Ahkeruus on ilomme.

Oon ollut koko viikon niin ahkera, että hämmästyttää.

Tiistaista alkaen oon joka päivä lukenut fysiikkaa ja kemiaa yliopistolla 3-6h ja todennut, että hiljaisessa ympäristössä, kirkkaassa (muttei häikäisevässä) valaistuksessa ja sopivan viileässä ympäristössä parin energiajuoman voimalla jaksan hyvin keskittyä opiskeluun. Samoin olen todennut, että kaikenlainen tekeminen vaan sopii mun keskittymiskyvylle (varmaan pätee kyllä melkein kaikkiin ihmisiin); jaksan laskea ja pohtia niitä laskuja vaikka tunnin ajatusten harhailematta yhtään, mutta heti, jos pitää keskittyä pelkkään lukemiseen, tuskastun ja rupean miettimään omiani.

Tämä olisi kai kannattanut todeta jo ennen kuin lähti opiskelemaan kirjallisuutta.

Nyt opintosuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa, vaikkei mustaa valkoisella olekaan. Maanantaista lauantaihin edeltävän kaltaisia 3-6 tunnin fysiikka/kemia -sessioita kirjastossa, iltaisin 1-3 tuntia gradun parissa. Gradu kyllä selvästi kärsii tuosta kemian ja fysiikan painottamisesta, koska iltaisin on joskus vaikea ehtiä ja jaksaa keskittyä vielä kirjoittamiseenkin. Yritän silti tuottaa edes lauseen joka päivä - useimmiten ketjureaktion seurauksena tulen kirjoittaneeksi ainakin kaksi :).

On helppoa keskittyä ja olla motivoitunut, kun jokainen päivä tuntuu konkreettiselta askeleelta kohti omia unelmia. Enää se pääsykokeisiin valmistautuminen ei ole vain "sitten myöhemmin", vaan nyt matkamittari raksuttaa oikein äänen kanssa. Tänään on 236 päivää teoreettiseen pääsykoepäivään.

Valmennanko vai valmennaudunko?

Täytyy tunnustaa, etten sitten koskaan tehnyt mitään kirjallista opintosuunnitelmaa. Yritän selvitä ilman.

Viime viikon tuskaiset yritykset osoittivat, ettei kotona opiskelusta tule täälläkään mitään. Jatkuvasti ympärillä on kaikkea, mikä vie huomion. Hämärä valokin väsyttää ja sohva työpöydän takana suorastaan karjuu tulemaan torkkupeiton ja nallen kanssa päiväunille. Ja kerran kun nettiin päädyn, en sieltä kovin helposti pois lähde.

Tänään kokeilin ensimmäisen kerran yliopiston lukusalia. Työpäivä alkoi vasta yhdeltätoista ja lopetin jo neljältä, neljän viidentoista minuutin tauon jälkeen. Lievästi energisoidun juoman avulla pysyin virkeänä ja keskittymiskykyisenä koko ajan. Olin oikein tyytyväinen, vaikka tuntimäärä vähäiseksi jäikin.

Nyt pohdinnan alla on osallistuminen Eximian kevään kandi-kurssille. Lienee ainoa Jyväskylässä järjestettävä valmennuskurssi ja periaatteessa tuntuisi oikein hyvältä ajatukselta. Hinta (990e) vähän (paljon) kuitenkin hirvittää - varsinkin kun opetuspäiviäkin oli vain hiukan yli 20. Äiti on jo kovaa vauhtia keräämässä kolehtia sisaruksilta (ei mitään menestymispaineita), vaikka ajattelin sen kyllä äidin keräämistä valmistujaislahjarahoista itse maksaakin. Valmistun sitä ennen tai en.

Jos tätä nyt kukaan ylipäänsä lukee, ja jos se kukaan olisi sattunut käymään itse valmennuskurssilla tai omaisi edes jonkinlaisen mielipiteen valmennuskursseista, olisin kovin kiitollisena kuuntelemassa.

Painonpudotusta

Huh helpotusta.

Sain esseen valmiiksi nopeammin kuin uskoinkaan. Peruin vatsa-pakara -jumpan tältä illalta (ovat molemmat niin kipeitä, etteivät mitään jumppaa olisi kaivanneetkaan) ja ajattelin lepäämisen lisäksi edes vähän jatkaa työtä. No se sitten meni ja valmistui siinä samalla. Laadullisesta lopputuloksesta en tiedä, mutta sen määrittäminen onkin kai tentaattorin tehtävä. Jänskää.

