Uusi vuosi, uudet leikit.

Kakkosvuosi jäi ihan tyystin paketoimatta kun jo sähköpostiin alkoi tupsahdella viestejä: "Tervetuloa kolmoselle!". Vähän haikeana mietin, että niin - tervemenoa! Olisi se kyllä hauskaa olla mukana jo ensi maanantaista, mutta minun osaltani kolmonen saa vielä odottaa - ensi vuosi kun on varattu aivan muille projekteille.

Mutta niin. Tervemenoa kolmoselle te ihanat entiset kurssikaverit!

Yhden luvun loppu.

Aamuinen happamuus vaihtui päiväunien jälkeiseen hämmästyneeseen onnen tunteeseen. Tässä muistojen elektroniseen arkistoon parhaat palat:

"T:n pro gradu -tutkielmaksi tarjoama käsikirjoitus on kirjoitettu selkeällä, korrektilla ja paikoin jopa tyylikkään esseistisellä suomen kielellä. Se on varsin ansiokas ja tasapainoinen, kokonaisuutena johdonmukaisesti toteutettu opinnäyte, joka täyttää kiitettävästi kirjallisuuden pro gradu -tutkielmille asetetut kriteerit. Esitämme, että se hyväksytään arvolauseella kiitettävä (4/5)."

En mä mikään kympin tyttö ole koskaan ollutkaan. 

Koulutiellä

Joskus sinne opinahjoon pääseminen on astetta hankalampaa. Ei riitä, että ostaa asunnon radan vierestä, ei sekään että herää joka päivä riittävän ajoissa, tai edes se, että huolehtii itsensä ajoissa junaa odottamaan.

Aamuinen paikkatietojen varaaminen keskeytyi verkkokaupan huoltokatkoon. No, ei se mitään, saa niitä paikkatietoja asemaltakin. Nopeutetun aamupalan siivin asemalle viitisen minuuttia ennen junan lähtöä. Yksitoista asiakasta jonossa ennen itseäni. No, ei sekään mitään, juna on näköjään sähköratavaurion vuoksi seitsemäntoista minuuttia myöhässä. No, ei haittaa, koska pelivaraa oli puolisen tuntia. Ai ei niitä paikkatietoja saa täältäkään, aseman tietoliikennejärjestelmät jumittavat ja lopulta sammuvat kokonaan. Junan arvioituun lähtöaikaan tulee noin viiden minuutin välein kymmenen minuuttia lisää aikaa. Henkilökunta ei osaa arvioida, ehtiikö juna edes tunnin myöhässä perille. Ei sitäkään, pääseekö kaksi minuuttia ic-junan jälkeen aikataulutettu pendolino jossain matkan varrella ohittamaan ic:n. Kaikkia matkustajia kehotetaan hyppäämään ensimmäiseen mahdolliseen junaan riippumatta siitä, mihin on lippunsa ostanut. Riippumatta siitäkään, riittääkö siellä edes paikkoja kaikille. Masunysä potkii kylkeen sen minkä ehtii tehden jo pelkästä asemalla istumisesta tukalaa. Epävarmuus mahdollisesta istumapaikasta junamatkan ajaksi ei ilahduta.

Neljänkymmenenviiden minuutin epätietoisen istuskelun jälkeen luovutan. Kokeillaan ylihuomenna uudestaan.

Kymmenen plus yksi.

Tuleva kollega haastoi laiskan opiskelijan ja bloggaajan pohdiskelemaan vähän tavallista positiivisempia asioita kymmenen hyvää mieltä tuottavan asian muodossa. Varmasti opiskeluteeman altakin saisi revittyä kymmenen hyvän mielen tuottajaa, mutta laajentanen tämän suosiolla koskemaan elämääni ylipäänsä. Järjestyksistä piittaamatta, kymmenen elämääni hyvää mieltä tuottavaa asiaa ovat:

Puoliso

Maailman komein, älykkäin, seksikkäin, ihanin ja kaikella tapaa omaksi elämänkumppanikseni sopivin. Ensimmäisestä tapaamisesta tulee vappuaattona kuluneeksi kahdeksan vuotta, yhteistä avioliittoa puolestaan on takana kaksi ja puoli vuotta. Sen viereen on aina yhtä ihana nukahtaa ja sen vierestä on ihana herätä. Ja hereilläkin sen kanssa on lähes poikkeuksetta hyvä olla. Eikä se välitä, vaikka siihen viittaisi sanalla se.

Koirat

Maukka ja Väykkä, Nepatiitti ja Hepatiitti, Nepshukka ja Hepskukka, Pampula ja Rääpäle. Ensimmäinen (niitä on siis lukuisista nimityksistä huolimatta vain kaksi) pakattiin mukaan Kreikan vaihtoajan tuliaisina, jälkimmäinen on vanhempieni koiran (ja tietyllä tavalla oman ensimmäisen koirani) jälkeläinen. Kaikkine luonnevikoineen ja käyttäytymishäiriöineen ne ovat olennainen osa perhettämme ja niillä on tärkeä rooli elämässäni - milloin jalanlämmittäjinä sohvalla, milloin arkiliikunnan ylläpitäjinä. Pelloilla vapaana kirmailevan tai sohvan nurkkaan nukkumaan käpertyneen koiran katseleminen on ehkä parasta masennuslääkettä, mitä tiedän. Eivätkä hassumpaa terapiaa ole ne raskaan koulupäivän jälkeen ovella leväytetyt, koko hammasrivin paljastavat hymytkään, joilla omistajaa nuorimmaisen toimesta tervehditään. Ja kyse on siis todella hymystä, ei irvistämisestä.

Lääketiede

Vaikka opiskelun sujuminen ei ole lähes koskaan sitä luokkaa kuin toivoisin, vaikka jatkuvasti pelkäänkin valmistuvani maailman huonoimmaksi lääkäriksi ja vaikka koen monet opiskeluun liittyvät asiat ärsyttävinä ja stressaavina, rakastan silti lääketiedettä ja koen itseni "helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi" saadessani vuosien pyrkimisen jälkeen vihdoin opiskella alaa, joka tuntuu enemmän omalta kuin mikään koskaan aiemmin.

Aamupala

"Syö aamulla kuin kuningas, päivällä kuin ruhtinas, illalla kuin keijukainen", opetettiin jo ala-asteella. Hyvä aamupala on takuuvarma päivän pelastus. Onneksi puolisoni jakaa lämpimän suhtautumisen tätä päivän tärkeintä ateriaa kohtaan. Yhteiset viikonloppuaamut alkavat poikkeuksetta vakiomallilla rakennetulla brunssilla, ja silloin tällöin päädymme brunsseilemaan myös erilaisiin ravintoloihin. Pelkkä yhteisen viikonloppuaamiaisen ajatteleminen saa hymyn huulille. Hyvän ruoan lisäksi täydelliseen aamupalaan kuuluu olennaisena osana jaettu sunnuntaihesari (puolisolle ensimmäiset kaksi, minulle viimeiset kolme osaa).

Vihreä tee

Kuulun niihin ärsyttäviin hifistelijöihin, jotka kahviloissa kiusaavat henkilökuntaa kyselemällä vihreän teen perään, vaikka mustaa teetä olisi tarjolla kymmenessä eri makuvaihtoehdossa. Tai mikä muiden mielestä ehkä vielä ärsyttävämpää, raahaan omat teet ja irtoteepussini mukaan työpaikan kahvihuoneeseen, koska ne valmiit vihreät teet eivät ole lopulta kovin kummoisia nekään. Parhaat fiilikset pitkäksi aikaa saa piipahtamalla ihan oikeassa teekaupassa. Omasta kaapista löytyy yleensä neljää, viittä eri makua.

Lastenkirjallisuus

On se aikuisillekin tarkoitettu kiinnostavaa, mutta suurimmat ja arvokkaimmat kulttuurikokemukseni olen saanut ehdottomasti lastenkirjallisuuden parissa. Kaikkien aikojen suosikkejani ovat Astrid Lindgrenin teokset sekä vähän kotoisemmat Nopolan sisarusten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat. Jälkimmäisiä luettiin joskus puolison kanssa toisillemme iltalukemisina, ja niiden nerokas kieli onkin salakavalasti livahtanut myös omaa arkikielenkäyttöämme rikastuttamaan. Lastenkirjallisuutta tulee edelleen hankittua sekä kulutettua ihan vain omaksi nautinnoksi.

