <3. Voisivatko ne toisaalta olla edes kiinnostamatta?

Mitä syöt, sitä olet?

Uusi jakso alkoi niin vauhdilla, että olo on kuin juoksumatolla hetki sen jälkeen, kun vauhdinsäätönappi on jäänyt vahingossa pohjaan. Järjettömän rankkaa, järjettömän kiinnostavaa!

Käsillä oleva jakso käsittelee siis ravintoa ja ravinnon hyödyntämistä. Tänään aloiteltiin tutustumisella virallisiin ravitsemussuosituksiin, edessä on vielä vaikka mitä mielenkiintoista ruoansulatuskanavan anatomiasta ja fysiologiasta aina vajaaravitsemukseen, lihavuuteen ja rasva-aineenvaihduntaan. Vain muutamia aiheita mainitakseni. Pääsemme ensimmäistä kertaa perehtymään hiukan farmakologiaan, ja kliinisissä töissä tutustutaan endoskopioihin, vatsan alueen tutkimiseen laajemmin sekä harjoitellaan muun muassa ravintoanamneesin tekoa. Mielenkiintoisia kaikki!

Ruoka ja ravitsemus ovat sekä jatkuvasti ajankohtaisia että varmasti jokaisen elämää koskettavia asioita, ja tällaisten karppauskeskustelujen ja rasvasotien käydessä kiivaimmillaan on mielenkiintoista saada edes jonkinlaista tieteellistä näkemystä keskusteluihin. Taisipa tuo aloitusluento herättää opiskelijoiden joukossa melkein eniten keskusteluakin sitten muinoisen etiikan luennon. Koen itsekin aiheen tähänastisista teemoista henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmaksi, sillä lähipiiristä löytyy niin roskaruoalla, karppiruoalla kuin vegaaniruoallakin eläviä, minkä lisäksi omakin ruokavalio elää jatkuvasti pienimuotoisessa murroksessa.

Olin kyllä aavistuksen verran pettynyt siihen, kuinka orjallisesti tuo avausluento noudatti niitä paljon parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia. En nyt mitään karppausylistysatkins-luentoa olisi halunnutkaan kuulla, mutta edes pieni askel virallisten suositusten ulkopuolelle olisi ollut mielenkiintoista. Nyt se jäi lähinnä sille tasolle, että ehkä D-vitamiinin saantisuositukset voisivat olla korkeampiakin - ja sekin vähän rivien välistä. No, en ehkä itsekään luennoitsijana uskaltaisi kuluttaa sitä yhtä ja ainoaa ravitsemussuositusluentoa luennoimalla virallisten suositusten vastaisista ruokavalioista, mutta olisi ollut kyllä mielenkiintoista saada eri ruokavalioiden kiihkeät (asiantuntija)kannattajat vaikkapa paneelikeskusteluun puolustamaan kantojaan. Pitääpä pistää mieleen, ja kirjoittaa jaksopalautteeseen..


Kaikesta asiasisällöstään huolimatta jakson henkilökohtaisena teemana on väsymys ja sen torjuminen. Viikonloput kuluvat töissä, yöt näköjään miljoonista eri syistä valvoessa. Tänään oli vasta lukuvuoden toisen jakson ensimmäinen päivä, enkä olisi millään jaksanut herätä kouluun. Pitänee raivata niiden miljoonien harrastusten lisäksi muutama päiväunen mentävä kolo kalenteriin.

Syk-sy.

Pää on aika lailla yhtä tyhjä kuin lompakkokin. Kesä meni ohi salakavalasti (viipyi ehkä vartin kesäkuussa), ja koulu alkoi yhtä yllättäen. Kesätyöt (ne, joista en koskaan kirjoittanutkaan lisää, mutta kirjoitan myöhemmin) eivät koskaan loppuneetkaan ja ensimmäinen jakso opintojakin on tässä vaiheessa päivää ja syksyä jo pulkassa. Näin ainakin toivomme.

En voi väittää palanneeni opintojen pariin innosta hihkuen, ensimmäinen jakso kun oli pelkkää tilastotiedettä, joka lähtökohtaisesti ei ole sieltä inspiroivammasta päästä. Kävi kuitenkin kuten kaikken muidenkin lääketieteen opintojen tähän mennessä - onnistuin jopa hieman innostumaan luottamusväleistä, p-arvoista ja tutkimusten kriittisestä analysoinnista. Terveyteen liittyvät tutkimukset ovat lähes kaikkia jollain tasolla koskettava ilmiö, ja niiden sovellettavuudesta saadaan värikkäitä todisteita ihan arkipäivän elämässä niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa oppia tilastotiedettä ja tutkimusmetodiikkaa edes sen verran, että oppii erottamaan, jos ei nyt vielä jyviä akanoista, niin edes kauramurot kivenmurikoista.

No, ensimmäinen jakso oli intensiivinen kolmeviikkoinen, joka huipentui tämänpäiväiseen tenttiin. Kolmesta ennalta jaetusta artikkelista oli kokeeseen arvottu yksi, josta piti sitten analysoida kaikenlaista aina satunnaisvirhettä mittaavista suureista tutkimuksen etiikkaan. Ehdin valmistautua tenttiin kokonaisen vuorokauden, tai siis sen, mitä vuorokaudesta nukkumisen ja koulupäivän jälkeen jäi jäljelle, joten kovin kummoista tulosta en jaksa odottaa. En kyllä totta puhuen tämän tentin kohdalla ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Ainakaan nyt, väsyneenä ja nälkäisenä kotimatkalla.

Syksystä on tulossa kiireisin ikinä tähän mennessä. Ensi viikolla alkaa uusi jakso, Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen. Samoin kaikki tähän mennessä onnistuneesti skipatut harrastukset valokuvauskurssista koirakouluun. Töistä nyt puhumattakaan. Ne kesätyötkin pitäisi ehtiä lopettamaan jossakin välissä. Lainaisko joku mulle lisää tunteja? Tai viikkoja?