Mitä jäi käteen?

Koe on ohi, mutta pää ei ole vielä oikein uskonut sitä. Istun koneella lihakset jännittyneinä, valmiina kääntymään ja kaivamaan Galenoksen laukusta. Koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, Galenos ja fysiikat+kemiat laskuineen ovat olleet ainutta sallittua seuraa, joten tästä yllättävästä vapauden tunteesta on nyt hiukan hankala nauttia.

Valmistautumiset kokeeseen menivät hyvin. Varmistin rauhalliset ja tarpeeksi pitkät yöunet beetasalpaajalla (helpotti sitä valvottavaa tykytystä), virkeän aivotoiminnan terveellisellä aamupalalla (elämäni vaikeimmat suupalat) ja kokeeseen kävelyllä. Kokeessa söin eväitä, pidin itseni virkeänä kofeiinilla ja kävin vessassa. En jännittänyt liikaa, en hosunut liikaa, enkä oikeastaan tehnyt mitään liikaa.

Mutta teinkö silti tarpeeksikaan? Kuten tuolla kommenteissa joku jo osasi kertoa, oli koe tänä vuonna hyvin valmistautuneille hyvinkin reilu. Nippelitietoja ei vaadittu, tehtävät olivat inhimillisiä ja varsinkin Galenoksen osalta jopa pelottavan yksinkertaisia. Laskut olivat hyvän laskurutiinin omaavalle, lukiossa hyvin pärjänneelle varmaankin jokseenkin helppo nakki. Itselleni jäi niistä lähinnä kaoottinen olo. Ensin en meinannut osata niitä helppojakaan fysiikan laskuja, sitten sain jostain narun päästä kiinni ja puoltatoista tehtävää lukuun ottamatta kaikki tehtyäkin. Yhden tiedän jo tehneeni väärin, ja se harmittaa. Se oli vielä helppo! En jaksa uskoa, että noilla sisään pääsisi, mutta nyt en jaksa miettiä oikein sitäkään. Pää on vielä vähän raskas.

Nyt haluan olla tulosten saapumiseen asti ihan vain miettimättä koko koetta ja varsinkin puhumatta siitä kenenkään kanssa. Siispä jätän opintomatkankin hetkeksi lomailemaan. Sikäli kuitenkin, kun ennakko-oletukseni pitävät paikkansa, tässä vielä ensi vuodelle:

Laske. Paljon.

1 päivä, 13 tuntia, 58 minuuttia, 12 sekuntia.

Jee, tuli hyvä mieli, kun kävin lukemassa täältä onnentoivotukset kokeeseen. Nyt ei sitten tarvitse stressata, vaikkei se yliopiston palkkaama ohikulkija sattuisikaan kohdalle tänä vuonna.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin sydän hakaten. Koejännitystä lähinnä, osansa lieni kuitenkin myös päivällä nautitulla runsaahkolla kofeiinimäärällä. Yöllä ärsytti ja helpotti samanaikaisesti - ehkä ne jännitysvalvomiset tuli sillä valvottua ja koetta edeltävän yön saankin sitten hyvin nukuttua. Teoria se on tämäkin. Asiaa edesauttaakseni olen nyt sitten tietoisesti vähäkofeiinisella dieetillä väsyttänyt itseäni niin, että ainakin viime yön nukuin oikein makoisasti. Seuraava yökin onnistunee, mutta toivottavasti saan unen päästä kiinni vielä keskiviikkona hotellin lakanoissakin.

Lähipäivinä olen saanut vastailla paljon kysymyksiin siitä, miten arvelen kokeessa käyvän. Olisi älyttömän hienoa, jos voisi vastata kyselijöille täysin itsevarmasti, että "Todennäköisesti hyvin. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä, valmistautunut hyvin eikä osaamisessani ole mitään heikkoa kohtaa. En yksinkertaisesti voi epäonnistua." Totuus on kuitenkin tämä: en todellakaan tiedä, miten kokeessa käy. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä ja valmistautunut niin hyvin kuin vain näillä kapasiteeteilla olen pystynyt. Osaamisessani on montakin heikkoa kohtaa, mutta kokonaisuudessaan koen osaamiseni olevan aika tasalaatuista. Kaikki on kuitenkin kiinni ihan siitä, minkälainen koe sieltä on tänä vuonna tulossa. Ja siitä, miten hyvin ne kaikki muut 1028 hakijaa ovat valmistautuneet. En osaa nähdä nimeäni siellä hyväksyttyjen joukossa, mutta tiedän, että mahdollisuudet siihen ovat ihan realistiset. Ennakkoasenne kokeesta on positiivinen; menen oikein mielelläni katsomaan, minkälainen koe tänä vuonna on vastassa ja mihin omat taitoni riittävät.

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että tiedän, että kysytään siellä mitä tahansa, niin se ei todennäköisesti aiheuta minussa viime vuodelta tuttua "siis ei mitään käsitystä" -reaktiota. Ilmiöt ainakin tunnistan - eri asia, muistanko sitten tarpeeksi.

Tästä se lähtee.

3 päivää, 14 tuntia, 34 minuuttia, 40 sekuntia.

Päiväunet takana, Galenos edessä. Mutta vasta hetken päästä, sillä Tiede-lehden uniartikkeli opasti odottelemaan aivokuoren heräämistä vartin tai puolisen tuntia ennen toivottua aivotoimintaa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan ja yritetään saada jotain eloa elimistöön. Tarkennuskykykin on tyynyn jäljiltä kakkosluokkaa, mutta riittää juuri ja juuri näytön tihrustamiseen.

Koko lukurupeama alkaa olla päivää vaille valmis. Tänään oli tarkoitus vielä painaa täysillä ja sitten lopettaa, mutta olosuhteiden sanelemana tämä päivä kuluikin aivan muissa touhuissa, joten tasapainoa haetaan vielä huomiselta. Tiistaina ja keskiviikkonakin aion vielä katsella kuvia ja lukea kerran sen terveyden edistämisen, johon en muuten ole niin kovasti panostanut, mutta muut lukemiset ja laskemiset loppuvat siis huomenna. En tiedä, onko tämä yksimielisesti täysin viisas päätös. Soraääniäkin on kuultu, kun eräät kuulemma painavat loppuun saakka kolmetoista tuntia ilman taukoja. Voi sitten olla, että ne sellaiset pääsevät sisään ja minä en, mutta viime vuoden viimeisen illan lukupaniikit mielessäni päätin jo aikoja sitten lopettaa tänä vuonna hyvissä ajoin ennen koetta.