Sarjakuvat

Ensimmäinen versio entiseen opiskelupaikkaani tarkoitetusta gradusta käsitteli sarjakuvia. Onneksi tajusin ajoissa luopua aiheesta, joka on ihan liian nautinnollinen liialla analysoinnilla pilattavaksi. Sarjakuvia kuluu laidasta laitaan, mutta oma kokoelmani kulmakivet ovat Don Rosan albumit, alkuperäiset Janssoneiden muumisarjakuvat sekä uusimmat rakkauden kohteeni - Manu Larcenetin Pieniä voittoja sekä Maallemuuttajat -sarjat.

Elokuvat

20-40 minuutin sitcomeihin tottuneena elokuvien katsomisen aloittaminen tuntuu aina jonkinlaiselta ponnistukselta, mutta sitten niiden pariin upottuani ihastun usein täyttä häkää ja kiusaan puolisoani vaatimalla samojen elokuvien katsomista uudestaan ja uudestaan. (Kultakalan muistista on hyötyäkin, kun vanhat elokuvat tuntuvat aina uusilta). Puolison mielestä elokuvat, joista pidän, ovat "aina jollain tapaa omituisia, mutta silti hyviä". Monta suosikkia löytyy rakkautta&anarkiaa -kokoelmasta, mutta jos yksi elokuva pitäisi valita, saattaisin valita sekä visuaaliselta ilmeeltään, tarinaltaan että musiikiltaan mainion Goodbye, Leninin. Ainakin tällä hetkellä.

Luonto

Tunnen itseni välillä eläkeläiseksi laahustellessani koirien kanssa joen vartta ihastelemassa milloin mitäkin risukasaa tai lokkiparvea. Koirien vuoksi tulee seikkailtua vähän vähemmän kliinisissäkin olosuhteissa pitkin metsiä ja peltoja, ja nähtyä samalla yhtä sun toista luonnon ihmettä ketuista ja lumikoista hirviin ja peuroihin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan jokaista näistä kohtaamisista. Aamulenkki orastavassa aamuauringossa, leppeässä tuulenvireessä ja lintujen kevätsirkutusta kuunnellen on minun Avara luontoni.

Nysä

Pienen perheemme esikoinen (jos karvalapsia ei lasketa samaan kategoriaan) ja molempien sukujen ensimmäinen lapsenlapsi. Vielä kolmisen kuukautta enemmän tuntematon kuin tuttu, mutta tuottanut silti jo viimeisen puolen vuoden ajan runsaasti hyvää mieltä (hämmennyksen ja pelkojen lisäksi) omilla kommunikaatioyrityksillään. Iltamöyrinöistä on muodostunut jo odotettu rutiini, eikä mahalle laskettuun käteen harkitusti kohdistettu muksahduskaan saa varsinaisesti huonolle tuulelle. Varsinkin, kun Nysä tuntuu tunnistavan, milloin käsi kuuluu tulevalle äidille, milloin jollekin muulle. Tulevaisuudessa todennäköisesti loistava (teko)syy nauttia laajemminkin lastenkulttuurista.

(Ylimääräisenä plussana mainitsen nyt vielä ohimennen vihdoin ja viimein tarkistukseen palautetun gradun, joka ohjaajan sanojen mukaan on "oikein hyvätasoinen työ, jonka voi huoletta jättää tarkastettavaksi". Luvattoman kauanhan siinä meni, mutta siitä viis - nyt se on viimein tehty.)

Onnistuneen opiskelun resepti

Hyvä asento, kuppi vihreää teetä, kuulokkeet korviin ja sitten elvistä klassista ja lujaa. Niin, ja tietysti muutama kiinnostava onkologian artikkeli työn alle.

PBL pinnan alta.

Ainakin Tampereella ja Helsingissä opiskeleville PBl eli problem based learning on tuttu menetelmä. Itselleni se oli aikoinaan syy hakea nimenomaan Tampereelle (kuulin itse asiassa vasta valmennuskurssilla, että myös Helsingissä on sama menetelmä käytössä). Nälkävuosien pituisten humanistiluentojen jälkeen ajatus ongelmalähtöisestä oppimisesta, jossa pääpaino ei olekaan luennoissa ja niiden passiivisessa omaksumisessa, tuntui suorastaan vallankumoukselliselta. Sen oli pakko olla toimiva menetelmä.

Aika nopeasti opintojen alettua tajusin, että PBL on kuitenkin ihan kuin kaikki muutkin oppimismenetelmät - toisille se sopii ja toisille ei. Pääsykokeisiin lukiessani olin luonut jonkinlaisen ideaalikuvan itsestäni lääkisläisenä. Ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, iloinen ja aktiivinen minä, joka innosta puhkuen osallistuisi jokaikiseen vapaa-ajan aktiviteettiin, hankkisi runsaasti uusia ystäviä, ja kaiken tämän ekstaattisen ryhmähengen voimalla loistaisi tutor-istunnoissa kaikkensa antaen ja runsaasti saaden.

Mutta.

Tehtyäni heti ensimmäisenä syksynä sosiaalisen itsemurhan ja keskittymällä niiden lääkiksen vapaa-ajan rientojen sijaan lähinnä junaanjuoksun ennätysten tehtailuun, olen samalla tullut haudanneeksi ideaaliminäni. Juuri kukaan ei ole oikein päässyt tutustumaan minuun enkä minä juuri kehenkään. Lähes sadan opiskelijan joukosta vähintään kymmentä en osaisi edes nimetä, monesta muusta kykenen vaivoin yhdistämään nimen ja kasvot samalle henkilölle kuuluvaksi. Itse arvelen kulkevani monen opiskelukaverini mielessä nimellä "kummajainen" - tai muulla vastaavalla kyseenalaisella lempinimellä. Minulle ja muille ei ole muodostunut näiden lähes kahden vuoden aikana käytännössä minkäänlaista yhteistä historiaa. Yhteinen rajapintamme rajoittuu täysin pakollisen opetuksen piiriin, ja täytyy sanoa, ettei siitä kovin vahvaksi bondausalustaksi ole.

Ja mitä tekemistä tällä on PBL:n kanssa?

Meillä (ja käsittääkseni Helsingissäkin) PBL:n ydinaluetta ovat pienryhmissä toteutettavat tutor-istunnot, 2x1,5h/vko. Saman ryhmän kanssa ollaan vaihtelevasti joko kaksi jaksoa kerrallaan tai sitten kuten meillä nyt toisena opiskeluvuonna, ensin yhden ryhmän kanssa koko syyslukukausi, sitten toisen ryhmän kanssa koko kevät. Ryhmissä käsitellään joka kerta jokin potilastapaus, jonka pohjalta muodostetaan oppimistavoitteet seuraavaksi kerraksi. Sitten mennään kotiin, opiskellaan ne, tullaan takaisin, puretaan ne yhdessä ja aloitetaan uusi tapaus. Välillä on aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä luentoja. No yleensä sentään liittyvät jotenkin toisiinsa.

Tutor-istunnot muodostavat siis melko runsaan ja olennaisen osan opiskelua, ja ryhmädynamiikka tekee istunnoista joko miellyttävää tai sitten - noh - vähemmän miellyttävää. Hyvä ryhmädynamiikka ja onnistuneet tutor-istunnot muodostuvat tietysti siten, että kaikki panostavat oppimistavoitteiden opiskeluun ja purkutilanteessa jakavat keräämäänsä tietoa aktiivisesti osallistuen, osallistuvat yhtä aktiivisesti uuden tapauksen oppimistavoitteiden kehittämiseen, ja näin ikään kuin opettavat toisiaan ja saavat toisilta ryhmäläisiltä vastavuoroisesti itse opetusta.

