Eräpäiviä.

Mitä? Olette odottaneet jo sitä perinteistä "oisinpa aloittanut taas tähänkin tenttiin lukemisen aikaisemmin, nyt en ehdi, ja pääsenköhän läpi, apua oon niin huono opiskelija"-postausta? No olisihan tässä jo sen aikakin, koeviikko kun on viimeistä päivää meneillään.

Vaan ei. Muut tekee tenttinsä huomenna, minä vasta joululomalla. Ihan pikkuisen ahdistaa jättää vanha jakso ikään kuin työn alle uuden alkaessa ensi maanantaina (hermosto <3), mutta nyt on ollut tärkeämpääkin tekemistä tälle tenttiviikolle. Ehdin nimittäin kehittää jo pienimuotoisen paniikin niistä keskeneräisiksi jääneistä kesätöistä, joiden eräänlainen eräpäivä on tuossa lokakuun lopussa, ja toisin kuin luulin, niitä ei niin vain tehdäkään koulutöiden ohella. Koska kesäkuun uusinnasta jäi suorastaan imelän hyvä maku suuhun, päätin tehdä saman tempun tässä jaksossa uudelleen. Teen siis ravintojakson tentin vasta tammikuun yleisessä uusinnassa. Muiden paahtaessa tällä viikolla ruoansulatusta (toiset enemmän, toiset vähemmän), minä olen sitten paahtanut kirjoitustöideni parissa.

Paitsi, että en. Ole paahtanut siis. Kirjoittaminen on kohtuullisen raskasta työtä, jota ei pelkillä gluteuksilla toteutetakaan. Kirjoitan aikani, kaipaan runsaasti lepotaukoja, välillä pitää vaihtaa ajatuksia jonkun muun kanssa (onneksi on fb, ja aina joku online), ja jumin iskiessä on hyvä heilahtaa hetkeksi olohuoneen matolle vaakatasoon koirien kaveriksi. Tuntimäärällisesti olen työskennellyt hämmästyttävän vähän, mutta näennäisestä tehottomuudesta huolimatta olen kuitenkin edistynyt paremminkin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan, joten vaikkeivat työtuntimäärät ihan lakisääteisiä huitele, en jaksa juuri tuntea syyllisyyttä.

Edellisestä johtuen viikkoon on mahtunut myös vapaa-aikaa, kullankalliita sosiaalisia suhteita, harrastuksia, pidempiä yöunia ja kaiken kaikkiaan paljon laadukkaampaa elämää. Niin ja herkkuja kanssa - pitäähän sitä toki kantaa oma kortensa kekoon ravitsemusjakson päätökseksi. 

Professionaalisuuden tasot

Aikoinaan valmennuskurssilla kurssin opiskelija-opettaja kertoi ensin aikovansa itse tulevaisuudessa erikoistua neurologiksi, ja myöhemmin jostakin neurologian alaan liittyvästä asiasta puhuessaan mainitsi, että "me neurologit ajattelemme, että..". Vaikka olin itse niihin aikoihin vain kateellinen ja katkera n:nnen kerran hakija, se jotenkin särähti korvaan - varsinkaan, kun opettajalla ei siinä vaiheessa ollut vielä edes oikeutta toimia lääkärinä.

Joillekin kokemus omasta lääkäriydestä tuntuu muodostuvan hyvin nopeasti. Joku ainakin väittää tietävänsä oman erikoistumisalansa jo ensimmäisellä opiskeluviikolla, ja toinen pyrkii hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin kontakteihin oikeiden valkotakkien kanssa tulevaa uraansa jouduttaakseen. Osa opettavista lääkäreistä on kutsunut meitä kollegoikseen jo ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja osalle se on ehkä rohkaiseva totuus, mutta itselleni enemmän pilke silmäkulmassa heitetty vitsin tynkä. Hieno tapa, mutta en minä sitä kovin tosissani ota. Välillä tuntuu, että pelkän ensimmäisen ja kolmannen vuoden välissä on valovuosien pituinen matka, eikä ajatusta omasta valmistumisesta kykene vielä edes hahmottamaan. Saati sitten, että kokisi itsensä edes hiuksenhienolla tasolla jo tässä vaiheessa lääkäriksi.

Kysymys professionaalisuudesta konkretisoitui viime viikolla kovin klassisissa merkeissä. Olin kotimatkalla junassa hautautuneena histologian kirjoihin, kun junassa kuulutettiin "lääkäriä tai sairaanhoitajaa" toiselle puolelle junaa. No, tajusin kyllä selkeästi, etten kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta jäin kuitenkin miettimään, pitäisikö minun mennä edes tarjoamaan apua. Vaikka taitoni ovat vielä tässä vaiheessa opintoja erittäin rajalliset, olen kuitenkin esimerkiksi ensiaputaitoinen. Mutta niin oli varmaan junan matkustajista moni muukin, luultavasti (ja toivottavasti) myös junan henkilökunta. Enkä väittäisi olevani itse siinä mitenkään keskimääräistä parempi. Mutta olisinko ollut jotenkin pätevämpi esimerkiksi kuuntelemaan hätäkeskuspäivystäjän ohjeita kuin joku muu matkustaja? Olisinko kuitenkin osannut tehdä jotain enemmän kuin SPR:n EA-kurssit käynyt kansalainen, ja olisinko siksi ollut moraalisesti velvoitettu vähintäänkin juoksemaan paikalle tarjoamaan apuani?

Ratkaisin tilanteen jäämällä odottamaan uutta kuulutusta. Tampereen ja Helsingin välillä matkustaa hyvin paljon lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa, joten oli vähintäänkin todennäköistä, että joku muu matkustajista oli oikeasti lääkäri tai sairaanhoitaja, ja siksi hyvin paljon minua parempi valinta. Ilmeisesti sellainen paikalle saatiinkin, koska uutta kuulutusta ei koskaan tullut. Ilmeisesti kyse ei ollut myöskään suuremman luokan hätätilasta, koska seuraavalla asemalla ei ollut vastassa ambulanssia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyseisen matkustajan kohdalla varmaan kyllä, mutta jäin kuitenkin koko loppumatkan ajaksi pohtimaan omaa asennoitumistani. Jotenkin ehkä häpesin sitä mahdollisuutta, että ryntäisin toiselle puolelle junaa kuin mikäkin sankari kertomaan, että "täältä tulee toisen vuoden lääketieteen opiskelija, antakaa kun minä autan" vain todetakseni, että "jaa, tällaisesta meillä ei olekaan vielä ollut mitään puhetta koulussa..löytyisköhän täältä junasta oikeasti lääkäriä.."

Mutta kuuluuko tuollaista hävetä? Onko parempi aina tarjota apua, vaikka se olisi sitten turhaakin? Onko edes oikein jäädä odottamaan toista kuulutusta, kun useissa sairauskohtauksissa nopeus saattaa hyvinkin ratkaista? Ja missä vaiheessa opintoja minusta tuntuu, että olen ihan pätevä menemään auttamaan? Klinikassa? Neljännen vuoden jälkeen? Valmiina lääkärinä? Erikoistuneena lääkärinä? Ei koskaan?

Toisilla professionaalisuus syttyy ehkä vähän hitaammin. Vaikka yritän jatkuvasti jäähdytellä erikoistumisaloista utelevia ystäviä ja sukulaisia, ja keskittyä ennemmin "opiskelemaan hetkessä", olisi ehkä kuitenkin syytä rohkaistua osallistumaan edes sellaiseen toimintaan, johon nykyinen koulutuksen vaihe antaisi myöten. Löytyisiköhän sellaista esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmistä?

Flunssaa ja ummetusta.

Lähdin keskiviikkona koulusta ihan normaalissa kunnossa. Päätä hiukan särki, vähän väsyttikin, mutta työntäyteiselle ja pitkälle päivälle se nyt ei ole mitenkään epänormaalia. Otin pienen loppuspurtin ehtiäkseni junaan, ja käytännössä heti istuttuani alas aivastin, kerran ja toisenkin. Luulin allergiaksi ja nappasin antihistamiinin, mutta kas - sehän olikin flunssa. Siihen ei antihistamiini paljon auta.

Nyt kolmatta päivää nuokun flunssan kourissa. Nuutunut ja tukkoinen olo, vähän lämpöä, hiukan yskittää. Mikä lie kausiflunssa. Siksipä tuntuikin tänään hiukan turhauttavalta, kun esimies vaati tuomaan töihin sairaslomatodistuksen. Yritin vähän kysellä, josko oma ilmoitus kuitenkin riittäisi, mutta se käytäntö koskee kuulemma ainoastaan vakituisia työntekijöitä. Koska sopimukseen kirjatut tuntimäärät eivät oikeuta myöskään työterveyshuollon palveluihin, jouduin hakemaan todistuksen kunnalliselta terveysasemalta. Koin jotenkin hiukan noloksi käydä ruuhkauttamassa terveyskeskusta tällaisella perusflunssalla. Onneksi paikallisella terveysasemalla on kuitenkin käytäntönä ohjata työn takia sairaslomatodistusta hakevat flunssapotilaat ainoastaan terveyden-/sairaanhoitajalle, ja sairaslomapaperin lisäksi sainkin asiasta kirjallisen todistuksen työnantajalle vietäväksi. Ei sentään tarvinnut lääkäriä tavata saadakseen paperin, jossa lukee sairasloman syynä "flunssan oireet".

En tiedä, miksi minusta on tullut tällainen tautimagneetti. Viime lukuvuoden päivityksistä voisi karkeasti arvioiden laskea vähintään yhden sairaspäivän jokaista jaksoa kohti. En tiedä, ovatko syynä laitoksen todistettavasti kosteusvaurioiset opetustilat (homeallergikko kun olen), huonot elintavat vain jatkuva stressin altistava vaikutus. On tässä kieltämättä kiireistä ollut, ja erilaiset deadlinet ovat loputon suo, mutta urheilen kuitenkin kohtuullisen paljon, syön terveellistä kasvisruokaa, paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä päivittäiset, runsaat D-vitamiinilisät. Vaan ei - täällä sitä taas sairastetaan.