Viime vuoden kokeiden jälkeenhän minä päätin, että tänä vuonna:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

Tämä toteutui ja ei toteutunut. Luin ne lukion kemiat ja fysiikat (yhtä kurssia lukuun ottamatta), hyvin, mutta harjoitusta ne kaipaisivat edelleenkin. Harjoitusta hain kevään ylioppilaskirjoituksista. Kirjallinen sisältö eli Galenos oli viime kevään jäljiltä kaikkea muuta kuin opiskeltu, joten senkin parissa tuli kuluneen kevään aikana yhä enenevissä määrin vietettyä aikaa.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

Valmennuskurssit eivät tosiaan sanelleet opiskelurytmiä tänä vuonna. Luin hyvin hyvin ahkerasti koko vuoden ihan sen oman itsenäisen lukusuunnitelmani mukaan, mutta jäin lopulta kuitenkin kaipaamaan mahdollisuutta osallistua valmennuskurssille. Voi olla, että tarvittaessa osallistun sellaiselle ensi vuonna.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

Voi pojat! Luulin tosiaan viime kevään jäljiltä tietäväni jotain kovasta työnteosta. Viime keväinen oli pelkkää käsien heiluttelua tämän keväiseen verrattuna, mutta paria avautumista lukuun ottamatta pidin lupaukseni, enkä tuhlannut energiaa valittamiseen. Päinvastoin, taustajoukot antoivat useampaan otteeseen tunnustusta siitä, miten reippaasti jaksoin aamu toisensa jälkeen palata kirjastoon kirjojen ääreen. Tuntui, että mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän nautin siitä.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

Ja niin. Tämäkin toteutuu. Vielä ei onneksi kerratessa ole edes tullut tuota "en muista mitään" -kohtausta. Kaikki avainsanat tuntuvat herättävän jotain mielleyhtymiä jostain säilömuistin syövereistä, joten onnistunutta mieleenpainumista on ilmeisesti ainakin jonkin verran tapahtunut.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

Olosuhteet julkisen liikenteen puolelta ovat surullisen samanlaiset kuin viime vuonna. Silloinhan jouduin joskus viiden aikaan heräämään väliaikaisen bussi-juna -järjestelyn takia, ja kun en jännitykseltäni saanut nukahdettua ennen kello kahta tai jotain sinne päin, olin lopulta pääsykokeissa reilun kolmen tunnin unien jäljiltä. Ei hyvä. Eikä toistu tänä vuonna. Hotelli on jo varattu, joten edeltävä yö uinutaan toivottavasti hyvin ja levollisesti.

6) Otan paremmat eväät

Huokaus. Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko voinut viime vuonna enää tehdä enempää väärin. Siis sen lisäksi, että menin kokeeseen muutaman tunnin unilla, otin huonot eväät enkä juuri edes syönyt niitä, enkä käynyt kertaakaan vessassa, koska en kehdannut. Tänä vuonna teen kaiken täysin toisin alkaen niistä unista ja mukaan lukien ne eväät. En ole sisältöä ehtinyt tarkemmin pohtia, mutta keskiviikkona on sitten aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain hyvää tsemppievästä.

Tälle vuodelle olisi vielä muutama toivomus:

1. Välttyisin kauhealta lamaannuttavalta paniikilta.
2. Pääsisin reunaan istumaan, jotta se vessassa käyminen olisi helpompaa.
3. Joku ihana satunnainen ohikulkija toivottaisi tänäkin vuonna onnea kokeeseen. Siitä tuli niin hyvä olo.

Kuin Lasse Virén.

Olen ollut koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, niin hämmästyttävän motivoitunut tavoitteeni suhteen, että en ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään koko asiaa. Se on tuntunut niin itsestään selvältä. Eläimelliset työtunnit ovat tuntuneet itsestään selviltä. Aamut kirjastolla ja illat lukiolla ovat tuntuneet itsestään selviltä. Asioiden lukeminen, muisteleminen, kertaaminen, uudelleen lukeminen ja uudelleen kertaaminen ovat tuntuneet itsestään selviltä. Ja hyviltä.

Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.

Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.

Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.

Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.

Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.

Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?

54 päivää, 13 tuntia, 34 minuuttia, 5 sekuntia.

Onpas taas vierähtänyt aikaa. Hyvä, että enää uskallan vilkaista edes tuota älyvuodon pääsykoelaskuria, kun päivät vähenevät niin hirveää vauhtia. Alle kolmenkymmenen kun mennään, niin voi jo pientä vapinaa esiintyä, nyt selviää sentään vielä vähän nieleskelemällä.

Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.

Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.

Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.

Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.

90 päivää, 14 tuntia, 7 minuuttia, 45 sekuntia.

Anonyymi-Makesta on tullut sisäinen ääni, joka kirjaston lukusalissa aina silloin tällöin havahduttaa nuokahtelevaa ahertajaa pohtimaan, pitäisikö ottaa vähän rennommin ja höllätä hiukan..tänään anonyymi-Make voitti ja hylkäsin kahdentoista tunnin suunnitelmani ja lähdin kotiin neljä tuntia etuajassa. Se tuntui täysin perustellulta ja hyvältä ratkaisulta; väsyneenä opiskelu voi todella kääntyä itseään vastaan ja aiheuttaa lähinnä turhaa ajankäyttöä, kasvavaa stressiä sekä lisääntyvää väsymystä. Edeltävät tunnit olivat kuitenkin jota kuinkin tehokkaita, joten päivä ei ollut täysin hukkaan heitetty.

Yritän tänä keväänä tavoittaa aika herkän vaiston omaa jaksamistani ajatellen, etten päätyisi samaan tilaan kuin viime keväänä pääsykokeiden jälkimainingeissa. Yritän jakaa ajankäytön monen eri asian kesken, jotta saisin vaihtelua, mutta yritän samalla pitää vaihtoehtojen määrän rajattuna, ettei keskittyminen jakautuisi liian laajalle alueelle. Yritän opiskella tehokkaasti, mutta muistaa myös vapaapäivien, taukojen, terveellisen ruokailun ja riittävän levon merkityksen. Yritän siis löytää jonkinlaisen tasapainon yltiöoptimistisen "hyvin menee, paljon aikaa, voin ottaa rennommin" ja yltiönegatiivisen "en osaa, aika loppuu" -ajattelumallien välillä. Nyt on vielä helmikuu ja rentoutuminen on vielä kohtuullisen helppoa, kun pääsykokeet ovat "sitten joskus", mutta voisin kuvitella, että jo kuukauden päästä asiat ovat toisin.

Tällä hetkellä asiat tuntuvat (ehkä vähän valheellisestikin?) aika hyvältä; Galenoksesta olen keskittynyt lukemaan niitä "vaikeita" kappaleita, joista en kaikkia viime vuonna edes lukenut, koska en ymmärtänyt, ja jätän suosiolla puhtaasti biologiaa sisältävät osiot loppukeväälle. Ne "vaikeat" kappaleet ovat tällä tavalla rennolla aikataulutuksella osoittautuneet ennen kaikkea ymmärrettäviksi, monin paikoin jopa kiinnostaviksi. Eivätkä ne loppujen lopuksi niin vaikeita olekaan. Aikaa ja vaivaa niiden sisäistäminen kyllä vaatii. Ohessa olen sitten keskittynyt hankkimaan sitä laskurutiinia ihan lukiotasoisesta kemiasta ja fysiikasta. Nyt on kaikki lukion kemia käyty, fysiikasta luen modernin fysiikan kurssia. Kemiasta on tarkoituksena tehdä vielä syventäviä ja soveltavia tehtäviä edellisestä kurssista ja fysiikassa jatkaa modernin jälkeen takaisin pyörimisen ja gravitaation pariin - niitä kun en voi väittää osaavani vieläkään. Onneksi tässä on vielä aikaa ne hahmottaa. Sähkökurssin jätin nyt ihan iltalukion varaan, uskoisin, että tunneilla kuuntelemalla ja läksyt tekemällä opin kurssista kyllä kaiken olennaisen, Galenoksessa sen osuus on kuitenkin aika mitätön.

Tällä hetkellä ainoa huolestuttava asia on kaiken muistaminen. Galenosta lukiessani olen huomannut ymmärtäväni tekstiä ihan eri tavalla kuin viime keväänä. Pelkään kuitenkin, että vaikka ymmärrän, en silti saa asioita jotenkin painettua mieleeni niin, että saisin ne palautettua sitten pääsykokeissa. Yritän kyllä tunnollisesti kerrata ja selostaa oppimiani poikaystävälle, mutta olen jo tällä opiskelukokemuksella oppinut, että muistini on vähän tällainen temppuileva väline; saatan ns. oppia jonkin asian niin hyvin, että pystyn illalla ja seuraavana päivänä palauttamaan sen mieleeni, mutta pidemmällä aikavälillä en sitten enää muistakaan koko asiaa. Vaatisi kai lisää kertausta. Voisinkin itse asiassa nyt vapaaillan kunniaksi piirtää vaikka jonkinlaisen mindmapin tämänpäiväisestä asiasta.