Hyvä ryhmädynamiikka on kuitenkin myös tekijöidensä summa. Kirjaimellisten tekijöidensä, eli niiden ryhmäläisten. Joku on luonteeltaan äärimmäisen teoreettinen ja perehtyy kaikkeen käsiteltyyn syvällisesti ja yksityiskohtaisesti. Joku toinen on ehkä käytännönläheisempi ja suhtautuu teoreettiseen osaamiseen suurpiirteisemmin. Joku on luonteeltaan ekstrovertti ja haluaa jakaa muiden kanssa kaiken lukemansa, toinen taas luonteeltaan kuuntelevampi ja pohdiskelevampi, eikä niinkään välitä olla äänessä edes pienen ryhmän keskuudessa. Yksi vie keskustelua eteenpäin kyselemällä, toinen vastaamalla (vaikkei aina oikeita vastauksia tietäisikään). Toisissa edellämainitut piirteet ilmenevät suuntaan tai toiseen kärjistettyinä, suorastaan leimaavina, toisissa taas yhdistyy mukavasti joukko erilaisia ominaisuuksia hyvinkin miellyttäväksi kokonaisuudeksi.

Ei ole aivan sama, minkälaiseen ryhmään sattuu päätymään esimerkiksi puoleksi vuodeksi. Vaikka lähtökohtana on sivistynyt kanssakäyminen kenen kanssa hyvänsä, on silti toisten kanssa helpompi tulla toimeen kuin toisten. Kärjistetyt luonteenpiirteet ihastuttavat toisia ja vihastuttavat sitten niitä muita. Yhtä ärsyttävä voi olla samaan ryhmään päätynyt ekstrovertti kimittäjä kuin omiaan puuhaileva juro tuppisuukin. Suurin osa edustaa kuitenkin sitä välimallia, joka tuskin herättää tunteita suuntaan tai toiseen, mutta luonteeltaan täysin erilaisista opiskelijoista koottu ryhmä voi tosiaan olla dynamiikaltaan joko sulaa silkkiä tai sitten silkkaa suolaa haavoille.

Itse olen luonteeltani enemmän epäsosiaalinen kuin sosiaalinen, helposti omiin oloihini vetäytyvä, enemmän kuunteleva kuin puhuva. Ajattelen hitaasti ja pohdin asioita usein huomattavalla viiveellä. En erityisemmin jännitä tai pelkää ryhmässä puhumista, mutta selvästi aktiivisempien läsnäollessa olen mieluummin hiljaa kuin huudan väliin. Olen aina jostain syystä kammonut sitä tunnetta, joka tulee kun aloittaa puhumisen samaan aikaan jonkun muun kanssa, eikä kukaan jääkään kuuntelemaan sinua. Eikä kukaan sen toisen samaan aikaan aloittaneen puheenvuoron jälkeen kysy, että "niin, mitä olitkaan sanomassa". Pelkään usein myös puhuvani muiden mielestä täysin vääriä asioita tai käsittäneeni kysymyksen väärin. Siksi jään usein mieluummin kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavaa.

Oma antini pbl:n kaltaiselle oppimismenetelmälle jää siis edellä mainituista syistä melko vaisuksi. Jokainen ryhmä on minulle aina täynnä uusia tuttavuuksia, joista suurimman osan kanssa en ole aiemmin ollut juurikaan tekemisissä. Heidän käsityksensä minusta muodostuu siis lähinnä niistä kolmesta viikottaisesta tunnista, jotka vähintään vietämme keskenämme.

Vaikka teenkin vähintään 90% tutoreista huolellisesti ja asiaan paneutuen, huomaan silti toistuvasti tehneeni vain noin puolet siitä, mitä se ryhmän aktiivisin aines. En opettele eri hormonien aminohappomääriä, koska en näe siitä mitään järkeä. En myöskään sanasta sanaan kopioi muistiinpanoihini aiheeseen liittyvää oppimateriaalia, koska se on kerran jo kirjoitettu, eikä siitä uudelleen kirjoittamalla tule yhtään parempaa. En kuitenkaan ole kovin hyvä löytämään niitä olennaisia asioita, vetämään suuria linjoja yhteen tai muutenkaan ylipäänsä oppimaan tutoreiden muodossa. Tällä hetkellä tutoreiden tekeminen vie lähinnä kohtuuttomasti aikaa, ja asiat opin sitten vasta koeviikolla tenttiin lukiessa. En tiedä, mitä teen väärin, tai mitä voisin muuttaa opiskelutavoissani, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että itselleni pbl ei ole se ihanteellisin oppimistapa. Mikä sitten olisi? Jäänee arvoitukseksi, ellen vaihda yliopistoa.

Kevätpuhuri.

Takana ei ole ehkä elämäni helpoimmat neljä kuukautta. Marraskuun alku toi mukanaan niin paljon uusia tuulia, etten hatun kiinni pitelemiseltä ole kyennyt tulkitsemaan tunteitani näin virtuaalisesti. Viime perjantai toi vihdoin viimeisimmän jaksotentin muodossa eräänlaisen väliajan kaikkeen hullunmyllyyn, vaikkei mikään varsinaisesti vielä päättynytkään. Uusi jakso kun alkaa uusine haasteineen jo huomenna, ja kaikki muukin on vielä kesken.

Ai että mitä sitten neljän kuukauden aikana on tapahtunut? Opiskelurintamalla lähinnä muiden opintojen takia siirrettyjä tenttejä. Syksyltä jäi siis kevään uusintoja odottamaan niin tuo edellisessä kirjoituksessa mainitttu ravintotentti kuin sen jälkeinen hermostotenttikin. Molemmat kohtuullisen isoja paketteja. Se, minkä tieltä ne jäivät odottamaan, oli entisen elämän hautaamiseksi tarvittu gradu. Joku teistä on ehkä luullut, että olisin valmistunut jo vuosia sitten, mutta todellisuudessa olen kantanut tekemätöntä gradua mukanani vuosia, ja jatkuvasti siirtänyt sitä muiden, eli tässä tapauksessa lääkisopintojen tieltä. Aluksi halusin panostaa kaikkeni pääsykokeisiin, ja kuvittelin opintojen vihdoin alettua kirjoittelevani gradua vaikka junamatkoilla ikään kuin vasemmalla kädellä. Sisiliskomainen siirtyminen kahden eri maailman välillä on osoittautunut kuitenkin itselleni liian haastavaksi, ja koska lääketieteen opinnot eivät odota, olen sysännyt gradun syrjään kerta toisensa jälkeen ja keskittynyt selviytymään edes niistä lääketieteen opinnoista. Keskeneräinen tutkinto on kuitenkin henkistä painolastia, josta olen halunnut päästä eroon, ja vihdoin viime kesätöikseni uuden graduohjaajan motivoimana päätin päästä eroon moisesta päänsärkyjen aiheuttajasta. Vaikken kesän aikana vielä kirjallisuuden opintojani päässytkään hautaamaan, kaivoin kuitenkin kuoppaa huomattavasti syvemmäksi. Syksyllä käytin siis vielä kahden opintojakson koeviikot kaivuutöissä, kunnes joululomalla päästiin vihdoin siihen pisteeseen, että jäljellä on enää niin sanottu pilkun viilaus. Sille varataan tulevaisuudessa vielä viikonlopun verran - sitten lyödään viimeinen naula siihen arkkuun. Vaikka työ onkin edelleen kesken, on henkinen painolasti kuitenkin laskettu jo kuopan pohjalle. Enää en stressaa.

Nomuttaniin. Joululoman jälkeen edessä olivat siis kolmen viikon sisällä ensin hermostotentti, sitten ravintotentti ja lopulta viime perjantaina kevään ensimmäisen hormonijakson jaksotentti. Viimeiseen tenttiin jäi lukuaikaa huimat kaksi päivää, ja enemmän minun tyyliäni olisi ollut nostaa kädet pystyyn, siirtää myös tätä tenttiä muutaman viikon päähän pikauusintaan ja aloittaa loma viimeistään noiden kahden syksyn uusinnan jälkeen. Tentin suorittamalla edessä olisi kuitenkin ensimmäinen opiskelutöistä vapaa viikonloppu  - niin - en edes osaa laskea kuinka moneen vuoteen. Ensimmäinen viikonloppu, jolloin voisin siis hyvällä omallatunnolla röhnöttää vaikka aamusta iltaan sohvalla miettimättä, mitä kaikkea sillä hetkellä pitäisi oikeasti tehdä. Latasin siis tämän ajatuksen motivoimana kaksi päivää aamusta iltaan hormoniasioita, ja perjantaina kävin toivottavasti suorittamassa tentin hyväksytysti. Vapaan viikonlopun ansainneena.

