Juttelin eräänä päivänä lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa kotimatkalla valmennuskurssilta. Ystäväni sattui sitten kysymään jotain pääsykokeisiin liittyvää, ja vastasin, että "yleensä minulla on ollut tapana..". Tämän sanottuani rupesi hieman naurattamaan - minusta on totta tosiaan tullut pääsykokeiden harrastaja. En harrasta neurotieteitä, en juoksemista tai pianonsoittoa - minä harrastan pääsykokeita. Kylläpä tuntuu hyvältä.
Elämä on tällä hetkellä jälleen sarja still-kuvia; yksittäisiä otoksia loputtomasta reippailusta. Reippaasti aamulla ylös, reippaasti vaatteet päälle ja eväät reppuun, reippaasti koirien kanssa aamulenkille ja koirat hoitoon, reippaasti aamupala ennen bussin lähtöä, reippaasti kirjastoon ja reipasta opiskelua aina ruokatuntiin asti. Ruoka syödään reippaasti ja sitten palataan reippaasti kirjaston hiostavaan lukusaliin. Kun aika loppuu, lähdetään reippaasti hakemaan koirat hoidosta, reipas iltalenkki, niin ikään reipas iltapala ja reippaastinopeastiäkkiä nukkumaan, että saisi edes sen seitsemän tuntia unta.
Välillä jaksan, toisinaan en. Välillä tulee niitäkin päiviä, kun kaikki reippailu lähinnä itkettää, ja väsyneen päiväkotiin lähtijän tavoin tekisi mieli jäädä peiton alle loikoilemaan pitkälle päivään, syödä aamupalaa rauhassa ja keskittyä sitten ihan vaan vaikka leikkimään. Mutta ei, nyt ollaan aikuisia. Mies käy ihan oikeissa töissä, koirien on pakko päästä lenkille ihan jokaikinen aamu. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta jäädä loikoilemaan mihinkään, reippaus on kaikkien etu. (Joka toisinaan kyllä kostautuu sillä, että lämmin auringonpaiste kirjaston lukusalissa saa nukahtamaan kämmeneensä nojaavan opiskelijaparan.)
Nomutta, täällä luetaan edelleen. Terveisiä vain anonyymille. Hakupapereita lähetettiin tänä keväänä muuallekin kuin lääkikseen. Mihinkään muualle ei silti haluttaisi, eikä niihin muihin pääsykokeisiin juuri jää aikaa valmistautuakaan, joten mitään varmaa opiskelupaikkaa ei ole ensikään vuodelle.
Valmennuskurssi jaksaa motivoida yhä edelleen. Oma riittämättömyyden tunne iskee silti välillä ja lujaa. Tällä lukemistaustalla luulisi pärjäävän niiden kaikkien kirkasotsaisten ällän ylioppilaidenkin keskellä, mutta ei - jään lähes joka kurssikokeessa/pistarissa auttamattomasti kakkoseksi. Vain kerran olen onnistunut saamaan ihan kaikkein parhaat pisteet. Häviän paremmalleni, myönnän, mutta tuntuu aina niin hel-ve-tin pahalta hävitä yhdellä tai kahdella pisteellä ensimmäistä kertaa hakevalle 19-vuotiaalle, jolla ei vielä syksyllä ollut mitään hajua koko Galenoksen sisällöstä. Mies yrittää lohduttaa sillä, että todennäköisesti opiskelutaustamme ovat hyvin erilaiset - itse kun olen tämänkin kanssa tehnyt kaiken vaikeimman kautta, mutta ei se jaksa lohduttaa. Jos olisin edes kurssini paras, jaksaisin uskoa omaan pääsemiseeni edes hieman, mutta nyt mielialat ja tuntemukset sen suhteen ovat hyvin häilyväisiä. Toisaalta - tuskin mikään saisi niin hyvin tsempattua vielä kerran kertaamaan edellisen tunnin alueen kuin se jatkuva pelko siitä parilla pisteellä häviämisestä seuraavan tunnin pistareissa.
Noh, Galenos on huomenna luettu jälleen n:nnen kerran läpi. Sitten vielä kerran. Pakollisten tehtävien listakaan ei ole vielä tyhjä, joten reippaat viimeiset viikot ovat edessä. Pahoitteluni siis jo etukäteen, kun tämä todennäköisesti jäänee viimeiseksi postaukseksi ennen pääsykokeita.
Ai niin. Ei se viime kevään pääsykoe niihin lämpölaskuihin pompannut. Taisivat olla ainoat tehtävät koko kokeessa, josta olin saanut täydet pisteet (lukuun ottamatta sitä yhtä, jota en edes tehnyt). Vika olikin jossain ihan muualla, heikkouksia on nyt kovasti yritetty analysoida, niitä on tunnistettu ja kohtuullisen hyvällä menestyksellä osattu korjatakin muun muassa valmennuskurssin harjoituskokeissa harjoittelemalla. Vielä on silti pohdittavaa pääsykokeisiin liittyvän fyysisen väsymyksen kompensoimisessa; miten pysyä skarppina ja täydessä terässä koko viisi tuntia, miten saada käsi pysymään kramppaamatta ja ajatus kirkkaana? Viisi tuntia on lyhyt aika tavallisena päivänä, mutta pääsykokeissa se on nälkävuoden mittainen, routaa rouskuva vaellus erämaassa. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!