Tällaista tänne tänään. Tuntuu ainakin toistaiseksi vielä oikein hyvältä.

116 päivää, 18 tuntia, 23 minuuttia, 30 sekuntia.

Opiskelukuulumisia on huomattavasti helpompi jäsentää ymmärrettäviksi lauseiksi kuin niitä muutamia päivittäisiä ylimääräisiä, lievästi kaoottisessa tai lamautuneessa tilassa vietettyjä tunteja opiskelun ulkopuolelta. Aikaa vain ei juuri riitä ajatusten jäsentelyyn ja ylöskirjoittamiseen. Tänään täällä vietetään kuitenkin erittäin harvinaista, erittäin ansaittua ja erittäin hyödyttömillä tapahtumilla täytettävää vapaapäivää. Vapaapäivät siis eivät täälläkään ole harvinaisia, mutta ansaitut sellaiset kylläkin. Hyvällä omallatunnolla vietetyt vielä harvinaisempia. Tänään tiedän, että parasta on olla edes päivä tekemättä mitään opiskelujen eteen, nollata vähän ajatuksia ja tehdä kaikkea kivaa, mihin muulloin ei riitä joko aika tai omatunto.

Vaikutan varmaan lievästi neuroottiselta omatuntoihmiseltä. Lievennykseksi kerrottakoon, että olen kyllä luonteeltani enemmän mukavuudenhaluinen laiskottelija kuin neuroottinen työmoralisti. Tenttiä edeltävä ilta voi helpostikin humpsahtaa esimerkiksi Seinfeldia katsoen tai lehtiä lukien, mutta ei siitä koskaan samalla tavalla nauti kuin tästä tänään. En tee mitään hyödyllistä! Kukaan ei saa sanoa, mitä minun on pakko tänään tehdä, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään! Paitsi ulkoiluttaa koirat, mutta sitä ei lasketa.

Kiitos muuten Makelle kommentista, sitä on tullut tässä viime päivinä paljon ajateltua. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta puolustukseksi sanottakoon, että suurin osa opiskelustani on kuitenkin tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vanhan kertaamista. Uuden opettelemista ei liene paria, kolmea tuntia enempää päivässä, mutta kertaavien laskujen tai muiden vastaavien parissa vierähtää sitten helposti enemmänkin. Viimevuotisella lukukaverilla on jo täysi höyry päällä Galenoksen kanssa, mikä osaltaan pakottaa itseänikin opiskelemaan enemmän kuin muuten varmastikaan tekisin. Itselläni pääpaino on kuitenkin fysiikassa ja kemiassa, Galenokseen suhtaudun rennommin, noin viiden sivun päivittäisillä annoksilla. En usko, että pääsykokeissa enää palataan siihen G:n ulkoaopettelemisaikaan, joten nippelitiedon pänttäämisen sijaan yritän kehittää edes vähän vähemmän horjuvaa laskutaitoa sekä opetella löytämään niitä niin sanottuja suuria kokonaisuuksia.

Aivot saavat pääsykoeasioista ansaittua taukoa myös yllättäen ilmaantuneiden töiden ansiosta. Töiden merkeissä lopetan tämänhetkisen opiskelu-urani opettamalla nyt kevätlukukaudella yliopistolla samaa kurssia, jonka parissa aikanaan nykyiset opintoni aloitin. Fantastinen mahdollisuus (joka näyttää hyvältä cv:ssä), joka vie pänttäämisaikaa juuri sopivasti stressaamatta kuitenkaan liikaa. Voin edes muutaman kuukauden kuvitella, että en ole opiskellut viimeistä viittä vuotta täysin turhaan.

Kävin muuten eilen uusintakokeessa tekemässä FY3:n kokeen. Olin pettynyt sekä itseeni että kokeeseen. Itseeni siksi, että koealuetta kerratessani huomasin, että kertaamista edelleen oli, enkä kaikkea osaa vieläkään, kokeeseen taas siksi, että se oli niin hävyttömän helppo. Ei sellainen helppo, että "no kun mä nyt vaan osaan nää niin hyvin", vaan sellainen helppo, että opettaja ei ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Tulipa tehtyä silti.

Inventaario

Sorruin taas käyttämään huumausaineisiin verrattavia kofeeinituotteita. Vain tajutakseni, että elimistöni todella on yliherkkä kofeiinille. Väsymys on pieni hinta muuten olemattomasta olosta, kun vaihtoehtona on vaakatasoon vetävä kuvotus. On kiva olla pirteä kun oksettaa.

Myönnän olevani vähän säälittävä näiden kofeiinitemppujeni kanssa. Olin pitkään jo, teetä lukuun ottamatta, tyystin ilman, mutta lopulta sorruin sen ajatuksia turruttavan tokkuraolon edessä. Ero on kuitenkin huomattava, kun ottaa yhden kofeiinitabletin, odottaa hetken ja yrittää sitten ajatella uudelleen. Oikeastaan energiajuomat toimivat vielä tehokkaammin, kenties sokerinsa ansiosta, mutta sokerin tai makeutusaineiden haittavaikutuksia ehkäistäkseni olen aikoinaan päätynyt tabletteihin. Tilapäiseen väsymykseen. Mikä nyt sitten on tilapäistä.

Vertailin siskon kanssa päivärutiinejamme ja virkeystilojamme. Sisko kertoi nukkuvansa kuin tukki yhdeksästä kuuteen ja olevansa sitten täysin pirteä kuudesta yhdeksään. Kateellisena kerroin itse nukkuvani puoli yhdestätoista puoli seitsemään ja olevani sitten pirteä noin puoli kahdeksasta vartin yli kahdeksaan. Siis neljäkymmentäviisi minuuttia. Tämän huiman vireystilan jälkeen olisinkin sitten joka päivä valmis päiväunille. Nukkuisin kai kevyesti kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos se olisi mahdollista. No, myönnettäköön, että iltaisin, noin kuudesta yhdeksään, saatan olla hyvinkin virkeässä kunnossa, joten ei se vireystila todellisuudessa ihan neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin jää. Väsynyt olemukseni ajaa minut kuitenkin pian mielenterveydellisten muutosten partaalle, jos en keksi mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen. Kofeiini silti jääköön, pahaa oloakin on vaikea sietää.

Tänään jäin kotiin päästääkseni Taon vähän helpommalla. Meillä on koiraholhokeistamme johtuen melko sidottuja nämä opiskelujärjestelyt - uusia kenkiä ja huonekaluja ei haluaisi ihan joka kuukausi ostaa. Yhteisestä sopimuksesta minä olin syksyn ajan päävastuussa koirista Taon keskittyessä opintoihinsa ja nyt keväällä toisinpäin. Tänään jäin siis kuitenkin kotiin tehdäkseni pientä pääsykoemateriaali-inventaariota. Erilaisia valmennusmateriaaleja on kertynyt hyvin huomattava määrä, joten saadakseni niistä jotain muutakin hyötyä kuin paperipainona toimisen, ajattelin käydä ne kaikki läpi ja koota jokaisesta jokaiseen aihealueeseen sopivan lisäinformaation luettavaksi. Jonkinlaista spesifimpää lukusuunnitelmaakin olisi tarkoitus kirjata ylös.