Sairaudesta huolimatta töitä on tehtävä. Koulu ei ole kiinnostunut sairaslomatodistuksista, eikä niillä tiettävästi saa vapautusta ensi viikon pakollisista opetuksista, ryhmätöistä tai tutoreista. Maanantaiksi pitäisi toteuttaa joku veret seisauttava powerpoint-esitys pari viikkoa sitten haastattelemamme potilaan ravintoanamneesista. Seuraaviin tutoreihin pitäisi opiskella paksusuolen anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa sekä muun muassa farmakologian alkeita ummetuslääkkeiden osalta. Ummetuslääkkeet - on siinäkin mehevä alkustartti farmakologian opintoihin - jotka muuten vaikuttavat viimeviikoisen farmakologian ryhmätyön jälkeen äärettömän mielenkiintoisilta. Farmakologia ja toksikologia <3. Voisivatko ne toisaalta olla edes kiinnostamatta?

Mitä syöt, sitä olet?

Uusi jakso alkoi niin vauhdilla, että olo on kuin juoksumatolla hetki sen jälkeen, kun vauhdinsäätönappi on jäänyt vahingossa pohjaan. Järjettömän rankkaa, järjettömän kiinnostavaa!

Käsillä oleva jakso käsittelee siis ravintoa ja ravinnon hyödyntämistä. Tänään aloiteltiin tutustumisella virallisiin ravitsemussuosituksiin, edessä on vielä vaikka mitä mielenkiintoista ruoansulatuskanavan anatomiasta ja fysiologiasta aina vajaaravitsemukseen, lihavuuteen ja rasva-aineenvaihduntaan. Vain muutamia aiheita mainitakseni. Pääsemme ensimmäistä kertaa perehtymään hiukan farmakologiaan, ja kliinisissä töissä tutustutaan endoskopioihin, vatsan alueen tutkimiseen laajemmin sekä harjoitellaan muun muassa ravintoanamneesin tekoa. Mielenkiintoisia kaikki!

Ruoka ja ravitsemus ovat sekä jatkuvasti ajankohtaisia että varmasti jokaisen elämää koskettavia asioita, ja tällaisten karppauskeskustelujen ja rasvasotien käydessä kiivaimmillaan on mielenkiintoista saada edes jonkinlaista tieteellistä näkemystä keskusteluihin. Taisipa tuo aloitusluento herättää opiskelijoiden joukossa melkein eniten keskusteluakin sitten muinoisen etiikan luennon. Koen itsekin aiheen tähänastisista teemoista henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmaksi, sillä lähipiiristä löytyy niin roskaruoalla, karppiruoalla kuin vegaaniruoallakin eläviä, minkä lisäksi omakin ruokavalio elää jatkuvasti pienimuotoisessa murroksessa.

Olin kyllä aavistuksen verran pettynyt siihen, kuinka orjallisesti tuo avausluento noudatti niitä paljon parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia. En nyt mitään karppausylistysatkins-luentoa olisi halunnutkaan kuulla, mutta edes pieni askel virallisten suositusten ulkopuolelle olisi ollut mielenkiintoista. Nyt se jäi lähinnä sille tasolle, että ehkä D-vitamiinin saantisuositukset voisivat olla korkeampiakin - ja sekin vähän rivien välistä. No, en ehkä itsekään luennoitsijana uskaltaisi kuluttaa sitä yhtä ja ainoaa ravitsemussuositusluentoa luennoimalla virallisten suositusten vastaisista ruokavalioista, mutta olisi ollut kyllä mielenkiintoista saada eri ruokavalioiden kiihkeät (asiantuntija)kannattajat vaikkapa paneelikeskusteluun puolustamaan kantojaan. Pitääpä pistää mieleen, ja kirjoittaa jaksopalautteeseen..


Kaikesta asiasisällöstään huolimatta jakson henkilökohtaisena teemana on väsymys ja sen torjuminen. Viikonloput kuluvat töissä, yöt näköjään miljoonista eri syistä valvoessa. Tänään oli vasta lukuvuoden toisen jakson ensimmäinen päivä, enkä olisi millään jaksanut herätä kouluun. Pitänee raivata niiden miljoonien harrastusten lisäksi muutama päiväunen mentävä kolo kalenteriin.

Syk-sy.

Pää on aika lailla yhtä tyhjä kuin lompakkokin. Kesä meni ohi salakavalasti (viipyi ehkä vartin kesäkuussa), ja koulu alkoi yhtä yllättäen. Kesätyöt (ne, joista en koskaan kirjoittanutkaan lisää, mutta kirjoitan myöhemmin) eivät koskaan loppuneetkaan ja ensimmäinen jakso opintojakin on tässä vaiheessa päivää ja syksyä jo pulkassa. Näin ainakin toivomme.

En voi väittää palanneeni opintojen pariin innosta hihkuen, ensimmäinen jakso kun oli pelkkää tilastotiedettä, joka lähtökohtaisesti ei ole sieltä inspiroivammasta päästä. Kävi kuitenkin kuten kaikken muidenkin lääketieteen opintojen tähän mennessä - onnistuin jopa hieman innostumaan luottamusväleistä, p-arvoista ja tutkimusten kriittisestä analysoinnista. Terveyteen liittyvät tutkimukset ovat lähes kaikkia jollain tasolla koskettava ilmiö, ja niiden sovellettavuudesta saadaan värikkäitä todisteita ihan arkipäivän elämässä niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa oppia tilastotiedettä ja tutkimusmetodiikkaa edes sen verran, että oppii erottamaan, jos ei nyt vielä jyviä akanoista, niin edes kauramurot kivenmurikoista.

No, ensimmäinen jakso oli intensiivinen kolmeviikkoinen, joka huipentui tämänpäiväiseen tenttiin. Kolmesta ennalta jaetusta artikkelista oli kokeeseen arvottu yksi, josta piti sitten analysoida kaikenlaista aina satunnaisvirhettä mittaavista suureista tutkimuksen etiikkaan. Ehdin valmistautua tenttiin kokonaisen vuorokauden, tai siis sen, mitä vuorokaudesta nukkumisen ja koulupäivän jälkeen jäi jäljelle, joten kovin kummoista tulosta en jaksa odottaa. En kyllä totta puhuen tämän tentin kohdalla ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Ainakaan nyt, väsyneenä ja nälkäisenä kotimatkalla.

Syksystä on tulossa kiireisin ikinä tähän mennessä. Ensi viikolla alkaa uusi jakso, Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen. Samoin kaikki tähän mennessä onnistuneesti skipatut harrastukset valokuvauskurssista koirakouluun. Töistä nyt puhumattakaan. Ne kesätyötkin pitäisi ehtiä lopettamaan jossakin välissä. Lainaisko joku mulle lisää tunteja? Tai viikkoja?

Yksityistilaisuus.

On kovin erilaista tehdä tenttiä, joka on tehty vain ja ainoastaan minua varten, kuin tenttiä, jota tekee lähes sata muutakin. Paineet ovat melko eri luokkaa osaamisen suhteen, sillä jos tarkastettavia tenttejä on vain yksi, se onneton nimi saattaa helposti jäädä mieleenkin, jos vastaukset ovat aivan kelvottomia, tai muuten vain opettajien kahvipöytäkeskusteluja piristävää tasoa.

Selvisin maanantaisesta yksityisnäytöksestä kaiketikin aika kiitettävästi. Luin viimeisen viikon kuin eläin, onnistuin ensimmäistä kertaa jopa kertaamaan lukemaani, ja vielä tentin vastaisena yönä valvotin puolisoani myöhään yöhön selostamalla muun muassa iskemian solutason muutoksia.

Verrattuna siihen varsinaiseen toukokuun tenttiin, uusinta oli mielestäni melko paljon haastavampi. Niin kuin uusinnat usein ovat. Kysymyksiäkin taisi olla tuplamäärä. Siinä missä varsinaisessa kokeessa kysyttiin sydämen pinta-anatomiaa suurten valtimoiden, laskimoiden, ja kolmen koronaarivaltimon verran, itselleni mäjähti nimettäväksi joukko vatsan alueen valtimoita sekä hienosti valokopioitu röntgenkuva, jossa latinaksi piti nimetä mustalla nuolella osoitettuja mustia aukkoja. Lisäksi sain selostaa muun muassa sydämen toimintakiertoon liittyvän paine-tilavuus -loopin kulkua millilitratarkkuudella sekä muuta enemmän tai vähemmän yksityiskohtaista. Onneksi minulla on outo taipumus muistaa jokseenkin irrelevantteja yksityiskohtia, vaikken niihin sen kummemmin opiskellessani keskittyisikään.

Hetken ajan mietin tentissä, että onpa epäreilua tehdä uusinnasta niin paljon vaikeampi kuin varsinaisesta kokeesta (vaikken nyt osaa sanoa, oliko se todellisuudessa niin paljon vaikeampi), mutta sitten tajusin, että arvosanattomassa opiskelumenetelmässä on se(kin) hyvä puoli, että vaikeampi tentti on vain ja ainoastaan minun etuni. Tentissä kun tulee monesti ensimmäistä kertaa oikeasti mietittyä jokin asia alusta loppuun, ja huomattua juuri ne asiat, jotka on vain luullut osaavansa, mutta joita ei niitä selittäessään selvästi osaakaan. Kaiken kaikkiaan sain mielestäni lukemiseeni nähden sopivasti haastetta, ja kokeesta jäi päällimmäiseksi ennen kaikkea hyvä mieli - huolimatta niistä parista järkyttävän yksinkertaisesta asiasta, joihin saatoin vastata vaikka väärinkin.

Se siitä. Ensimmäinen vuosi takana - viisi edessä. Elokuussa palaan jälleen lääketieteen pariin, siihen asti aion (kesätöikseni) ajatella ihan kaikkea muuta. Lähinnä kirjallisuutta. Siitä lisää matkan varrella.

