Juttelin eräänä päivänä lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa kotimatkalla valmennuskurssilta. Ystäväni sattui sitten kysymään jotain pääsykokeisiin liittyvää, ja vastasin, että "yleensä minulla on ollut tapana..". Tämän sanottuani rupesi hieman naurattamaan - minusta on totta tosiaan tullut pääsykokeiden harrastaja. En harrasta neurotieteitä, en juoksemista tai pianonsoittoa - minä harrastan pääsykokeita. Kylläpä tuntuu hyvältä.
Elämä on tällä hetkellä jälleen sarja still-kuvia; yksittäisiä otoksia loputtomasta reippailusta. Reippaasti aamulla ylös, reippaasti vaatteet päälle ja eväät reppuun, reippaasti koirien kanssa aamulenkille ja koirat hoitoon, reippaasti aamupala ennen bussin lähtöä, reippaasti kirjastoon ja reipasta opiskelua aina ruokatuntiin asti. Ruoka syödään reippaasti ja sitten palataan reippaasti kirjaston hiostavaan lukusaliin. Kun aika loppuu, lähdetään reippaasti hakemaan koirat hoidosta, reipas iltalenkki, niin ikään reipas iltapala ja reippaastinopeastiäkkiä nukkumaan, että saisi edes sen seitsemän tuntia unta.
Välillä jaksan, toisinaan en. Välillä tulee niitäkin päiviä, kun kaikki reippailu lähinnä itkettää, ja väsyneen päiväkotiin lähtijän tavoin tekisi mieli jäädä peiton alle loikoilemaan pitkälle päivään, syödä aamupalaa rauhassa ja keskittyä sitten ihan vaan vaikka leikkimään. Mutta ei, nyt ollaan aikuisia. Mies käy ihan oikeissa töissä, koirien on pakko päästä lenkille ihan jokaikinen aamu. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta jäädä loikoilemaan mihinkään, reippaus on kaikkien etu. (Joka toisinaan kyllä kostautuu sillä, että lämmin auringonpaiste kirjaston lukusalissa saa nukahtamaan kämmeneensä nojaavan opiskelijaparan.)
Nomutta, täällä luetaan edelleen. Terveisiä vain anonyymille. Hakupapereita lähetettiin tänä keväänä muuallekin kuin lääkikseen. Mihinkään muualle ei silti haluttaisi, eikä niihin muihin pääsykokeisiin juuri jää aikaa valmistautuakaan, joten mitään varmaa opiskelupaikkaa ei ole ensikään vuodelle.
Valmennuskurssi jaksaa motivoida yhä edelleen. Oma riittämättömyyden tunne iskee silti välillä ja lujaa. Tällä lukemistaustalla luulisi pärjäävän niiden kaikkien kirkasotsaisten ällän ylioppilaidenkin keskellä, mutta ei - jään lähes joka kurssikokeessa/pistarissa auttamattomasti kakkoseksi. Vain kerran olen onnistunut saamaan ihan kaikkein parhaat pisteet. Häviän paremmalleni, myönnän, mutta tuntuu aina niin hel-ve-tin pahalta hävitä yhdellä tai kahdella pisteellä ensimmäistä kertaa hakevalle 19-vuotiaalle, jolla ei vielä syksyllä ollut mitään hajua koko Galenoksen sisällöstä. Mies yrittää lohduttaa sillä, että todennäköisesti opiskelutaustamme ovat hyvin erilaiset - itse kun olen tämänkin kanssa tehnyt kaiken vaikeimman kautta, mutta ei se jaksa lohduttaa. Jos olisin edes kurssini paras, jaksaisin uskoa omaan pääsemiseeni edes hieman, mutta nyt mielialat ja tuntemukset sen suhteen ovat hyvin häilyväisiä. Toisaalta - tuskin mikään saisi niin hyvin tsempattua vielä kerran kertaamaan edellisen tunnin alueen kuin se jatkuva pelko siitä parilla pisteellä häviämisestä seuraavan tunnin pistareissa.
