Kaikki huonot päiväni.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä synkemmäksi käyvät mielialani. Viime keväänä oli toisin; opiskelu tuntui nousujohteiselta onnistumisten sarjalta (tuntui - vaan ei ollut) ja pääsykoepäivän lähestyminen luonnolliselta päätöspisteeltä koko kevään uurastamiselle. Tänä keväänä pääsykoepäivä tuntuu lähinnä edessä häämöttävältä vasaralta, jonka tarkoituksena on jälleen kerran lyödä kovaa ja syvälle. Ai kuvittelit jotain osaavasi? Tyhmä tyttö, kompastuu joka kerta samoihin esteisiin!

Olen kauheasti yrittänyt analysoida viimevuotista pääsykoe-epäonnistumistani. Miksi en pärjännyt, vaikka teoriassa minulla olisi pitänyt olla kaikki mahdollisuudet onnistua? Miksi kaikki muut ympäriltäni onnistuivat, mutta juuri minä en? Myönnän - puhtaasti huonoa tuuria minulla kävi niiden lämpölaskujen kanssa. Melkein ainut alue, jota ei juuri käsitellä lukiofysiikassa, ja josta on vaikea löytää harjoitustehtäviä. Olin tehnyt kai yhden harjoitustehtävän/kaava, mikä ei todellakaan riittänyt siihen, että olisin onnistunut sisäistämään edes yksiköitä, saati sitten kaavojen sisältöä. Aika minun tuuriani, että pääsykokeen teemaksi sattuu sitten saunominen.

Mutta ei se koe pelkästään niihin lämpölaskuihin pompannut. Luulen. En siis ole edelleenkään kyennyt hankkimaan koepaperiani, koska pelkästään viimevuotisten pk-tehtävien tekeminen valmennuskurssilla tuntuu siltä kuin vanhoja rupia kynsittäisiin irti suolaisilla sormilla. Suolaisilla siksi, että tuntuisi vielä vähän pahemmalta kuin jonkun vanhan kuivuneen ruven irtirepäisy.

Minulla on enää ainoastaan joitakin hataria muistikuvia pääsykoetilanteesta. En siis pysty kovin tarkasti analysoimaan heikkoja hetkiäni. Luulen kuitenkin, että siinä vaiheessa kun törmäsin koepaperissa niihin lämpölaskuihin, luovutin. Vähän niin kuin ensimmäisessä inssiajossani, jossa onnistuin heti toisessa risteyksessä hurauttamaan stop-merkin ohi. Tiesin, että peli oli menetetty. Ja niinhän se olikin. Kuten pääsykokeissakin. Luulisin, että pääsykokeissa on varaa jättää tekemättä maksimissaan yksi tai kaksi laskua niiden pienten pakollisten puutteiden lisäksi, mutta koska jokaisessa kokeessa on aina niitä karsivia übertehtäviä fysiikasta tai kemiasta, pitää ainakin minun näillä taidoillani jättää se pelivara näiden tehtävien kohdalle. Niin sanotuissa perustehtävissä epäonnistuminen tarkoittaa sitten välitöntä epäonnistumista pääsykokeissa. Niiden perus- ja übertehtävien välinen raja on vähän niin kuin se stop-merkki; tämän ohi jos ajat, reputat. No minä ajoin ja reputin.

Minulla siis a) kävi huono tuuri lämpölaskujen kanssa, b) en odotetusti osannut tehdä yhtä tai kahta vähän vaikeampaa kemian/fysiikan tehtävää. Mutta mitä muuta? Yhden helpon kemian tehtävän muistan tehneeni hyvin yksioikoisesti väärin. Tehtävä oli ennen niitä lämpölaskuja, tai ainakin kronologisesti siinä vaiheessa, kun luulin vielä mahdollisesti onnistuvani. Sen mahdollisen onnistumisen huumassani tein tehtävän mahdollisimman nopeasti luullen tehneeni sen oikein. Heti kotimatkalla tajusin kuitenkin tehneeni sen väärin. En vain koetilanteessa kyennyt tarkastelemaan tehtävää ulkopuolelta niin analyyttisesti, että olisin tajunnut sen keilapallon kokoisen loogisen aukon, joka vastauksessani oli. Tämä on yksi suurimpia ongelmiani. Pelkään koetilanteissa niin paljon sitä tyhjän paperin syndroomaa, että keksiessäni minkä tahansa vastausmahdollisuuden, joka sillä hetkellä vaikuttaa mielestäni edes jollain tavalla loogiselta, en yksinkertaisesti kykene vastaamaan mitään muuta, enkä toisaalta enää lähitulevaisuudessa pysty arvioimaan tätä niin sanottua logiikkaa, johon olen vastaukseni perustanut. Minulla saattaa noin puoli tuntia koepaperin palauttamisen jälkeen päässäni kaikua jokin lause pääsykoekirjasta, joka käytännössä kertoisi oikean vastauksen, mutta tehtävää tehdessäni kuulen vain oman vajaamielisen kannustukseni sieltä taustalta; näinhän tämä menee, kyllä minä osaan. Vaikken näköjään osaakaan. Ongelmana on siis myös c) se, etten pääse käsiksi säilömuistini sisältöön jännityksen takia.