Lypsykoneen kuljettajan koulutuksen valintakokeet 2011

Oli pakko käydä Älyvuodosta vilkaisemassa eilisiä koetehtäviä ja vastausanalyyseja. (Tätä en luonnollisestikaan suosittele kenellekään ko. kokeen tehneelle. On huomattavasti helpompi olla autuaan tietämätön omista virheistään aina sinne tulosten julkistamispäivään asti kuin saada tänään itkupotkuraivarit, olla masentunut sinne kesäkuun loppupuolelle saakka, spekuloida, elätellä toiveita ja päätyä kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että "emmä kumminkaan pääse". Uskokaa mua. Mä tiedän.)

Ensimmäinen tehtävä näytti hauskalta, muutama muu oikein kelpo pääsykoetehtävältä, mutta muutama tehtävä sai kyllä tällaiselta jo-sisäänpäässeeltäkin palan kurkkuun. Tunnen itseni samaan aikaan kovin etuoikeutetuksi (viimevuotinen koe tuntuu aika kesyltä tuohon verrattuna) ja toisaalta vähän syylliseksi..ei minusta olisi enää ollut tuota koetta tekemään. Ei tietysti tarvitsekaan olla, kun takana ei ole koko vuoden intensiivistä Galenoksen pänttäämistä, mutta silti jotenkin..kyllä tuo omiin silmiini aika haastavalta kokeelta näytti, joten valtavasti onnea ja suitsutusta kaikille sen tehneille! Meni miten meni, hermojen säilyttäminen tuon kokeen jäljiltä on jo saavutus.

Sääli, ettei itse voinut tänään aloittaa lomaansa koeurakan tehneenä. Koe on vasta puolentoista viikon päässä, ja yllättäen lukemiset hiukan junnaavat. Kesäloma ja kokeisiinluku ei ole kovin hedelmällinen yhdistelmä. Palaan arkiston kätköihin..

Pä-pä-pä-pääsykokeet.

Kukaan tämän vuoden hakijoista tuskin pyörii enää netissä - etenkään lukemassa alan foorumeja tai blogeja, mutta jos joku kylmähermoinen kokelas tänne vielä ennen kokeita eksyy, niin toivottaisin vain valtavasti onnea kokeeseen! Kolmen kokeen kokemuksella en koe olevani paras ihminen neuvomaan, miten siellä pärjätään; kai te eväänne ja välineenne osaatte huolehtia itsekin, mutta oikean laskimen ja hyvien eväiden lisäksi siellä tarvitaan rutkasti onnea, joten täältä sitä nyt tulee:

ON-NE-A KO-KEE-SEEN!

Nauttikaa olostanne!

Viive - viipeen.

Jälkimmäinen niistä kahdesta viikosta venyikin sitten neljäksi viikoksi. Tai venyy edelleen, koska niistä neljästä on kaksi vielä edessä. Samalla kesäloman alku siirtyi viime perjantaista kesäkuun kuudenteen.

Lukuviikon alussa olin vielä menossa tenttiin, mutta koska olin niin onnistuneesti ohjelmoinut itselleni opiskelujen ulkopuolista tekemistä aina tiistai-iltaan saakka (Jyväskylän viikonloppu, äitienpäivä ja puolison syntymäpäiväjuhlallisuudet), totesin heti aluksi, ettei kahden päivän lukemisella olisi juuri järkeä käydä tenttiä tekemässä. Viime jakson tentin tein kyllä samaisella noin kahden päivän lukemisella, mutta silloin se jaksonaikainen opiskelu oli ollutkin huomattavasti intensiivisempää ja tehokkaampaa kuin nyt viimeisellä jaksolla, jota verotti kevätväsymyksen lisäksi intensiivinen ja tehokas sairastelu. Vaikka viime jakson tentistä ihan kunnialla selvisinkin, en halua enää yhtään samanlaista tenttikokemusta. En halua pelätä ennen tenttiä tai sen jälkeen, pääsenkö läpi, vaan haluan olla omasta osaamisestani niin varma, ettei mitään epäilyksen aihetta ole. En minä mitään täysiä pisteitä tavoittele, vaan ainoastaan varmaa pohjaa seuraavalle viidelle vuodelle.

Päätin sitten suosiolla heittäytyä puolittain lomalle, ja käydä tekemässä tentin uusintapäivänä kesäkuun alussa. Nyt sitten lueskelen omaa (hidasta) tahtiani asioita, jotka muut opiskelivat kai jo jakson aikana. Ei se mitään - pidän tästä mallista huomattavasti enemmän. Tentti on vielä siellä jossain, lueskelen rauhassa ja paineetta, enkä unohda virkistää itseäni kivoilla kesätekemisillä, kuten valokuvausretkillä betoniviidakossa, elokuvilla tai jätskipiknikeillä. Jostain syystä oppimisenikin tuntuu olevan tehokkaampaa, kun takaraivossa ei koko ajan jyskytä "perjantain tentti" (jaksotentit ovat siis olleet aina perjantaisin). Keskityn paremmin, kun en koko ajan panikoi, ehdinkö käydä kaikkia luentomuistiinpanoja läpi, ja koen äärimmäisen vapauttavana sen, että voin koska tahansa heittää kirjat nurkkaan, ja vastata myöntävästi kaverin kahvittelukutsuun. Olennaisintahan on nimenomaan se, että voin - ei se, että niin tekisin.

Murmeli kuittaa, viikko 1.

Loppuviikko onkin mennyt vauhdilla, ja epämieluisista olosuhteista johtuen viikko-ohjelman päivittäminen toimii nyt kahden päivän viiveellä. Ohjelmaa on loppuviikosta ollut vähän, joten tässäpä koko ohjelma, olkaa hyvät!

Keskiviikko:

Näen yöllä unta olevani jossakin korkealla paikalla, missä huimaa. Tajuan kuitenkin samanaikaisesti nukkuvani, ja ihmettelen unessa, "miten vaakatasossakin voi näin pyörryttää". Hassua kyllä, mutta herätessäni huimaava tunne on edelleen yhtä konkreettinen kuin unessakin, ja ainoa mahdollinen asento on vaakatasossa, kylkiasennossa. Yritän hätäisesti googletella puhelimella huimausdiagnostiikkaa, ja löydänkin omiin olosuhteisiini sopivan vaihtoehdon. Varaan illaksi ajan korvalääkärille.

10.15-11.10: Tutor-istunto
Viimeinen tutor-istunto. En viitsi ottaa edes huimauksen takia kolmatta poissaoloa tutoreista, joten horjun parhaani mukaan paikalle. Pahoinvointilääke on onneksi vähän helpottanut oloa. Tutorryhmä kärsii kai lievästä kevätväsymyksestä, ja osallistuminen on jälleen kerran heikohkoa. Olen itse ehtinyt tehdä tutoreista vain n. 3/5, ja koska toimin viimeisellä kerralla puheenjohtajana, joudun lievästi kiusallisiin tilanteisiin, kun juuri kenelläkään ei ole juuri mitään sanottavaa niihin tehtäviin, joihin sattumalta itsellänikään ei ole mitään. Ryhmämme tutor ei vaikuta kovin tyytyväiseltä toimintaamme (en yhtään ihmettele), ja itselleni jää lievästi huono omatunto omasta osallistumattomuudestani. Yksi pojista on kuitenkin leiponut viimeisen kerran kunniaksi ihania suklaamuffinseja, mikä ilahduttaa huonovointisenakin.

11.15-13.45: Kotiin.
Huimauksen, pahoinvoinnin ja illalle varatun lääkäriajan vuoksi väliin jäävät niin Kurkunpää ja äänenmuodostus kuin Harjoittelun vaikutus sydämeen ja verenkiertoon sekä hengityselimistöön -luentokin. Samoin illan toinen dissektio. Palaan siis kotiin, vien koirat lenkille ja lähden lääkäriin. Korvalääkäri vahvistaa omat epäilyni oikeaksi, ja diagnoosiksi saan vestibulaarineuroniitin. Onneksi kärsin vain taudin lievästä muodosta, enkä useimpien hoitoon hakeutuvien tavoin esimerkiksi oksentele holtittomasti. Pysyn pystyssä ja pahoinvointikin jää matkapahoinvoinnin tasolle. Ei se mukavaa ole, mutta sen kanssa elää. Koska tautiin ei ole olemassa lääkitystä, ja se paranee yleensä omaa tahtiaan, on lääkärissä käynti periaatteessa turha. Koska allergialääkeresepti on kuitenkin vanhentunut, uusin sen samalla, enkä huimauksenkaan kanssa joudu turvautumaan omiin vajavaisiin diagnooseihini, joten koen käynnin kuitenkin tarpeelliseksi. Eipähän tarvitse pelätä esim. aivokasvaimia tai muuta vakavampaa.

---------------------------------------------------------------------------------
Torstai:

13-21: Töissä.
Lukujärjestys on tyhjää täynnä, joten olen lupautunut töihin äitienpäiväviikonloppua edeltävää työruuhkaa helpottamaan. Olisin saanut sairaslomaakin, mutta koska oireeni ovat kohtuullisen lieviä, ja koska lääkäri on suositellut hoidoksi liikkeessä pysymistä (tasapainoelimen totuttelemiseksi) päätän kuitenkin lähteä töihin. Jo pelkkä viileässä oleskelu helpottaa pahoinvoinnin osalta, enkä töissä kiinnitä huimaukseenkaan liiemmin huomiota.

----------------------------------------------------------------------------------
Perjantai:

9.15-10.40: Pohdintaseminaari.
Tähän mennessä kai kaikki jaksomme ovat opetuksen osalta loppuneet pohdintaseminaariin. Pohdintaseminaarikysymykset jaetaan aina jakson alussa (10-20kpl), ja niihin valmistaudutaan ryhmittäin. Seminaareja vetävät 2-4 laitoksen asiantuntijaa, jotka sitten oman mieltymyksensä mukaan arpovat kuhunkin kysymykseen vastaavan ryhmän. Tämänpäiväisessä seminaarissa pohdittiin muun muassa oksidatiivisen fosforylaation irtikytkentää, sydämen väliseinien embryologiaa, hengityksen toiminnallista jäännöskapasiteettia ja K-vitamiinin vaikutusta veren hyytymiseen. Vetäjät olivat viihdyttäviä, kysymykset kohtuullisia ja vastaukset ilahduttavan yksiselitteisiä, joten seminaari loppui jopa puoli tuntia ennen virallista päättymisaikaansa. Jollain omituisella tavalla ihan pidän noista seminaareista, mutta tänään ilahdutti erityisesti se, että ripeän tahdin vuoksi ehdin tuntia aikaisempaan junaan.