Kaikkein parasta on, että nyt voin koko loppuillan katsoa hyvällä omallatunnolla televisiota ja kutoa ne syyshanskat valmiiksi. Se painostava tunne takaraivosta haihtui samalla hetkellä, kun viimeistä kertaa painoin "tallenna" -nappia. Nyt on kevyt olo ja trallalallalaa. Ärsyttää vaan, että ajaudun kerta toisensa jälkeen samaan tilanteeseen, vaikka tiedänkin lopputuloksen.

Anyway. Seuraava tehtävä on pakkaaminen. Sitten muutto. Sitten opintosuunnitelma. Sitten opiskelua. Sitten pääsykokeet. Sitten lisää opiskelua. Sitten elämä. Tai ei.

Olen unessa useasti...

Ahdistaa, kun menin tilaamaan muutaman uuden lääkisblogin suosikkeihini. En ole yhtään sellainen ihminen, että "on kiva tietää, että jossain on joku muukin samassa tilanteessa minun kanssani". Minusta ei ole yhtään kivaa tietää muista, koska ne ovat kuitenkin niitä, joilla on enemmän kapasiteettia, paremmat lukusuunnitelmat ja tarpeeksi itsekuria. Niillä ylipäänsä on lukusuunnitelmat.

Masokisti minussa pakottaa silti lukemaan niitä. Kai siitäkin jotain motivaatiota saa. Tai saisi, kun nyt pääsisi itse edes aloittamaan. Ponnistelen vieläkin korvatakseni heinäkuisen femmanin tentin esseellä, joka valmistuu optimaalista kolmen rivin viikkovauhtia. Senkin jälkeen on vielä kaikenlaista häiritsevää ja niin vähän mitään pääsykokeisiin valmistautumista tukevaa. En ainakaan vielä ole keksinyt muotorakenteen kurssista mitään kovin rakentavaa apua, mutta ehkä sellainen vielä ilmestyy.

Noh. Ensi viikolla alkaa koulu. Sunnuntaina on muutto ja maanantaina ensimmäinen luento. Todellisuudessa ensimmäinen luento olisi jo huomenna, mutta sinne ei nyt töiden takia ole toivoa päästä. Onneksi kyseessä on jälleen kerran kurssi, jota olen tekemässä toista kertaa.

Nyt vilpitön tavoitteeni on saada tämä essee valmiiksi ennen muuttoa. Muuton jälkeen kaivan jostain laatikon pohjalta puhtaan valkoisen paperin ja luonnostelen itselleni lukusuunnitelman. Tasaisesti gradua ja Galenosta jouluun asti, joulun jälkeen vain jälkimmäistä ensimmäisen ollessa toivottavasti palautuskunnossa kevättä odottamassa.

Näillä mennään.

Kesätentti, osa 1.1

Ei se sitten ihan putkeen mennyt. Se tentti nimittäin.

En tiedä, voiko kaksikymmentäkolmevuotiaana puhua vielä radikaalista vanhenemisesta, mutta muutos kahden vuoden takaiseen on silti hämmästyttävä. Tein silloin laajan kirjallisuuden tentin yövuoron päätteeksi ja suorastaan nautin siitä flowsta, jonka väsymys minulle tuotti. Tentti meni valehtelematta täydellisesti ja tiesin jo papereita palauttaessani pärjänneeni.

Viime perjantaina sen sijaan taistelin unta vastaan koko kolmetuntisen, jonka tenttisalissa vietin. Ensimmäisen nelisivuisen esseen sain vielä kohtuullisen vaivattomasti tuotettua, mutta seuraavien kohdalla puhti loppui kuin seinään. Se on kuulkaa jännä tunne, kun yrittää kirjoittaa aiheesta "sukupuolisopimus-käsitteen hyöty akateemiselle tutkimukselle sekä sukupuolisopimuksen historia ja sisältö Suomessa" tuntien vääjämätöntä pakkoa sulkea hetkeksi silmät kyetäkseen keksimään edes yhden lauseen. Siis lauseen. Ainoa ajatus viimeisten kahden esseen kohdalla oli, että "keksi joku lause. toinen lause. yhdistä ne".