Voitin muuten eilen rimakauhuni ja avasin sen Galenoksen. Vain käydäkseni sieltä läpi muutaman fysiikassa juuri läpikäymäni asian. Miten joku opus voikaan olla samaan aikaan yhtä houkutteleva ja vastenmielinen? Tietyt aihealueet tuntuvat olevat kovemmankin luokan kryptausta; yhdistele sanoja eri riveiltä, lue vain joka toinen sana, lue lopusta alkuun päin tai käännä kirja ylösalaisin ymmärtääksesi, mitä me näillä etäisesti selkeää suomen kieltä muistuttavilla virkkeillä haluamme sinulle opettaa. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin saman lauseen lukeminen neljä kertaa peräkkäin vain huomatakseen, ettei vieläkään ymmärtänyt yhtään, mitä siinä halutaan sanoa.

No kuitenkin, Galenos avattu. Se on tärkeintä. Eikä se tuntunut edes niin kovin pelottavalta. Kauhulla mietin kuitenkin kaiken sen sisällön määrä - sitä ulkoa opeteltavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että kapasiteettini jäävät huimasti sen alle. Helpottaa kuitenkin vähän, kun muistaa, että kyllähän minä ne viimekin keväänä opin. Unohdin kylläkin melko pian kokeen jälkeen, mutta opin silti. Kyllä ne sieltä tänäkin keväänä tulevat. Toivottavasti.

Kemia kolmosessa oli jännittävä koe maanantaina. Tein viisi tehtävää alle tunnissa paljonkaan miettimättä tai epäröimättä. Mikään koe koskaan ennen ei ole tuntunut yhtä helpolta. Väittäisin, että se ei lupaa hyvää.

148 päivää, 20 tuntia, 43 minuuttia, 15 sekuntia.

Tunnustan.

Olen ollut huono ihminen. Olen jättänyt kirjat pölyttymään hyllyyn ja tehnyt koko joululoman ihan kaikkea muuta kuin opiskellut. Olen soittanut pianoa, pelannut nintendoa, siivonnut vessan, lukenut ison kasan vanhoja lehtiä, riehunut koirien kanssa, harrastanut kokeellista ruoanlaittoa, ajellut ympäriinsä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ommellut ja nukkunut. Kerran jo otin Galenoksen käteen, muistiinpanovihkon toiseen ja määrätietoisesti istuin keittiön pöydän ääreen lukeakseni. Avasin kirjan, selailin sisällysluetteloa ja suljin sen taas. Vaihdoin kirjan nintendoon ja päätin, että jonain toisena päivänä sitten.

Varsinkin G:n suhteen on viime keväältä jäänyt kamala onnistumisen paine. Tuhlasin koko viime kevään räveltämällä ja vasta maaliskuun lopussa sain oikeasta lukutekniikasta kiinni. Pelkään jotenkin, että niin käy taas. Luulen opiskelevani hyvin, mutta tuhraankin sitten ihan turhien asioiden parissa havahtuakseni taas toukokuussa siihen, että en osaa läheskään kaikkea. Onhan se vähän absurdia tietysti ratkaista tällainen ongelma olemalla lukematta lainkaan. Se kun ei varsinaisesti edesauta sitä oppimista. Eikä varsinkaan anna mitään tekosyytä olla lukematta esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa, joista olisi molemmista kokeet odottamassa heti joululoman jälkeen.

Ryhdistäydy ryhdistäydy ryhdistäydy!

Taidan enemmän tai vähemmän (enimmäkseen enemmän, luulisin) toistaa itseäni näissä kirjoituksissa. Joka toinen on tyyliltään "olen niin laiska enkä saa mitään aikaiseksi" -tyyppinen ja joka toinen sitten "katsokaa nyt kuinka reipas olen ollut" -tyyppiä. En minä kai mitään neutraalimpaa avautumista osaisikaan. Tällaista lienee siis luvassa jatkossakin.

182 päivää, 17 tuntia, 47 minuuttia, 50 sekuntia.

Olen alkanut nähdä painajaisia pääsykokeista. Saatan aamuyöllä herätä miettimään, pitäisikö nousta samantien laskemaan pari laskua kemiaa tai ottaa Galenos sänkyyn luettavaksi. Valvon öisin pohtien, mitä sitten teen ja miten sitten kestän, jos en tälläkään kerralla pääse sisään. Eihän se nyt mikään ihme ole, vastahan minä olen alkanut ymmärtää näitä perusasioita.

En tosiaan tiedä, mitä sitten ja miten sitten kestän. Olen lähettänyt hakupaperit myös pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjäkoulutukseen, mutta ei sinnekään pääseminen mitenkään varmaa ole. Siinä nyt olisi mielekästä tekemistä seuraavalle vuodelle. Tuntuu kuitenkin, että yhden kerran voi pääsykokeissa epäonnistua, toisen epäonnistumisen jälkeen ihmiset alkavat vähitellen miettiä, ettei minusta varmaan sitten ole siihen hommaan. Ei minulla tämän jälkeen ole mitään mahdollisuutta keskittyä koko vuotta (periaatteessa) pelkkiin pääsykokeisiin, joten jos en nyt pääse, niin miksi sitten myöhemminkään? On kai se vähän tuuristakin kiinni, minkälainen pääsykoe sattuu osumaan kohdalle, mutta mitä jos taidot ja tuuri osuvat minun kohdallani yksiin vasta seitsemän vuoden päästä?

Tätä epävarmuutta on ilmennyt nyt vasta muutaman yön ja päivän. Päivisin haahuilen levottomana ja yritän tarttua joko kemian tai fysiikan kirjoihin, mutta tuntuu, että laskut ovat enemmänkin mekaanisia suorituksia, enkä saa oikeista vastauksista huolimatta niistä mitään onnistumisen kokemuksia. Sen sijaan yksikin väärin tehty lasku tai, mikä vielä pahempaa, tehtävä jota en ymmärrä iskee pohjamutiin kerrasta. Pelkään koko ajan unohtavani kaiken oppimani, etten taaskaan ole oikeasti sisäistänyt teoriaa tai kaavoja, vaan ainoastaan tämän kieron muistini avulla pystynyt pitämään ne muistissa tietyn aikaa. Jos saisin äkkiä nämä fysiikat luettua, niin kertaustehtäväkirjasta voisi löytyä hieman helpotusta, kun tehtävät eivät enää olisikaan niin tiivisti yhteydessä teoriaan. Onkohan kemiasta mitään vastaavaa olemassakaan?

Kemian kokeesta sain 9 1/2 ja tämäkin siksi, että olin tehnyt juuri niin kuin tehtävässä pyydettiin, enkä niin kuin asia oikein menee. Koin muutenkin tulleeni arvostelussa vähän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi (naapurin arvostelun perusteella), mutta on tämä aliarvioitu arvosana sentään parempi kuin ne lukiosta tutummat kiitettävät ilman perusteita. Tuntuu silti paskalta. Alan kevättä kohden olla varmaan aika vereslihalla pääsykokeiden suhteen, jos nyt tässä vaiheessa tuntuu jo tältä. Tämä nyt on sentään vain pahaista asfaltti-ihottumaa.

184 päivää, 17 tuntia, 36 minuuttia, 15 sekuntia.

Uusi jakso lukiolla alkoi jo viime torstaina, mutta itse aloitan uudet kurssit vasta tänään. Luvassa on edellisen jakson kokeiden palautuksen lisäksi fysiikasta Aalto-kurssi ja kemiasta Reaktiot ja energia. Reippaana opiskelijana lukaisin molemmista ensimmäiset luvut jo etukäteen (mikäli vanhat tavat ovat opettajilla pysyneet, ei viime viikon hajautetuilla tunneilla ole ehditty käsitellä juuri muuta kuin kurssin käytännön asioita).

