Päiväunet takana, Galenos edessä. Mutta vasta hetken päästä, sillä Tiede-lehden uniartikkeli opasti odottelemaan aivokuoren heräämistä vartin tai puolisen tuntia ennen toivottua aivotoimintaa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan ja yritetään saada jotain eloa elimistöön. Tarkennuskykykin on tyynyn jäljiltä kakkosluokkaa, mutta riittää juuri ja juuri näytön tihrustamiseen.
Koko lukurupeama alkaa olla päivää vaille valmis. Tänään oli tarkoitus vielä painaa täysillä ja sitten lopettaa, mutta olosuhteiden sanelemana tämä päivä kuluikin aivan muissa touhuissa, joten tasapainoa haetaan vielä huomiselta. Tiistaina ja keskiviikkonakin aion vielä katsella kuvia ja lukea kerran sen terveyden edistämisen, johon en muuten ole niin kovasti panostanut, mutta muut lukemiset ja laskemiset loppuvat siis huomenna. En tiedä, onko tämä yksimielisesti täysin viisas päätös. Soraääniäkin on kuultu, kun eräät kuulemma painavat loppuun saakka kolmetoista tuntia ilman taukoja. Voi sitten olla, että ne sellaiset pääsevät sisään ja minä en, mutta viime vuoden viimeisen illan lukupaniikit mielessäni päätin jo aikoja sitten lopettaa tänä vuonna hyvissä ajoin ennen koetta.
Viime vuoden kokeiden jälkeenhän minä päätin, että tänä vuonna:
1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.
Tämä toteutui ja ei toteutunut. Luin ne lukion kemiat ja fysiikat (yhtä kurssia lukuun ottamatta), hyvin, mutta harjoitusta ne kaipaisivat edelleenkin. Harjoitusta hain kevään ylioppilaskirjoituksista. Kirjallinen sisältö eli Galenos oli viime kevään jäljiltä kaikkea muuta kuin opiskeltu, joten senkin parissa tuli kuluneen kevään aikana yhä enenevissä määrin vietettyä aikaa.
2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.
Valmennuskurssit eivät tosiaan sanelleet opiskelurytmiä tänä vuonna. Luin hyvin hyvin ahkerasti koko vuoden ihan sen oman itsenäisen lukusuunnitelmani mukaan, mutta jäin lopulta kuitenkin kaipaamaan mahdollisuutta osallistua valmennuskurssille. Voi olla, että tarvittaessa osallistun sellaiselle ensi vuonna.
3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.
Voi pojat! Luulin tosiaan viime kevään jäljiltä tietäväni jotain kovasta työnteosta. Viime keväinen oli pelkkää käsien heiluttelua tämän keväiseen verrattuna, mutta paria avautumista lukuun ottamatta pidin lupaukseni, enkä tuhlannut energiaa valittamiseen. Päinvastoin, taustajoukot antoivat useampaan otteeseen tunnustusta siitä, miten reippaasti jaksoin aamu toisensa jälkeen palata kirjastoon kirjojen ääreen. Tuntui, että mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän nautin siitä.
4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.
Ja niin. Tämäkin toteutuu. Vielä ei onneksi kerratessa ole edes tullut tuota "en muista mitään" -kohtausta. Kaikki avainsanat tuntuvat herättävän jotain mielleyhtymiä jostain säilömuistin syövereistä, joten onnistunutta mieleenpainumista on ilmeisesti ainakin jonkin verran tapahtunut.
5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.
Olosuhteet julkisen liikenteen puolelta ovat surullisen samanlaiset kuin viime vuonna. Silloinhan jouduin joskus viiden aikaan heräämään väliaikaisen bussi-juna -järjestelyn takia, ja kun en jännitykseltäni saanut nukahdettua ennen kello kahta tai jotain sinne päin, olin lopulta pääsykokeissa reilun kolmen tunnin unien jäljiltä. Ei hyvä. Eikä toistu tänä vuonna. Hotelli on jo varattu, joten edeltävä yö uinutaan toivottavasti hyvin ja levollisesti.
