Poikkileikkaus

Juuri nyt olisi aivan törkeän paljon töitä, mutta ajattelin silti käyttää hetken päivittääkseni tänne kuulumiseni. Muuten tämän blogin funktio ajautuu taas niiden eilisten tenttien analysointiin. Edellisestä kerrasta onkin taas aikaa, mutta puolustaudun tuolla törkeällä työmäärällä.

TULE-jakso on loppumaisillaan, mutta tässä vaiheessa ei saa vielä luovuttaa - saati sitten hengähtää hiukan tai ottaa hetken vähän rennommin. Ei, nyt alkaisi olla loppukirin paikka, ja kaikista hyvistä aikomuksistani ja yrityksistäni huolimatta sille on jälleen tarvetta. Vaikka yritän työskennellä jakson alusta saakka ahkerasti, en joko tee sitä jollain tapaa oikein, tai sitten ajalliset käyttövarani eivät yksinkertaisesti riitä tarpeeksi kovaan suoritustehoon. Kirittävää riittää, ja saan taas nolona kuunnella, kuinka hyvin kaikki muut osaavat jo kaiken. Häpeä on onneksi ihan tehokas motivaattori.

Tänään oli viimeinen virallinen dissektio. Vaikka tunsinkin kokevani suurta vääryyttä jäämällä dissektioarvonnan ulkopuolelle, olen loppujen lopuksi ollut oikein tyytyväinen myös niihin tunnin demoihin, mitä meille muille järjestettiin. Eihän tunnissa ehdi läheskään yhtä paljon kuin kolmessa, mutta ennakkoluulojeni vastaisesti pääsimme kuitenkin näkemään kaiken ihan läheltä, kokeilemaan ihan omilla sormillamme ja käyttelemään vähän veistäkin. Se oli ihan mukava ensikosketus tähän osa-alueeseen ilman puuduttavaa kolmen tunnin seisoskelua. Huomiseksi olisi tarjolla vielä ylimääräinen dissektiomahdollisuus, 8.15 alkaen. Minulla se tarkoittaa heräämistä 4.55, joten vielä tässä vaiheessa en tiedä, olenko mukana. Yritän ainakin, mutta huomiseksi on vielä niin paljon tekemättömiä töitäkin, etten tiedä, pääsenkö missään inhimillisessä ajassa nukkumaan tänään. Ja silmät ummessa lienee turha heilua muiden tiellä.

Dissektiot herättävät luonnollisesti aika paljon ajatuksia kaikissa opiskelijoissa. En itse osannut varsinaisesti pelätä niitä etukäteen, vaan enemmänkin odotin kokemusta varovaisen uteliaana. Erilaiset aistimukset asian tiimoilta eivät olleet niin voimakkaita kuin olisi voinut kuvitella, joten loppujen lopuksi työhön jäi hyvin kliininen suhtautuminen päällimmäiseksi tunnelmaksi. Kovasti asialla ei ymmärrettävistä syistä voi retostella (kamerakin jäi kotiin), joten joudun toteamaan vain, että pidin kokemuksesta, vaikkei se niin ihmeellistä ollutkaan kuin olin etukäteen kuvitellut. Meidän osaltamme dissektio rajoittui lisäksi tuki- ja liikuntaelimistön alueeseen, joten esimerkiksi sisäelimet jäivät tältä erää tutkimatta kokonaan.

Dissektioissa huomasin osaavani anatomiaa vielä aivan surkean huonosti. Siis todella surkean. En ole lainkaan samalla tasolla kuin muut opiskelijat tuntuvat olevan, joten työtä todella riittää. Anatomiahan on käsittämättömän laaja kokonaisuus, jota lienee mahdotonta täydellisesti hallita koskaan, mutta itse kompastelen tällä hetkellä jo pelkästään sen kanssa, etten tiedä, mitä juuri tämän kurssin jälkeen pitäisi hallita - mikä on tärkeää juuri nyt? Kuinka paljon tästä nyt luetusta kertautuu vuosien aikana useasti, ja kuinka paljon on käytännössä tämän kevään opiskelujen varassa? Tällä hetkellä kokonaisuus tuntuu ihan vähän liian suurelta hallittavaksi viikon päästä tentissä, mutta eiköhän se tästä lähde avautumaan pienempiin osiin pilkkoessa.

Huomenna on kiireisen viikon viimeinen päivä. Perjantai-illaksi lähden purkamaan paineita varastolle, mutta sen jälkeen alkaa jälleen lukuloma. Tämän viikon jälkeen ajatus siitä, että voin vain istua kirjastossa ja lukea, tuntuukin ihan lomalta. Ei kovin rentouttavalta, mutta lomalta silti.