Noh. Lähetin jo tentaattorille sähköpostia, että ei kannata tuhlata aikaa niiden vastausten tarkastamiseen. Jos vaikka jonkun esseen sitten kirjottaisin.

Kesätentti, osa 1

Lähdin töiden jälkeen suoraan melkein ensimmäisellä junalla Jyväskylään. Ja hassua, tämähän tuntuu melkein kotikaupungilta. Tunne on tosin tuttu aikaisemmiltakin kesätenteiltä. Täällä tuntuu aina silloin paistavan aurinko, ja kun siihen lämmittävään paisteeseen yhdistyy vielä jo ennalta lievä helpotus taas yhden virstanpylvään ohittamisesta, liekö se sitten enää ihmekään, jos on kotoisa ja hyvä olo.

Luin junassa yhden kolmasosan tenttikirjoista uudelleen, lähinnä selailemalla. Tällä unimäärällä ei juuri enää paineta mitään mieleen, kunhan yritän pysyä hereillä sinne viimeisen esseen viimeiselle riville saakka. Ja vielä vähän pidemmälle, että pääsisin pitsalle Taon kanssa. Ja saisin irttarit kotimatkaa varten. Nyt olen hiusrajaa myöden täynnä yhteiskunnallista äitiyttä ja hoivapalveluyhteiskuntaa. Puhumattakaan päivähoitolaeista ja agraariyhteiskunnan perinnöistä suomalaiselle tasa-arvokonseptille. Kunpa jokin vielä auttaisi siirtämään tämän kaiken piilevän tiedon niihin nerokkaasti jäsenneltyihin vastauksiin, joita kohta lähden rakentelemaan.

Vielä pitäisi kerrata muistiinpanot, mutta silmät tuijottavat tyhjyyteen ja pää täyttyy vähitellen valkoisesta.

Päivä lähihoitajana ja muita ihmeellisiä tarinoita

Opiskelusuunnitelma alkaa hahmottua sen verran, että pystyn määrittelemään omat rajani karkeasti. Maksimi tuntuu olevan kaksi, kolme päivää intensiivistä lukemista - sen jälkeen aivoni uskottelevat tehneensä siis niinku tosi ahkerasti töitä jo ihan liian kauan ja keskittyminen herpaantuu. Tällä yhtälöllä saisin siis viikossa keskimäärin viisi päivää tehokasta lukuaikaa, mikä nyt tällaisesta sinisilmäisestä humanistista tuntuu suorastaan paljolta. Ainakin näin alkuun.

Olen ilmoittautunut keikkatyöläiseksi naapurikaupungin sairaalaan laitoshuoltajaksi. Eivät ne tosin itsekään näköjään viitsi kaunistella totuutta työpaikkailmoituksia pidemmälle, kun kehottivat minua siirtymään rekrytoinnin puolelta "tonne siivojien päähän". Niin epäuskottavalta kuin se voikin jostain kuulostaa, olen hyvinhyvin kiinnostunut tästä työstä - mikäli sitä nyt joskus pääsen tekemään. Äiti aina kertoo, kuinka yksi lapsuuteni perhelääkäreistä (sairastelimme niin paljon ettei yksi perhelääkäri enää riittänyt) työskenteli lääkäriopintojensa alkuvaiheessa määrätietoisesti jokaisessa sairaalan työtehtävässä (no, lähes jokaisessa nyt ainakin) pohjalta aloittaen, vain, koska halusi tietää, mitä hänen tulevat työtoverinsa joutuvat tekemään. Tämä on mielestäni oikea asenne ja haluaisin siksi päästä myös itse kokeilemaan mahdollisimman paljon erilaisia sairaalan työtehtäviä. Enkä nyt tarkoita mitään "katselenpa tässä päivän" -kokeiluja vaan oikeasti sitä, että sisäistää ne hommat edes jollain tasolla. Varsinkin hoitajien töitä soisi monen lääkärin tekevän ennen valmistumistaan - niin kuin varmaan kyllä tekevätkin.