Kevään (ja ensimmäisen vuoden) opinnot ovat nyt tenttiä vaille paketissa. Hurjaa!

11.07-12.40: Kotimatkalla
Päivittelen tässä viikkoaikatauluani. Aloittelin Toijalassa, äsken taidettiin lähteä Riihimäeltä. Kohta siis kotona.

18-02: Töissä
Lukuviikko alkaa kätevästi yövuorolla. Sen jälkeen on edessä viikonloppumatka Keski-Suomeen, äitienpäiväjuhlintaa sekä puolison syntymäpäivät. En vielä tiedä, missä vaiheessa ehdin lukea tenttiin, mutta motivaatio lukemiseen on siitä huolimatta kohdillaan.

Murmelin tiistai.

Eilinen nihkeily taisi olla pelkkää maanantai-angstia. Tänään oli nimittäin ihan erilainen ääni kellossa, kuten toki 9,5 tunnin yöunien jälkeen voi odottaakin. Keskittymiskyky ja mieliala olivat ihan eri luokkaa kuin eilen, vaikkei tätä kroonistunutta väsymystä yksillä täyspitkillä unilla vielä kokonaan parannettukaan. Suunta oli silti oikea.

Tiistai näytti tältä:

9.15-11.00: Histologiaa - keuhkot ja hengitystiet
Histot eivät ole minun mukavuusaluettani, ja herkästi laukeavan päänsäryn vuoksi mikroskoopeilla toteutetut vielä vähemmän. Suurin osa histoista järjestetään nykyään virtuaalisina (mikä taas on osittain turhauttavaa siksi, että pääsen katsomaan samoja näytteitä kotoa käsinkin) tietokoneluokissa, ja niitä jaksan paremmin. Serverin kaatumisen vuoksi tämänpäiväinen histo oli siirretty "manuaaliseen" malliin mikroskopointiluokkaan. Näytteitä oli kuitenkin vähän, joten päänsärky ei ehtinyt yllättää.

11.15-12.00: Luento: Kudosten hapensaantiin vaikuttavat tekijät
Hyvä luento slidien osalta. Luennoitsija vain on melkoinen sprintteri, joten perässä on haastavaa pysyä. Nopea tahti pitää kuitenkin skarppina.

12.15.15.00: Harjoitustyö: Veren ja seerumin tutkiminen
Tämä oli hauska harjoitustyö. Pääsi treenamaan verinäytteen ottoa (sujui kiitettävällä nopeudella ja tyylillä), mittailemaan oman verensä hyytymisnopeutta ja hemoglobiinia sekä tutkimaan seeruminäytteen proteiineja geelielektroforeesilla. Erityisen hauskaa oli huomata, etteivät hartiat vetäydy jännityksestä enää korviin saakka verinäytettä otettaessa. Ainakaan ns. helppojen suonien kohdalla. Hetken tunsi kehittyneensä jossain. Toki itse työkin oli kiinnostava, mutta sisälsi paljon odottelua, mikä on aina enemmän tai vähemmän tylsää. Olen toiminnan ihmisiä.

15-17.45: Dissektio
Ylimääräinen dissektioharjoitus, josta osallistuin vain ensimmäiseen puoliskoon päästäkseni edes jokseenkin inhimilliseen aikaan kotiin tekemään huomisia tutoreita. Ehdin silti tehdä ja nähdä kaikenlaista, mikä oli mahtavaa. Huomenna lisää - ja hyvässä lykyssä loppuun saakka.

19.45 -> kotona.
Home sweet home.

Päiväni murmelina.

Marika teki jokin aika sitten hienon postauksen päivästään preklinikassa. Vaikka opiskelu Kuopiossa on jokseenkin samanlaista kuin meillä Tampereella, on molempien yliopistojen preklinikassa omat sävynsä. Kuvista päätellen Kuopion fyysiset ulottuvuudet ovat ainakin hurjan paljon uudempia ja hienompia kuin meidän rakkaassa, kosteusvaurioista kärsivässä päärakennuksessamme (jossa siis suurin osa opetuksesta tällä hetkellä tapahtuu). En ole nyt Marikan tapaan selostamassa tunti tunnilta Tamperelaista preklinikkaa, mutta ajattelin hieman pinnallisemmin kirjoittaa, miltä näyttää ensimmäisen vuoden viimeinen opiskeluviikko Tampereella. Ihan ilman kuvia tosin, sillä koulussa mukana kulkee ainoastaan kännykkäkamera, jonka tuhruisista kuvista ei tule kuin itku.

Maanantai 2.5

9-11.00: Lääketieteen tutkinnonsuunnittelutoimikunnan (TST) kokous.

Olen ko. toimikunnassa yhtenä neljästä opiskelijajäsenestä. Opiskelijoiden lisäksi toimikuntaan kuuluu tiedekunnan dekaani, laitoksen varajohtaja, koulutusjohtaja sekä kliinisiä opettajia eri aloilta. Käsiteltävät asiat liittyvät yllättäen tutkinnonsuunnitteluun, ja voivat olla mitä tahansa kurssipalautteiden käsittelystä konkreettisiin tutkinnonuudistuksiin. Laitoksen vanhoja partoja on hauska kuunnella, ja koen tällä tavoin pysyväni entistä paremmin kärryillä siitä, mitä olen seuraavat vuoteni konkreettisesti tekemässä. Erittäin mielenkiintoista. Teetäkin on tarjolla.

11.15-12: Luento: Hengityskaasujen kuljetus veressä.
12.15.13: Luento: Hengityksen säätely
Periaatteessa hyviä luentoja, mutta armoton väsymys sai silmän luppaamaan. Asiaa ei helpottanut luennoitsijan miellyttävän pehmeä (unettava) ääni. Tauolla hain kahviosta teen ja leivän helpottamaan lounasajan puutteen tuottamaa fyysistä tuskaa.

13-14: Tutor-istunto
Puolella ryhmästä oli ääni käheänä, lähes kaikilla tutorit puutteellisesti tehty. Myös minulla. Huolimatta puolentoista viikon "lomasta", tein omiani viime hetkellä eilen illalla. Enkä voi väittää, ettenkö kiireessä olisi korvannut yhtä osaa vain tulostamalla yhden käypä hoito -suosituksen ja lukaisemalla sen läpi junassa. Uusien potilastapausten käsittely on aina hauskempaa kuin vanhojen purku, mutta tällä kertaa sekään ei oikein irronnut. En ollut ainoa väsynyt - se piristi.

14-17.00: Odottelua ja kotimatkailua
Tämä on näitä pendelöinnin varjopuolia. Myöhästymällä kolme minuuttia edellisestä junasta joudut odottamaan tunnin seuraavaa, ja tiettyjen (pohjoisesta tulevien) junien kohdalla tunti venyy lähes poikkeuksetta puoleksitoista. Kotona ollaan kolme tuntia koulun päättymisen jälkeen. Onneksi tämä on kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Opiskelukrapula

Loma on ohi. Vaikka "loma" kuluikin pääasiassa töissä, ja muulta ajaltaan sairastellessa, nautin silti täysin rinnoin siitä, että sain hetken ajan olla ajattelematta opiskelua. Yritin niinä parina vapaapäivänä kaivaa jotain seminaarimonisteita esiin, mutta täytyy tunnustaa, ettei niiden lukemisesta mitään tullut. Raskaan, fyysisen työn vastapainoksi kaipaa aina ennen kaikkea kirjaimellista ei-minkään tekemistä. Esimerkiksi kahden ja puolen tunnin päiväunia olohuoneen matolla.

Kaksi vapaapäivää ja yhdet päiväunet eivät ihan riittäneet täydelliseen rentoutumiseen - etenkään, kun se kouluunpaluuta edeltävä päiväkin kului töissä. Olo kouluun palaamisesta oli nihkeähkö, ja joudun suorastaan tekemään vähän töitä tsempatakseni vielä nämä viimeiset pari viikkoa ennen kesälomaa. Vielä viime keväänä suutuin hampaalla opiskelevalle työkaverilleni, joka kehtasi valittaa väsymistään/kyllästymistään kevään viimeisinä viikkoina. Olin silloin pontevasti sitä mieltä, että jokaisella unelma-ammattiinsa jo opiskelevalla on yhtä vähän oikeuksia valittaa opiskeluista kuin suomalaisella kuumista kesäpäivistä (lienee kyllä kumottu väite viime kesän jälkeen). Vaan täällä sitä ollaan, kaivamassa vihoviimeisiä voimia viimeisistä viikoista selviämiselle (ja odotellessa kuumien kesäpäivien pelastusta - työvuoroja kylmävarastolla).

Karhunpoikii.

Pääsiäisloma on jo yli puolen välin, ja siitä huolimatta tänään on vasta toinen vapaapäivä, joka sekin kuluu puolikuntoisena. Kevät on rankkaa aikaa näin allergiapotilaan näkökulmasta, kun tuppaan olemaan jatkuvasti sairaana. Kiitos karvaisten kavereideni.

Sairastin viikko ennen pääsiäislomaa ihan tavallisen flunssan. Kurkku kipeä, ei kuumetta, mutta nuutunut olo. Nenä tukossa ja niin edelleen. Kolme päivää pois koulusta. Viikonlopun ajan ehdin olla jo lähes terve, kunnes lomaa edeltävänä maanantaina koulusta tullessa nousi kuume. Kolme päivää kovassa kuumeessa, eikä koulusta voinutkaan olla pois pakollisen opetuksen takia. Mentiin sitten buranan voimilla, kuten järkevät ihmiset yleensä. Lienee tämäkin valmistautumista siihen ammatilliseen päämäärään - lääkärit kun tunnetusti eivät helposti itse jää kotiin sairastamaan. Loman alettua luulin jo toipuneeni, ja kävin töissä pääsiäisen verran riehumassa. Tiistaina kuitenkin lähti lämpö taas lievästi nousuun, ääni katosi muille maille, ja tilalle tuli komea, räkäinen yskä. Olin jo vihdoin suuntamassa lääkäriin, mutta tänään olo alkaa olla taas sen verran kohentunut, että enpä taida kuitenkaan.

