Koejännitystä.

Vuodenvaihteen juhlahumujen (joulu, uusivuosi, häät) jälkeen olen vihdoin viime viikon aikana päässyt vähitellen palautumaan arkeen ja arkiseen aherrukseen. Galenoksen ensiluku on saanut tulta alleen ja lähestyy jo kovaa vauhtia loppuaan. Valmennuskurssi pistää tahkoamaan tehtävien parissa ihan kiitettävästi ja vähän ylimääräistäkin ehtii aina joskus laskemaan.

Viime viikolla oli vk:n ensimmäinen harjoituskoe. Minullahan on yleensä ollut paha tapa skipata kaikki tällaiset harjoituskokeet, koska en ole ajatellut kestäväni sitä iskua itsetunnolle, jonka saan, kun en ole muka ehtinyt valmistautua tarpeeksi, enkä sitten kokeessa osaakaan. Toinen paha tapa on ollut lukea edelliset päivät yötä päivää niihin pieniin harjoituskokeisiin, "osata" (=muistaa) kokeissa täydellisesti ja luulla sitten osaavansa asiat ihan oikeasti. Muutaman kuukauden päästä samaa koepaperia katsoessa on saattanut lyödä ihan tyhjää.

Tällä kertaa päätin, että a) satavarmasti raahaudun sinne kokeeseen vaikka neljänkymmenen asteen kuumeessa, jalka poikki tai pää kainalossa ja b) en erityisemmin yritä valmistautua kokeeseen. Olen koko kurssin ajan tehnyt kaikki läksytehtävät tunnollisesti, ja ainakin kuvitellut myös ymmärtäväni asiat, joita läksytehtävät ovat käsitelleet, joten kertaus olisi ollut, ei nyt turhaa, mutta mahdollisesti vähän valheellisia tuloksia antavaa, jos nyt sitten olisinkin jonkin kaavan osannut ihan vain kuvamuistista sitä oikeasti ymmärtämättä. Saman viikon raskas rahatyöputki ehkäisikin ihan tehokkaasti kertaamista, joten päädyin kokeeseen aika kylmiltäni.

Koe ei ollut vaikea, päinvastoin. Tehtäviä oli yhteensä kymmenen, helppoja peruslaskuja kaikki. Eivät edes lukiotehtävien vaikeimmasta päästä. Eiväthän nuo tuollaiset harjoituskokeet oikeasti koskaa tarjoakaan paljon muuta kuin koekokemusta, mikä onkin ehkä lopulta se niiden olennaisin funktiokin. Ainakin omalta osaltani. Ja tästä ehkä löytyykin osaltaan syy siihen, miksi en vielä opiskele lääkiksessä.

Nopean analyysin perusteella ehdoton heikkouteni on epäonnistuminen koetilanteissa. Omaan kyllä monia hyviä ominaisuuksia koetta ajatellen, esimerkiksi tehokkaan lukunopeuden, kirjoitusnopeuden ja luonnostaan pienen ja selkeän käsialan (tästäkin todella on hyötyä), mutta psyykkinen onnistuminen onkin vähän heikommalla tolalla. En suoranaisesti tunnusta jännittäväni kokeissa, mutta jonkinlainen hermostumisen aste ilmeisesti kuitenkin ajaa tekemään ihan naurettavia virheitä. Tuntuu vähän siltä, että pelkäisin niin paljon jonkinlaista black outia, että kun vain saan jonkin, minkä tahansa idean, teen tehtävän sen varassa mahdollisimman nopeasti loppuun asti, sen sijaan että idean saatuani pysähtyisisin edes hetkeksi tarkastelemaan sitä. Pelkään ihan älyttömästi sitä, että jos yritän syventyä johonkin ratkaisumalliin, löydän sieltä niin monta virheen mahdollisuutta, että lopulta kyse onkin pelkästä uhkapelistä; siitä, arvaanko esimerkiksi kahdesta vaihtoehdosta sen oikean. Minulta siis puuttuu sellainen varmuus, että voisin sanoa esimerkiksi jonkin fysiikan tehtävän kohdalla, että "satavarmasti tämän kiertosuunta on vastapäivään, etumerkki siis miinus". Tällaisesta epävarmuuden aiheuttamasta hosumisesta sitten johtuu, että tajuan jonkin itsestään selvän huomioon otettavan seikan vasta kokeen palautettuani. Siihen asti silmäni ovat ikään kuin sokaistuneet kaikelle muulle paitsi sille hädissäni keksimälleni ensimmäiselle ratkaisumahdollisuudelle.