6) Otan paremmat eväät
Huokaus. Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko voinut viime vuonna enää tehdä enempää väärin. Siis sen lisäksi, että menin kokeeseen muutaman tunnin unilla, otin huonot eväät enkä juuri edes syönyt niitä, enkä käynyt kertaakaan vessassa, koska en kehdannut. Tänä vuonna teen kaiken täysin toisin alkaen niistä unista ja mukaan lukien ne eväät. En ole sisältöä ehtinyt tarkemmin pohtia, mutta keskiviikkona on sitten aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain hyvää tsemppievästä.
Tälle vuodelle olisi vielä muutama toivomus:
1. Välttyisin kauhealta lamaannuttavalta paniikilta.
2. Pääsisin reunaan istumaan, jotta se vessassa käyminen olisi helpompaa.
3. Joku ihana satunnainen ohikulkija toivottaisi tänäkin vuonna onnea kokeeseen. Siitä tuli niin hyvä olo.
Sunday, May 24, 2009
Sunday, April 19, 2009
Kuin Lasse Virén.
Olen ollut koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, niin hämmästyttävän motivoitunut tavoitteeni suhteen, että en ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään koko asiaa. Se on tuntunut niin itsestään selvältä. Eläimelliset työtunnit ovat tuntuneet itsestään selviltä. Aamut kirjastolla ja illat lukiolla ovat tuntuneet itsestään selviltä. Asioiden lukeminen, muisteleminen, kertaaminen, uudelleen lukeminen ja uudelleen kertaaminen ovat tuntuneet itsestään selviltä. Ja hyviltä.
Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.
Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.
Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.
Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.
Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.
Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?
Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.
Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.
Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.
Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.
Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.
Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?
Friday, April 03, 2009
54 päivää, 13 tuntia, 34 minuuttia, 5 sekuntia.
Onpas taas vierähtänyt aikaa. Hyvä, että enää uskallan vilkaista edes tuota älyvuodon pääsykoelaskuria, kun päivät vähenevät niin hirveää vauhtia. Alle kolmenkymmenen kun mennään, niin voi jo pientä vapinaa esiintyä, nyt selviää sentään vielä vähän nieleskelemällä.
Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.
Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.
Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.
Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.
Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.
Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.
Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.
Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.
Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.
Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.
Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.
Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.
Thursday, February 26, 2009
90 päivää, 14 tuntia, 7 minuuttia, 45 sekuntia.
Anonyymi-Makesta on tullut sisäinen ääni, joka kirjaston lukusalissa aina silloin tällöin havahduttaa nuokahtelevaa ahertajaa pohtimaan, pitäisikö ottaa vähän rennommin ja höllätä hiukan..tänään anonyymi-Make voitti ja hylkäsin kahdentoista tunnin suunnitelmani ja lähdin kotiin neljä tuntia etuajassa. Se tuntui täysin perustellulta ja hyvältä ratkaisulta; väsyneenä opiskelu voi todella kääntyä itseään vastaan ja aiheuttaa lähinnä turhaa ajankäyttöä, kasvavaa stressiä sekä lisääntyvää väsymystä. Edeltävät tunnit olivat kuitenkin jota kuinkin tehokkaita, joten päivä ei ollut täysin hukkaan heitetty.
Yritän tänä keväänä tavoittaa aika herkän vaiston omaa jaksamistani ajatellen, etten päätyisi samaan tilaan kuin viime keväänä pääsykokeiden jälkimainingeissa. Yritän jakaa ajankäytön monen eri asian kesken, jotta saisin vaihtelua, mutta yritän samalla pitää vaihtoehtojen määrän rajattuna, ettei keskittyminen jakautuisi liian laajalle alueelle. Yritän opiskella tehokkaasti, mutta muistaa myös vapaapäivien, taukojen, terveellisen ruokailun ja riittävän levon merkityksen. Yritän siis löytää jonkinlaisen tasapainon yltiöoptimistisen "hyvin menee, paljon aikaa, voin ottaa rennommin" ja yltiönegatiivisen "en osaa, aika loppuu" -ajattelumallien välillä. Nyt on vielä helmikuu ja rentoutuminen on vielä kohtuullisen helppoa, kun pääsykokeet ovat "sitten joskus", mutta voisin kuvitella, että jo kuukauden päästä asiat ovat toisin.