Mahdollinen keikkatyö luonnollisesti häiritsee systemaattista lukuaikataulua, mutta enpä sellaista vielä tässä vaiheessa haluaisikaan. Nyt alkuun pyrin aamuisin kertailemaan kappaleen verran kemiaa, sitten pari tuntia naistutkimusta (kesätentit), muutama tunti gradukirjallisuutta ja illalla vielä iltalukemiseksi luku fysiikkaa, sekin kertausmielessä. Tällä hetkellä ilta- ja ruokapöytälukemisena on tosin "Kunnian kevät - näin menestyt pääsykokeissa". Jos tämä ei vielä vakuuta ketään siitä, että olen todella valmis antamaan kaikkeni niiden ensikeväisten pääsykokeiden eteen, niin ehkä sentään kuuntelussa oleva suggestoterapeuttinen "opiskeluvalmiuksien kehittäminen" -cd sitten. Olen erityisen kiinnostunut erilaisia opiskelumenetelmiä analysoivista ja niitä kehittävistä teoksista blogissa aikaisemmin esittelyn ulkoaopetteluhistoriani vuoksi. Nykyään tuntuu, etten osaa oikein opetella enää ulkoakaan.

Avunpyyntö

Tarvitsisin hiukan apua.

Tiedän, että täällä käy epäsäännöllisen säännöllisesti joitakin lääkiksessä jo opiskelevia/sinne haluavia. Ainakin kävi silloin, kun en vielä ollut lähtenyt epämääräisille ulkomaanmatkoilleni ja ollut päivittämättä tätä puoleen vuoteen. Anyway, haluaisin kuulla jotain hyviä vinkkejä lukusuunnitelman tekoon. Siis, millä tavalla kannattaisi lukea? Sisko sivisti minua tänään kahdella "älä tee näin" -suunnitelmalla, nyt tarvitsisin vastapainoksi muutaman toimivan ja kokeilemisen arvoisen suunnitelman. Aloitanko sivulta yksi ja jatkan itsepintaisesti sivu kerrallaan loppuun asti? Opettelenko kaikki vastaantulevat ulkoaopeteltavat silloin kun ne tulevat vastaan vai keräänkö vasta lopuksi opiskeltavaksi? (No en, kuulostaa jo nyt tyhmältä idealta!). Luenko ensin fysiikat ja kemiat alle vai alanko jo tahkota pääsykoekirjaa ja opettelen tuntemattomat asiat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan? Kannattaako näin avuttomana edes avata koko kirjaa?

Reppu ja reissumies

Opintomatka palasi opintomatkaltaan. Mitään en opiskellut, graduseminaaria lukuun ottamatta ja senkin Suomeen. Niin ja kielikurssinkin sentään, mutta kirjallisuuden opinnot jäivät pelkäksi haaveeksi (tai painajaiseksi) kreikkalaisten intohimoisen lakkoilun ja professoreiden kyseenalaisen työmoraalin ansiosta. Kotiin palasin lähes kuukauden etuajassa, kun motivaatiot tehdä ihanmitätahansa kasvoivat liian suuriksi.

Nyt olen siis kotona ja yritän tehdä ihanmitätahansa. Kukaan ei halunnut minua kesätöihin - en kai sitten osaa markkinoida itseäni ja vaikuttaa erittäin potentiaaliselta varastotyöntekijältä, trukinkuljettajalta tai kalatyöntekijältä. Pahinta on, että olisin oikeasti innostunut tekemään mitä tahansa näistä. Tuntuu, että ajaisin jotain vahauskonettakin hymy huulilla ihan vain siitä ilosta, että saan tehdä jotain. Kreikassa kun ei sitä puuhasteltavaa riittänyt loputtomiin. Viisi kuukautta on pitkä aika lukea klassikoita ja pyöritellä peukaloita.

Hain heti kotiinpalattuani kotikirjastosta vinon pinon tenttikirjoja. Lähinnähän nuo pitävät kirjahyllyä pystyssä toistaiseksi. Yhden sentään aloitin jo, muut nostin näkyvämmälle paikalle. Kemian kirjatkin nostin inhon väristyksiä tuntien pöydälle fysiikan viereen. Selätän nekin vielä. Sitten vielä pari kurssia fysiikkaa ja lähtölaskenta pääsykokeisiin voi alkaa. Odottakaapa vain.