Ainoat ratkaisut löytämääni ongelmaan taitavat olla a) koetilanteiden harjoitteleminen, b) laskujen laskeminen paremman laskuvarmuuden saavuttamiseksi. Laskujen kanssa luonnollisesti puurran jatkuvasti, mutta ehkä tietyntyyppisiä perustehtäviä olisi vielä syytä tehdä jonkin verran. Olenkin nyt aloittanut kirjoittamaan pientä listaa ehdottomasti kerrattavista aihealueista. Ei niitä onneksi kovin montaa ole. Koetilanteiden harjoitusta saa onneksi valmennuskurssilta vielä pari kertaa, kahden harjoituskokeen ja yhden simuloidun valintakokeen muodossa. Pitäisi kai lisäksi kaivaa se kirjahyllyssä pölyttyvä, vuosia vanha Epionen "kokeet kotona" -opus ja tehtailla niitä ajastimen kanssa. Mistähän muualta löytäisin hyviä koeharjoitusmahdollisuuksia?

Langan päästä.

Muistan Galenoksesta muutamaankin kertaan lukeneeni, kuinka oppiminen on helpompaa ja oppimistulokset ovat parempia, kun opittavat asiat saa yhdistettyä aiemmin opittuun. Pienistä puroista suuri joki ja niin edelleen. Galenoksen mukaan tällainen myös helpottaa opittujen asioiden mieleen palauttamista.

Omien viimeaikaisten kokemusteni mukaan vielä tehokkaampaa on elää todeksi sitä, mitä opiskelee. Siis jollain kummallisella tavalla empiirisesti elää sitä teoriaa ja vielä ymmärtää tekevänsä niin. Jos tällaiseen pystyy, usko teorian luotettavuuteen ainakin kasvaa. Tämä on todistettu.

Kuten täällä on tullut moneen kertaan mainittua (muttakunolenniinkovinylpeäitsestäni), viime vuonna opiskelin kuin pieni eläin. Luin, laskin ja opin. Epäonnistuin pääsykokeissa, mutta siitä huolimatta. Sitten tuli kesä, ja aloitin kesätyöt. Huonokuntoiselle kirjastoperunalle äärimmäisen rankkaa fyysistä työtä, vapaa-aika lähinnä nukkumista ja kipeitä lihaksia. En kyennyt ajattelemaan juuri mitään, en olohuoneen verhojen väriä, en osoitteenmuutoksia, enkä varsinkaan yhtään kemian tai fysiikan tehtävää.

Syksyn aluksi yritin palata opiskelujen pariin. Kannoin kemian tai fysiikan kirjat vuorotellen eteeni pöydälle, avasin ne ja yritin aloittaa. Jokaisen lauseen ymmärtäminen, jokaisen kaavan tai yksikön muistaminen, joka ikinen lasku tuotti suunnatonta fyysistä pahoinvointia. Ehdin jo hätääntyä, ja säikähtää, että koko viime vuoden työ olikin ollut taas pelkkää ulkoaopettelua; vahingossa tehtyä, mutta turhaa yhtä kaikki. Selkäpiitä karmi pelkkä ajatuskin siitä, että olisin käyttänyt keskimäärin kymmenen tuntia vuorokaudessa lähes koko viime vuoden ajan pelkkään ulkoaopetteluun, jonka lopputuloksena minulla ei olisi mitään muuta kuin epäonnistuminen pääsykokeissa ja sama tehtävä uudelleen edessä.

Onneksi mieli on kuitenkin suhteellisen armollinen eikä hyväksy edes käsittelyynsä ajatuksia, jotka ovat liian vaikeita tai vastenmielisiä. Tehokkaat defenssit ovat pelastaneet minut monta kertaa ennenkin, niin nytkin. Yksinkertaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että kova työni olisi ollut turhaa tai huonosti tehtyä, ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lasku kerrallaan. Vaikka vastauksista kopioiden, mutta lasku kerrallaan eteenpäin joka tapauksessa.

Sinnikkyys oli kuin pahoinvointilääkettä psyykelle; vähitellen pahoinvointi nimittäin lieventyi yksittäisten mutta yhä useammin toistuvien onnistumisten myötä. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin pitkän ja raskaan haparoinnin jälkeen löytänyt mudan seasta langan pään. Sitä pitkin vetämällä niitä opittuja asioita alkoi palautua mieleen yhä kiihtyvällä tahdilla. Valmennuskurssin läksytehtävät ovat kerta kerralta tuntuneet kevyemmiltä (on siellä sentään jotain haastavaakin aina joukossa) ja Galenosta tavatessa onkin onnistunut löytämään sieltä läpikotaisin tuttujen rivien välistä vielä jotain uuttakin - jotain sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin en kokonaisuuksien kustannuksella ole aikaisemmin pystynyt tarttumaan. Uusien opittavien asioiden tuntuu jollain perverssillä tavalla motivoivammalta kuin samojen tuttujen lauseiden tankkaaminen. Vielä motivoivampaa on kuitenkin ollut huomata, että oikeasti kaikki se vuosien aikana kasattu tieto on tuolla jossain! Pitää vain sinnikkäästi jatkaa sitä haparointia, jos sormien väliin päätyisi vaikka lisääkin langan päitä.