Vaan kuinka ollakaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä totesin sairastuneeni, ja viikonloppu onkin kulunut sitten peiton alla niistellessä. Infectio acuta respiratoria superior non specificata, sanoi tohtori, eikä nyt sitten ole todella tarvinnutkaan kuin röhnöttää sohvalla. Suunnitelmissa oli siis toki vähän aktiivisempaa ja sosiaalisempaakin ajanviettoa.

Mutta mitä muuta kuin gradua ja siirrettyjä tenttejä? Työrintamalla siirryttiin eteenpäin esimiestuurauksen merkeissä, mikä on sekin koulutuksineen vaatinut veronsa - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Esimiesvastuuta on onneksi edessä vain ajoittain, muuten jatkan normaaleissa työtehtävissäni viikonloppuisin kuten tähän astikin. Tähänkin viikonloppuun olisi kuulunut yhden työpäivän verran rullakoiden siirtelyä, mutta infectio acuta respiratoria superiorin ansiosta olen viettänyt vielä toisenkin elämää tylsemmän vapaapäivän yksinäni kotisohvalla. En ole tiennytkään, kuinka paljon televisiosta tulee erilaisia sisustus-, ruoanlaitto- ja musiikkiohjelmia. Nyt on kattava otanta takuulla katsastettu.

Ehkä se suurin muutos ja haaste on kuitenkin ollut marraskuun alusta asti vatsaa kasvattanut masuasukki. Ensi syksy tuonee näin ollen mukanaan välivuoden lääketieteen opinnoista, perhe-elämää opiskellessa. Mutta sitä ennen on kuitenkin edessä vielä kaksi tiukkaa jaksoa, ensimmäisenä huomenna starttaava Hyökkäys ja puolustus -jakso.

Eräpäiviä.

Mitä? Olette odottaneet jo sitä perinteistä "oisinpa aloittanut taas tähänkin tenttiin lukemisen aikaisemmin, nyt en ehdi, ja pääsenköhän läpi, apua oon niin huono opiskelija"-postausta? No olisihan tässä jo sen aikakin, koeviikko kun on viimeistä päivää meneillään.

Vaan ei. Muut tekee tenttinsä huomenna, minä vasta joululomalla. Ihan pikkuisen ahdistaa jättää vanha jakso ikään kuin työn alle uuden alkaessa ensi maanantaina (hermosto <3), mutta nyt on ollut tärkeämpääkin tekemistä tälle tenttiviikolle. Ehdin nimittäin kehittää jo pienimuotoisen paniikin niistä keskeneräisiksi jääneistä kesätöistä, joiden eräänlainen eräpäivä on tuossa lokakuun lopussa, ja toisin kuin luulin, niitä ei niin vain tehdäkään koulutöiden ohella. Koska kesäkuun uusinnasta jäi suorastaan imelän hyvä maku suuhun, päätin tehdä saman tempun tässä jaksossa uudelleen. Teen siis ravintojakson tentin vasta tammikuun yleisessä uusinnassa. Muiden paahtaessa tällä viikolla ruoansulatusta (toiset enemmän, toiset vähemmän), minä olen sitten paahtanut kirjoitustöideni parissa.

Paitsi, että en. Ole paahtanut siis. Kirjoittaminen on kohtuullisen raskasta työtä, jota ei pelkillä gluteuksilla toteutetakaan. Kirjoitan aikani, kaipaan runsaasti lepotaukoja, välillä pitää vaihtaa ajatuksia jonkun muun kanssa (onneksi on fb, ja aina joku online), ja jumin iskiessä on hyvä heilahtaa hetkeksi olohuoneen matolle vaakatasoon koirien kaveriksi. Tuntimäärällisesti olen työskennellyt hämmästyttävän vähän, mutta näennäisestä tehottomuudesta huolimatta olen kuitenkin edistynyt paremminkin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoakaan, joten vaikkeivat työtuntimäärät ihan lakisääteisiä huitele, en jaksa juuri tuntea syyllisyyttä.

Edellisestä johtuen viikkoon on mahtunut myös vapaa-aikaa, kullankalliita sosiaalisia suhteita, harrastuksia, pidempiä yöunia ja kaiken kaikkiaan paljon laadukkaampaa elämää. Niin ja herkkuja kanssa - pitäähän sitä toki kantaa oma kortensa kekoon ravitsemusjakson päätökseksi. 

Professionaalisuuden tasot

Aikoinaan valmennuskurssilla kurssin opiskelija-opettaja kertoi ensin aikovansa itse tulevaisuudessa erikoistua neurologiksi, ja myöhemmin jostakin neurologian alaan liittyvästä asiasta puhuessaan mainitsi, että "me neurologit ajattelemme, että..". Vaikka olin itse niihin aikoihin vain kateellinen ja katkera n:nnen kerran hakija, se jotenkin särähti korvaan - varsinkaan, kun opettajalla ei siinä vaiheessa ollut vielä edes oikeutta toimia lääkärinä.

Joillekin kokemus omasta lääkäriydestä tuntuu muodostuvan hyvin nopeasti. Joku ainakin väittää tietävänsä oman erikoistumisalansa jo ensimmäisellä opiskeluviikolla, ja toinen pyrkii hankkiutumaan kaikkiin mahdollisiin kontakteihin oikeiden valkotakkien kanssa tulevaa uraansa jouduttaakseen. Osa opettavista lääkäreistä on kutsunut meitä kollegoikseen jo ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja osalle se on ehkä rohkaiseva totuus, mutta itselleni enemmän pilke silmäkulmassa heitetty vitsin tynkä. Hieno tapa, mutta en minä sitä kovin tosissani ota. Välillä tuntuu, että pelkän ensimmäisen ja kolmannen vuoden välissä on valovuosien pituinen matka, eikä ajatusta omasta valmistumisesta kykene vielä edes hahmottamaan. Saati sitten, että kokisi itsensä edes hiuksenhienolla tasolla jo tässä vaiheessa lääkäriksi.

Kysymys professionaalisuudesta konkretisoitui viime viikolla kovin klassisissa merkeissä. Olin kotimatkalla junassa hautautuneena histologian kirjoihin, kun junassa kuulutettiin "lääkäriä tai sairaanhoitajaa" toiselle puolelle junaa. No, tajusin kyllä selkeästi, etten kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta jäin kuitenkin miettimään, pitäisikö minun mennä edes tarjoamaan apua. Vaikka taitoni ovat vielä tässä vaiheessa opintoja erittäin rajalliset, olen kuitenkin esimerkiksi ensiaputaitoinen. Mutta niin oli varmaan junan matkustajista moni muukin, luultavasti (ja toivottavasti) myös junan henkilökunta. Enkä väittäisi olevani itse siinä mitenkään keskimääräistä parempi. Mutta olisinko ollut jotenkin pätevämpi esimerkiksi kuuntelemaan hätäkeskuspäivystäjän ohjeita kuin joku muu matkustaja? Olisinko kuitenkin osannut tehdä jotain enemmän kuin SPR:n EA-kurssit käynyt kansalainen, ja olisinko siksi ollut moraalisesti velvoitettu vähintäänkin juoksemaan paikalle tarjoamaan apuani?

Ratkaisin tilanteen jäämällä odottamaan uutta kuulutusta. Tampereen ja Helsingin välillä matkustaa hyvin paljon lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa, joten oli vähintäänkin todennäköistä, että joku muu matkustajista oli oikeasti lääkäri tai sairaanhoitaja, ja siksi hyvin paljon minua parempi valinta. Ilmeisesti sellainen paikalle saatiinkin, koska uutta kuulutusta ei koskaan tullut. Ilmeisesti kyse ei ollut myöskään suuremman luokan hätätilasta, koska seuraavalla asemalla ei ollut vastassa ambulanssia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyseisen matkustajan kohdalla varmaan kyllä, mutta jäin kuitenkin koko loppumatkan ajaksi pohtimaan omaa asennoitumistani. Jotenkin ehkä häpesin sitä mahdollisuutta, että ryntäisin toiselle puolelle junaa kuin mikäkin sankari kertomaan, että "täältä tulee toisen vuoden lääketieteen opiskelija, antakaa kun minä autan" vain todetakseni, että "jaa, tällaisesta meillä ei olekaan vielä ollut mitään puhetta koulussa..löytyisköhän täältä junasta oikeasti lääkäriä.."

