Langan päästä.

Muistan Galenoksesta muutamaankin kertaan lukeneeni, kuinka oppiminen on helpompaa ja oppimistulokset ovat parempia, kun opittavat asiat saa yhdistettyä aiemmin opittuun. Pienistä puroista suuri joki ja niin edelleen. Galenoksen mukaan tällainen myös helpottaa opittujen asioiden mieleen palauttamista.

Omien viimeaikaisten kokemusteni mukaan vielä tehokkaampaa on elää todeksi sitä, mitä opiskelee. Siis jollain kummallisella tavalla empiirisesti elää sitä teoriaa ja vielä ymmärtää tekevänsä niin. Jos tällaiseen pystyy, usko teorian luotettavuuteen ainakin kasvaa. Tämä on todistettu.

Kuten täällä on tullut moneen kertaan mainittua (muttakunolenniinkovinylpeäitsestäni), viime vuonna opiskelin kuin pieni eläin. Luin, laskin ja opin. Epäonnistuin pääsykokeissa, mutta siitä huolimatta. Sitten tuli kesä, ja aloitin kesätyöt. Huonokuntoiselle kirjastoperunalle äärimmäisen rankkaa fyysistä työtä, vapaa-aika lähinnä nukkumista ja kipeitä lihaksia. En kyennyt ajattelemaan juuri mitään, en olohuoneen verhojen väriä, en osoitteenmuutoksia, enkä varsinkaan yhtään kemian tai fysiikan tehtävää.

Syksyn aluksi yritin palata opiskelujen pariin. Kannoin kemian tai fysiikan kirjat vuorotellen eteeni pöydälle, avasin ne ja yritin aloittaa. Jokaisen lauseen ymmärtäminen, jokaisen kaavan tai yksikön muistaminen, joka ikinen lasku tuotti suunnatonta fyysistä pahoinvointia. Ehdin jo hätääntyä, ja säikähtää, että koko viime vuoden työ olikin ollut taas pelkkää ulkoaopettelua; vahingossa tehtyä, mutta turhaa yhtä kaikki. Selkäpiitä karmi pelkkä ajatuskin siitä, että olisin käyttänyt keskimäärin kymmenen tuntia vuorokaudessa lähes koko viime vuoden ajan pelkkään ulkoaopetteluun, jonka lopputuloksena minulla ei olisi mitään muuta kuin epäonnistuminen pääsykokeissa ja sama tehtävä uudelleen edessä.

Onneksi mieli on kuitenkin suhteellisen armollinen eikä hyväksy edes käsittelyynsä ajatuksia, jotka ovat liian vaikeita tai vastenmielisiä. Tehokkaat defenssit ovat pelastaneet minut monta kertaa ennenkin, niin nytkin. Yksinkertaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että kova työni olisi ollut turhaa tai huonosti tehtyä, ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lasku kerrallaan. Vaikka vastauksista kopioiden, mutta lasku kerrallaan eteenpäin joka tapauksessa.

Sinnikkyys oli kuin pahoinvointilääkettä psyykelle; vähitellen pahoinvointi nimittäin lieventyi yksittäisten mutta yhä useammin toistuvien onnistumisten myötä. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin pitkän ja raskaan haparoinnin jälkeen löytänyt mudan seasta langan pään. Sitä pitkin vetämällä niitä opittuja asioita alkoi palautua mieleen yhä kiihtyvällä tahdilla. Valmennuskurssin läksytehtävät ovat kerta kerralta tuntuneet kevyemmiltä (on siellä sentään jotain haastavaakin aina joukossa) ja Galenosta tavatessa onkin onnistunut löytämään sieltä läpikotaisin tuttujen rivien välistä vielä jotain uuttakin - jotain sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin en kokonaisuuksien kustannuksella ole aikaisemmin pystynyt tarttumaan. Uusien opittavien asioiden tuntuu jollain perverssillä tavalla motivoivammalta kuin samojen tuttujen lauseiden tankkaaminen. Vielä motivoivampaa on kuitenkin ollut huomata, että oikeasti kaikki se vuosien aikana kasattu tieto on tuolla jossain! Pitää vain sinnikkäästi jatkaa sitä haparointia, jos sormien väliin päätyisi vaikka lisääkin langan päitä.