Tällä hetkellä asiat tuntuvat (ehkä vähän valheellisestikin?) aika hyvältä; Galenoksesta olen keskittynyt lukemaan niitä "vaikeita" kappaleita, joista en kaikkia viime vuonna edes lukenut, koska en ymmärtänyt, ja jätän suosiolla puhtaasti biologiaa sisältävät osiot loppukeväälle. Ne "vaikeat" kappaleet ovat tällä tavalla rennolla aikataulutuksella osoittautuneet ennen kaikkea ymmärrettäviksi, monin paikoin jopa kiinnostaviksi. Eivätkä ne loppujen lopuksi niin vaikeita olekaan. Aikaa ja vaivaa niiden sisäistäminen kyllä vaatii. Ohessa olen sitten keskittynyt hankkimaan sitä laskurutiinia ihan lukiotasoisesta kemiasta ja fysiikasta. Nyt on kaikki lukion kemia käyty, fysiikasta luen modernin fysiikan kurssia. Kemiasta on tarkoituksena tehdä vielä syventäviä ja soveltavia tehtäviä edellisestä kurssista ja fysiikassa jatkaa modernin jälkeen takaisin pyörimisen ja gravitaation pariin - niitä kun en voi väittää osaavani vieläkään. Onneksi tässä on vielä aikaa ne hahmottaa. Sähkökurssin jätin nyt ihan iltalukion varaan, uskoisin, että tunneilla kuuntelemalla ja läksyt tekemällä opin kurssista kyllä kaiken olennaisen, Galenoksessa sen osuus on kuitenkin aika mitätön.
Tällä hetkellä ainoa huolestuttava asia on kaiken muistaminen. Galenosta lukiessani olen huomannut ymmärtäväni tekstiä ihan eri tavalla kuin viime keväänä. Pelkään kuitenkin, että vaikka ymmärrän, en silti saa asioita jotenkin painettua mieleeni niin, että saisin ne palautettua sitten pääsykokeissa. Yritän kyllä tunnollisesti kerrata ja selostaa oppimiani poikaystävälle, mutta olen jo tällä opiskelukokemuksella oppinut, että muistini on vähän tällainen temppuileva väline; saatan ns. oppia jonkin asian niin hyvin, että pystyn illalla ja seuraavana päivänä palauttamaan sen mieleeni, mutta pidemmällä aikavälillä en sitten enää muistakaan koko asiaa. Vaatisi kai lisää kertausta. Voisinkin itse asiassa nyt vapaaillan kunniaksi piirtää vaikka jonkinlaisen mindmapin tämänpäiväisestä asiasta.
Tällaista tänne tänään. Tuntuu ainakin toistaiseksi vielä oikein hyvältä.
Yritän tänä keväänä tavoittaa aika herkän vaiston omaa jaksamistani ajatellen, etten päätyisi samaan tilaan kuin viime keväänä pääsykokeiden jälkimainingeissa. Yritän jakaa ajankäytön monen eri asian kesken, jotta saisin vaihtelua, mutta yritän samalla pitää vaihtoehtojen määrän rajattuna, ettei keskittyminen jakautuisi liian laajalle alueelle. Yritän opiskella tehokkaasti, mutta muistaa myös vapaapäivien, taukojen, terveellisen ruokailun ja riittävän levon merkityksen. Yritän siis löytää jonkinlaisen tasapainon yltiöoptimistisen "hyvin menee, paljon aikaa, voin ottaa rennommin" ja yltiönegatiivisen "en osaa, aika loppuu" -ajattelumallien välillä. Nyt on vielä helmikuu ja rentoutuminen on vielä kohtuullisen helppoa, kun pääsykokeet ovat "sitten joskus", mutta voisin kuvitella, että jo kuukauden päästä asiat ovat toisin.