Noh, Galenos on huomenna luettu jälleen n:nnen kerran läpi. Sitten vielä kerran. Pakollisten tehtävien listakaan ei ole vielä tyhjä, joten reippaat viimeiset viikot ovat edessä. Pahoitteluni siis jo etukäteen, kun tämä todennäköisesti jäänee viimeiseksi postaukseksi ennen pääsykokeita.
Ai niin. Ei se viime kevään pääsykoe niihin lämpölaskuihin pompannut. Taisivat olla ainoat tehtävät koko kokeessa, josta olin saanut täydet pisteet (lukuun ottamatta sitä yhtä, jota en edes tehnyt). Vika olikin jossain ihan muualla, heikkouksia on nyt kovasti yritetty analysoida, niitä on tunnistettu ja kohtuullisen hyvällä menestyksellä osattu korjatakin muun muassa valmennuskurssin harjoituskokeissa harjoittelemalla. Vielä on silti pohdittavaa pääsykokeisiin liittyvän fyysisen väsymyksen kompensoimisessa; miten pysyä skarppina ja täydessä terässä koko viisi tuntia, miten saada käsi pysymään kramppaamatta ja ajatus kirkkaana? Viisi tuntia on lyhyt aika tavallisena päivänä, mutta pääsykokeissa se on nälkävuoden mittainen, routaa rouskuva vaellus erämaassa. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!
Hei! Olen seuraillut blogiasi sivusilmällä jo jonkin aikaa ja halusin vihdoin ja viimein uskaltautua toivottamaan sinulle rutkasti tsemppiä lääkiksen pääsykokeeseen! Hain itse lukion jälkeen muutaman kerran lääkikseen ja en päässyt. Nyt luen Jyväskylän yliopistolla äidinkielen opettajaksi (ensimmäinen vuosi takana). Valitettavasti opinnot ovat olleet aikamoinen pettymys ja ajatus lääkiksestä jyskyttää takaraivossa. Kuin olisi jakomielitautinen: toisaalta humanisti mutta toisaalta jotain muutakin :) Blogisi on ollut minulle rohkaisuna ja toivon todella, että saavutat vihdoin unelmasi!!!
ReplyDeletePositiivinen "hui" - kuulostaapa pelottavan tutulta tarinalta, hiukan eri järjestyksessä tosin. Harhat omasta ainutlaatuisuudestani sen kun rapisevat..:)
ReplyDeleteOlisin kai itse hiukan jakomielitautinen, jos tuohon tilanteeseen suosittelisin jotain muuta kuin sen takaraivon jyskytyksen kuuntelemista. Ei se silti niin mustavalkoista ole, joten opinto-ohjaajaksi en ala. Sen sijaan kiitän tsempistä (sitä todella tarvitaan), ja toivotan sinne vastavuoroisesti tsemppiä tulevaisuuden suunnitelmien kanssa. Olen joskus törmännyt sellaisiinkin teorioihin, että muutaman hakukerran jälkeen vietetyn välivuoden jälkeen on monille lääkiksen ovikin yllättäen auennut..
Ei kannata miettiä liikaa noita kurssin sisäisiä sijoituksia. Mutta jos todella olet siellä yläpäässä, niin suoritushan on jo loistava. Ei ole mikään pakko olla paras, riittää vain, että on tarpeeksi hyvä. Tuon ajatuksen sisäistäminen vähensi ainakin minulta stressitaakkaa huimasti viime vuonna.
ReplyDeleteOlin tasaisesti ehkä parhaan 10 joukossa n. 25 kurssilaisesta. Väli- ja kenraalikokeessa verrattiin kaikkia puljun kurssilaisia, jolloin olin ehkä toisella tai kolmannella sivulla, kuitenkin ehkä parhaassa kolmasosassa. Moni siis oli edelläni, mutten hermostunut siitä.
Asenteena pitäisi olla itsensä kanssa kilpaileminen ja parempaan pyrkiminen. Siksi en voivotellut, etten ollut yhtä hyvä kuin joku toinen. Etsin vain omat virheeni ja mietin, miten olisin voinut osata paremmin. Usein myös huomasin, että monet olivat fysiikassa parempia kuin minä ja vastaavasti itse olin heitä parempi kemiassa ja biologiassa. "Sijoitukset" riippuivat siis myös tehtäväjakaumasta. Lisäksi kannattaa hyväksyä se, että joillain suoraan lukiosta tulevilla fyke asiat ovat niin tuoreessa muistissa, että se jo kantaa heitä pitkälle, vaikkei galenoksesta olisi niinkään tietoa.