Kemian kirja oli ahdistavan täynnä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, ympyröintejä ja muuta sotkua. Minun kohdallani merkintöjen määrä korreloi suoraan ymmärtämättömyyden kanssa. Mikäli ymmärrän jonkin asian, en koe tarpeelliseksi alleviivata sitä, saati sitten piirrellä ympärille kysymysmerkkejä. Nyt kemian kirjaa, ja erityisesti niitä kysymysmerkitettyjä kohtia, selaillessani ymmärsin jotenkin hyvin selkeästi, miksi en viime keväänä onnistunut pääsykokeissa. En ole jostain syystä ymmärtänyt ihan perusasioitakaan, kuten esimerkiksi sitä, että jos tiheys on massa / tilavuus, niin miten massa voi olla tiheys x tilavuus. En kyllä tällä päättelykyvyllä olisi mitään opiskelupaikkaa ansainnutkaan. Lohdutukseksi täytyy sanoa, että kyllä minä oikeasti siellä pääsykokeissa jo osasin tämäntasoiset "ongelmanratkaisut", mutta käytinpä tätä nyt riemuidiotismini esimerkkinä.

No, nyt tilanne on tietysti aivan toinen. Ei kaikki sentään ihan vesiselvää ole vieläkään, mutta nyt tuntuu, että pystynen enemmän keskittymään siihen pääasiaan, eli laskuharjoituksiin, eikä tarvitse tavata niinkään sitä "teoriaa" enää. Lainausmerkit siksi, että nuo stoikiometrian tehtävät eivät kovin kummoista teoriapohjaa tarvitse. Ihan innolla odotan illalla alkavaa kurssia.

Viikon takainen kemian koe muuten ainakin tuntui ihan menestyksekkäältä. En toki tiedä vielä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai siitä, jos olen ymmärtänyt jonkun tehtävän ihan kokonaan väärin, mutta mikäli jälkimmäistä ei ole tapahtunut, niin uskoisin ensimmäisen olevan erittäin pienimuotoista ja tulosten hyviä. Ainoa, mikä jäi ärsyttämään, oli se, etten yhtäkkiä osannutkaan erottaa elektronegativiisuutta ja elektroniaffiniteettia toisistaan. Elektronegatiivisuuden toki tiesin ja hienosti osasin selittää, muta e.affiniteetin kohdalla löi ihan tyhjää. En muista, mitä koepaperiin raapustin, mutta vastaisen varalle kirjoitan käsitteiden määrittelyt vielä tänne:

Elektronegativiisuus: kemiallisesti sitoutuneen atomin ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Arvot kasvavat siirryttäessä ryhmässä alhaalta ylös ja jaksossa vasemmalta oikealle. Epämetallit ovat hyvin elektronegatiivisia ja metallit puolestaan elektropositiivisia alkuaineita.

Elektroniaffiniteetti: kuvaa eri alkuaineiden kykyä vastaanottaa elektroneja. Käytännössä e.affiniteetti kuvaa siis entalpian muutosta/ energiamäärää (kJ/mol), joka sitoutuu tai vapautuu, kun kaasutilassa olevaan atomiin tai ioniin liittyy yksi elektroni. Myös elektroniaffiniteettiarvot kasvavat ryhmissä alhaalta ylös ja jaksoissa vasemmalta oikealle. Metallien e.affiniteettiarvot ovat hyvin suuria, positiivisia lukuja, sillä metallit eivät mielellään ota vastaan elektroneja, vaan ennemmin luovuttavat niitä. Epämetallien e.affiniteettiarvot sitä vastoin ovat yleensä (!) negatiivisia lukuja, sillä elektroneja vastaanottamalla ne pääsevät energiaminimiin, ja reaktiossa vapautuu energiaa.

Saa huomauttaa, jos jokin meni väärin tai on jostain muusta syystä huonosti määritelty.

194 päivää, 14 tuntia, 1 minuuttia, 30 sekuntia.

Käväisin eilen tekemässä "Lämpö ja energia" -kurssin loppukokeen aikuislukiolla. Olen nyt kahlannut tuon kurssin kaiken kaikkiaan kolmeen kertaan, joten luulen, että sen pitäisi olla jo jotenkin hanskassa. Arvosanakin kurssista löytyy, mutta kävin tekemässä kokeen ihan laskuharjoitusmielessä. Laskuharjoitusta kokeesta ei juuri kuitenkaan herunut, pääpaino kun oli käsitteiden ja ilmiöiden ymmärtämisessä sekä itsenäisesti tehtävissä oppilastöissä. Kokeessa olisi kaksi tehtävää saanut korvata kotiesseellä ja lämpötilan muutoksiin liittyvällä työselostuksella. Koska minulla se arvosana entuudestaan on, enkä nähnyt näitä harjoituksia tulevaisuuteni kannalta kovin mielekkäiksi, yritin raapia tarvittavat viisi tehtävää kokeesta itsestään. Pari hassua laskua, tuskainen monivalintatehtävä ja jotain faasidiagrammien tulkintaa. En ollut täysin tyytyväinen, mutta väliäkö tuolla.

Maanantaina olisi vuorossa kemia. Arvosana löytyy tästäkin kurssista, eikä laskuharjoitustakaan liene liiemmin luvassa, mutta kevään ylioppilaskirjoituksia ajatellen koe ei varmaankaan ole ainakaan ihan turha investointi. Tarkoitus olisi uhrata viikonloppu kokeeseen valmistautumiselle ja kaivaa se Galenoskin kaapista pölyttymästä. On tehnyt ihan hyvää pitää sitä odottamassa, nyt tuntuu, että jaksankin taas niitä yli-, alle, ja päälleviivattuja sivuja marginaalimerkintöineen. Voi olla, että muutamia pahoinvointia aiheuttavia hetkiä on silti luvassa.

Tuumasta toimeen ja kirjan kimppuun.

204 päivää, 15 tuntia, 18 minuuttia, 52 sekuntia.

Luova tauko kylmän maidon ja maitosuklaan kera. Tätä tarvittiinkin.

Pyöriminen ja gravitaatio etenee kuin viimeisiään vetelevän, ruosteisen hammasrattaan varassa. Naksahdus kerrallaan. Pyörimisnopeus. Kulmanopeus. Kulmakiihtyvyys. Kierrosaika. Normaalikiihtyvyys. Tangenttikiihtyvyys. Heittoliike. Vino heittoliike. Lakikorkeus. Kantama. Etenee etenee, mutta tuskallisen hitaasti. Kunhan ei vain ratas pettäisi kesken matkan.

Oulu on julkistanut valintakoevaatimuksensa ensi keväälle. Olettaen, että lääketieteelliset pitävät jatkossakin kaupungista riippumatta yhtenäistä linjaa valintakokeiden kanssa saan tästä vähitellen siirtyä jälleen Galenoksen pariin. Ei muutoksia. Ei niin minkäänlaisia. Edes pienenpieniä. Turhaan toivoin. Pääsykokeet ovat jälleen 28.5 klo 9.00. Pitäisiköhän varata jo se hotellihuone viimekeväisen välttämiseksi?