Tällä hetkellä asiat tuntuvat (ehkä vähän valheellisestikin?) aika hyvältä; Galenoksesta olen keskittynyt lukemaan niitä "vaikeita" kappaleita, joista en kaikkia viime vuonna edes lukenut, koska en ymmärtänyt, ja jätän suosiolla puhtaasti biologiaa sisältävät osiot loppukeväälle. Ne "vaikeat" kappaleet ovat tällä tavalla rennolla aikataulutuksella osoittautuneet ennen kaikkea ymmärrettäviksi, monin paikoin jopa kiinnostaviksi. Eivätkä ne loppujen lopuksi niin vaikeita olekaan. Aikaa ja vaivaa niiden sisäistäminen kyllä vaatii. Ohessa olen sitten keskittynyt hankkimaan sitä laskurutiinia ihan lukiotasoisesta kemiasta ja fysiikasta. Nyt on kaikki lukion kemia käyty, fysiikasta luen modernin fysiikan kurssia. Kemiasta on tarkoituksena tehdä vielä syventäviä ja soveltavia tehtäviä edellisestä kurssista ja fysiikassa jatkaa modernin jälkeen takaisin pyörimisen ja gravitaation pariin - niitä kun en voi väittää osaavani vieläkään. Onneksi tässä on vielä aikaa ne hahmottaa. Sähkökurssin jätin nyt ihan iltalukion varaan, uskoisin, että tunneilla kuuntelemalla ja läksyt tekemällä opin kurssista kyllä kaiken olennaisen, Galenoksessa sen osuus on kuitenkin aika mitätön.
Tällä hetkellä ainoa huolestuttava asia on kaiken muistaminen. Galenosta lukiessani olen huomannut ymmärtäväni tekstiä ihan eri tavalla kuin viime keväänä. Pelkään kuitenkin, että vaikka ymmärrän, en silti saa asioita jotenkin painettua mieleeni niin, että saisin ne palautettua sitten pääsykokeissa. Yritän kyllä tunnollisesti kerrata ja selostaa oppimiani poikaystävälle, mutta olen jo tällä opiskelukokemuksella oppinut, että muistini on vähän tällainen temppuileva väline; saatan ns. oppia jonkin asian niin hyvin, että pystyn illalla ja seuraavana päivänä palauttamaan sen mieleeni, mutta pidemmällä aikavälillä en sitten enää muistakaan koko asiaa. Vaatisi kai lisää kertausta. Voisinkin itse asiassa nyt vapaaillan kunniaksi piirtää vaikka jonkinlaisen mindmapin tämänpäiväisestä asiasta.
Tällaista tänne tänään. Tuntuu ainakin toistaiseksi vielä oikein hyvältä.
Saturday, January 31, 2009
116 päivää, 18 tuntia, 23 minuuttia, 30 sekuntia.
Opiskelukuulumisia on huomattavasti helpompi jäsentää ymmärrettäviksi lauseiksi kuin niitä muutamia päivittäisiä ylimääräisiä, lievästi kaoottisessa tai lamautuneessa tilassa vietettyjä tunteja opiskelun ulkopuolelta. Aikaa vain ei juuri riitä ajatusten jäsentelyyn ja ylöskirjoittamiseen. Tänään täällä vietetään kuitenkin erittäin harvinaista, erittäin ansaittua ja erittäin hyödyttömillä tapahtumilla täytettävää vapaapäivää. Vapaapäivät siis eivät täälläkään ole harvinaisia, mutta ansaitut sellaiset kylläkin. Hyvällä omallatunnolla vietetyt vielä harvinaisempia. Tänään tiedän, että parasta on olla edes päivä tekemättä mitään opiskelujen eteen, nollata vähän ajatuksia ja tehdä kaikkea kivaa, mihin muulloin ei riitä joko aika tai omatunto.
Vaikutan varmaan lievästi neuroottiselta omatuntoihmiseltä. Lievennykseksi kerrottakoon, että olen kyllä luonteeltani enemmän mukavuudenhaluinen laiskottelija kuin neuroottinen työmoralisti. Tenttiä edeltävä ilta voi helpostikin humpsahtaa esimerkiksi Seinfeldia katsoen tai lehtiä lukien, mutta ei siitä koskaan samalla tavalla nauti kuin tästä tänään. En tee mitään hyödyllistä! Kukaan ei saa sanoa, mitä minun on pakko tänään tehdä, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään! Paitsi ulkoiluttaa koirat, mutta sitä ei lasketa.