Mutta kuuluuko tuollaista hävetä? Onko parempi aina tarjota apua, vaikka se olisi sitten turhaakin? Onko edes oikein jäädä odottamaan toista kuulutusta, kun useissa sairauskohtauksissa nopeus saattaa hyvinkin ratkaista? Ja missä vaiheessa opintoja minusta tuntuu, että olen ihan pätevä menemään auttamaan? Klinikassa? Neljännen vuoden jälkeen? Valmiina lääkärinä? Erikoistuneena lääkärinä? Ei koskaan?

Toisilla professionaalisuus syttyy ehkä vähän hitaammin. Vaikka yritän jatkuvasti jäähdytellä erikoistumisaloista utelevia ystäviä ja sukulaisia, ja keskittyä ennemmin "opiskelemaan hetkessä", olisi ehkä kuitenkin syytä rohkaistua osallistumaan edes sellaiseen toimintaan, johon nykyinen koulutuksen vaihe antaisi myöten. Löytyisiköhän sellaista esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmistä?

Flunssaa ja ummetusta.

Lähdin keskiviikkona koulusta ihan normaalissa kunnossa. Päätä hiukan särki, vähän väsyttikin, mutta työntäyteiselle ja pitkälle päivälle se nyt ei ole mitenkään epänormaalia. Otin pienen loppuspurtin ehtiäkseni junaan, ja käytännössä heti istuttuani alas aivastin, kerran ja toisenkin. Luulin allergiaksi ja nappasin antihistamiinin, mutta kas - sehän olikin flunssa. Siihen ei antihistamiini paljon auta.

Nyt kolmatta päivää nuokun flunssan kourissa. Nuutunut ja tukkoinen olo, vähän lämpöä, hiukan yskittää. Mikä lie kausiflunssa. Siksipä tuntuikin tänään hiukan turhauttavalta, kun esimies vaati tuomaan töihin sairaslomatodistuksen. Yritin vähän kysellä, josko oma ilmoitus kuitenkin riittäisi, mutta se käytäntö koskee kuulemma ainoastaan vakituisia työntekijöitä. Koska sopimukseen kirjatut tuntimäärät eivät oikeuta myöskään työterveyshuollon palveluihin, jouduin hakemaan todistuksen kunnalliselta terveysasemalta. Koin jotenkin hiukan noloksi käydä ruuhkauttamassa terveyskeskusta tällaisella perusflunssalla. Onneksi paikallisella terveysasemalla on kuitenkin käytäntönä ohjata työn takia sairaslomatodistusta hakevat flunssapotilaat ainoastaan terveyden-/sairaanhoitajalle, ja sairaslomapaperin lisäksi sainkin asiasta kirjallisen todistuksen työnantajalle vietäväksi. Ei sentään tarvinnut lääkäriä tavata saadakseen paperin, jossa lukee sairasloman syynä "flunssan oireet".

En tiedä, miksi minusta on tullut tällainen tautimagneetti. Viime lukuvuoden päivityksistä voisi karkeasti arvioiden laskea vähintään yhden sairaspäivän jokaista jaksoa kohti. En tiedä, ovatko syynä laitoksen todistettavasti kosteusvaurioiset opetustilat (homeallergikko kun olen), huonot elintavat vain jatkuva stressin altistava vaikutus. On tässä kieltämättä kiireistä ollut, ja erilaiset deadlinet ovat loputon suo, mutta urheilen kuitenkin kohtuullisen paljon, syön terveellistä kasvisruokaa, paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä päivittäiset, runsaat D-vitamiinilisät. Vaan ei - täällä sitä taas sairastetaan.

Sairaudesta huolimatta töitä on tehtävä. Koulu ei ole kiinnostunut sairaslomatodistuksista, eikä niillä tiettävästi saa vapautusta ensi viikon pakollisista opetuksista, ryhmätöistä tai tutoreista. Maanantaiksi pitäisi toteuttaa joku veret seisauttava powerpoint-esitys pari viikkoa sitten haastattelemamme potilaan ravintoanamneesista. Seuraaviin tutoreihin pitäisi opiskella paksusuolen anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa sekä muun muassa farmakologian alkeita ummetuslääkkeiden osalta. Ummetuslääkkeet - on siinäkin mehevä alkustartti farmakologian opintoihin - jotka muuten vaikuttavat viimeviikoisen farmakologian ryhmätyön jälkeen äärettömän mielenkiintoisilta. Farmakologia ja toksikologia <3. Voisivatko ne toisaalta olla edes kiinnostamatta?

Mitä syöt, sitä olet?

Uusi jakso alkoi niin vauhdilla, että olo on kuin juoksumatolla hetki sen jälkeen, kun vauhdinsäätönappi on jäänyt vahingossa pohjaan. Järjettömän rankkaa, järjettömän kiinnostavaa!

Käsillä oleva jakso käsittelee siis ravintoa ja ravinnon hyödyntämistä. Tänään aloiteltiin tutustumisella virallisiin ravitsemussuosituksiin, edessä on vielä vaikka mitä mielenkiintoista ruoansulatuskanavan anatomiasta ja fysiologiasta aina vajaaravitsemukseen, lihavuuteen ja rasva-aineenvaihduntaan. Vain muutamia aiheita mainitakseni. Pääsemme ensimmäistä kertaa perehtymään hiukan farmakologiaan, ja kliinisissä töissä tutustutaan endoskopioihin, vatsan alueen tutkimiseen laajemmin sekä harjoitellaan muun muassa ravintoanamneesin tekoa. Mielenkiintoisia kaikki!

Ruoka ja ravitsemus ovat sekä jatkuvasti ajankohtaisia että varmasti jokaisen elämää koskettavia asioita, ja tällaisten karppauskeskustelujen ja rasvasotien käydessä kiivaimmillaan on mielenkiintoista saada edes jonkinlaista tieteellistä näkemystä keskusteluihin. Taisipa tuo aloitusluento herättää opiskelijoiden joukossa melkein eniten keskusteluakin sitten muinoisen etiikan luennon. Koen itsekin aiheen tähänastisista teemoista henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmaksi, sillä lähipiiristä löytyy niin roskaruoalla, karppiruoalla kuin vegaaniruoallakin eläviä, minkä lisäksi omakin ruokavalio elää jatkuvasti pienimuotoisessa murroksessa.

Olin kyllä aavistuksen verran pettynyt siihen, kuinka orjallisesti tuo avausluento noudatti niitä paljon parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia. En nyt mitään karppausylistysatkins-luentoa olisi halunnutkaan kuulla, mutta edes pieni askel virallisten suositusten ulkopuolelle olisi ollut mielenkiintoista. Nyt se jäi lähinnä sille tasolle, että ehkä D-vitamiinin saantisuositukset voisivat olla korkeampiakin - ja sekin vähän rivien välistä. No, en ehkä itsekään luennoitsijana uskaltaisi kuluttaa sitä yhtä ja ainoaa ravitsemussuositusluentoa luennoimalla virallisten suositusten vastaisista ruokavalioista, mutta olisi ollut kyllä mielenkiintoista saada eri ruokavalioiden kiihkeät (asiantuntija)kannattajat vaikkapa paneelikeskusteluun puolustamaan kantojaan. Pitääpä pistää mieleen, ja kirjoittaa jaksopalautteeseen..


Kaikesta asiasisällöstään huolimatta jakson henkilökohtaisena teemana on väsymys ja sen torjuminen. Viikonloput kuluvat töissä, yöt näköjään miljoonista eri syistä valvoessa. Tänään oli vasta lukuvuoden toisen jakson ensimmäinen päivä, enkä olisi millään jaksanut herätä kouluun. Pitänee raivata niiden miljoonien harrastusten lisäksi muutama päiväunen mentävä kolo kalenteriin.

Syk-sy.

Pää on aika lailla yhtä tyhjä kuin lompakkokin. Kesä meni ohi salakavalasti (viipyi ehkä vartin kesäkuussa), ja koulu alkoi yhtä yllättäen. Kesätyöt (ne, joista en koskaan kirjoittanutkaan lisää, mutta kirjoitan myöhemmin) eivät koskaan loppuneetkaan ja ensimmäinen jakso opintojakin on tässä vaiheessa päivää ja syksyä jo pulkassa. Näin ainakin toivomme.

