Opiskelua tyylillä.

Viime jakso on onnellisesti siivottu pois mielestä. Tällaisena visuaalisena oppijana olen erittäin fiksoitunut sotkemaan opiskeluympäristöni erilaisilla post it -näyttelyillä ja muilla julistemuotoisilla performansseilla, joiden avulla kuvittelen omaksuvani lukemaani paremmin. Koeviikon aikana post it -näyttely laajenee, samoin kirjapinot pöydällä, lattialla, sängyllä, sängyn alla, pesukoneen päällä - missä milloinkin. Muutkin sivistyneet elintavat haihtuvat koeviikon aikana mielestä, joten kokeen jälkeen edessä on aina suursiivous. Rankan koeviikon jälkeen siivoaminen on parhaimmillaan katarttista; palauttamalla lainakirjat, irrottamalla näyttelytarpeiston sekä keräämällä ne oheiselämällä tuotetut pyykkikasat ja muut pois lattioilta tulen samalla siivonneeksi ajatukset pois koeviikon kiireistä ja stressistä. Uusi jakso on hyvä aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Koulussa (yleensä luennoilla) tulee aika ajoin pohdiskeltua omia oppimismekanismejaan. Paineet ovat omalta osaltani aika kovat, sillä en ole vielä tähänkään ikään mennessä löytänyt sitä kaikkien aikojen oppimismenetelmää, jolla todella tehtäisiin tuloksia. Räpeltelen siellä täällä, kokeilen kaikenlaista, mutten hyödy oikein mistään.

Vaikka post it -kollaasien tekeminen tuntuu pitkällä tähtäimellä vähän ponnettomalta menetelmältä, luokittelisin silti itseni ennen kaikkea visuaaliseksi oppijaksi. Edustan varmasti montaa muutakin oppijaryhmää - kuten esimerkiksi keskittymishäiriöiset, hitaahkot oppijat, rautalankakaverit ja "emmä oikeasti vieläkään tajunnut" -tyypit, mutta kyllä käsi niin alitajuisesti lähtee lukiessa hamuamaan kynää ja paperia, että visuaalisuus olisi kai se main stream omalla kohdallani.

Yhtä varmasti kuin tiedän olevani oppijana visuaalinen, tiedän myös, että auditiivinen oppija en ole ainakaan. Urbaanilegendojen mukaan suurin osa ihmisistä unohtaa viikossa n. 80% kuulemastaan. Itseltäni jää luentotilanteissa n.80% kokonaan kuulematta, ja sitten siitä jäljelle jääneestä viidenneksestä unohdan luentosalista ulos kävellessäni vielä sen 80%. Jotta kykenisin kuuntelemaan edes puolet luennosta, luennoitsijan pitäisi olla todella hyvä ja selkeä, puhua tarpeeksi haastavasti, muttei liian, esittää hyvät diat, joissa ei ole liikaa kirjoitusvirheitä, tai joita ei selata liian nopealla tahdilla, kertoa välillä jokin hauska anekdootti aiheeseen liittyen, välttää monotonisuutta ja pysyä aikarajoissa. Myös aiheen olisi hyvä olla kiinnostava. Muussa tapauksessa vaivun ajatuksiini noin kymmenessä minuutissa (jos selviän sinnekään asti), ja havahdun sieltä sitten hetken päästä toteamaan, että nyt en enää tiedä, mistä puhutaan.

Eihän se luennoitsijan vika ole, jos aihe on tylsähkö, diat kuivia ja täynnä virheitä, ja pahimmassa tapauksessa aikaakin liian vähän, mutta luennot eivät vain yksinkertaisesti ole minua varten. Onneksi meillä on PBL:stä johtuen luentoja todella vähän. Puolet niistäkin jää helposti käymättä matkojen takia - kolmen vartin vuoksi kun ei ihan viitsi kolmea tuntia matkustaa. Toisin kuin vielä syksyllä, en enää kärsi tunnontuskista luentoja skipatessani, sillä niillä istuminen on omalla kohdallani lähinnä ajan hukkaa. Paljon suuremman hyödyn saan, kun istun sen kolme tuntia ja kolme varttia naapurissa kirjastossa, ja luen asiaa itsekseni. Mussutan samalla eväitäni (minkähänlaiseksi oppijaksi sanotaan sellaista, jonka oppimismenetelmiin kuuluu lukemiseen yhdistetty syöminen? Muuksi kuin "pullukaksi"?), pyörittelen papereitani ja piirustelen sinne tänne. Välillä annan ajatusten harhailla, mutta pian palaan taas asiaan - tippumatta kärryiltä. Toimivaa - ainakin teoriassa.

Koska totuus on, että usein niinä päivinä kun koulusta on vapaata (ts. ei pakollista opetusta), lupaudun töihin, ja käymättä jääneet luentomateriaalit jäävät odottamaan koeviikkoa, jolloin on sitten niin paljon opiskeltavaa, että tulee kiire ja paniikki ja niin edelleen.

Tänään en ole koulussa. Enkä töissä. Vietän harvinaista vapaapäivää ilman velvotteita, sillä kuvittelen selviäväni niistä ennen maanantaita muutenkin. Kaiken muun tehottoman lisäksi kun edustan hyvinkin vahvasti tällaista "ensin huvi, sitten työ (viime hetkellä)" -tyyppiä.