Maiseman vaihto

Onneksi en jäänyt pois. Viimeisimmistä tenteistä, tarkoitan. Huolimatta huonosta valmistautumisesta, tentaattorit muistivat yhdellä täysosumalla ja yhdellä vähän sinnepäin -tuloksella. Nyt olen kuitenkin jälleen samassa tilanteessa. Perjantaiksi olisi tentti, noin 900 sivua luettavaa, sadan verran suoritettuna. Kaikkea en ehdi, mutta yritän tässä arpoa, josko uskaltaisin silti yrittämään edes kahden kirjan voimin. En tiedä. Kunpa sitä joskus oppisikin valmistautumaan ajoissa. Lukemaan ajatuksen kanssa, prosessoimaan, ymmärtämään ja sisäistämään. Etteivät tentit olisi aina edellisenä yönä luetun ulkoaoksentamista.

Lauantaina alkaa joululoma. Todennäköisesti intensiivisin opiskelujakso koko syksynä. Valmistaudun vaihto-opiskeluuni raahamalla mukanani järkyttävän määrän kotimaisia opintoja, lähinnä gradua.Pitäisi lukea ja tehdä muistiinpanot koneelle noin puolesta sadasta erilaisesta dokumentista, joita en lentoyhtiöiden kitsaiden painorajoitusten vuoksi halua raahata mukaani. Siellä sitten Välimeren rannalla, lämpiminä kevätöinä istuskelen parvekkeella läppärini kanssa, siemailen eksoottisen makuisia drinkkejä ja mietin muumeja. Sitä ennen tehtävän työn määrä on kuitenkin valtava.

Pakkaamalla kaikkein alimmaiseksi muuttolaatikoihin kaikkein ikävimmät asiat voi hyvällä omallatunnolla unohtaa niiden olemassaolon muutamaksi päiväksi. Aina purkamiseen asti.

Entä jos.

En enää oikeastaan pelkää fysiikkaa. Se on erittäin positiivista. Itseluottamukseni on kasvanut sen verran, että uskon selättäväni vastustajan, lääkikseen pääseminen ei tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta. Opinnot etenevät juuri niin kuin haluankin.

Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?

Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.

Loppumetreillä

Ryhdistäydyin ainakin pariksi viikoksi. Hoidin opponoinnit omasta mielestäni ihan mallikkaasti, luin fysiikan kokeeseen oletettavasti ihan tuloksellisesti (kokeiden palautus maanantaina), kävin töissä, en lintsannut luennoilta, istuin yliopiston kirjastossa lukemassa ja luin luin luin. Nukuin huonosti lähes koko viikon, ja olin eilen niin väsynyt, että näytin kuulemma juovikkaalta. Aamulla kävin tekemässä femmanin tentin, ja vastasin todennäköisesti huonoimmin kysymykseen, "mikä oli sinusta kiinnostavinta ja miksi". Tuli ihan mieleen ala-asteen uskonnonkokeen pelastuskysymykset "mikä raamatunkohta puhutteli sinua eniten ja miksi?", ja joihin vastaamalla hyvin saattoi saada pisteitä koko huonosti menneen kokeen edestä. Arvosanaa en uskalla arvailla, tärkeintä oli, että ylipäänsä sain niiden 4/14 -tärppien avulla vastattua. Ainakin tyydyttävästi.

"Maitohappo kangistaa -- loppumetreillä", sanoo Petäjä Helsingin sanomien kirja-arvostelussa. Puhuu selvästi minusta ja viimeaikaisista opiskeluistani. Huomenna pitäisi vielä käydä tekemässä sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun alueellinen puoli, mutta kaksi tenttiä samalle viikonlopulle olikin aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Viiden päivän lukemisella. Kokonaan en kehtaa jäädä pois, mutta huomisen to do -listalla on oletettavasti anteeksipyynnön tapainen tentaattorille. Niin mukava ihminen ja niin laiska opiskelija. Maitohappo kangistaa loppumetreillä. Totta tosiaan.

Paskasta ei saa kakkua.

Kamala krapula. Alkoholilla ei kyllä ole osuutta asiaan, typeryydellä yleisesti sitäkin enemmän.