En voi väittää palanneeni opintojen pariin innosta hihkuen, ensimmäinen jakso kun oli pelkkää tilastotiedettä, joka lähtökohtaisesti ei ole sieltä inspiroivammasta päästä. Kävi kuitenkin kuten kaikken muidenkin lääketieteen opintojen tähän mennessä - onnistuin jopa hieman innostumaan luottamusväleistä, p-arvoista ja tutkimusten kriittisestä analysoinnista. Terveyteen liittyvät tutkimukset ovat lähes kaikkia jollain tasolla koskettava ilmiö, ja niiden sovellettavuudesta saadaan värikkäitä todisteita ihan arkipäivän elämässä niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa oppia tilastotiedettä ja tutkimusmetodiikkaa edes sen verran, että oppii erottamaan, jos ei nyt vielä jyviä akanoista, niin edes kauramurot kivenmurikoista.

No, ensimmäinen jakso oli intensiivinen kolmeviikkoinen, joka huipentui tämänpäiväiseen tenttiin. Kolmesta ennalta jaetusta artikkelista oli kokeeseen arvottu yksi, josta piti sitten analysoida kaikenlaista aina satunnaisvirhettä mittaavista suureista tutkimuksen etiikkaan. Ehdin valmistautua tenttiin kokonaisen vuorokauden, tai siis sen, mitä vuorokaudesta nukkumisen ja koulupäivän jälkeen jäi jäljelle, joten kovin kummoista tulosta en jaksa odottaa. En kyllä totta puhuen tämän tentin kohdalla ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Ainakaan nyt, väsyneenä ja nälkäisenä kotimatkalla.

Syksystä on tulossa kiireisin ikinä tähän mennessä. Ensi viikolla alkaa uusi jakso, Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen. Samoin kaikki tähän mennessä onnistuneesti skipatut harrastukset valokuvauskurssista koirakouluun. Töistä nyt puhumattakaan. Ne kesätyötkin pitäisi ehtiä lopettamaan jossakin välissä. Lainaisko joku mulle lisää tunteja? Tai viikkoja?

Yksityistilaisuus.

On kovin erilaista tehdä tenttiä, joka on tehty vain ja ainoastaan minua varten, kuin tenttiä, jota tekee lähes sata muutakin. Paineet ovat melko eri luokkaa osaamisen suhteen, sillä jos tarkastettavia tenttejä on vain yksi, se onneton nimi saattaa helposti jäädä mieleenkin, jos vastaukset ovat aivan kelvottomia, tai muuten vain opettajien kahvipöytäkeskusteluja piristävää tasoa.

Selvisin maanantaisesta yksityisnäytöksestä kaiketikin aika kiitettävästi. Luin viimeisen viikon kuin eläin, onnistuin ensimmäistä kertaa jopa kertaamaan lukemaani, ja vielä tentin vastaisena yönä valvotin puolisoani myöhään yöhön selostamalla muun muassa iskemian solutason muutoksia.

Verrattuna siihen varsinaiseen toukokuun tenttiin, uusinta oli mielestäni melko paljon haastavampi. Niin kuin uusinnat usein ovat. Kysymyksiäkin taisi olla tuplamäärä. Siinä missä varsinaisessa kokeessa kysyttiin sydämen pinta-anatomiaa suurten valtimoiden, laskimoiden, ja kolmen koronaarivaltimon verran, itselleni mäjähti nimettäväksi joukko vatsan alueen valtimoita sekä hienosti valokopioitu röntgenkuva, jossa latinaksi piti nimetä mustalla nuolella osoitettuja mustia aukkoja. Lisäksi sain selostaa muun muassa sydämen toimintakiertoon liittyvän paine-tilavuus -loopin kulkua millilitratarkkuudella sekä muuta enemmän tai vähemmän yksityiskohtaista. Onneksi minulla on outo taipumus muistaa jokseenkin irrelevantteja yksityiskohtia, vaikken niihin sen kummemmin opiskellessani keskittyisikään.

Hetken ajan mietin tentissä, että onpa epäreilua tehdä uusinnasta niin paljon vaikeampi kuin varsinaisesta kokeesta (vaikken nyt osaa sanoa, oliko se todellisuudessa niin paljon vaikeampi), mutta sitten tajusin, että arvosanattomassa opiskelumenetelmässä on se(kin) hyvä puoli, että vaikeampi tentti on vain ja ainoastaan minun etuni. Tentissä kun tulee monesti ensimmäistä kertaa oikeasti mietittyä jokin asia alusta loppuun, ja huomattua juuri ne asiat, jotka on vain luullut osaavansa, mutta joita ei niitä selittäessään selvästi osaakaan. Kaiken kaikkiaan sain mielestäni lukemiseeni nähden sopivasti haastetta, ja kokeesta jäi päällimmäiseksi ennen kaikkea hyvä mieli - huolimatta niistä parista järkyttävän yksinkertaisesta asiasta, joihin saatoin vastata vaikka väärinkin.

Se siitä. Ensimmäinen vuosi takana - viisi edessä. Elokuussa palaan jälleen lääketieteen pariin, siihen asti aion (kesätöikseni) ajatella ihan kaikkea muuta. Lähinnä kirjallisuutta. Siitä lisää matkan varrella.

Lypsykoneen kuljettajan koulutuksen valintakokeet 2011

Oli pakko käydä Älyvuodosta vilkaisemassa eilisiä koetehtäviä ja vastausanalyyseja. (Tätä en luonnollisestikaan suosittele kenellekään ko. kokeen tehneelle. On huomattavasti helpompi olla autuaan tietämätön omista virheistään aina sinne tulosten julkistamispäivään asti kuin saada tänään itkupotkuraivarit, olla masentunut sinne kesäkuun loppupuolelle saakka, spekuloida, elätellä toiveita ja päätyä kerta toisensa jälkeen siihen tulokseen, että "emmä kumminkaan pääse". Uskokaa mua. Mä tiedän.)

Ensimmäinen tehtävä näytti hauskalta, muutama muu oikein kelpo pääsykoetehtävältä, mutta muutama tehtävä sai kyllä tällaiselta jo-sisäänpäässeeltäkin palan kurkkuun. Tunnen itseni samaan aikaan kovin etuoikeutetuksi (viimevuotinen koe tuntuu aika kesyltä tuohon verrattuna) ja toisaalta vähän syylliseksi..ei minusta olisi enää ollut tuota koetta tekemään. Ei tietysti tarvitsekaan olla, kun takana ei ole koko vuoden intensiivistä Galenoksen pänttäämistä, mutta silti jotenkin..kyllä tuo omiin silmiini aika haastavalta kokeelta näytti, joten valtavasti onnea ja suitsutusta kaikille sen tehneille! Meni miten meni, hermojen säilyttäminen tuon kokeen jäljiltä on jo saavutus.

Sääli, ettei itse voinut tänään aloittaa lomaansa koeurakan tehneenä. Koe on vasta puolentoista viikon päässä, ja yllättäen lukemiset hiukan junnaavat. Kesäloma ja kokeisiinluku ei ole kovin hedelmällinen yhdistelmä. Palaan arkiston kätköihin..

Pä-pä-pä-pääsykokeet.

Kukaan tämän vuoden hakijoista tuskin pyörii enää netissä - etenkään lukemassa alan foorumeja tai blogeja, mutta jos joku kylmähermoinen kokelas tänne vielä ennen kokeita eksyy, niin toivottaisin vain valtavasti onnea kokeeseen! Kolmen kokeen kokemuksella en koe olevani paras ihminen neuvomaan, miten siellä pärjätään; kai te eväänne ja välineenne osaatte huolehtia itsekin, mutta oikean laskimen ja hyvien eväiden lisäksi siellä tarvitaan rutkasti onnea, joten täältä sitä nyt tulee:

ON-NE-A KO-KEE-SEEN!

Nauttikaa olostanne!

Viive - viipeen.

Jälkimmäinen niistä kahdesta viikosta venyikin sitten neljäksi viikoksi. Tai venyy edelleen, koska niistä neljästä on kaksi vielä edessä. Samalla kesäloman alku siirtyi viime perjantaista kesäkuun kuudenteen.