Lääkärillä käyminen kun on nykyään niin hankalaa. Suorastaan kiusallista. Tuntuu aina, että omat vaivat ovat niin mitättömiä, että lääkärissä käyminen on vain jotain huomionhakuista liioittelua. Varsinkin näiden flunssien kanssa. Aika paljon tulee luettua niistä rasittavista flunssapotilaista, jotka hakevat antibioottikuureja joka kerta vähän aivastettuaan. Pelkään olevani lääkärin näkökulmasta itsekin juuri sellainen - huolimatta siitä, että hoidan itse flunssat ensisijaisesti sairastamalla, enkä edes muista, koska olen viimeksi antibioottikuurin syönyt. Viime viikon buranatkin olivat poikkeus säännöstä, ja poikkeukseksi toivottavasti jäävätkin. Tuntuu, että lääketieteen opiskelijana pitäisi olla potilaanakin jotenkin valveutuneempi; ymmärtää, milloin lääkärillä ei ole muuta annettavaa kuin empatiaa, ja olla silloin ruuhkauttamatta terveyskeskuksia, joihin tunnetustikin on vaikea saada aikaa. Pitäisi suunnilleen kyetä itse kuuntelemaan omat keuhkonsa, ja arvioimaan riskit. Tietää, milloin on kyseessä virustauti, johon antibiootit eivät pure, ja milloin taas jälkitautina syntynyt bakteeritulehdus, johon antibioottikuuri voisi olla jo paikallaankin. Eihän tällaista kukaan oikeasti odota miltään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalta, mutta jotenkin sitä vain kuvittelee tällaisia kummallisia, ja onnistuu rakentamaan sellaisen kilometrin korkuisen kynnyksen itselleen esteeksi.

Opiskelujen kannalta sairastelu on ikävä vika. Meillä kun on vähintäänkin kaksi kertaa viikossa pakollista opetusta (tutoristunnot), ja yleensä niiden lisäksi vielä muutamia ryhmätöitä, jotka ovat niin ikään pakollisia. Vaikka ryhmiä on 12, ja ryhmien sisäinen vaihtaminen mahdollista, voi joskus tulla vastaan juuri tuollainen tilanne, jossa itse olin ennen lomaa. Peräkkäisinä päivinä kolme pakollista työtä, joista yhdestäkään ei enää uusia mahdollisuuksia. Kaikki muut ryhmät olivat siis jo tehneet ko. työt, joten ryhmän vaihtaminen ei onnistunut. Tutor-poissaolojakin oli kertynyt jo pari kappaletta, joka tutorista riippuen liikkuu jo vähän siellä hyvän maun rajoilla. Vaihtoehtoina oli siis kokeilla kepillä jäätä, ja jäädä tutorista pois, sekä suorittaa puuttuvat ryhmätyöt vuoden päästä uusien fuksien kanssa, tai vetäistä pari keväisen keltaista Buranaa ja yrittää selvitä vähän poissaolevana ja tokkuraisena niistä ryhmätöistä. Koska ensi kevään aikataulu on täysin tuntematon, en uskaltanut jättää ryhmätöitä roikkumaan, vaan turvauduin Buranaan. Eihän se täysin ihanteellinen ratkaisu ollut, mutta eipä jäänyt rästitöitä ensimmäiseltä keväältä.

Erämaavaellus.

Tunnustan. Ei täällä ole nautittu vihersmoothieita, eikä kerrattu kämmenen pikkulihaksia. Ei se päivä ollut muiltakaan saavutuksiltaan kovin kummoinen. Ei nyt huonokaan, mutta vähän samaa luokkaa kuin kyseisen päivän punajuuripihvit; kelpo ravintoa, mutta ei kuitenkaan mitään herkkuruokaa.

Oli vain pakko vähän narrata. Vastineeksi sille ehkä kaikkien aikojen hauskimmalle luonnehdinnalle tästä blogista. Jonka sain siis opiskelutoveriltani V:lta, joka onnettomien sattumusten jälkeen on tätä päätynyt lukemaan.

V kertoi blogini olevan vähän niin kuin Raamattu. Vanhan Testamentin muodostavat kertomukset ajalta ennen sisäänpääsyä. Kaikki menee päin helvettiä, pääsykokeissa epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen, lukeminen takkuaa ja elämä on epätoivoista. Sen jälkeen alkaa Uusi Testamentti. Sisäänpääsy, jonka jälkeen takkuaa taas. Lukemiset ovat aina vaiheessa, tutorit tekemättä, koeviikot tuskaa täynnä ja elämä epätoivoista. Sadistinen ystäväni kertoi saavansa tästä epätoivosta motivaatiota omalle opiskelulleen. Voi kuulemma tuntea itsensä hyväksi opiskelijaksi, kun voi todeta, ettei ainakaan tee samoja virheitä kuin minä.

No, täytyy tunnustaa, että niin hauskaa kuin se olikin, ehdin hetken ajan hiukan hävetä itseäni. Sekä sitä, että olen opiskellut huonommin kuin olisin halunnut, että sitä, etten tule täällä koskaan kertoneeksi juuri muusta kuin juuri niistä epätoivon hetkistä. En koskaan tule kertoneeksi niistä vapaapäivistä, jolloin lähden kirjastoon opiskelemaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni esimerkiksi veritaudeista viimeiset viisi tuntia edes huomaamatta ajan kulumista. Tai siitä, kuinka nopeasti junamatkat kuluvat koulukirjoihin uppoutuneena. Tai siitä, että saan tenteistä ihan kelpo pisteitä niinäkin kertoina, kun olen jo ennen tenttiä valmis menemään uusintaan siksi, että en ole oikein saanut luettua. Tai siitä, kuinka järkyttävän onnellinen olen noin kahdeksana ja puolena päivänä kymmenestä - ihan vain siksi, että opiskelen vihdoin unelma-ammattiini, enkä voisi toivoa enää mitään enempää. Niinä puolenatoista päivänä olen sitten vain onnellinen. Tai tyytyväinen. Ehkä matkustamisen väsyttämä, ehkä pahoillani jostain muusta. Tyytyväinen silti.

Vaikka hyväntahtoisena ihmisenä huolehtisin ystäväni motivoitumisesta mielelläni jatkossakin, päätin tuona ohikiitävänä häpeän hetkenä tehdä U-käännöksen. Niin opiskeluissani kuin täällä blogissanikin.
Aion toki olla onnellinen jatkossakin, mutta tulevaisuudessa yritän välillä myös kertoa siitä. Kaikesta siitä, mikä päivästä toiseen saa vielä kotimatkallakin väsymyksestä huolimatta hymyilemään. Mikä saa jaksamaan kahdentoista tunnin työntäyteisiä päiviä. Mikä saa yrittämään jakso jaksolta kovemmin. Mikä saa silmät loistamaan ja sykkeen nousemaan pelkästä ajatuksesta. Mikä saa elämän tuntumaan enemmän kuin elämisen arvoiselta. Mikä saa minut tuntemaan itseni helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi.

Siitä, miltä oikeasti tuntuu opiskella lääkäriksi.

Hyvä päivä

Rakas päiväkirja.

Tänään oli helvetin hyvä päivä.

Aamulla heräsin reippaana jo ennen kuutta. Ilman herätyskelloa tietenkin. Rauhallisen aamujoogan jälkeen nautin puolet rakkaan puolisoni valmistamasta vihersmoothiesta ja pyrähdin tekemässä kymmenen kilometrin juoksulenkin. Aamuinen auringonpaiste ja lintujen laulu tuntuivat kaikin puolin inspiroivilta, ja palasinkin kotiin kerta kaikkiaan täynnä tarmoa. Nautittuani loput vihersmoothiesta sekä itse valmistamastani tuorepuristetusta appelssiinimehusta lähdin koirien kanssa aamukävelylle. Kävelyltä palattuani virkistäydyin joka-aamuiseen tapaani kylmässä suihkussa (ai, miten se tekeekään hyvää mielelle ja ruumiille), pakkasin laukkuuni täytetyt kasvisvoileivät, luomuomenan ja herkullista haudutettua vihreää teetä termosmukiin, ja lähdin kouluun. Juna oli ajoissa, kuten lähes aina, sain asemalta mukaani päivän lehden, ja matkani sujuikin äärimmäisen mukavasti lähes tyhjässä, rauhallisessa junassa aamiaista nautiskellen ja päivän uutiset selaten. Aamiaisen jälkeen kaivoin toki fysiologian oppikirjan esiin, ja ehdinkin matkan aikana opiskella hyvinkin sadan sivun verran ensi viikon asioita. Samalla kun kertailin viime jaksolta unohtumaan päässeitä kämmenen pikkulihaksia. Eivät ne niin pahasti olleetkaan unohtuneet.

Koulupäiväkin oli aivan mahtava. Tutoreissa saimme aikaiseksi erittäin hedelmällistä keskustelua, ja uudet oppimistavoitteetkin saivat suorastaan veden herahtamaan kielelle. En olisi malttanut mennä lainkaan luennoille, sillä mieli paloi jo syventymään verenkiertoelimistön embryologiaan. Lähdin kuitenkin, sillä kyllähän luennoista aina on hyötyä. Ja voi veljet - niin hyviä luentoja meillä ei ole vielä ollutkaan. Hengityksen kliinisfysiologiset tutkimukset ja Suurten verisuonirunkojen anatomia olivat loistavia paketteja, joissa oli sopivassa suhteessa uutta ja haastavaa sekä vanhaa tuttua kertaukseksi. Keskittymiseni ei herpaantunut luentojen aikana kertaakaan - niin mukaansa tempaavia luennoitsijamme tänään olivat.

