Askel kerrallaan

Töissä tulee toisinaan vastaan tehtäviä, jolloin edessä on loputon kasa lajiteltavaa tavaraa. Toinen toistaan pienempiä ja hankalampia paketteja, jotka eivät tunnu loppuvan, vaikka kuinka heiluisi. Niin ikään hurttien kanssa ulkoillessa eksyn välillä jonnekin susirajojen taakse, niihin kaikkein tiheimpiin risukkoihin ja upottavimpiin kinoksiin, joista poispääseminen tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ennen onnistuin yllyttämään itseni tällaisissa tilanteissa lievän paniikkikohtauksen partaalle - nykyään pysähdyn, hengitän syvään, ja keskityn tietoisesti etenemään askel kerrallaan. Lenkillä kirjaimellisesti, töissä vähän vertauskuvallisemmin.

Kuuden vuoden opinnot tuntuvat välillä ajatuksena ihan samanlaiselta suolta kuin ne pisimmät ja pahimmat hangessa rämpimiset. Pitkän joululoman aikana sitä oikeasti ehtii jo unohtaa mitään edes opiskelevansa. Lääketieteen opiskelijan identiteetti on lievästi hakusessa, opiskelijaelämä yleisesti vielä pahemmin. En oikein vielä osaa asennoitua opiskeluun niin, että kieltäytyisin töistä keskittyäkseni opiskeluun. Kun pomokin on sitä mieltä, että luen sitten myöhemmin.

Onneksi opinnot on sentään tiedekunnan tasolta jo jaoteltu pienempiin osa-alueisiin. Jossain tietokoneeni uumenissa on sekin paperi, jossa kerrotaan, mitä opiskelen seuraavien kuuden vuoden aikana missäkin jaksossa. Omaksi tehtäväkseni jää ilmestyä paikan päälle, osallistua ja opiskella. Luento kerrallaan, ryhmätyö kerrallaan, jakso kerrallaan, vuosi kerrallaan. Askel kerrallaan.

Seuraava askel on uusi lukukausi, uusi jakso ja sen uuden jakson aluksi vanhasta jaksosta rästiin jäänyt tentti. Oi kuinka mukavaa olisikaan ollut lomailla huolettomana koko kuukausi (vaikka töissä tämäkin loma sitten lopulta kului), mutta koska koepäivä kului kuumeisena kotona, on tulevaa tenttiä nyt huolella hermoiltu koko joululoma. Lukeminen on tietysti vielä vähän niin ja näin.

Jos tästä ottaisi vaikka ensimmäisen askeleen tuonne kirjojen suuntaan.