Kun avaan koneen, työjärjestys on melkein poikkeuksetta sama. Sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti... Tähän saa kulumaan aikaa helposti vartista kolmeen varttiin, jonka jälkeen voikin todeta olevansa niin "väsynyt tähän koneella istumiseen", että on pakko tehdä hetki jotain muuta, esimerkiksi lukea lehtiä tunnin ajan, kutoa tai "järkkäillä". Sitten voikin taas käväistä koneella "vilkaisemassa sähköpostit" ja niin edelleen. Tällä mediasilpulla on hyvin paljolti keskittymistä hajottava vaikutus, joten useimpina päivinä työnteon saldo on puoli tuntia, hyvinä päivinä ehkä tunnin tai puolitoista.

Ja mikä on sen informaation taso, jota olen päivän aikana ansioituneesti hankkinut? On toki hyödyllistä lukea kotiäitien jännittäviä raskauspäiväkirjoja ja kertomuksia seikkaperäisestä arkielämästä kolmen lapsen kanssa tai kadehtia muiden elämää lääkiksessä. Äärimmäisen sivistävää on myös lukea yhden runkkarin ja viiden muun valopään irstailuista bb-talossa - jopa niin sivistävää, että se kannattaa varmuuden vuoksi tehdä ainakin kolme kertaa päivässä. Se nyt ei liene yllätys, että sähköpostiin harvoin tulee mitään, minkä takia sitä kannattaisi niin tiuhaan tutkia. Teen sen silti. Olen typerien tapojeni vanki, en uhri, koska itse olen itseni tähän jamaan ajanut. Voin vain onnitella itseäni, kun kymmenen vuoden päästä huomaan (tai joku muu huomaa) aikoja sitten päättäneeni hesarin tilauksen ja hankkivani päivittäisen uutisinformaationi seiskasta tai jostain muusta yhtä syväluotaavasta uutislähteestä. Mitä todennäköisimmin pidän myös lääketieteen opintojani nuoruuden idealismina ja kannan rahaa kotiin (yhdellä kädellä) Alepan kassalta.

Opinnot laahaavat siis tällä hetkellä noin kahdeksan kilometriä jäljessä, tehtävälistan loppuosa jossain Keuruun kirkolla. En ole lukenut fysiikkaa, en kakkosta enkä vitosta. En ole lukenut muoto-oppia enkä ensi viikolla opponoitavaa tutkimussuunnitelmaa. En ole tehnyt elettäkään perehtyäkseni tuohon gradukirjallisuuteen, en ole kirjoittanut naistutkimuksen luentopäiväkirjaa enkä laskenut matematiikkaa. Näin sitä pitää. Näin todella tehdään filosofian maistereita, lääketieteen ylioppilaita. Onneksi olkoon, onhan tämä jo selvä osoitus siitä, että olen opiskelupaikkani ansainnut. Ahkeruus on ilomme ja työ ennen huvia. Ennen kaikkea.

Itsesäälissä rypeminen on lähinnä typeryyden maksimointia, mutta aion siitä huolimatta ryömiä omassa paskassani ainakin huomiseen. Katsotaan sitten uudelleen.

Opintosuunnitelmia

Tänään on jännittävä päivä.

Graduseminaarissa käsitellään minun tutkimussuunnitelmani. En tiedä, kannattaisiko aloituspuheenvuorossa haukkua ja mitätöidä se itse, niin ettei muilla olisi enää mitään mollattavaa, vai olisinko ylpeä yhdeksän sivun vuodatuksestani ja jättäisin työni arvosteltavaksi itsekehujen saattelemana.

Todennäköisesti ylivoimaisesti paras vaihtoehto on olla ihan vain hiljaa. Selittää jotain yleistä ja sen jälkeen puristella stressipalloa sormet sinisinä ja toivoa, että kohta se loppuu.

Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen ja kokeilla muotorakenteen tenttimistä. Asiaa on paljon ja siitä luonnollisesti kaikki uutta ja käsittämätöntä. Kahdenkymmenenseitsemän sivun päivävauhdilla siitä kuitenkin pitäisi selvitä, ja se lienee sanomattakin selvää, että ambitiot tentin suhteen ovat hyvin matalalla ja tyydyn kaikkeen ykkösestä ylöspäin. Pelkäsin jo hetken, että tämä on se tentti, josta tutkintoni tulee jäämään kiinni, mutta sitten päätin, että paskat.