Ravitsevan ja maukkaan lounaan jälkeen syvennyin sydämen pinta- ja röntgenanatomiaan sekä keuhkojen pinta-anatomiaan hyppytunnin verran. Hassua, miten siellä opiskelijoiden melskeessä onkin toisinaan niin helppo keskittyä. Tänään oli. Itse harjoitus oli sekin onnistunut ja mielenkiintoinen. Pääsimme taiteilemaan pinta-anatomiaa tusseilla miespuolisen opiskelijatoverimme iholle, ja se olikin erittäin hyödyllinen tapa hahmottaa esimerkiksi sydämen tai keuhkojen rajoja. Kaiken lisäksi olimme niin ihastuttavan aktiivisia, että pääsimme lopettamaan harjoituksen puolta tuntia luvattua aikaisemmin, joten ehdin juuri sopivasti tuntia aikaisempaan junaan.

Junassa pääsin vihdoin syventymään uusiin oppimistavoitteisiin. Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun on koko kuuman kesäpäivän haaveillut kylmästä juotavasta, ja sitten vihdoin saa suunsa täyteen raikasta, jääkaappikylmää jaffaa. Olo oli vähän samanlainen, kun pääsin vihdoinkin kaivamaan embryologian kirjan repusta. Onneksi olin osannut ennakoida jotain tällaista, ja olin pakannut kirjan aamulla mukaan. Ettei vain tulisi junassa aika pitkäksi. Mutta ei näillä eväillä. Puolitoista tuntia hurahti ennätysvauhtia, ja olin kotona nopeammin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olikohan junakin vielä pari minuuttia etuajassa?

Kotona minua odotti pellillinen tuoreita sämpylöitä, marjakiisseli kermavaahdon kera, sekä tietysti rakas puolisoni. Nautimme yhdessä maukkaan välipalan, jonka jälkeen suuntasin jälleen kirjojeni pariin. Tässä ilta onkin hurahtanut oikein mukavasti. Pääsin jo vähän kertailemaan tulevia koealueitakin. Nyt on kuitenkin aika sulkea tietokone, ja käydä vielä illan raikkaudessa ulkoiluttamassa koirat. Tulee sitten paremmin unikin. Vaikkei sen kanssa koskaan ole ollutkaan ongelmia.

Kerta kaikkiaan mainio päivä. Huomenna uudestaan.

(Omistettu Visalle.)

Sinnepäin.

Yritän pitää työvuorojen määrän kouluaikoina edes jokseenkin maltillisena. Periaatteessa se on helppoa, koska a) rakastan opiskelua, ja tarvitsen tehokkaalle opiskelulle paljon aikaa, b) pidän työstäni, mutta vain noin yhden työpäivän verran viikossa - muu on auttamattomasti liikaa, c) pienen perheemme taloudellinen tilanne juuri ja juuri mahdollistaa sen, että opintotuettomuudesta ja korkeista matkakustannuksista huolimatta voin rajoittaa työnteon määrää ja keskittyä pääasiassa opiskeluun.

Periaatteessa. Periaatteessa yritän todella käydä töissä päivän viikossa, maksimissaan kaksi. Käytännössä töitä olisi tarjolla ilmeisesti kolmessa vuorossa seitsemän päivää viikossa, eikä tarjotuista töistä ole helppo kieltäytyä. Varsinkaan avoimella sopimuksella, joka ei velvoita työnantajaa tarjoamaan tuntiakaan töitä, jos jossain vaiheessa kyllästyvät siihen, että kieltäydyn aina kaikesta.

Tämän viikon vuorot sovin viime perjantaina. Olin valmistautunut menemään töihin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä. Ei ollut kuulemma tarvetta. Kerroin sitten, että pienillä järjestelyillä pääsisin varmaankin torstaina suoraan koulusta, pari tuntia myöhässä. Ei tarvinnut kuulemma silloinkaan. Laskeskelin siinä sitten, että jostain pitäisi ne viikon tunnit raapaista, joten ehdotin äkkiseltään eilistä sunnuntaivuoroa. No se kuulemma kävi oikein mainiosti, ja tyytyväisenä laskeskelin saavani yhdellä vuorolla kuitattua sitten kahden päivän työt. Hyvä diili. Parin minuutin päästä pomo soitti, ja sanoi, että "tule vain silloin maanantaina ja torstainakin sittenkin". Olen huono ajattelemaan ja reagoimaan nopeasti, joten sen sijaan, että olisin kieltäytynyt vuoroista, suostuin niihin. Jonka jälkeen muistin jo aikaisemmin sopineeni tekeväni myös perjantain ja lauantain välisen yövuoron.

Ei siinä mitään. Raha on kivaa, ja helpottaa paineita muilla elämän osa-alueilla, mutta paineet koulun puolelta kasvavat vastaavasti suuremmiksi. En ilman töitäkään tunnu ehtivän tarpeeksi - miten sitten olemalla jatkuvasti töissä? Huomisen tutorit ovat vielä kesken, sillä niitä oli tarkoitus tehdä eilen. Vaan enpä tehnyt, olin töissä. Jäivät sitten odottamaan huomista junamatkaa. Onneksi kohta on pääsiäisloma. Silloin voisi periaatteessa lukea rästiin jääneitä pois. Jos ei olisi jo luvannut olla koko viikkoa töissä.

Opiskelua tyylillä.

Viime jakso on onnellisesti siivottu pois mielestä. Tällaisena visuaalisena oppijana olen erittäin fiksoitunut sotkemaan opiskeluympäristöni erilaisilla post it -näyttelyillä ja muilla julistemuotoisilla performansseilla, joiden avulla kuvittelen omaksuvani lukemaani paremmin. Koeviikon aikana post it -näyttely laajenee, samoin kirjapinot pöydällä, lattialla, sängyllä, sängyn alla, pesukoneen päällä - missä milloinkin. Muutkin sivistyneet elintavat haihtuvat koeviikon aikana mielestä, joten kokeen jälkeen edessä on aina suursiivous. Rankan koeviikon jälkeen siivoaminen on parhaimmillaan katarttista; palauttamalla lainakirjat, irrottamalla näyttelytarpeiston sekä keräämällä ne oheiselämällä tuotetut pyykkikasat ja muut pois lattioilta tulen samalla siivonneeksi ajatukset pois koeviikon kiireistä ja stressistä. Uusi jakso on hyvä aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Koulussa (yleensä luennoilla) tulee aika ajoin pohdiskeltua omia oppimismekanismejaan. Paineet ovat omalta osaltani aika kovat, sillä en ole vielä tähänkään ikään mennessä löytänyt sitä kaikkien aikojen oppimismenetelmää, jolla todella tehtäisiin tuloksia. Räpeltelen siellä täällä, kokeilen kaikenlaista, mutten hyödy oikein mistään.

Vaikka post it -kollaasien tekeminen tuntuu pitkällä tähtäimellä vähän ponnettomalta menetelmältä, luokittelisin silti itseni ennen kaikkea visuaaliseksi oppijaksi. Edustan varmasti montaa muutakin oppijaryhmää - kuten esimerkiksi keskittymishäiriöiset, hitaahkot oppijat, rautalankakaverit ja "emmä oikeasti vieläkään tajunnut" -tyypit, mutta kyllä käsi niin alitajuisesti lähtee lukiessa hamuamaan kynää ja paperia, että visuaalisuus olisi kai se main stream omalla kohdallani.

Yhtä varmasti kuin tiedän olevani oppijana visuaalinen, tiedän myös, että auditiivinen oppija en ole ainakaan. Urbaanilegendojen mukaan suurin osa ihmisistä unohtaa viikossa n. 80% kuulemastaan. Itseltäni jää luentotilanteissa n.80% kokonaan kuulematta, ja sitten siitä jäljelle jääneestä viidenneksestä unohdan luentosalista ulos kävellessäni vielä sen 80%. Jotta kykenisin kuuntelemaan edes puolet luennosta, luennoitsijan pitäisi olla todella hyvä ja selkeä, puhua tarpeeksi haastavasti, muttei liian, esittää hyvät diat, joissa ei ole liikaa kirjoitusvirheitä, tai joita ei selata liian nopealla tahdilla, kertoa välillä jokin hauska anekdootti aiheeseen liittyen, välttää monotonisuutta ja pysyä aikarajoissa. Myös aiheen olisi hyvä olla kiinnostava. Muussa tapauksessa vaivun ajatuksiini noin kymmenessä minuutissa (jos selviän sinnekään asti), ja havahdun sieltä sitten hetken päästä toteamaan, että nyt en enää tiedä, mistä puhutaan.

Eihän se luennoitsijan vika ole, jos aihe on tylsähkö, diat kuivia ja täynnä virheitä, ja pahimmassa tapauksessa aikaakin liian vähän, mutta luennot eivät vain yksinkertaisesti ole minua varten. Onneksi meillä on PBL:stä johtuen luentoja todella vähän. Puolet niistäkin jää helposti käymättä matkojen takia - kolmen vartin vuoksi kun ei ihan viitsi kolmea tuntia matkustaa. Toisin kuin vielä syksyllä, en enää kärsi tunnontuskista luentoja skipatessani, sillä niillä istuminen on omalla kohdallani lähinnä ajan hukkaa. Paljon suuremman hyödyn saan, kun istun sen kolme tuntia ja kolme varttia naapurissa kirjastossa, ja luen asiaa itsekseni. Mussutan samalla eväitäni (minkähänlaiseksi oppijaksi sanotaan sellaista, jonka oppimismenetelmiin kuuluu lukemiseen yhdistetty syöminen? Muuksi kuin "pullukaksi"?), pyörittelen papereitani ja piirustelen sinne tänne. Välillä annan ajatusten harhailla, mutta pian palaan taas asiaan - tippumatta kärryiltä. Toimivaa - ainakin teoriassa.

Koska totuus on, että usein niinä päivinä kun koulusta on vapaata (ts. ei pakollista opetusta), lupaudun töihin, ja käymättä jääneet luentomateriaalit jäävät odottamaan koeviikkoa, jolloin on sitten niin paljon opiskeltavaa, että tulee kiire ja paniikki ja niin edelleen.