Yritän jälleen tehdä suurehkoja tehokkuusparannuksia arkipäiviini. Käytännössähän minulla on mahdollisuus keskittyä vain ja ainoastaan pääsykokeisiin n. 4-5 päivänä viikossa ja silloin käytännössä koko päivä. Tunteja siis riittää, mutta juuri mitään en silti saa aikaiseksi. Koirat vievät toki oman osansa, noin kolme tuntia vuorokaudessa, mutta kyllä niitä tunteja silti jää ihan riittävästi. Hävetti maanantaina iltalukiolla valittaa kaverille, kuinka oli ollut niin kauhean kiire ja läksyt tekemättä ja ruoka syömättä jadejadejade, kun kaveri-parka oli ollut ensin töissä 7-16.00 syömättä, käynyt sitten kiireesti kotona syömässä sämpylän ja kiiruhtanut sitten lukiolle. Ja jossain välissä se oli tehnyt läksytkin. Ja tämä kaveri tekee kaiken lisäksi niitä töitä ihan täyspäiväisesti. Itse istun päivät kotona itkemässä, kun aika loppuu kesken, enkä saa edes muutamaa läksytehtävää tehtyä siinä sivussa.

No, se loppui nyt. Hävettää vieläkin niin kauheasti.

215 päivää, 20 tuntia, 32 minuuttia, 5 sekuntia.

Päässä pyörii.

Noin kuukausi sitten en meinannut saada mitään tolkkua mekaniikan tehtävistä. Jo pelkkien vapaakappalekuvien piirtäminen ja voimien hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta. Luulen kuitenkin selättäneeni sen peikon ihan pelkällä sinnikkyydellä; yksinkertaisesti etsin tietoa niin kauan, että löysin sen ymmärrettävässä muodossa. Luin ja harjoittelin, laskin samankaltaisia laskuja kymmeniä.

Seuraava peikko ilmestyi kuitenkin nurkan takaa ennen kuin olin saanut edellistä edes haudattua. Tällä hetkellä taistelen pyörimisliikettä vastaan. En ymmärrä, en osaa, en opi. Enkä löydä apua. Käytössä on kaksi eri kirjasarjaa ja koko internet, mutta silti tuntuu tuskaisen vaikealta oppia hahmottamaan pyörimisnopeuden ja kulmanopeuden ero, kiertokulmat ja kulmakiihtyvyydet. Jokainen lasku on yhtä tuskaa ja kirjan tehtävät tuntuvat olevan täysin eri tasoa teoriaosuuden ja esimerkkien kanssa.

Yritän silti kovasti olla menettämättä toivoani. Kyllä tämä tästä varmaan samalla tyylillä kuin mekaniikkakin. Pikkuhiljaa, vähitellen. Harmi vain, että yhteen laskuun ei olisi varaa käyttää kolmea tuntia. Mielikin harhailee helpommin internetin ihmemaassa, kun jokainen oivallus on kiven takana.

No, tältä kai tuntuu kova työnteko. Voin sitten joskus sanoa, että saavutin (toivottavasti) saavuttamani "hammasta purren", "kovalla työllä" ja "niska limassa". Jälkimmäinen on tosin vain niskakuoppaa nuuskivan koiranpennun aikaansaannosta.

229 päivää, 21 tuntia, 45 minuuttia, 25 sekuntia.

Tänään olisi gradupäivä. Palkitsen kuitenkin itseäni tietokoneen, viinirypäleiden ja teen avulla vielä hetken siitä hyvästä, että jaksoin nousta aamulla kemian luennolle, vaikka yöt ovat viime aikoina menneetkin lähinnä heräillessä ja univelan määrässä on nähtävissä selkeä noususuhdanne. Nousin silti, lähdin ja kuuntelin. Hyvä minä!

Yleinen kemia on kyllä pääsykokeita ajatellen ollut aika hukkainvestointi. Vaatisi aivan kamalan määrän työtä oikeasti omaksua kurssin asiat, jotka kuitenkin ovat aivan liian syventävää tietoa asioista, joilla ei pääsykokeissa tee oikeastaan mitään. Olen ehkä vähän turhan paljon tehnytkin työtä kurssin eteen, mutta yrittänyt kuitenkin pidättäytyä kohtuudessa ja ennen kaikkea olla stressaamatta koko kurssista. Tämä on ollut melko rentouttava tapa opiskella. Luennoille on helppo mennä kuuntelemaan ja poimimaan helmet tunkiosta, jos ei käytä aikaa jokaisesta aaltofunktiosta ja molekyyliorbitaalista ahdistumiseen. Tällaisia kokemuksia lisää, kiitos.

Aikuislukiokin alkoi taas maanantaina. Tuntuu kieltämättä huvittavalta opetella ensin yliopistolla vähän syvemmin esimerkiksi orbitaaliasioita ja sitten mennä lukiolle piirtelemään Bohrin atomimalleja. No, yritän sielläkin poimia rusinat pullasta ja keskittyä kerryttämään laskukokemusta. Fysiikan 2-kurssi on sekin niinikään erittäin kertausta, koska sen tuossa juuri syksyn aluksi itsekseni melko hyvin opiskelin. Ei se mitään, ei kai niitä asioita liian montaa kertaa voi kerrata. Parhaimmillaan jokaisella kerralla huomaa ymmärtävänsä saman asian hieman eri näkökulmasta ja kaikki näkökulmat yhdistettyinä voi sitten ainakin kuvitella ymmärtävänsä jotain to-del-la hyvin. Opettajakin on aivan loistava.

Mekaniikan kurssi sen sijaan on vielä hieman kesken. Tai siis "liikkeen lait" tämän nykyisen ops:n mukaan. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ihan puhtaasti tämän edellä mainitun kemian kurssin takia. Tai no onko se nyt mitään puolustusta, jos käyttää aikaa epäolennaiseen olennaisen sijaan? Vaan pitääpä siitäkin ne nopat käydä keräämässä talteen. Liikkeen lait ovat nyt joka tapauksessa loppusuoralla ja viikonloppuna pyrin aloittamaan "pyöriminen ja gravitaatio" -kurssin sekä itsekseni että aikuislukioon verkkokurssina.

Niinjoo. Olen tässä myös harkinnut osallistumista kevään ylioppilaskirjoituksiin. Ajatuksena tuntuu vähän ahdistavalta, kirjoitukset kun silloin aikanaan olivat tuloksista huolimatta jotenkin vähän tympeä kokemus. Saisihan siitä kuitenkin ihan hyödyllistä lasku- ja paineensietokokemusta. Pitää miettiä vielä.

255 päivää, 20 tuntia, 25 minuuttia, 30 sekuntia.

Käväisinpä tuossa ohi kulkiessani Tampereen yliopistolla kysäisemässä sitä viime keväistä valintakoettani. Vastausanalyyseineen maksoi yhteensä 13 euroa, mikä tuntuu suorastaan ryöstöhinnalta sellaisesta roskakasasta. Enkä nyt tietenkään tarkoita sitä vastausanalyysia. En ole vielä saanut itseäni käymään sitä ajatuksen kanssa läpi, selasin vain nopeasti, että oho, onpas mennyt huonosti.

Aavistelin jo keväällä tämän kohutun tasa-arvolain mukanaan tuomien muutosten aiheuttavan muutoksia myös tuleviin valintakokeisiin. Näin ilmeisesti onkin, mikäli nyt siihen papereita kaupanneeseen mukavaan sihteeritätiin on uskominen. Kysäisin pois lähtiessäni, josko uusia hakuoppaita olisi jo painettu, johon täti sitten vastasi, että ei vielä, mutta että tänä vuonna lääketieteen hakuohjeet julkaistaankin hiukan aiemmin muuttuneiden menetelmien vuoksi. Lisäinfoa olisi kuulemma lupa odotella jo lähiaikoina, mutta itse en ole sitä vielä onnistunut bongaamaan.

