Monday, September 30, 2013

Sattuman summa.


On Kursseja ja on kursseja, Opiskelijoita ja opiskelijoita. Ehkä myös Lääkäreitä ja lääkäreitä.

En tiedä, miksi uuden kurssin kelkkaan hyppääminen osoittautui paljon kivuttomammaksi kuin edellisen kanssa aloittaminen. Oletin päinvastoin, ja (turhaan) jännitin koko loppukesän opiskelemaan paluuta. Uuden kurssin kanssa on ollut helppo olla, tyypit ovat pääsääntöisesti olleet tosi mukavia ja "kouluun" on nykyään ennen kaikkea helppo mennä. Ihan uusi tilanne minulle.

Lienen välivuoden aikana muuttunut itsekin jonkin verran verrattuna siihen muutama vuosi sitten medisiinariuransa aloittaneeseen räkänokkaan. Tuossa aiemmassa kirjoituksessa viittaamani itsetutkiskelut varastotöiden ohessa ovat osoittautuneet jollain tavalla tuloksellisiksi, ja tuntuu, että nykyään a) tiedän paljon paremmin, kuka olen, b) tiedostan omat heikkouteni ja vahvuuteni huomattavasti paremmin ja c) tiedän, mitä haluan. Myös ammatillisesti. Tämä helpottaa omaa oloa, kun ei ole minkäänlaisia paineita esimerkiksi sosiaalisen aktiivisuuden suhteen. Ehkä tiivistetysti olen oppinut kulkemaan silmät auki ja katsomaan muita silmiin. Sekä kirjaimellisesti että vertuskuvallisesti. Jälkimmäinen on toki jatkuvasti työn alla.

Mutta. Väitän silti, että niillä ympärillä olevilla ihmisilläkin on vaikutuksensa. Edellisen kurssini yhteishenki oli omasta näkökulmastani vähän niin ja näin. Moni sielläkin varmasti kokee syvää yhteisöllisyyttä samassa porukassa, jossa itse tunsin oloni todella ulkopuoliseksi. Uuden kurssin kohdalla se jonkinlainen yhteishenki tuntuu kuitenkin myös vielä vähän tällaisen sivustakatsojan silmin ja korvin. Täytyy sanoa, että kurssin i&e-parilla on oikeasti roolinsa tässä pelissä.

Todellisuudessa kaiken sattuman summaahan tällainen aina on. Minkälainen itse olet, miten käyttäydyt, keitä ympärilläsi pyörii, ja miten he käyttäytyvät. Sattumaa tai ei, tuntuu, että välivuosi osui omalla kohdallani todella hyvään saumaan, ja nykyään tässä reppuelämämässä ei stressaa juuri muu kuin junalippujen hinta.

(On osoittautunut myös, että lapsellisen opiskelijan vuorokausi riittää vain murto-osaan siitä, mitä pitäisi/haluaisi saada tehtyä. Päivitystahti tulee siis jatkossakin olemaan tasaisen kehnoa.)

Wednesday, August 21, 2013

Notes.

Muutama huomio kahden ensimmäisen koulupäivän jälkeen:

  • Junailu on yllättävän kivutonta. Kuvittelin etukäteen saavani jonkinlaisen paniikkikohtauksen heti menomatkalla, mutta matka menikin nopeammin kuin muistinkaan. 
  • Jännitti aika paljon mennä uuden kurssin joukkoon. Istua sinne ihan tuntemattomien kasvojen keskelle ja yrittää olla yksi niistä. Tuli vähän ikävä niitä tutumpia naamoja.
  • Uudet kurssikaverit vaikuttavat kuitenkin ihan hyviltä tyypeiltä. Tulivat osa ihan oma-alotteisesti esittäytymään ja kysymään, kuka oon. Tuli hyvä mieli.
  • Äitiysloma ei näköjään tehnyt huonoista luennoitsijoista hyviä. Jostain kumman syystä. Kalvojen läpiluku on edelleen yhtä turhauttavaa kuin ennen äitiyslomaakin. Ehkä jopa turhauttavampaa, koska kotona odottaa aina se Arvokas Aika, jota nuo kurjat läpilukijat viheliäisesti minulta varastavat.
  • Edellisestä johtuen luennoilla on edelleen suhteellisen vaikea keskittyä. Pitää oikein tsempata, etten kaiva jotain sijaistoiminto-samsungia repusta räpellettäväksi. Myös jakson aihe (ennaltaehkäisy) saattaa vaikuttaa asiaan. 
  • En malta odottaa joululomaa. 