Tänään en ole koulussa. Enkä töissä. Vietän harvinaista vapaapäivää ilman velvotteita, sillä kuvittelen selviäväni niistä ennen maanantaita muutenkin. Kaiken muun tehottoman lisäksi kun edustan hyvinkin vahvasti tällaista "ensin huvi, sitten työ (viime hetkellä)" -tyyppiä.

Poikkileikkaus

Juuri nyt olisi aivan törkeän paljon töitä, mutta ajattelin silti käyttää hetken päivittääkseni tänne kuulumiseni. Muuten tämän blogin funktio ajautuu taas niiden eilisten tenttien analysointiin. Edellisestä kerrasta onkin taas aikaa, mutta puolustaudun tuolla törkeällä työmäärällä.

TULE-jakso on loppumaisillaan, mutta tässä vaiheessa ei saa vielä luovuttaa - saati sitten hengähtää hiukan tai ottaa hetken vähän rennommin. Ei, nyt alkaisi olla loppukirin paikka, ja kaikista hyvistä aikomuksistani ja yrityksistäni huolimatta sille on jälleen tarvetta. Vaikka yritän työskennellä jakson alusta saakka ahkerasti, en joko tee sitä jollain tapaa oikein, tai sitten ajalliset käyttövarani eivät yksinkertaisesti riitä tarpeeksi kovaan suoritustehoon. Kirittävää riittää, ja saan taas nolona kuunnella, kuinka hyvin kaikki muut osaavat jo kaiken. Häpeä on onneksi ihan tehokas motivaattori.

Tänään oli viimeinen virallinen dissektio. Vaikka tunsinkin kokevani suurta vääryyttä jäämällä dissektioarvonnan ulkopuolelle, olen loppujen lopuksi ollut oikein tyytyväinen myös niihin tunnin demoihin, mitä meille muille järjestettiin. Eihän tunnissa ehdi läheskään yhtä paljon kuin kolmessa, mutta ennakkoluulojeni vastaisesti pääsimme kuitenkin näkemään kaiken ihan läheltä, kokeilemaan ihan omilla sormillamme ja käyttelemään vähän veistäkin. Se oli ihan mukava ensikosketus tähän osa-alueeseen ilman puuduttavaa kolmen tunnin seisoskelua. Huomiseksi olisi tarjolla vielä ylimääräinen dissektiomahdollisuus, 8.15 alkaen. Minulla se tarkoittaa heräämistä 4.55, joten vielä tässä vaiheessa en tiedä, olenko mukana. Yritän ainakin, mutta huomiseksi on vielä niin paljon tekemättömiä töitäkin, etten tiedä, pääsenkö missään inhimillisessä ajassa nukkumaan tänään. Ja silmät ummessa lienee turha heilua muiden tiellä.

Dissektiot herättävät luonnollisesti aika paljon ajatuksia kaikissa opiskelijoissa. En itse osannut varsinaisesti pelätä niitä etukäteen, vaan enemmänkin odotin kokemusta varovaisen uteliaana. Erilaiset aistimukset asian tiimoilta eivät olleet niin voimakkaita kuin olisi voinut kuvitella, joten loppujen lopuksi työhön jäi hyvin kliininen suhtautuminen päällimmäiseksi tunnelmaksi. Kovasti asialla ei ymmärrettävistä syistä voi retostella (kamerakin jäi kotiin), joten joudun toteamaan vain, että pidin kokemuksesta, vaikkei se niin ihmeellistä ollutkaan kuin olin etukäteen kuvitellut. Meidän osaltamme dissektio rajoittui lisäksi tuki- ja liikuntaelimistön alueeseen, joten esimerkiksi sisäelimet jäivät tältä erää tutkimatta kokonaan.

Dissektioissa huomasin osaavani anatomiaa vielä aivan surkean huonosti. Siis todella surkean. En ole lainkaan samalla tasolla kuin muut opiskelijat tuntuvat olevan, joten työtä todella riittää. Anatomiahan on käsittämättömän laaja kokonaisuus, jota lienee mahdotonta täydellisesti hallita koskaan, mutta itse kompastelen tällä hetkellä jo pelkästään sen kanssa, etten tiedä, mitä juuri tämän kurssin jälkeen pitäisi hallita - mikä on tärkeää juuri nyt? Kuinka paljon tästä nyt luetusta kertautuu vuosien aikana useasti, ja kuinka paljon on käytännössä tämän kevään opiskelujen varassa? Tällä hetkellä kokonaisuus tuntuu ihan vähän liian suurelta hallittavaksi viikon päästä tentissä, mutta eiköhän se tästä lähde avautumaan pienempiin osiin pilkkoessa.

Huomenna on kiireisen viikon viimeinen päivä. Perjantai-illaksi lähden purkamaan paineita varastolle, mutta sen jälkeen alkaa jälleen lukuloma. Tämän viikon jälkeen ajatus siitä, että voin vain istua kirjastossa ja lukea, tuntuukin ihan lomalta. Ei kovin rentouttavalta, mutta lomalta silti.

Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia

Tässä huomisiin harjoituksiin valmistautuessa mielikuvitus on vähän köyhänä otsikoinnin suhteen. Ajankohtaisuuden puutteesta sen sijaan ei voine syyttää, sillä täällä tosiaan opiskellaan parhaillaan tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa. Jos oikein ajankohtaista informaatiota haluatte (en tiedä miksi kukaan haluaisi, mutta perversioita on monenlaisia) , niin juuri tässä ja nyt on työn alla "selkä, niska ja luinen thorax". Aamun vastaava harjoitus käsitteli alaraajan anatomiaa, joten nousujohteiselta vaikuttaa tämä äkillisesti alkanut anatominen ura.

Kyseessä on siis jakso, jonka teemana on "liikkuminen". Opetussuunnitelma sisältää kaikennäköistä osteoporoosi- tai sidekudoksen paraneminen -luennoista tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa käsitteleviin harjoituksiin ja dissektioihin. Myös suturointia pääsemme harjoittelemaan ensimmäistä kertaa. Käsillä oleva jakso on monella tapaa mielenkiintoinen; erityisesti dissektioita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Itse asiassa varmaan noin kahdeksan vuoden ikäisestä saakka. En ole neljän vanhasta saakka hinkunut lääkäriksi, enkä varmaan juuri normaalia enempää lapsena edes leikkinyt niitä lääkärileikkejä, mutta hyvin nuoresta saakka olen todella palavasti halunnut päästä näkemään ja tuntemaan, miltä ihminen näyttää ihon alta. Mistä ihminen koostuu, ja miten eri elimistön osat liittyvät toisiinsa. Alkujaan tämä haave on syntynyt kai lapsuuden päänsäryistä (migreenipotilas), kun pää kipeänä haaveilin, että ihmisessä olisi vetoketju, jonka voisi tarvittaessa avata, ja sitten etsiä sen kipeästi puristavan lihaksen, joka saa pään särkemään, ja hieroa sen taas kuntoon. Täsmähoitoa parhaimmillaan.

Joka tapauksessa. Pitkäaikaisesta haaveilustani johtuen oli erittäin viiltävää kuulla, että juuri meidän vuosikurssimme kohdalla on dissektio-opetusta jouduttu olosuhteiden pakottamina karsimaan. Vanhan laitoksen dissektiosalin ilmastointi ei täytä työterveysvaatimuksia, sillä salin formaldehydi-pitoisuudet ovat jatkuvasti liian korkeat. Edellä olevasta johtuen dissektiomateriaalina joudutaan tästä lähtien käyttämään balsamoidun sijaan pakastettua opetusmateriaalia. Ja, koska opetusmateriaalia ei olla syksyisen terveystarkastuksen jäljiltä ehditty saamaan tarpeeksi, on dissektio-opetusta jouduttu rajaamaan niin, että osallistumaan pääsevät vain 36 arvalla valittua onnekasta. Loput 61 joutuvat tyytymään tunnin demonstraatioihin. Mihinkään ei tietysti pääse itse koskemaan. Ja jostain syystä nämä kolmekymmentäkuusi onnenkantamoista pääsevät suorittamaan dissektion kolmesti, sen sijaan, että kaikki pääsisivät tekemään siitä osan edes kerran.

Ei liene vaikea arvata, minkälainen arpaonni minulla oli.

En itse ymmärrä, minkä takia tällaiseen ratkaisuun on päädytty - kaipa sille syynsä on - mutta tämän informaation jälkeen tuntui kovin surkuhupaisalta, kun vanha ja arvostettu anatomian asiantuntija kävi ihan paikan päällä kertomassa meille, kuinka "medisiinari ei ole oikea medisiinari ennen kuin on päässyt dissekoimaan". En tiedä, mitä me vähemmän onnekkaat sitten jatkossa olemme suhteessa näihin muihin, mutta hitto vie - minä ainakin haluan olla ihan oikea medisiinari tasan samaan aikaan kuin kurssikaverinikin!

Voi tätä katkeruuden määrää! Kynnet ovat jo harmistuksesta lyhyiksi jyrsityt, kengänkannat polkemisesta puhki kuluneet, ja hampaiden kiillekin lienee kohta muisto vain.

Muuten jakso on alkanut valtavalla työmäärällä sekä uudella flunssatartunnalla. Kaksi edellistä eivät oikein sovi yhteen, joten tällä hetkellä elimistössä käydään ankaraa taistelua. Juuri nyt ei olisi aikaa sairastella, joten eteenpäin tarvotaan vaikka takaperin hangessa.

Karttuuko tieto?