No niin. Liian pitkän analyysin perusteella väittäisin, että ongelmani on (pää)osittain psyykkinen. Eikä tähän tunnu auttavan diapamit tai beetasalpaajat sen kummemmin. Kykenen koetilanteessa rentoutumaan näennäisesti; en hikoile, tärise, vilkuile levottomasti, heiluttele jalkoni, mene paniikkiin tai koe muitakaan oppikirjaoireita, mutta kaikki se jännitys tuntuu asettuvan kilveksi työmuistin ja säilömuistin välille. Jos ensimmäinen tehtävä on helppo, kivi vierähtää hetkeksi pois oviaukolta, saan itseluottamusta ja varmuutta. Jos taas tehtävässä on pienikin kohta, joka saa minut edes sadasosasekunniksi epäilemään omaa osaamistani, kivi asettuu työmuistin oviaukon eteen kuin muurattuna, enkä kykene saamaan mitään tarkastusmateriaalia työmuististani. Sitten joudun tekemään tehtävän muutaman hataran työmuistissa lojuvan assosiaation varassa. Ja todennäköisesti väärin.

Tuntuu paskalta! Tietääkö kukaan ketään hyvää opintopsykologia/-terapeuttia/henkisiin ominaisuuksiin keskittynyttä personal traineria?

Yksi askel eteenpäin ja kolmetoista taakse.

Ei ole kauheasti huvittanut kirjoittaa viime aikoina, kun ei ole ollut mitään positiivista kerrottavaa.

Silloin, kun edistyminen on huimaa ja itsetunto pilvenpiirtäjien ylätasolla, on helppo tulla tänne leuhkimaan ja ihailemaan itseään. Silloin taas, kun edistyminen tapahtuu käänteiseen suuntaan, eli on kyse enemmänkin taantumisesta, tekee mieli vajota maan alle, ja katuu syvästi, että on tullut koskaan ääneen puhuneeksi omista unelmistaan. Ihailen aina sellaisia ihmisiä, jotka vain päättävät jotain ja ovat sitten hiljaa niin kauan, että saavuttavat tavoitteensa. Itse olen aina suunnitelmistani niin innoissani, että lörpöttelen niistä jotakuinkin samaa tahtia kuin ne omaan mieleeni juolahtavat.

No, tällä opintohistorialla on kyllä jo pakkokin vähän puhua suunnitelmistaan. Ihmiset kun saattavat joidenkin yliopistovuosien jälkeen jo alkaa kyselemään valmistumisesta ja työelämään siirtymisaikomuksista. Minä se vaan kieltäydyn töistä ja "opiskelen" vuosi toisensa perään.

Viime vuonna oli helppoa, kun yhtä hyvä tai hiukan parempi puoliskoni huolehti käytännöstä arjen pyörityksestä, ja itse keskityin kuluttamaan kirjaston tuoleja. Tein aamulenkin tai iltalenkin silloin tällöin (ehkä vähän useammin, mutta nykyiseen verrattuna todella silloin tällöin), sain eväät usein valmiina käteen ojennettuna ja ruokailukin oli kätevästi järjestetty yliopistolla. Tällä hetkellä parempi puoliskoni huolehtii perheensä elatuksesta ja tästä typerästä asuinpaikasta johtuen työpäivät työmatkoineen venyvät niin pitkiksi, että joudun väistämättä itse pätkimään päiviäni koirien etua ajatellen. Opiskeluun käytettävä aika jää sitten väkisinkin vähän vajaaksi viimevuotiseen verrattuna, eikä yhtään tunnu siltä, että ei se mitään. Tarvitsisin vieläkin sen kolmetoista tuntia päivässä, että kokisin pysyväni terässä. Nyt tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä tarpeeksi - ei lukea, ei laskea, ei oppia. Iltaisin on kaikenmaailman valmennuskursseja ja töitä sitten häiriköimässä. Vaikka todellisuudessahan valmennuskurssi on tämän vuoden mahdollinen pelastusrengas, joten ei siitä sen enempää negatiivista.

No niin. Valivali. Todellisuudessa tässä pitäisi olla (ja toki olenkin!) kiitollinen siitä, että puoliso kykenee hoitamaan perheen elatuksen niin hyvin, että saan edes sen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä keskittyä vain opiskelemaan. Harvalla on tilaisuutta edes siihen, kun töissä pitää käydä joka päivä. Näillä siis mennään, ja toivotaan, että se riittää. Pelottaa vain, että ei riitä.