En enää oikeastaan pelkää fysiikkaa. Se on erittäin positiivista. Itseluottamukseni on kasvanut sen verran, että uskon selättäväni vastustajan, lääkikseen pääseminen ei tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta. Opinnot etenevät juuri niin kuin haluankin.
Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?
Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.
No comments:
Post a Comment