Saturday, August 17, 2013

Syyslaulu.

Viimeinen viikonloppu ennen arjen alkua. Koulusta toivottivat tervetulleeksi kyllä jo hyvän matkaa toukokuun puolella, mutta keskityin silti koko kesän ajattelemaan ihan muita asioita. Kaikki mahdolliset opiskeluun liittyvät asiat työnsin nopeasti takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin. Kaksi kuukautta ennen koulun alkua tuntui hurjan lyhyeltä ajalta. Kaksi päivää tuntuu luonnollisesti vielä lyhyemmältä.

On mahtavaa päästä taas opiskelemaan! Kun päivittäisen juttukaverin sanavarasto koostuu yhdestä ainoasta tavusta, tuntuu välillä suorastaan hämmästyttävältä huomata, että osaan niitä itse enemmänkin. Jokaviikkoiset työvuorot varastolla ovat olleet monella tapaa henkireikiä, mutta välillä niiden jälkeen on ollut väsynyt ihan jo pelkän ajattelutulvan takia. Yksivuotiaan tehotuhon kanssa oma ajattelu saattaa olla välillä helposti sen kahdeksan tai kymmenenkin tuntia katkolla, eikä niinä iltoinakaan välttämättä kauheasti jaksa mitään ajatella. Mutta vahdinvaihto sunnuntaiaamuina painaa päässäni aina jonkinlaista mindfulness-nappia, ja työpäivän jälkeen huomaan taas kahdeksan tuntia muovailleeni töiden lisäksi myös enemmän tai vähemmän maailmoja syleileviä pohdintoja omasta elämästäni. On siis ihan mukava päästä käyttämään taas vähän päätään useampanakin päivänä viikossa.

Ja toisaalta. Arki lapsen kanssa on tällä hetkellä arvokkainta, mitä tiedän. Yksivuotias oppii joka päivä uutta, ja jaksaa sekä hämmästyttää että riemastuttaa taidoillaan. Arki on aika rauhallista, kun sitä rytmittävät lähinnä säännölliset puistoretket, päiväunet ja ruokailut. Ei tarvitse pohtia, onko lapsella kaikki hyvin, kun se on koko ajan siinä vieressä, ja voi omin silmin todeta, että on sillä.

Ja nyt olen luopumassa siitä kaikesta. Rauhallisesta arjesta ja turvallisuuden tunteesta. Läsnäolosta, läheisyydestä ja lapsen kasvun seuraamisesta. Se ottaa todennäköisesti ensimmäiset askeleensa niin, etten minä ole paikalla seuraamassa. Ensimmäinen sana on jo todistettavasti ollut "äiti", mutta enemmän se alkaa todennäköisesti pulputtaa silloin, kun minä nuokun jossain luentosalissa kaukana kotoa. Sille muodostuu ihan oma arki ilman minua. Se, mitä meille yhdessä jää, ovat ne säälittävät tuntien rippeet iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja viikonloppuisin. Ja joka toinen sunnuntai-päivistä kuluu vastedeskin töissä, joten nekin ovat poissa laskuista.

Pelottaa. Ahdistaa. Kauhistuttaa. Jännittää. Vähän hyperventiloituttaa. Taas pitää kaivautua vähän kuorestaan ja tutustua yli sataan uuteen kurssikaveriin. Vaikka en minä niitä vanhojakaan koskaan oppinut läheskään kaikkia tuntemaan.  Pitää skarpata joka päivä, eikä voikaan enää ajatella, että katsotaan, jos huomenna jaksaisi. Pitää herätä joka aamu ajoissa, saada jotkut ihan asialliset vaatteet päälle, ehtiä junaan, päästä yliopistolle asti, selvitä päivästä siellä, ehtiä paluujunaan, päästä kotiin, saada koulutyöt tehtyä ja keskityttyä lapseen, mennä ajoissa nukkumaan, ja nukahtaa rauhassa tietäen, että samaa oravanpyörää tässä nyt ravataan sitten ensi alkuun joululomaan asti.

Tervetuloa syksy. En odottanut. Kiva silti, kun tulit. Kai.

2 comments:

  1. Olen seurannut sua myös toisen bogin puolella, mutta silti on kiva, että täälläkin on taas eloa. :)
    Tsemppiä syksyn opintoihin ja toivotaan, että Jii oppii kaiken uuden lauantaisin. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Näyttää pahasti siltä, ettei lapsi katso kalenteria uusien taitojensa kanssa, mutta onneksi niitä aina iltaisin kyllä innolla esitellään myös sille poissaolleelle.

      Delete