Karttuuko tieto?

Tänään oli vuorossa karttuvan tiedon testi, osa 2/18. Kt-testit ovat siis kolme kertaa vuodessa järjestettäviä yleistenttejä, joihin osallistuvat kaikki opiskelijat ensimmäisestä vuosikurssista viimeiseen. Kysymyksiä on vajaat parisataa (viimeisimmässä 175), joista saa sitten vastata juuri niin moneen kuin kokee osaavansa - tai uskaltavansa arvata. Arvostelu on ilmeisesti vielä vähän kokeiluasteella; ensimmäisessä kt-testissä puolet opiskelijoista pääsi ryhmään, jossa oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, väärästä ja tyhjästä ei mitään. Toisella puolikkaalla väärästä vastauksesta sai puoli pistettä miinusta. Tämänpäiväisessä testissä kaikki arvosteltiin jälkimmäisellä tavalla.

Kt-testin kysymykset ovat tasapuolisesti eri aloilta; anatomiasta, anestesiologiasta, biokemiasta, epidemiologiasta, farmakologiasta, fysiologiasta, geriatriasta, ihotaudeista, keuhkosairauksista, kirurgiasta, korvataudeista, lastentaudeista, mikrobiologiasta, neurologiasta, oikeuslääketieteestä, patologiasta, psykiatriasta, radiologiasta, silmätaudeista, sisätaudeista, synnäristä, syöpätaudeista, työterveydestä ja yleislääketieteestä. Suuri osa kysymyksistä koskee (ainakin tuntuu koskevan) erilaisia lääkityksiä; “potilaan status on *piip*, mitä määräät hänelle lääkitykseksi?”. Joukossa on myös erilaisia tutkimuksia koskevia kysymyksiä (“validi hoitotoimenpide tilanteessa x?”), vähän jotain lääketieteelliseen tutkimukseen liittyviä (“satunnaistetun tutkimuksen edut?”) ja sitten meille ykkösille lohduksi, ja vähän vanhemmille opiskelijoille kai piristykseksi tarkoitettuja “helppoja” kysymyksiä, tyyliin “ihon kerrokset?” tai “tunica mediaa erityisesti kuvaava piirre?”. Vastausvaihtoehtoja on 3-5, ja oikea valitaan sitten optista lomaketta suttaamalla. Mitään esseitä ei siis ole tarkoituskaan kirjoittaa.

Vaikka satuin itse ensimmäisessä kt-testissä siihen helpommalla pääsevään ryhmään (virheistä ei sanktioita), en silti kokenut järkeväksi arvailla oikeita vastauksia. Se kun ei olisi kertonut osaamisestani yhtään mitään. Vastasin siis silloin, kuten tänäänkin, ainoastaan niihin kysymyksiin, joihin edes kuvittelin osanneeni vastata. Tällä kertaa kuitenkin vielä vähän tarkemmalla seulalla kuin viimeksi, koska en halunnut menettää edes niitä vähäisiä pisteitä hövelillä arvailulla.

Kt-testeillä ei liene juuri minkäänlaista merkitystä arvioinnin kannalta. Niissä ei siis voi saada hylättyä, eikä niitä voi joutua uusimaan. Testi järjestetään kolme kertaa vuodessa, joten kuuden opiskeluvuoden aikana ehtii siis tekemään tuon kahdeksantoista testiä. Muistaakseni vain kahdesta saa olla pois. Joskus voi tulla ihan oikeasti sellainen tilanne, ettei testiä pääse tekemään, joten en ole toistaiseksi jättänyt testejä väliin - vaikka tässä vaiheessa koulutusta testiin osallistuminen tuntuukin vähän vitsiltä, kun osaamista on niin vähän, että ne koulutuksen pohjalta validit kysymykset taitavat olla yhden, tai maksimissaan kahden käden sormilla laskettavissa. On kai sitä silti hauska tulevaisuudessa piirrellä jonkinnäköistä käyrää oman osaamisensa kehittymisestä. Toivottavasti se käyrä on silloin mahdollisimman nousujohteinen.

Tenteistä puheen ollen; lisääntyminen, kasvu ja kehitys meni nätisti läpi.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

Sain tänään vihdoin suoritettua tuon edellä mainitun syyslukukaudelta rästiin jääneen tentin. Ainakin tällä hetkellä vielä luulen saaneeni sen suoritettua, sillä tuloksethan eivät ole vielä tulleet, mutta luotan alhaiseen läpipääsypistemäärään ja omiin vastauksiini. (Ja voi, kuinka noloa nyt olisikaan saada hylsy!)

Mukava tentti kaiken kaikkiaan, aiheena lisääntyminen, kasvu ja kehitys - noin niin kuin pienimuotoisena kokonaisuutena. Kurssi itsessään sisälsi ihan kaikkea embryologista nuoruusiän psyykkiseen kehitykseen, sikiötutkimuksista kehitysvammaisuuden eri muotoihin, lantion ja istukan anatomiasta aborttilainsäädäntöön. Ei mikään kovin kevyt paketti - varsinkin, kun kurssi itsessään tuntui katastrofaaliselta tehtävävyöryltä, jonka suhteen ei saanut koko kurssin aikana kehitettyä kunnollista hallinnan tunnetta. Kun tähän lisätään vielä kuukauden joululoma ilman ajatustakaan asialle, oli kieltämättä mielenkiintoista yrittää viikossa palautella mieleen koko kurssin sisältö.