En oikein osaa päätellä, mitä ne muutokset voisivat olla. Oma katseeni kohdistuisi ehkä ensimmäisenä Galenokseen, siihen epätasa-arvon kulmakiveen, mutta toisaalta en jaksa oikein uskoa, että se poistuisi pääsykoemateriaalivalikoimasta kokonaan. Tosin, eihän tuohon viime kevään kokeeseenkaan monen lauseen verran sitä Galenosta tarvittu, jota suunta lienee juuri tällainen aineistokoe, johon sitten pieneltä osin tarvitsee tuekseen jotain ulkopuolista lähdettä. Itselleni tämä ei todellakaan ole ongelma, luen nopeasti ja olen omasta mielestäni melko hyvä löytämäänkin teksteistä olennaisen. Viime keväisestä artikkelista suorastaan pidin. Olisihan se helpotus, ettei tarvitsisi osata ulkoa hirveää määrää nippelitietoa, mutta toisaalta en usko, että pelkkä tällainen improamista vaativa aineistokoe riittäisi yksin karsivaksi tekijäksi. Mitä sitten tilalle, lisää helvetin vaikeita laskujako?

Helvetin vaikeista laskusta puheen ollen, taistelin aikani sen Fysiikka-sarjan mekaniikkaosion kanssa, vaivuin välillä jo epätoivoon ja sain aikaan muutaman ärsyttävän riidan kotiopettajani kanssa. Sitten sisuunnuin, matkustin junalla kolmesataa kilometriä ja lainasin kirjastosta Physica-sarjan kyseiset osiot. Eivät ne kirjat toki matkustamisen ainoa syy ollut (sen verran osaan kuitenkin laskea, että tiedän sen kannattamattomaksi), mutta kuulostaapa hienommalta. Pääsin samalla käymään kotona. Nyt olen, harvinaista kyllä, saanut täällä jopa hommia tehdyksi. Yleensähän täällä ei onnistu mikään muu kuin tokkurainen kattoon tuijottaminen ja koirien ulkoiluttaminen. Mekaniikkaa olen taistellut eteenpäin jo pitkän pätkän, mikä tuntuu kyllä melkoiselta erävoitolta. Oman tukensa taisteluun antoi Glenbrook High Schoolin omasta mielestäni loistavan selkeä Physics-sivusto, jonka ansiosta olen oikeasti ensimmäistä kertaa ymmärtänyt asioita, mikä sitten on omalta osaltaan helpottanut tehtävien tajuamista. Joskus selvästi kannattaa vaeltaa sinne lähteen alkupäähän, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä.

Se jaarittelusta tänään. Tuntuu taas vähän paremmalta.

274 päivää, 20 tuntia, 30 minuuttia, 59 sekuntia.

Lämpö ja energia vaihtuivat mekaniikaksi, eikä suksi enää luista. Ei edes pienenpienellä kitkakertoimella. Hetken aikaa jo luulin vihdoinkin saavani siitä kiinni, ymmärtäneeni vapaakappalekuvien piirtämisen idean, oppineeni hahmottamaan joka suuntaan lähtevät ja palaavat voimat ja tajunneeni, mitkä niistä pitää huomioida milloinkin. No, en ilmeisesti ymmärrä. Sarkastisesti voisi todeta, että ehkä ensi vuonna sitten.

Ajattelin huomiseksi varata pääkirjastolle toisen kirjasarjan mekaniikan kirjan. Olen nyt käyttänyt puolison ikivanhaa Fysiikka-sarjaa, joka toisinaan aiheuttaa päänsäryn lisäksi akuutteja raivokohtauksia ja ajatuksia kirjan syöttämisestä sille paikallisessa aikuislukiossa opettavalle kirjan tekijälle. Joka kyllä opettajana on hirmu mukava. Mutta niin, kiitos vapaakappalekokoelmien, pääkirjastolta saan sen toisenkin, ehkä hieman helppolukuisemman kirjasarjan melkein kätevästi käyttööni.

Fysiikan parissa olen siis jaksanut puurtaa ihan aikataulujen mukaisesti. Vähän ylikin, kun välillä vähän innostuu. Gradu ei silti ole motivoinut tekemään yhtään mitään. Oli ehkä hiukan virhe aikatauluttaa se vähiten motivoiva työ sinne viikon loppupuolelle, osittain viikonlopullekin. Pitää kai vaihtaa niin, että vastaisuudessa lasken maanantait, tiistait, perjantait ja lauantait ja väkerrän sitä gradua keskiviikkoisin ja torstaisin. Viikon keskivaiheilla olen harvoin matkailemassa missään, joten ainakin teoriassa gradun vältteleminen olisi astetta haastavampaa.

Viimeistään viime viikonloppuna ymmärsin nyt sen ikävän tosiseikan, että on yksinkertaisesti ihan turha lähteä viikonlopuksi/viikoksi yhtään mihinkään ajatellen saavansa siellä opiskeltua ihan normaalisti. Viime kevään alku menikin pitkälti juuri näillä "opiskelen viikon kotikotona" -lomilla ja yllättäen lomaviikot seurasivat toisiaan ja opiskelujen "todellinen" aloittaminen siirtyi samaa tahtia. Jos sitä olisi järkevä, voisi hahmotella jotain pidemmän tähtäimen aikataulua ja kalenteroida muutaman lomaviikonlopun/-viikonkin samalla.

Toinen asia, jota olen onnistuneesti vältellyt, on Galenoksen lukeminen. Iltapäivisin olen lähtenyt kirjastolta väsyneenä kotiin Galenoksen pariin, mutta kiitos koiran, internetin, television ja jääkaapin, kotona on riittänyt muutakin tekemistä. Aluksi yritin ihan vain lueskella kirjaa, mutta se tuntuu jotenkin typerältä ja tehottomalta, joten kaivoin nyt sitten nuo viime kevään voittajalta ostetut valmennuskeskuksen vanhat valmennusmateriaalien ennakkotehtävät siihen sivuun motivaattoriksi. Jos vaikka tällä viikolla. En nyt kaikesta huolimatta koe tätä G:n laiminlyöntiä kovin suureksi rikokseksi vielä tässä vaiheessa vuotta. Varsinkaan, kun teen sen fysiikan opiskelun eduksi. Viime kevään luku-urakka taustalla ja voimatta olla varma, onko tuo G edes pääsykoekirjana enää ensi keväänä, ei tunnut kauhean typerältä keskittyä laskutaidon hankkimiseen G:n kustannuksella. Mutta, ettei tämä nyt menisi ihan säälittäväksi puolusteluksi, yritän siis vähitellen syventyä siihenkin - fysiikkaa silti laiminlyömättä.

281 päivää, 17 tuntia, 27 minuuttia, 25 sekuntia.

Viime viikko meni perjantaina alkanutta mökkilomaa lukuun ottamatta mainiosti ja ihan melkein odotusten mukaan. Kolmessa päivittäisessä opiskelutunnissa saa yllättävän paljon aikaan, kun keskittyy olennaiseen. Tämänhän nyt taas luulisi tällä opiskelukokemuksella olevan jo selvää, mutta ehei - ihan uutta minulle.

Yritin kovasti keksiä jotain vertauskuvallista opiskelutekniikkani kehittymisestä. En keksi. Merkittävintä siinä ehkä on, että se (kehittyminen) tuntuu tapahtuvan lähes itsekseen. Ajan kuluessa ja sillain. Kahdeksankymmentä päivää lasken jonkun laskun hankalasti, mutta oikein. Kahdeksanakymmenentenäensimmäisenä päivänä keksin yhtäkkiä, miten se oikeasti kannattaa tehdä. Tai neljä vuotta lasken jotain jonkin typerän muistisäännön varassa kunnes yhtäkkiä keksin, mistä se muistisääntö oikeastaan on johdettu. Tai vasta viidelläkymmenelläkolmannella kerralla oikeasti kuulen sen, mitä Tao on yrittänyt sanoa niiden viidenkymmenenkahden edeltävän laskun kohdalla. Ymmärtämiseni ei tunnu niinkään korreloivan harjoitusten määrää vaan ennen kaikkea ajan kulumista.