Kiitos muuten Makelle kommentista, sitä on tullut tässä viime päivinä paljon ajateltua. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta puolustukseksi sanottakoon, että suurin osa opiskelustani on kuitenkin tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vanhan kertaamista. Uuden opettelemista ei liene paria, kolmea tuntia enempää päivässä, mutta kertaavien laskujen tai muiden vastaavien parissa vierähtää sitten helposti enemmänkin. Viimevuotisella lukukaverilla on jo täysi höyry päällä Galenoksen kanssa, mikä osaltaan pakottaa itseänikin opiskelemaan enemmän kuin muuten varmastikaan tekisin. Itselläni pääpaino on kuitenkin fysiikassa ja kemiassa, Galenokseen suhtaudun rennommin, noin viiden sivun päivittäisillä annoksilla. En usko, että pääsykokeissa enää palataan siihen G:n ulkoaopettelemisaikaan, joten nippelitiedon pänttäämisen sijaan yritän kehittää edes vähän vähemmän horjuvaa laskutaitoa sekä opetella löytämään niitä niin sanottuja suuria kokonaisuuksia.
Aivot saavat pääsykoeasioista ansaittua taukoa myös yllättäen ilmaantuneiden töiden ansiosta. Töiden merkeissä lopetan tämänhetkisen opiskelu-urani opettamalla nyt kevätlukukaudella yliopistolla samaa kurssia, jonka parissa aikanaan nykyiset opintoni aloitin. Fantastinen mahdollisuus (joka näyttää hyvältä cv:ssä), joka vie pänttäämisaikaa juuri sopivasti stressaamatta kuitenkaan liikaa. Voin edes muutaman kuukauden kuvitella, että en ole opiskellut viimeistä viittä vuotta täysin turhaan.
Kävin muuten eilen uusintakokeessa tekemässä FY3:n kokeen. Olin pettynyt sekä itseeni että kokeeseen. Itseeni siksi, että koealuetta kerratessani huomasin, että kertaamista edelleen oli, enkä kaikkea osaa vieläkään, kokeeseen taas siksi, että se oli niin hävyttömän helppo. Ei sellainen helppo, että "no kun mä nyt vaan osaan nää niin hyvin", vaan sellainen helppo, että opettaja ei ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Tulipa tehtyä silti.
Vaikutan varmaan lievästi neuroottiselta omatuntoihmiseltä. Lievennykseksi kerrottakoon, että olen kyllä luonteeltani enemmän mukavuudenhaluinen laiskottelija kuin neuroottinen työmoralisti. Tenttiä edeltävä ilta voi helpostikin humpsahtaa esimerkiksi Seinfeldia katsoen tai lehtiä lukien, mutta ei siitä koskaan samalla tavalla nauti kuin tästä tänään. En tee mitään hyödyllistä! Kukaan ei saa sanoa, mitä minun on pakko tänään tehdä, koska tänään ei ole pakko tehdä mitään! Paitsi ulkoiluttaa koirat, mutta sitä ei lasketa.
Kiitos muuten Makelle kommentista, sitä on tullut tässä viime päivinä paljon ajateltua. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta puolustukseksi sanottakoon, että suurin osa opiskelustani on kuitenkin tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vanhan kertaamista. Uuden opettelemista ei liene paria, kolmea tuntia enempää päivässä, mutta kertaavien laskujen tai muiden vastaavien parissa vierähtää sitten helposti enemmänkin. Viimevuotisella lukukaverilla on jo täysi höyry päällä Galenoksen kanssa, mikä osaltaan pakottaa itseänikin opiskelemaan enemmän kuin muuten varmastikaan tekisin. Itselläni pääpaino on kuitenkin fysiikassa ja kemiassa, Galenokseen suhtaudun rennommin, noin viiden sivun päivittäisillä annoksilla. En usko, että pääsykokeissa enää palataan siihen G:n ulkoaopettelemisaikaan, joten nippelitiedon pänttäämisen sijaan yritän kehittää edes vähän vähemmän horjuvaa laskutaitoa sekä opetella löytämään niitä niin sanottuja suuria kokonaisuuksia.