Ensi vuoden osalta suunnitelmat rupeavat olemaan aika selkeät. Syksyksi takaisin Jyväskylään, hajanaisia yliopisto-opintoja opintotuen turvaamiseksi, lähinnä naistutkimuksen alueelta. Muutamia kursseja fysiikkaa aikuislukiolla sekä aikaisempien lukio-opintojen omatoimista kertaamista. Jouluksi kotikotiin ja kevääksi valmennuskurssille, toivottavasti siskon kanssa. Enää pitäisi miettiä, että mihin minä oikeastaan olen hakemassa.

Paha saa palkkansa

Tentaattori kehotti harkitsemaan uusintatenttiä. Pisteet kuulemma riittäisivät osasuorituksena juuri ykköseen.

En viitsisi ääneen sanoa, mutta tunnen itseni vähän kaltoinkohdelluksi.

Pitäisiköhän suorittaa cumu jostain ihan muusta ja unohtaa koko suomen kieli?

Mukavuuden haluinen paskahousu etsii kiinnostavia yliopisto-opintoja.

Sain eilen vihdoin tentittyä sosiolingvistiikan alueen "suomen kielen alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun" -tentistä. Sosiolingvistiikka sinällään on jokseenkin mielenkiintoista, mutta valitettavasti sitäkään ei voine tenttiä ilman selvää yhteyttä kielen rakenteeseen ja muotoseikkoihin, jotka puolestaan eivät kiinnosta sitten ollenkaan. Olen kielioppini huonosti lukenut, joten edelleen ihan perusasioita sivuavien tekstien lukeminen tuntuu mahdottomalta, koska jokaisen "translatiivin", "akkusatiivin" ja "assimiloitumisen" joutuu melkein selvittämään jostain kieliopista. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja huonoksi, mutta puolustaudun sillä, että a) minä en suomea edes halunnut opiskella, se vain sattuu olemaan pakollinen sivuaine ja b) en todellakaan aio pilata seuraavien sukupolvien äidinkielen taitoa opettamalla niille asioita, joita en itsekään osaa. Ylipäänsä suojelen seuraavia sukupolvia kieltäytymällä opettamasta niille yhtään mitään.

Anyway, tentissä oli neljä kysymystä, jotka tuntuivat lähinnä vittuilulta siihen lukemismäärään nähden. Vastasin kolmeen. Neljänteenkin olisin kai pienellä aivotyöskentelyllä saanut jotain kirjoitettua, mutta en jaksanut. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tällä mitä nyt teen, ei juurikaan ole merkitystä, koska haluan opiskella aivan eri asioita. Sellaisia, joiden opiskeluun jaksan panostaa. On sellaisiakin suomen kielessä tullut vastaan, muistaakseni kieli ja yhteiskunta -kurssin tenttimateriaalissa oli oikein mielenkiintoisia tutkimuksia sukupuolen ja kielen yhteydestä, jonkinlaista feminististä sosiolingvistiikkaa kenties. Sitä jaksoin lukea ja todella opinkin jotain, suurin osa suomen kielen tenteistä on silti mennyt ihan fiiiiiuh vain, oksentamalla paperille ja sen jälkeen unohduksiin.

Tiedän, että lääkiksessäkin tulee vastaan lukuisia tenttejä, joista en jaksa kiinnostua edes niin paljoa kuin tuosta sosiolingvistiikan tentistä, mutta luulisin, että motivaatio niiden suorittamiseen olisi silti suurempi kuin nyt, kun edes lopputulos tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta. Nyt olen oppinut, että äidinkielen opettajaksi voi päästä todella vähällä vaivalla, juuri mitään oppimatta, ja että se on työtä, jota hyvin pienellä todennäköisyydellä haluaisin tehdä, eikä siihen valmistavien kurssien suorittaminen siksi juuri motivoi tenteissä. Olen kai niitä mukavuudenhaluisia paskahousuja, jotka tekevät kympillä vain ne työt, jotka jaksavat kiinnostaa, muuten panostetaan juuri ja juuri sen verran kuin on pakko.

Olisi kai oikeus ja kohtuus, etten pääsisi siitä tentistä edes läpi. Kerta menin vielä puhumaan pahaa siitä tentaattoristakin yliopiston vessassa.

