Omilla jaloilla.

Aamut liian lyhyiden yöunien jälkeen joko selkeyttävät ajatuksia kiitettävästi tai sitten vaihtoehtoisesti pistävät pakan sekaisin entistä pahemmin. Viime kuukausina olen kokenut olevani selväjärkisimpänä nimenomaan aamuyöstä, ei väsyneenä, mutta ei vielä ihan täysin hereilläkään.

Tämän aamun selväjärkisin ajatus kantoi yli pitkän työpäivän. Se, mikä illalla vielä itketti, sai aamulla suoristamaan selän ja päättämään: elämä ei lopu tähän. Ei edes lyhyellä tähtäimellä. Nyt en keskity siihen ajatukseen, että kaikki muut pääsivät, mutta minä en. Keskityn siihen, että minä en päässyt, ja siihen, miksi en päässyt. Nyt kun en enää omista yhtään lukukaveriakaan, voin sulkea silmät sivullisilta ja keskittyä ihan vain itseeni. Tottakai olen edelleen surullinen epäonnistumisestani. Tietenkin se pala on kurkussa edelleen ja tottakai olen vähällä purskahtaa itkuun, joka kerta, kun joku kysyy tuloksista. Tällä kertaa en kuitenkaan jää rypemään siihen epätoivoon. Pusken eteenpäin ja vähitellen kieltäydyn kokonaan ajattelemasta niitä muita onnellisia siellä opiskelupaikoissaan. Minä selviän tästä.

Haluan ajatella, että kun minä sitten ensi keväänä pääsen (uskookohan tähän enää kukaan?), olen varmasti edes hiukan valmiimpi kuin jos olisin päässyt tänä keväänä. Jollain tapaa ainakin. Kukaan ei ainakaan uskalla väittää, etteivätkö perusasiat olisi siinä vaiheessa hallussa melko hyvin. Helpomminkin tämän olisi toki voinut tehdä, mutta en muista, koska minä olisin viimeksi tehnyt mitään helposti. Paitsi tietysti tänään rahaa töissä.

No niin. Nyt pitäisi keskittyä valmennuskurssien vertailuun ja tilata niitä fysiikan matskuja. Jos vaikka ensi viikolla alkaisi jo vähän laskeskelemaan.

Heitelköön elämä kuinka paljon tahansa, lopulta minä selviän kuitenkin pelkillä mustelmilla.