Loppujen lopuksi valmennuskurssin koe ei vie ketään sisälle. Tietääkseni omalta kurssiltani pääsi vain muutama sisään, minä heidän joukossa. Moni kurssikokeissa paremmin pärjännyt ei hoitanutkaan hommaa kotiin sitten varsinaisessa kokeessa. Henkisellä kantilla on paljon merkitystä, joten mieti tarkkaan, miten viimeiset päivät ja tunnit ennen koetta käytät. Yritä ladata akkuja, ettet menisi kokeeseen niin, että heti tulee ähky ja väsymys asioiden miettimisestä. Ajattele, että ne 5 tuntia ovat sinun näytön paikkasi, älä ajattele aikaa. Tee helpot "varmat" tehtävät heti alta pois, jolloin et menetä niistä pisteitä, vaikka aika loppuisikin. Tsemppiä vielä loppurutistukseen!
Ei niillä valmennuskurssin kokeilla todella ole mitään tekemistä pääsykokeiden kanssa, vaikeustaso on ehkä maksimissaan 30% siitä, minkälaisiksi koen pääsykoetehtävät. Ja tämä se ongelma onkin - ei minua varsinaisesti kiinnosta se, moniko siellä kurssilla on minua parempi (vaikka ainahan se nostaa itsetuntoa olla paras), mutta koska kokeet ovat melkein luokattoman helppoja, koen, että minun pitäisi oikeasti saada täydet pisteet niistä, eikä vain melkein. Tämä siis sen takia, että sillä tavalla kokisin, että minulla olisi edes jotain saumaa osata myös niitä 70% vaikeampia pääsykoetehtäviä. Ja kilpailuhenkinen kun olen, niin kyllähän se tosiaan syö hävitä aina se yksi tai kaksi pistettä. Ja vielä enemmän suututtaa, kun menetän ne pari pistettä joka kokeessa typeriin huolimattomuusvirheisiin, vaikka yritän olla kuinka huolellinen tahansa!
ReplyDeleteEilen sattui valmennuskurssin opettajakin saarnaamaan tuosta lepäämisen merkityksestä, ja nyt sitten vedän kauheaa stressiä siitä, vedänkö vahingossa itseni piippuun ennen koetta.
Terve! Saanko kysyä hieman lukiotaustastasi? Kävitkö lukiossa FYKE -kurssit, vai aloititko aivan alusta? Minuakin himoittaa tuo lääketieteellinen aivan jumalattomasti, ja nyt minua harmittaa, kun en lukiossa käynyt kuin 3 kurssia fysiikkaa ja 2 kurssia kemiaa.
ReplyDeleteOnnea pääsykokeeseen!
Viimeisimmälle anonyymille: itselläni on oikeastaan aika surkea lukiotausta; siellä alkuperäisessä lukiossa luin vain ne pakolliset 1+1 kurssia - hienosti opettelin ulkoa - ja unohdin kaiken jotakuinkin ennen kuin pääsin kokeesta kotiin. Tämä kyllä sitten kostautuikin myöhemmin..
ReplyDeletePääsykokeisiin olen sitten valmistautunutkin vähän pidemmän kaavan kautta lukemalla kemiaa, fysiikkaa ja joitakin kursseja pitkää matikkaa aikuislukiolla. Kemiat tuli käytyä oikeastaan kahteen kertaan kaikki, fysiikasta olen sentään tuplannut vain pari kurssia.
Summa summarum. Noilla 3+2 kurssillahan pääsee jo tosi hyvään alkuun! En koe itse olevani niitä laatikon terävimpiä veitsiä, joten olen sitten itse joutunut kertaamaan fysiikat ja kemiat vähän pidemmän kaavan kautta, mutta minä nyt olenkin vähän tällainen poikkeustapaus. Ei niiden lukiokurssien todellakaan pitäisi miksikään kynnyskysymykseksi muodostua, joten siitä vaan kaivamaan kirjoja esiin!