Scilla halusi tietää, miksi haluan juuri lääkäriksi. Nii-in, miksi juuri lääkäriksi? Miksei äidinkielen opettajaksi? Juristiksi? Kokiksi? Palomieheksi? Vaikea kysymys. Mielessä on aina vaellellut hämäriä mielikuvia vastaukseksi tuohon, mutta mitään selkeästi jäsenneltyä vastausta en ole onnistunut antamaan edes itselleni.
Ehkä vahvin vaikuttaja on tällä hetkellä työn haastavuus. Kun lukioaikoinani kuvittelin olevani liian tyhmä lääkäriksi, uskoin, että äidinkielen opettajan ammatti olisi haastavaa sekin. Että voisin kouluttaa opiskelijani niin hyvin, että kaikki kirjoittaisivat äidinkielestä vähintään eximian. Tai jotain sellaista. Noh, eihän se opettajan työ sellaista ole, vaikka on siinäkin omat haasteensa. Kirjallisuuden opintoja suorittaessani olen kuitenkin pettynyt kerta toisensa jälkeen, opinnot ovat mielestäni kaikkea muuta kuin akateemiseen valmiuteen kouluttavia. En jostain syystä pysty kuvittelemaan tälle tieteenalalle kovin ruusuista tulevaisuutta. Joskaan ei se nykyisyyskään sitä ole. Jossain opintojeni katkerimmassa vaiheessa olin kai sitä mieltä, ettei kirjallisuustiede nimestään huolimatta ole lainkaan tiedettä, ettei sillä tieteenalana ole vähääkään arvoa. Olen kuitenkin viisastunut ja ymmärrän hyvin kirjallisuuden merkityksen kulttuurintutkimuksen osana. Itsenäisenä tieteenalana en sen tarpeellisuutta ole vieläkään oikein valmis allekirjoittamaan.
Mutta niin. Haastavuuden lisäksi lääkärin työ teknisenä ammattina kiehtoo. Ja tietysti se, että työllä on saavutettavissa konkreettisia tuloksia, joilla todella on merkitystä. Kaikkien näiden taustalla on kuitenkin puhdas pakkomielle. En tiedä, missä ikävaiheessa päätin ryhtyä lääkäriksi, hyvin nuorena joka tapauksessa (sairastelimme sisarusteni kanssa poikkeuksellisen paljon lapsina, joten olin paljon tekemisissä lääkäreiden ja sairaaloiden kanssa), mutta ajan kanssa ammatista on muodostunut pienimuotoinen pakkomielle. Tajusin sen jo lähtiessäni opiskelemaan kirjallisuutta, mutta arvelin pääseväni niskan päälle ja unohtavani koko jutun. Arvelin, että äidinkielen opettajan työ korvaisi sen, mitä lääkärin ammatilta haluan. Arvelin väärin. Olen lukuisia kertoja yrittänyt keskittyä muuhun, keksiä helpompia vaihtoehtoja, mitä tahansa, mutta aina se nousee esille. Pinttynyt toive, josta pääsen eroon vain sen saavuttamalla - enkä lopulta sittenkään.
Siksi minä haluan lääkäriksi.
Olen kohtalotoveri. Valmistuin tänä vuonna äikänopeksi Jyväskylän yliopistosta, mutta olen koko opiskeluajan haaveillut lääkärin ammatista, naistentaudit tai kirurgia erityisesti kiinnostaa. Olen kuitenkin menossa ensi vuodeksi töihin, joten jätän asian vielä mietittäväksi.
ReplyDelete