Itse tentti oli aika samaa sarjaa kuin kurssi; vähän kaikkea - paitsi anatomiaa. Enkä nyt aio pilata tunnelmaa kertomalla, mitä aihealuetta opiskellen itse vietin viime yön unettomat tunnit. Onneksi sentään opiskelen alalla, jossa mikään luettu ei ole koskaan turhaa. En oikeasti yritä pääasiassa opiskella tenttiä varten, vaan tulevaa ammattiani varten. Mistä päästäänkin sujuvasti päivän varsinaiseen pohdintaan...

Tentit kun yleensä tapaavat sisältää kysymyksiä hyödyllisistä ja yleistajuisista suurista linjoista aina niihin pilkunviilausnippelitietoihin, joita yksikään valmistunut (saati sitten muutaman vuoden työelämässä ollut) ei varmasti enää muista. Nämä ovat niitä asioita, joita opiskellaan kai sitten tenttiä varten. Sellaisia, joita ei varsinaisesti myöhemmässä elämässä enää tarvita - tai jos jostain syystä tarvitaankin, ei niin akuutisti, etteikö tietoa voisi silloin hankkia rauhassa uudelleen. Jos periaatteessa tietää tällaisesta asiasta jotain (eli tarpeeksi ymmärtääkseen asian), mutta ei osaa tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseen asiasta, niin onko väärin, jos tentissä ei edes yritä vastata tällaiseen kysymykseen? Onko se jollain tavalla luovuttamista, laiskuutta tai muuten vain suuri vääryys?

Entisessä elämässäni periaatteenani oli, että kaikkiin kysymyksiin vastataan. Edes jotain. Jos ei osata, vastaus keksitään. Olen kirjallisuuden opintojeni aikana kirjoittanut käsittämättömän monta konseptillista puhdasta paskaa - ja ihmetellen päässyt jokaisesta tentistä läpi (vielä ihan kohtuullisilla arvosanoilla). Nykyisessä elämässäni ei arvosanoja harrasteta. On vain maksimipistemäärä, läpipääsyyn vaadittava pistemäärä ja edellisestä seuraava tulos: hyväksytty/hylätty. Kun tentissä sitten tulee vastaan jokin kohtuullisen triviaali tehtävä, josta en tiedä/muista tarpeeksi kirjoittaakseni mitään järkevää, jätän mieluummin vastaamatta kuin rankaisen tarkastajia arkillisella paskanjauhantaa; samojen sivistyssanojen toistoa, kiertelyä ja kaartelua. Suuret linjat yritän toki lähtökohtaisesti osatakin jo tenttiin mennessä.

Onko fiksua vai väärin olla edes yrittämättä?

Askel kerrallaan

Töissä tulee toisinaan vastaan tehtäviä, jolloin edessä on loputon kasa lajiteltavaa tavaraa. Toinen toistaan pienempiä ja hankalampia paketteja, jotka eivät tunnu loppuvan, vaikka kuinka heiluisi. Niin ikään hurttien kanssa ulkoillessa eksyn välillä jonnekin susirajojen taakse, niihin kaikkein tiheimpiin risukkoihin ja upottavimpiin kinoksiin, joista poispääseminen tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ennen onnistuin yllyttämään itseni tällaisissa tilanteissa lievän paniikkikohtauksen partaalle - nykyään pysähdyn, hengitän syvään, ja keskityn tietoisesti etenemään askel kerrallaan. Lenkillä kirjaimellisesti, töissä vähän vertauskuvallisemmin.

Kuuden vuoden opinnot tuntuvat välillä ajatuksena ihan samanlaiselta suolta kuin ne pisimmät ja pahimmat hangessa rämpimiset. Pitkän joululoman aikana sitä oikeasti ehtii jo unohtaa mitään edes opiskelevansa. Lääketieteen opiskelijan identiteetti on lievästi hakusessa, opiskelijaelämä yleisesti vielä pahemmin. En oikein vielä osaa asennoitua opiskeluun niin, että kieltäytyisin töistä keskittyäkseni opiskeluun. Kun pomokin on sitä mieltä, että luen sitten myöhemmin.

Onneksi opinnot on sentään tiedekunnan tasolta jo jaoteltu pienempiin osa-alueisiin. Jossain tietokoneeni uumenissa on sekin paperi, jossa kerrotaan, mitä opiskelen seuraavien kuuden vuoden aikana missäkin jaksossa. Omaksi tehtäväkseni jää ilmestyä paikan päälle, osallistua ja opiskella. Luento kerrallaan, ryhmätyö kerrallaan, jakso kerrallaan, vuosi kerrallaan. Askel kerrallaan.

Seuraava askel on uusi lukukausi, uusi jakso ja sen uuden jakson aluksi vanhasta jaksosta rästiin jäänyt tentti. Oi kuinka mukavaa olisikaan ollut lomailla huolettomana koko kuukausi (vaikka töissä tämäkin loma sitten lopulta kului), mutta koska koepäivä kului kuumeisena kotona, on tulevaa tenttiä nyt huolella hermoiltu koko joululoma. Lukeminen on tietysti vielä vähän niin ja näin.

Jos tästä ottaisi vaikka ensimmäisen askeleen tuonne kirjojen suuntaan.