Lukuviikon alussa olin vielä menossa tenttiin, mutta koska olin niin onnistuneesti ohjelmoinut itselleni opiskelujen ulkopuolista tekemistä aina tiistai-iltaan saakka (Jyväskylän viikonloppu, äitienpäivä ja puolison syntymäpäiväjuhlallisuudet), totesin heti aluksi, ettei kahden päivän lukemisella olisi juuri järkeä käydä tenttiä tekemässä. Viime jakson tentin tein kyllä samaisella noin kahden päivän lukemisella, mutta silloin se jaksonaikainen opiskelu oli ollutkin huomattavasti intensiivisempää ja tehokkaampaa kuin nyt viimeisellä jaksolla, jota verotti kevätväsymyksen lisäksi intensiivinen ja tehokas sairastelu. Vaikka viime jakson tentistä ihan kunnialla selvisinkin, en halua enää yhtään samanlaista tenttikokemusta. En halua pelätä ennen tenttiä tai sen jälkeen, pääsenkö läpi, vaan haluan olla omasta osaamisestani niin varma, ettei mitään epäilyksen aihetta ole. En minä mitään täysiä pisteitä tavoittele, vaan ainoastaan varmaa pohjaa seuraavalle viidelle vuodelle.

Päätin sitten suosiolla heittäytyä puolittain lomalle, ja käydä tekemässä tentin uusintapäivänä kesäkuun alussa. Nyt sitten lueskelen omaa (hidasta) tahtiani asioita, jotka muut opiskelivat kai jo jakson aikana. Ei se mitään - pidän tästä mallista huomattavasti enemmän. Tentti on vielä siellä jossain, lueskelen rauhassa ja paineetta, enkä unohda virkistää itseäni kivoilla kesätekemisillä, kuten valokuvausretkillä betoniviidakossa, elokuvilla tai jätskipiknikeillä. Jostain syystä oppimisenikin tuntuu olevan tehokkaampaa, kun takaraivossa ei koko ajan jyskytä "perjantain tentti" (jaksotentit ovat siis olleet aina perjantaisin). Keskityn paremmin, kun en koko ajan panikoi, ehdinkö käydä kaikkia luentomuistiinpanoja läpi, ja koen äärimmäisen vapauttavana sen, että voin koska tahansa heittää kirjat nurkkaan, ja vastata myöntävästi kaverin kahvittelukutsuun. Olennaisintahan on nimenomaan se, että voin - ei se, että niin tekisin.

Murmeli kuittaa, viikko 1.

Loppuviikko onkin mennyt vauhdilla, ja epämieluisista olosuhteista johtuen viikko-ohjelman päivittäminen toimii nyt kahden päivän viiveellä. Ohjelmaa on loppuviikosta ollut vähän, joten tässäpä koko ohjelma, olkaa hyvät!

Keskiviikko:

Näen yöllä unta olevani jossakin korkealla paikalla, missä huimaa. Tajuan kuitenkin samanaikaisesti nukkuvani, ja ihmettelen unessa, "miten vaakatasossakin voi näin pyörryttää". Hassua kyllä, mutta herätessäni huimaava tunne on edelleen yhtä konkreettinen kuin unessakin, ja ainoa mahdollinen asento on vaakatasossa, kylkiasennossa. Yritän hätäisesti googletella puhelimella huimausdiagnostiikkaa, ja löydänkin omiin olosuhteisiini sopivan vaihtoehdon. Varaan illaksi ajan korvalääkärille.

10.15-11.10: Tutor-istunto
Viimeinen tutor-istunto. En viitsi ottaa edes huimauksen takia kolmatta poissaoloa tutoreista, joten horjun parhaani mukaan paikalle. Pahoinvointilääke on onneksi vähän helpottanut oloa. Tutorryhmä kärsii kai lievästä kevätväsymyksestä, ja osallistuminen on jälleen kerran heikohkoa. Olen itse ehtinyt tehdä tutoreista vain n. 3/5, ja koska toimin viimeisellä kerralla puheenjohtajana, joudun lievästi kiusallisiin tilanteisiin, kun juuri kenelläkään ei ole juuri mitään sanottavaa niihin tehtäviin, joihin sattumalta itsellänikään ei ole mitään. Ryhmämme tutor ei vaikuta kovin tyytyväiseltä toimintaamme (en yhtään ihmettele), ja itselleni jää lievästi huono omatunto omasta osallistumattomuudestani. Yksi pojista on kuitenkin leiponut viimeisen kerran kunniaksi ihania suklaamuffinseja, mikä ilahduttaa huonovointisenakin.

11.15-13.45: Kotiin.
Huimauksen, pahoinvoinnin ja illalle varatun lääkäriajan vuoksi väliin jäävät niin Kurkunpää ja äänenmuodostus kuin Harjoittelun vaikutus sydämeen ja verenkiertoon sekä hengityselimistöön -luentokin. Samoin illan toinen dissektio. Palaan siis kotiin, vien koirat lenkille ja lähden lääkäriin. Korvalääkäri vahvistaa omat epäilyni oikeaksi, ja diagnoosiksi saan vestibulaarineuroniitin. Onneksi kärsin vain taudin lievästä muodosta, enkä useimpien hoitoon hakeutuvien tavoin esimerkiksi oksentele holtittomasti. Pysyn pystyssä ja pahoinvointikin jää matkapahoinvoinnin tasolle. Ei se mukavaa ole, mutta sen kanssa elää. Koska tautiin ei ole olemassa lääkitystä, ja se paranee yleensä omaa tahtiaan, on lääkärissä käynti periaatteessa turha. Koska allergialääkeresepti on kuitenkin vanhentunut, uusin sen samalla, enkä huimauksenkaan kanssa joudu turvautumaan omiin vajavaisiin diagnooseihini, joten koen käynnin kuitenkin tarpeelliseksi. Eipähän tarvitse pelätä esim. aivokasvaimia tai muuta vakavampaa.

---------------------------------------------------------------------------------
Torstai:

13-21: Töissä.
Lukujärjestys on tyhjää täynnä, joten olen lupautunut töihin äitienpäiväviikonloppua edeltävää työruuhkaa helpottamaan. Olisin saanut sairaslomaakin, mutta koska oireeni ovat kohtuullisen lieviä, ja koska lääkäri on suositellut hoidoksi liikkeessä pysymistä (tasapainoelimen totuttelemiseksi) päätän kuitenkin lähteä töihin. Jo pelkkä viileässä oleskelu helpottaa pahoinvoinnin osalta, enkä töissä kiinnitä huimaukseenkaan liiemmin huomiota.

----------------------------------------------------------------------------------
Perjantai:

9.15-10.40: Pohdintaseminaari.
Tähän mennessä kai kaikki jaksomme ovat opetuksen osalta loppuneet pohdintaseminaariin. Pohdintaseminaarikysymykset jaetaan aina jakson alussa (10-20kpl), ja niihin valmistaudutaan ryhmittäin. Seminaareja vetävät 2-4 laitoksen asiantuntijaa, jotka sitten oman mieltymyksensä mukaan arpovat kuhunkin kysymykseen vastaavan ryhmän. Tämänpäiväisessä seminaarissa pohdittiin muun muassa oksidatiivisen fosforylaation irtikytkentää, sydämen väliseinien embryologiaa, hengityksen toiminnallista jäännöskapasiteettia ja K-vitamiinin vaikutusta veren hyytymiseen. Vetäjät olivat viihdyttäviä, kysymykset kohtuullisia ja vastaukset ilahduttavan yksiselitteisiä, joten seminaari loppui jopa puoli tuntia ennen virallista päättymisaikaansa. Jollain omituisella tavalla ihan pidän noista seminaareista, mutta tänään ilahdutti erityisesti se, että ripeän tahdin vuoksi ehdin tuntia aikaisempaan junaan.

Kevään (ja ensimmäisen vuoden) opinnot ovat nyt tenttiä vaille paketissa. Hurjaa!

11.07-12.40: Kotimatkalla
Päivittelen tässä viikkoaikatauluani. Aloittelin Toijalassa, äsken taidettiin lähteä Riihimäeltä. Kohta siis kotona.