Tyhmä

Viime viikolla, matematiikan tunnilla, jonain tyhjänä hetkenä tajusin yhtäkkiä, että en ole oikeastaan missään hyvä. Pitkän miettimisenkään jälkeen en keksinyt mitään sellaista asiaa, jonka olisin voinut luokitella "omaksi jutukseni". En mitään sellaista taitoa, josta olisi hyötyä oikeasti. Olen ehkä keskivertoa parempi monissa asioissa, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en oikeastaan voi mihinkään käyttää, kuten esimerkiksi uimataito. Monen vuoden harjoittelun jälkeen osaan ehkä uida paremmin kuin 80% suomalaisista, mutta ei sillä noin niinkuin ammatillisen itsetunnon kannalta ole mitään merkitystä. Samoin kuin ei silläkään, että olen kohtuu nopea lukemaan. Tai, että olen hyvä keksimään hassuja riimirunoja melkein mistä tahansa asiasta. Tai että osaan tehdä siistinnäköisiä käsitöitä. Eipä juuri ilahduta.

Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.

Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.

Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.

Akateemisia puutteita

Graduahdistus on kai jonkinlainen meemi. Sellainen, jonka arvelee todennäköisesti tulevaksi, ja joka sitten sen takia aivan varmasti tuleekin. Että, jos ei siitä niin paljoa puhuttaisi, sitä ei välttämättä suurimmalla osalla edes olisi. Itse kuuluisin kai silti vähemmistöön, ja kärsisin siitä. Tiede-lehdessä sanottiin, että graduahdistuksen taustalla on usein puutteellinen akateeminen luku- ja kirjoitustaito. Sairastan molempia ja jälleen kerran löydän itseni miettimästä, mitä mä täällä oikein teen. Keksimässä sivistyneitä lauseita ja väittämässä jotain epäoleellista. Samaan aikaan joudun nuijimaan itseäni maahan, etten antaisi kunnianhimon liikaa viedä mukanaan ja käyttäisi graduun kohtuuttomasti aikaa. Yritän pitää sen vain projektina, pienellä peellä, ja keskittyä siihen seuraavaan haasteeseen. Uskon saaneeni kirjallisuuden opinnoista jo sen kaiken humaanin hyödyn, mitä myös lääkärin työssä tarvitaan - gradu on vain se viimeinen velvollisuus. Onneksi sen ohjaaja ei lue tätä.

Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.

Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.

Muumi-g

Kirjallisuuden opinnot ovat saaneet ihan mukavan reippaan sysäyksen eteenpäin, kun olen vihdoinkin ryhtynyt valmistelemaan graduani. Alun perin (luonnollisesti!) tarkoituksenani oli koko kesä aktiivisesti kerätä matskua, vierailla kansallisarkistoissa kopsaamassa mikrofilmejä ja muuta perin reipasta. Lopputulos on, että aloitin materiaalin keräämisen ja graduoppaaseen tutustumisen viime perjantaina. Vaan eipä hätää - olen päässyt jo oikein hyvän matkaa eteenpäin.

Tutkimuskysymykset ovat pääpiirteissään selvänä, asiallisia (omasta mielestäni tietysti) hypoteeseja on muutama ja lähdekirjallisuusluettelo alkaa olla jo aika kattava. Siis se alustava luettelo, jonka teoksista arvelen olevan hyötyä. Tänään hyödynsin muutaman vapaatunnin naapuripitäjän kirjastossa etsimällä lisää lähteitä ja löytyihän niitä. Nyt tekisi melkein mieli alkaa jo kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa. Ehkä sen jossain vaiheessa ennen semman alkua teenkin.

Ylevä tavoitteeni on saada gradun puoleen väliin vuodenvaihteeseen mennessä. Jos intensiivisesti ja ahkerasti sitä syksyllä saan kirjoitettua, se ei liene mahdotonta. Sen jälkeen uskoisin saavani loput kirjoitettua vaikka sitten Kreikasta käsin ja gradun valmiiksi ensi syksyksi. Nyt enää jännitän, onko graduohjaaja vielä samoilla linjoilla minun kanssani vai tyrmääkö kaikki ideani ja ehdotukseni heti seminaarin aluksi.

Ulkokultaisia unelmia

Olen kai aikaisemminkin pohtinut omien unelmieni syntyhistoriaa, mutta välillä on hyvä tehdä tarkastuksia, ettei aika pääsisi liikaa kultaamaan muistoja.

Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.

Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.

Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.