Tämähän nyt on tietysti ensinnäkin hyvin toiveikasta. Jos en osaa tai ymmärrä jotain nyt, ymmärrän sen ehkä myöhemmin. Minkään oppiminen ei ole mahdotonta. Toisaalta se on tässä elämäntilanteessa ennen kaikkea epätoivoa synnyttävää; jos en ymmärrä jotain nyt, niin tarkoittaako se sitä, että minun on vain odotettava, että olisin "valmis" ymmärtämään sen? Entä, jos aika loppuu kesken? Ymmärrän liian myöhään?

Eihän tämä nyt todellisuudessa niin mustavalkoista ole. Pelkällä ajalla ilman sinä aikana tehtyjä harjoituksia ei ole juuri merkitystä. Ei toisaalta varmaan pelkillä harjoituksilla ilman sitä aikaakaan (l. liian lyhyellä aikavälillä). Sopivasti laskuja sopivalla aikavälillä siis.

Ja kuten edellisestä voi ehkä rivien välistä päätellä, olen tänään saanut fantastisia onnistumisen kokemuksia. Asiat, jotka olen kyllä tiennyt, ovat yhtäkkiä tunkeutuneet tietoisuuteen asti. Ovat varmaan yrittäneet aiemminkin, mutta en ole osannut kuunnella. Tämä on tyhjän kirjaston hyvä puoli. Ei liiemmin keskittymistä häiritseviä virikkeitä.

Ensimmäinen fysiikka on nyt kertaustehtäviä vaille valmis. Huominen menee vielä niiden parissa, keskiviikkona siirryn seuraavaan. Vauhti on ollut jokseenkin ilahduttava; ripeä, mutta rento, ja jos tämä samalla tavalla jatkuu, niin tästä tulee aivan loistava vuosi.

288 päivää, 17 tuntia, 21 minuuttia, 50 sekuntia.

Änyyteenyt. Älyvuoto antaa tällä hetkellä 288 päivää ja 17 tuntia arvioitua armonaikaa. Mihin minä ne käytän?

Maanantaista torstaihin lasken fysiikkaa yliopistolla kymmenestä kahteen. Tällä hetkellä menossa lämpö ja energia - kiitos sen yhdenkin pääsykoetehtävän, joka olisi pitänyt osata. Enspä kerralla osaan. Nii. Kahdesta eteenpäin luen mielen ja muistin virkistämiseksi tunnin, pari Galenosta. Kuka tietää, vaikkei sitä ensi kevään pääsykokeissa enää tarvittaisikaan, mutta tuskin sen kertaamisesta haittaakaan on.

Perjantaista lauantaihin ahkeroin sen surullisen graduni parissa. Taustatukea tarjoaa maisterihautomo. En tietenkään saanut sitä kesällä tehtyä siihen vaiheeseen, mitä kuvittelin. Vaan teinpä silti. Muistiinpanoja on kertynyt kymmeniä sivuja ja taustateoriaa alkaa olla aika hyvin kasassa. Tavoitteena on lukea enää alle viisi kirjaa, jonka jälkeen leikkaa-liimaa -operaatiolla kursittaisiin kohtuullisessa ajassa työ kasaan.

Niinpä niin. Aikomukset ovat eri asia kuin saavutukset. Tässä aikomukseni, saavutuksista pyrin raportoimaan mahdollisimman intensiivisesti. Älähtäkää joku, jooko, jos käyn täällä taas ruikuttamassa, kuinka mistään ei tule mitään ja kuinka kaikki päivät vain valuvat ohi ja en muista mitään ja opiskelutekniikkani ovat aivan väärät enkä pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa enkäenkäenkä.

Muista nämä!

No, eihän se ihan putkeen mennyt. Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman asian muistiin, että pärjäisin ensi keväänä paremmin.

Koe ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Mikä oli oikeastaan hyvä, koska se oli kaikin puolin paljon inhimillisempi kuin kaikkien kauhutarinoiden perusteella olin kuvitellut. Kuvittelin, että aika on kerta kaikkiaan niin tiukalla, etten paniikiltani pysty keskittymään mihinkään tehtävään. Kuvittelin, että ympärilläni on kaikki ne 863 muuta hakijaa luomassa paineita ja pienintäkään inhimillisyyttä ei sallita. Loppujen lopuksi tilanne ei kuitenkaan kauheasti poikennut ihan normitenteistä yliopistolla. Hyvä niin, ensi keväänä en jännitä niin kovasti.

Mikä sitten meni pieleen? Koe tuntui kaiken kaikkiaan isolta kädenojennukselta abiturienteille, joilta ne uuden ylioppilaan pisteet tasa-arvon nimissä vietiin. Olinkin odottanut, että sitä jollain tavalla kokeessa yritettäisiin kompensoida, mutta en sitten noin hyvin osannut kuitenkaan ennakoida. Laskutaito oli se, millä sinne olisi tänä vuonna päässyt, Galenosta tarvittiin noin kolmen lauseen verran. En todellakaan ole turhautunut kaikista niistä Galenoksen parissa "hukkaan heitetyistä" tunneista, aivohermojen, hengityksen säätelyn tai valtimoiden opettelusta, koska niitä tarvitaan varmasti vielä. Turhautunut olen sen sijaan siitä, että en kerrannut lukion kemiaa kokonaisuudessaan, vaan keskityin vain Galenoksessa suoraan esitettyyn kemian osuuteen. Se yhdeksän pisteen perustermodynamiikan tehtävä olisi pitänyt osata ja harmittaa todella paljon, että en osannut.

Ensi syksyä ja kevättä varten siis:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

6) Otan paremmat eväät

Hetkittäin huomaan pelkääväni, että mitä jos olenkin jo ihan liian vanha sinne. Mitä jos en ensi keväänäkään pääse? Tilanne olisi toinen, jos olisin yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi, mutta en ole. Opintotuki loppuu jouluna ja sen jälkeen pitäisi jonkinlainen rahoitus järjestää kevään lukemista ajatellen. Tämän vuoden pystyn vielä sinnittelemään ja keskittymään täysipäiväisesti hakemiseen, mutta en varmaankaan enää sen jälkeen. Harmi eilisestä kokeesta on kuitenkin niin kouriintuntuva, että teen varmasti kaikkeni, etten kohtaa samanlaista enää ensi keväänä. Ei tule enää uutta ensivuottasitten eikä enää uusia opiskelusuunnitelmia. Minun unelmani on minun omissa käsissäni ja omalla vastuullani. Nyt.


jk. Jaksaa vieläkin lämmittää eilinen ohimenevä kohtaaminen ihan tuntemattoman naisen kanssa pääsykokeen alkua odotellessani. Nainen, ilmeisesti yliopiston henkilökuntaa, käveli käytävällä ohitseni ja pysähtyi vilkaisemaan, mikä koe salissa oli alkamassa. Kuullessaan, minne olin menossa, nainen toivotti minulle onnea kokeeseen. Niin pieni ele, mutta niin suuri vaikutus. Se oli ehkä se asia, jonka takia rentouduin lopullisesti jo ennen koetta. Kiitos sillekin tuntemattomalle naiselle.