Olen viimeistä arkipäivää lomalla, maanantaina pitäisi jälleen palata kylmävaraston uumeniin. Oli outoa jälleen rankan opiskelukevään jälkeen virittäytyä ihan vain olemaan. Kaikki ne käsityöt, askartelut, pelit ja kirjat, joihin olin ajatellut syventyä hetisittenkunpääsykokeetovatohi, ovatkin tuntuneet jotenkin väärältä tekemiseltä. En ole oikein osannut orientoitua tekemään kaikkea hauskaa tai ihan mitä tahansa, sen jälkeen kun olen koko kevään (ja osan syksyäkin) elänyt kirjojeni parissa kuin osa-aikaspartalainen. En ole kuitenkaan osannut päättää, mitä tässä pitäisi oikein tehdä, joten olen sitten lähinnä nukkunut eri pituisia päiväunia vuoroin sohvalla, sängyllä ja lattialle levitetyllä patjalla koiranpedissä karvakavereiden kanssa. Vähän käynyt jossain kuntosalilla, lukenut yhden kirjan ja paljon lehtiä, syönyt vähän mitä milloinkin ja notkunut tietokoneella. Täytyy myöntää, että nyt loman loppua kohden osaisin jo vähän orientoituakin tähän ei minkään tekemiseen. Tuntuu ihan mukavalta. Vaan on se hauska päästä vähän töihinkin taas.
Päiväunet ovat joskus omien päivieni pahimpia vihollisia. Ne sellaiset päiväunet, joille nukahtaa pahaa aavistamatta kirjaa lueskellessaan, ja herää parin tunnin päästä täysin tokkurassa ja väsyneempänä kuin koskaan. Inhoan sitä tokkuraista tunnetta, joka ei meinaa mennä ohi, vaikka lähtisin koirien kanssa lenkille elvyttämään itseäni. Ainoa ajatus on vain takaisin peiton alle kömpiminen. Vaan kappas - onnistuin kehittämään oivan vastalääkkeen. Nykyään, kun olen nukahtamassa siihen petolliseen syvään uneen, ohjaan ajatukseni pääsykokeisiin. Noin sekunnin sadasosan jälkeen olen täysin hereillä. Vatsassa velloo, kun odottaa tuloksia, joista ei osaa kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta. En ole vieläkään kyennyt käymään missään katsomassa, mitä muut ovat tehtävistä ajatelleet, mitä muut ovat niihin vastanneet. Keuhkorakkulan halkaisijan ja kokonaispinta-alan ehdin kyllä jo tarkistaa, ja väärin olivat menneet, mutta jaksan silti pitää toivoa yllä - eiväthän ne mitään kymmenen pisteen kohtia olleet. Tämän laajemmaksi en ole spekulaatioitani ulottanut, etten menettäisi yöunianikin.
En ole oikein osannut ratkaista, mitä tekisin tulosten suhteen tänä vuonna. Pyytäisinkö miestä katsomaan ne, vai yrittäisinkö uskaltaa itse. Tuntuisi helpommalta, jos joku muu tekisi sen minun puolestani, mutta ei tunnu kovin reilulta sälyttää toisen vastuullekaan niiden huonojen uutisten kertomista. Varsinkin, kun olen tässä viime päivinä oppinut, ettei minun välttämättä itse tarvitse pettyä epäonnistumisestani lainkaan - lähipiirini tekee sen kyllä puolestani. Rohkaisee ihan älyttömästi kuulla tässä vaiheessa kommentteja tyyliin "äiti pettyy kyllä todella pahasti, jos et pääse". Vaan no - siinähän pettyy sitten. Olen itse yrittänyt nyt lomalla orientoitua myös siihen epäonnistumisen mahdollisuuteen (joka on aika suuri). Päätin, etten tee siitä mitään valtakunnan surujuhlaa, vedä perseitä tai itke silmiäni turvoksiin. Jos en pääse, niin voivoi - niin sitten vain todella piti käydä. Ensi vuodeksi on ihan tehokkaat kertaussuunnitelmat jo olemassa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä ainakin vuoden vielä jaksaisin kerrata. Mitä muita vaihtoehtoja tässä nyt olisikaan?
Olen tässä jonkin aikaa seurannut blogiasi ja mielessäni toivonut, että vihdoinkin ne lääkiksen ovet avautuisivat.
ReplyDeletePienen vinkin haluaisin kuitenkin antaa. Kirjoitustesi perusteella vaikuttaisi, että hakemisprosessiasi leimaa välillä melankolisuus ja pessimistisyys. Pessimisti ei ehkä pety, mutta väitän usean pääsykokeen kokemuksella, että pieni röyhkeys on paikallaan. "Minähän otan sen opiskelupaikan!" asenne on erittäin hyödyllinen, sillä usein tälläiset ajatuskuviot ovat itseään toteuttavia ennusteita. Hain tänä keväänä lääkikseen ja huomasin jo valmennuskurssilla, että erilaiset fiilikset vaikuttivat huomattavan paljon suoritukseen kokeissa. Myös valmennuskurssin opettajat kehottivat omaksumaan pientä röyhkeyttä.
Jepjep, melankolia ja pessimismi ovat varmaan oikein hyviä sanoja kuvaamaan tätä minun hakemisprosessiani. Niin voi joskus käydä, jos unelmat tuntuvat vähän liian suurilta taitoihin nähden.
ReplyDeleteNo mutta - totta puhuen pessimismiä on tänä vuonna ollut näissä mitoissa ilmassa vasta pääsykokeiden päättymisestä asti. Koko kevään ahkerasti hioin asenteitani, yritin orientoitua koetilanteeseen ja nimenomaan kasvattaa hiukan sitä sisäistä röyhkeyttä, joka ei ole ehkä ominta omaani luonteenpiirteiden saralla. Sain omasta mielestäni säilytettyä ihan hyvän tatsin kokeiden loppuun asti, mutta sen jälkeen olo on ollut heikompi. Tuntuisi ihan liian typerältä täällä julistaa vastoin ennakkoluulojaan, että "tänä vuonna minä takuulla pääsen", jos en sitten pääsekään. Mutta piru vie, annoin kyllä kokeessa kaikkeni, joten suotakoon tämä postpessimismi anteeksi.