18-02: Töissä
Lukuviikko alkaa kätevästi yövuorolla. Sen jälkeen on edessä viikonloppumatka Keski-Suomeen, äitienpäiväjuhlintaa sekä puolison syntymäpäivät. En vielä tiedä, missä vaiheessa ehdin lukea tenttiin, mutta motivaatio lukemiseen on siitä huolimatta kohdillaan.

Murmelin tiistai.

Eilinen nihkeily taisi olla pelkkää maanantai-angstia. Tänään oli nimittäin ihan erilainen ääni kellossa, kuten toki 9,5 tunnin yöunien jälkeen voi odottaakin. Keskittymiskyky ja mieliala olivat ihan eri luokkaa kuin eilen, vaikkei tätä kroonistunutta väsymystä yksillä täyspitkillä unilla vielä kokonaan parannettukaan. Suunta oli silti oikea.

Tiistai näytti tältä:

9.15-11.00: Histologiaa - keuhkot ja hengitystiet
Histot eivät ole minun mukavuusaluettani, ja herkästi laukeavan päänsäryn vuoksi mikroskoopeilla toteutetut vielä vähemmän. Suurin osa histoista järjestetään nykyään virtuaalisina (mikä taas on osittain turhauttavaa siksi, että pääsen katsomaan samoja näytteitä kotoa käsinkin) tietokoneluokissa, ja niitä jaksan paremmin. Serverin kaatumisen vuoksi tämänpäiväinen histo oli siirretty "manuaaliseen" malliin mikroskopointiluokkaan. Näytteitä oli kuitenkin vähän, joten päänsärky ei ehtinyt yllättää.

11.15-12.00: Luento: Kudosten hapensaantiin vaikuttavat tekijät
Hyvä luento slidien osalta. Luennoitsija vain on melkoinen sprintteri, joten perässä on haastavaa pysyä. Nopea tahti pitää kuitenkin skarppina.

12.15.15.00: Harjoitustyö: Veren ja seerumin tutkiminen
Tämä oli hauska harjoitustyö. Pääsi treenamaan verinäytteen ottoa (sujui kiitettävällä nopeudella ja tyylillä), mittailemaan oman verensä hyytymisnopeutta ja hemoglobiinia sekä tutkimaan seeruminäytteen proteiineja geelielektroforeesilla. Erityisen hauskaa oli huomata, etteivät hartiat vetäydy jännityksestä enää korviin saakka verinäytettä otettaessa. Ainakaan ns. helppojen suonien kohdalla. Hetken tunsi kehittyneensä jossain. Toki itse työkin oli kiinnostava, mutta sisälsi paljon odottelua, mikä on aina enemmän tai vähemmän tylsää. Olen toiminnan ihmisiä.

15-17.45: Dissektio
Ylimääräinen dissektioharjoitus, josta osallistuin vain ensimmäiseen puoliskoon päästäkseni edes jokseenkin inhimilliseen aikaan kotiin tekemään huomisia tutoreita. Ehdin silti tehdä ja nähdä kaikenlaista, mikä oli mahtavaa. Huomenna lisää - ja hyvässä lykyssä loppuun saakka.

19.45 -> kotona.
Home sweet home.

Päiväni murmelina.

Marika teki jokin aika sitten hienon postauksen päivästään preklinikassa. Vaikka opiskelu Kuopiossa on jokseenkin samanlaista kuin meillä Tampereella, on molempien yliopistojen preklinikassa omat sävynsä. Kuvista päätellen Kuopion fyysiset ulottuvuudet ovat ainakin hurjan paljon uudempia ja hienompia kuin meidän rakkaassa, kosteusvaurioista kärsivässä päärakennuksessamme (jossa siis suurin osa opetuksesta tällä hetkellä tapahtuu). En ole nyt Marikan tapaan selostamassa tunti tunnilta Tamperelaista preklinikkaa, mutta ajattelin hieman pinnallisemmin kirjoittaa, miltä näyttää ensimmäisen vuoden viimeinen opiskeluviikko Tampereella. Ihan ilman kuvia tosin, sillä koulussa mukana kulkee ainoastaan kännykkäkamera, jonka tuhruisista kuvista ei tule kuin itku.

Maanantai 2.5

9-11.00: Lääketieteen tutkinnonsuunnittelutoimikunnan (TST) kokous.

Olen ko. toimikunnassa yhtenä neljästä opiskelijajäsenestä. Opiskelijoiden lisäksi toimikuntaan kuuluu tiedekunnan dekaani, laitoksen varajohtaja, koulutusjohtaja sekä kliinisiä opettajia eri aloilta. Käsiteltävät asiat liittyvät yllättäen tutkinnonsuunnitteluun, ja voivat olla mitä tahansa kurssipalautteiden käsittelystä konkreettisiin tutkinnonuudistuksiin. Laitoksen vanhoja partoja on hauska kuunnella, ja koen tällä tavoin pysyväni entistä paremmin kärryillä siitä, mitä olen seuraavat vuoteni konkreettisesti tekemässä. Erittäin mielenkiintoista. Teetäkin on tarjolla.

11.15-12: Luento: Hengityskaasujen kuljetus veressä.
12.15.13: Luento: Hengityksen säätely
Periaatteessa hyviä luentoja, mutta armoton väsymys sai silmän luppaamaan. Asiaa ei helpottanut luennoitsijan miellyttävän pehmeä (unettava) ääni. Tauolla hain kahviosta teen ja leivän helpottamaan lounasajan puutteen tuottamaa fyysistä tuskaa.

13-14: Tutor-istunto
Puolella ryhmästä oli ääni käheänä, lähes kaikilla tutorit puutteellisesti tehty. Myös minulla. Huolimatta puolentoista viikon "lomasta", tein omiani viime hetkellä eilen illalla. Enkä voi väittää, ettenkö kiireessä olisi korvannut yhtä osaa vain tulostamalla yhden käypä hoito -suosituksen ja lukaisemalla sen läpi junassa. Uusien potilastapausten käsittely on aina hauskempaa kuin vanhojen purku, mutta tällä kertaa sekään ei oikein irronnut. En ollut ainoa väsynyt - se piristi.

14-17.00: Odottelua ja kotimatkailua
Tämä on näitä pendelöinnin varjopuolia. Myöhästymällä kolme minuuttia edellisestä junasta joudut odottamaan tunnin seuraavaa, ja tiettyjen (pohjoisesta tulevien) junien kohdalla tunti venyy lähes poikkeuksetta puoleksitoista. Kotona ollaan kolme tuntia koulun päättymisen jälkeen. Onneksi tämä on kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Opiskelukrapula

Loma on ohi. Vaikka "loma" kuluikin pääasiassa töissä, ja muulta ajaltaan sairastellessa, nautin silti täysin rinnoin siitä, että sain hetken ajan olla ajattelematta opiskelua. Yritin niinä parina vapaapäivänä kaivaa jotain seminaarimonisteita esiin, mutta täytyy tunnustaa, ettei niiden lukemisesta mitään tullut. Raskaan, fyysisen työn vastapainoksi kaipaa aina ennen kaikkea kirjaimellista ei-minkään tekemistä. Esimerkiksi kahden ja puolen tunnin päiväunia olohuoneen matolla.

Kaksi vapaapäivää ja yhdet päiväunet eivät ihan riittäneet täydelliseen rentoutumiseen - etenkään, kun se kouluunpaluuta edeltävä päiväkin kului töissä. Olo kouluun palaamisesta oli nihkeähkö, ja joudun suorastaan tekemään vähän töitä tsempatakseni vielä nämä viimeiset pari viikkoa ennen kesälomaa. Vielä viime keväänä suutuin hampaalla opiskelevalle työkaverilleni, joka kehtasi valittaa väsymistään/kyllästymistään kevään viimeisinä viikkoina. Olin silloin pontevasti sitä mieltä, että jokaisella unelma-ammattiinsa jo opiskelevalla on yhtä vähän oikeuksia valittaa opiskeluista kuin suomalaisella kuumista kesäpäivistä (lienee kyllä kumottu väite viime kesän jälkeen). Vaan täällä sitä ollaan, kaivamassa vihoviimeisiä voimia viimeisistä viikoista selviämiselle (ja odotellessa kuumien kesäpäivien pelastusta - työvuoroja kylmävarastolla).