Saturday, August 17, 2013

Syyslaulu.

Viimeinen viikonloppu ennen arjen alkua. Koulusta toivottivat tervetulleeksi kyllä jo hyvän matkaa toukokuun puolella, mutta keskityin silti koko kesän ajattelemaan ihan muita asioita. Kaikki mahdolliset opiskeluun liittyvät asiat työnsin nopeasti takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin. Kaksi kuukautta ennen koulun alkua tuntui hurjan lyhyeltä ajalta. Kaksi päivää tuntuu luonnollisesti vielä lyhyemmältä.

On mahtavaa päästä taas opiskelemaan! Kun päivittäisen juttukaverin sanavarasto koostuu yhdestä ainoasta tavusta, tuntuu välillä suorastaan hämmästyttävältä huomata, että osaan niitä itse enemmänkin. Jokaviikkoiset työvuorot varastolla ovat olleet monella tapaa henkireikiä, mutta välillä niiden jälkeen on ollut väsynyt ihan jo pelkän ajattelutulvan takia. Yksivuotiaan tehotuhon kanssa oma ajattelu saattaa olla välillä helposti sen kahdeksan tai kymmenenkin tuntia katkolla, eikä niinä iltoinakaan välttämättä kauheasti jaksa mitään ajatella. Mutta vahdinvaihto sunnuntaiaamuina painaa päässäni aina jonkinlaista mindfulness-nappia, ja työpäivän jälkeen huomaan taas kahdeksan tuntia muovailleeni töiden lisäksi myös enemmän tai vähemmän maailmoja syleileviä pohdintoja omasta elämästäni. On siis ihan mukava päästä käyttämään taas vähän päätään useampanakin päivänä viikossa.

Ja toisaalta. Arki lapsen kanssa on tällä hetkellä arvokkainta, mitä tiedän. Yksivuotias oppii joka päivä uutta, ja jaksaa sekä hämmästyttää että riemastuttaa taidoillaan. Arki on aika rauhallista, kun sitä rytmittävät lähinnä säännölliset puistoretket, päiväunet ja ruokailut. Ei tarvitse pohtia, onko lapsella kaikki hyvin, kun se on koko ajan siinä vieressä, ja voi omin silmin todeta, että on sillä.

Ja nyt olen luopumassa siitä kaikesta. Rauhallisesta arjesta ja turvallisuuden tunteesta. Läsnäolosta, läheisyydestä ja lapsen kasvun seuraamisesta. Se ottaa todennäköisesti ensimmäiset askeleensa niin, etten minä ole paikalla seuraamassa. Ensimmäinen sana on jo todistettavasti ollut "äiti", mutta enemmän se alkaa todennäköisesti pulputtaa silloin, kun minä nuokun jossain luentosalissa kaukana kotoa. Sille muodostuu ihan oma arki ilman minua. Se, mitä meille yhdessä jää, ovat ne säälittävät tuntien rippeet iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja viikonloppuisin. Ja joka toinen sunnuntai-päivistä kuluu vastedeskin töissä, joten nekin ovat poissa laskuista.

Pelottaa. Ahdistaa. Kauhistuttaa. Jännittää. Vähän hyperventiloituttaa. Taas pitää kaivautua vähän kuorestaan ja tutustua yli sataan uuteen kurssikaveriin. Vaikka en minä niitä vanhojakaan koskaan oppinut läheskään kaikkia tuntemaan.  Pitää skarpata joka päivä, eikä voikaan enää ajatella, että katsotaan, jos huomenna jaksaisi. Pitää herätä joka aamu ajoissa, saada jotkut ihan asialliset vaatteet päälle, ehtiä junaan, päästä yliopistolle asti, selvitä päivästä siellä, ehtiä paluujunaan, päästä kotiin, saada koulutyöt tehtyä ja keskityttyä lapseen, mennä ajoissa nukkumaan, ja nukahtaa rauhassa tietäen, että samaa oravanpyörää tässä nyt ravataan sitten ensi alkuun joululomaan asti.

Tervetuloa syksy. En odottanut. Kiva silti, kun tulit. Kai.