Tänään oli vuorossa karttuvan tiedon testi, osa 2/18. Kt-testit ovat siis kolme kertaa vuodessa järjestettäviä yleistenttejä, joihin osallistuvat kaikki opiskelijat ensimmäisestä vuosikurssista viimeiseen. Kysymyksiä on vajaat parisataa (viimeisimmässä 175), joista saa sitten vastata juuri niin moneen kuin kokee osaavansa - tai uskaltavansa arvata. Arvostelu on ilmeisesti vielä vähän kokeiluasteella; ensimmäisessä kt-testissä puolet opiskelijoista pääsi ryhmään, jossa oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, väärästä ja tyhjästä ei mitään. Toisella puolikkaalla väärästä vastauksesta sai puoli pistettä miinusta. Tämänpäiväisessä testissä kaikki arvosteltiin jälkimmäisellä tavalla.

Kt-testin kysymykset ovat tasapuolisesti eri aloilta; anatomiasta, anestesiologiasta, biokemiasta, epidemiologiasta, farmakologiasta, fysiologiasta, geriatriasta, ihotaudeista, keuhkosairauksista, kirurgiasta, korvataudeista, lastentaudeista, mikrobiologiasta, neurologiasta, oikeuslääketieteestä, patologiasta, psykiatriasta, radiologiasta, silmätaudeista, sisätaudeista, synnäristä, syöpätaudeista, työterveydestä ja yleislääketieteestä. Suuri osa kysymyksistä koskee (ainakin tuntuu koskevan) erilaisia lääkityksiä; “potilaan status on *piip*, mitä määräät hänelle lääkitykseksi?”. Joukossa on myös erilaisia tutkimuksia koskevia kysymyksiä (“validi hoitotoimenpide tilanteessa x?”), vähän jotain lääketieteelliseen tutkimukseen liittyviä (“satunnaistetun tutkimuksen edut?”) ja sitten meille ykkösille lohduksi, ja vähän vanhemmille opiskelijoille kai piristykseksi tarkoitettuja “helppoja” kysymyksiä, tyyliin “ihon kerrokset?” tai “tunica mediaa erityisesti kuvaava piirre?”. Vastausvaihtoehtoja on 3-5, ja oikea valitaan sitten optista lomaketta suttaamalla. Mitään esseitä ei siis ole tarkoituskaan kirjoittaa.

Vaikka satuin itse ensimmäisessä kt-testissä siihen helpommalla pääsevään ryhmään (virheistä ei sanktioita), en silti kokenut järkeväksi arvailla oikeita vastauksia. Se kun ei olisi kertonut osaamisestani yhtään mitään. Vastasin siis silloin, kuten tänäänkin, ainoastaan niihin kysymyksiin, joihin edes kuvittelin osanneeni vastata. Tällä kertaa kuitenkin vielä vähän tarkemmalla seulalla kuin viimeksi, koska en halunnut menettää edes niitä vähäisiä pisteitä hövelillä arvailulla.

Kt-testeillä ei liene juuri minkäänlaista merkitystä arvioinnin kannalta. Niissä ei siis voi saada hylättyä, eikä niitä voi joutua uusimaan. Testi järjestetään kolme kertaa vuodessa, joten kuuden opiskeluvuoden aikana ehtii siis tekemään tuon kahdeksantoista testiä. Muistaakseni vain kahdesta saa olla pois. Joskus voi tulla ihan oikeasti sellainen tilanne, ettei testiä pääse tekemään, joten en ole toistaiseksi jättänyt testejä väliin - vaikka tässä vaiheessa koulutusta testiin osallistuminen tuntuukin vähän vitsiltä, kun osaamista on niin vähän, että ne koulutuksen pohjalta validit kysymykset taitavat olla yhden, tai maksimissaan kahden käden sormilla laskettavissa. On kai sitä silti hauska tulevaisuudessa piirrellä jonkinnäköistä käyrää oman osaamisensa kehittymisestä. Toivottavasti se käyrä on silloin mahdollisimman nousujohteinen.

Tenteistä puheen ollen; lisääntyminen, kasvu ja kehitys meni nätisti läpi.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

Sain tänään vihdoin suoritettua tuon edellä mainitun syyslukukaudelta rästiin jääneen tentin. Ainakin tällä hetkellä vielä luulen saaneeni sen suoritettua, sillä tuloksethan eivät ole vielä tulleet, mutta luotan alhaiseen läpipääsypistemäärään ja omiin vastauksiini. (Ja voi, kuinka noloa nyt olisikaan saada hylsy!)

Mukava tentti kaiken kaikkiaan, aiheena lisääntyminen, kasvu ja kehitys - noin niin kuin pienimuotoisena kokonaisuutena. Kurssi itsessään sisälsi ihan kaikkea embryologista nuoruusiän psyykkiseen kehitykseen, sikiötutkimuksista kehitysvammaisuuden eri muotoihin, lantion ja istukan anatomiasta aborttilainsäädäntöön. Ei mikään kovin kevyt paketti - varsinkin, kun kurssi itsessään tuntui katastrofaaliselta tehtävävyöryltä, jonka suhteen ei saanut koko kurssin aikana kehitettyä kunnollista hallinnan tunnetta. Kun tähän lisätään vielä kuukauden joululoma ilman ajatustakaan asialle, oli kieltämättä mielenkiintoista yrittää viikossa palautella mieleen koko kurssin sisältö.

Itse tentti oli aika samaa sarjaa kuin kurssi; vähän kaikkea - paitsi anatomiaa. Enkä nyt aio pilata tunnelmaa kertomalla, mitä aihealuetta opiskellen itse vietin viime yön unettomat tunnit. Onneksi sentään opiskelen alalla, jossa mikään luettu ei ole koskaan turhaa. En oikeasti yritä pääasiassa opiskella tenttiä varten, vaan tulevaa ammattiani varten. Mistä päästäänkin sujuvasti päivän varsinaiseen pohdintaan...

Tentit kun yleensä tapaavat sisältää kysymyksiä hyödyllisistä ja yleistajuisista suurista linjoista aina niihin pilkunviilausnippelitietoihin, joita yksikään valmistunut (saati sitten muutaman vuoden työelämässä ollut) ei varmasti enää muista. Nämä ovat niitä asioita, joita opiskellaan kai sitten tenttiä varten. Sellaisia, joita ei varsinaisesti myöhemmässä elämässä enää tarvita - tai jos jostain syystä tarvitaankin, ei niin akuutisti, etteikö tietoa voisi silloin hankkia rauhassa uudelleen. Jos periaatteessa tietää tällaisesta asiasta jotain (eli tarpeeksi ymmärtääkseen asian), mutta ei osaa tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseen asiasta, niin onko väärin, jos tentissä ei edes yritä vastata tällaiseen kysymykseen? Onko se jollain tavalla luovuttamista, laiskuutta tai muuten vain suuri vääryys?

Entisessä elämässäni periaatteenani oli, että kaikkiin kysymyksiin vastataan. Edes jotain. Jos ei osata, vastaus keksitään. Olen kirjallisuuden opintojeni aikana kirjoittanut käsittämättömän monta konseptillista puhdasta paskaa - ja ihmetellen päässyt jokaisesta tentistä läpi (vielä ihan kohtuullisilla arvosanoilla). Nykyisessä elämässäni ei arvosanoja harrasteta. On vain maksimipistemäärä, läpipääsyyn vaadittava pistemäärä ja edellisestä seuraava tulos: hyväksytty/hylätty. Kun tentissä sitten tulee vastaan jokin kohtuullisen triviaali tehtävä, josta en tiedä/muista tarpeeksi kirjoittaakseni mitään järkevää, jätän mieluummin vastaamatta kuin rankaisen tarkastajia arkillisella paskanjauhantaa; samojen sivistyssanojen toistoa, kiertelyä ja kaartelua. Suuret linjat yritän toki lähtökohtaisesti osatakin jo tenttiin mennessä.

Onko fiksua vai väärin olla edes yrittämättä?

Askel kerrallaan

Töissä tulee toisinaan vastaan tehtäviä, jolloin edessä on loputon kasa lajiteltavaa tavaraa. Toinen toistaan pienempiä ja hankalampia paketteja, jotka eivät tunnu loppuvan, vaikka kuinka heiluisi. Niin ikään hurttien kanssa ulkoillessa eksyn välillä jonnekin susirajojen taakse, niihin kaikkein tiheimpiin risukkoihin ja upottavimpiin kinoksiin, joista poispääseminen tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ennen onnistuin yllyttämään itseni tällaisissa tilanteissa lievän paniikkikohtauksen partaalle - nykyään pysähdyn, hengitän syvään, ja keskityn tietoisesti etenemään askel kerrallaan. Lenkillä kirjaimellisesti, töissä vähän vertauskuvallisemmin.

Kuuden vuoden opinnot tuntuvat välillä ajatuksena ihan samanlaiselta suolta kuin ne pisimmät ja pahimmat hangessa rämpimiset. Pitkän joululoman aikana sitä oikeasti ehtii jo unohtaa mitään edes opiskelevansa. Lääketieteen opiskelijan identiteetti on lievästi hakusessa, opiskelijaelämä yleisesti vielä pahemmin. En oikein vielä osaa asennoitua opiskeluun niin, että kieltäytyisin töistä keskittyäkseni opiskeluun. Kun pomokin on sitä mieltä, että luen sitten myöhemmin.

Onneksi opinnot on sentään tiedekunnan tasolta jo jaoteltu pienempiin osa-alueisiin. Jossain tietokoneeni uumenissa on sekin paperi, jossa kerrotaan, mitä opiskelen seuraavien kuuden vuoden aikana missäkin jaksossa. Omaksi tehtäväkseni jää ilmestyä paikan päälle, osallistua ja opiskella. Luento kerrallaan, ryhmätyö kerrallaan, jakso kerrallaan, vuosi kerrallaan. Askel kerrallaan.

Seuraava askel on uusi lukukausi, uusi jakso ja sen uuden jakson aluksi vanhasta jaksosta rästiin jäänyt tentti. Oi kuinka mukavaa olisikaan ollut lomailla huolettomana koko kuukausi (vaikka töissä tämäkin loma sitten lopulta kului), mutta koska koepäivä kului kuumeisena kotona, on tulevaa tenttiä nyt huolella hermoiltu koko joululoma. Lukeminen on tietysti vielä vähän niin ja näin.

Jos tästä ottaisi vaikka ensimmäisen askeleen tuonne kirjojen suuntaan.