Kuopion tulokset sitten tulivat. Oli siellä listassa ainakin kaksi tuttua nimeä. Sydäntä lämmitti etenkin sen toinen - paras lukuystäväni viimeisen kahden kevään ajalta. Tuollaisiin uutisiin on kuitenkin vaikea suhtautua mitenkään ristiriidattomasti. Olen todella todella onnellinen ja tyytyväinen siitä, että lukukaveri pääsi. Hän, jos joku oli paikkansa ansainnut. Oma pettymys on kuitenkin helpompi kestää, jos joku on samanlaisen työmäärän jälkeen samasta syystä yhtä pettynyt. Nyt sekään ei enää pelasta minua, joten tänä vuonna itken sitten ihan yksinäni. Mitä todennäköisimmin.
En millään jaksaisi odottaa torstaita ja samalla en haluaisi, että se tulisi. Viime vuonna tulokset tulivat heti aamulla nettiin, mutta tänä vuonna en oikein uskalla katsoa niitä sieltä, vaan ajattelin odottaa päiväpostia. Täällä sekin onneksi tulee heti aamusta, ennen kymmentä nyt yleensä ainakin. En kestä sitä epävarmuutta, kun rullaa sivua alaspäin paniikissa, oman sukunimen alkukirjain lähestyy, silmät harppovat etsien tuttua nimeä, mutta eivät löydä. Vähitellen sitä sitten ymmärtää, että tässä nyt ei ole mitään virhettä, näiden kahden kirjaimen välissä se olisi, jos olisi. Mutta ei ole.
Salaa vähän itkettää jo valmiiksi. Sopivasti, kun teholohduttajakin lähti juhannukseksi muualle. En nyt oikein tiedä, mihin purkaisin tämän ulospyrkivän itkun ja käsien vapinan.
Tuttuja tuntemuksia. Se on oikeasti aika kamalaa selata netissä nimilistaa, omaa nimeä etsien. Itse kuitenkin joka vuosi tein niin, sillä en malttanut odottaa kirjettä joka tuli aina viikonlopun jälkeen.
ReplyDeletePidän kuitenkin vielä peukkuja sinulle, jospa tulisi vielä parempia uutisia!