Onko fiksua olla vähän laiska?

Ensimmäisen tentin tuloksia odotettiin jännityksellä, mutta läpihän se onneksi meni. Tulevissa tenteissä olisin kuitenkin jo tentin jälkeen mieluusti varma läpäisystä. Tällä viittaan nyt siis siihen, että jospa jatkossa osaisi valmistautua paremmin ja aikaisemmin.

Koulun käytävillä olen kuullut nyt useampaankin otteeseen pohdintoja siitä, mitä sille pääsykokeiden aikaiselle, järjettömälle lukumotivaatiolle on oikein tapahtunut. Pääsykokeisiin lukiessa sitä uhrasi hetkellisesti koko elämänsä pelkälle opiskelulle, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että "jos sen opiskelupaikan saan, luen niin paljon, että osaan kaiken jo etukäteen, ja teen niin järjettömästi töitä, että olen takuulla aina paras kaikessa". Opiskelujen alettua sitä kummasti kuitenkin jättää koulutöitä vähän viime tippaan, menee välillä sieltä, mistä aita on matalin, ja tentin tehtyään toivoo kädet ristissä, että saisi edes sen läpipääsyyn vaadittavan pistemäärän. Miten tässä näin pääsi käymään?

Itse olen sitä mieltä, että kyse on ennen kaikkea tehokkaasta itsesuojelusta. Osittain toki myös mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, mutta ennen kaikkea itsesuojelusta. Puoli vuotta tai vuoden pääsykokeisiin lukiessaan se lukemisen päämäärä on käsinkosketeltava ja erittäin lähitulevaisuudessa sijaitseva. Tammikuussa kirjastossa istuessaan toukokuu oli aina kulman takana, eikä koskaan "sitten joskus kun". Lyhyellä aikavälillä mikä tahansa ponnisteleminen onnistuu, ja on suotavaakin niiden tavoitteiden saavuttamiseksi. On "helppoa" jättää ystävät ja muu elämä puoleksi vuodeksi, ja keskittyä opettelemaan Galenosta ulkoa, mutta teepä samaa viisi ja puoli vuotta. Voihan niinkin tehdä, ja toki jotkut tekevätkin, mutta väittäisin, että alttius mielenterveysongelmiin kasvaa melkein samassa suhteessa. Olisihan sitä hienoa olla aina paras, ja osata luentokalvot ulkoa jo ennen luentoa, mutta kun vähemmälläkin selviää, niin vähempään sitä yleensä myös turvautuu. Kavereita on kiva nähdä silloin tällöin, töissäkin pitää joidenkin käydä aina välillä, ja pitää siitä terveydestäänkin huolehtia liikkumalla muutenkin kuin luentosalin ja kirjaston välillä.

No. Ahkerampikin voisi toki olla. Ei sinne toiseen ääripäähänkään kannata lipsua. Toisessa ääripäässä luennoilla ei käydä juuri lainkaan, tai käydään lähinnä naureskelemassa kavereiden kanssa, tutorit huitaistaan edellisenä iltana muutamalla wikipediasta löydetyllä lauseella, anatomian opiskelu jätetään kokonaisuudessaan tenttiviikolle, ja muu opiskeluaika pyhitetään lähinnä hauskanpidolle. Lääkiksessäkin kaikenlaisia kissanristiäisiä järjestetään melkein joka illalle, tai joka viikolle nyt ainakin. Kaikenlaiseen järjestö- ja muuhun opiskelija-aktiiviseen toimintaan saa hukattua tunteja ihan tolkuttoman määrän, jos vain niin haluaa. Mutta vaikka sisään onkin päässyt, niin ei sieltä töitä tekemättä kyllä koskaan pääse ulos. Onneksi.


jk. kaksi miespuolista opiskelukaveria keskustelivat muuten eräänä päivänä näistä lääkikseen liittyvistä blogeista (terveisiä vaan sinne, jos tätä päädytte joskus lukemaan). Pojat olivat kovasti sitä mieltä, että näitä blogeja kirjoittelevat vain ne 20%:n parhaimmistoon kuuluvat hikarit. Että terveisiä täältä 20%:n parhaimmistosta..:) Todellisuudessa totuus taitaa löytyä sieltä toisesta päästä. Tai jostain siltä väliltä.