Aivot saavat pääsykoeasioista ansaittua taukoa myös yllättäen ilmaantuneiden töiden ansiosta. Töiden merkeissä lopetan tämänhetkisen opiskelu-urani opettamalla nyt kevätlukukaudella yliopistolla samaa kurssia, jonka parissa aikanaan nykyiset opintoni aloitin. Fantastinen mahdollisuus (joka näyttää hyvältä cv:ssä), joka vie pänttäämisaikaa juuri sopivasti stressaamatta kuitenkaan liikaa. Voin edes muutaman kuukauden kuvitella, että en ole opiskellut viimeistä viittä vuotta täysin turhaan.
Kävin muuten eilen uusintakokeessa tekemässä FY3:n kokeen. Olin pettynyt sekä itseeni että kokeeseen. Itseeni siksi, että koealuetta kerratessani huomasin, että kertaamista edelleen oli, enkä kaikkea osaa vieläkään, kokeeseen taas siksi, että se oli niin hävyttömän helppo. Ei sellainen helppo, että "no kun mä nyt vaan osaan nää niin hyvin", vaan sellainen helppo, että opettaja ei ole halunnut aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään. Tulipa tehtyä silti.
Thursday, January 15, 2009
Inventaario
Sorruin taas käyttämään huumausaineisiin verrattavia kofeeinituotteita. Vain tajutakseni, että elimistöni todella on yliherkkä kofeiinille. Väsymys on pieni hinta muuten olemattomasta olosta, kun vaihtoehtona on vaakatasoon vetävä kuvotus. On kiva olla pirteä kun oksettaa.
Myönnän olevani vähän säälittävä näiden kofeiinitemppujeni kanssa. Olin pitkään jo, teetä lukuun ottamatta, tyystin ilman, mutta lopulta sorruin sen ajatuksia turruttavan tokkuraolon edessä. Ero on kuitenkin huomattava, kun ottaa yhden kofeiinitabletin, odottaa hetken ja yrittää sitten ajatella uudelleen. Oikeastaan energiajuomat toimivat vielä tehokkaammin, kenties sokerinsa ansiosta, mutta sokerin tai makeutusaineiden haittavaikutuksia ehkäistäkseni olen aikoinaan päätynyt tabletteihin. Tilapäiseen väsymykseen. Mikä nyt sitten on tilapäistä.
Vertailin siskon kanssa päivärutiinejamme ja virkeystilojamme. Sisko kertoi nukkuvansa kuin tukki yhdeksästä kuuteen ja olevansa sitten täysin pirteä kuudesta yhdeksään. Kateellisena kerroin itse nukkuvani puoli yhdestätoista puoli seitsemään ja olevani sitten pirteä noin puoli kahdeksasta vartin yli kahdeksaan. Siis neljäkymmentäviisi minuuttia. Tämän huiman vireystilan jälkeen olisinkin sitten joka päivä valmis päiväunille. Nukkuisin kai kevyesti kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos se olisi mahdollista. No, myönnettäköön, että iltaisin, noin kuudesta yhdeksään, saatan olla hyvinkin virkeässä kunnossa, joten ei se vireystila todellisuudessa ihan neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin jää. Väsynyt olemukseni ajaa minut kuitenkin pian mielenterveydellisten muutosten partaalle, jos en keksi mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen. Kofeiini silti jääköön, pahaa oloakin on vaikea sietää.
Tänään jäin kotiin päästääkseni Taon vähän helpommalla. Meillä on koiraholhokeistamme johtuen melko sidottuja nämä opiskelujärjestelyt - uusia kenkiä ja huonekaluja ei haluaisi ihan joka kuukausi ostaa. Yhteisestä sopimuksesta minä olin syksyn ajan päävastuussa koirista Taon keskittyessä opintoihinsa ja nyt keväällä toisinpäin. Tänään jäin siis kuitenkin kotiin tehdäkseni pientä pääsykoemateriaali-inventaariota. Erilaisia valmennusmateriaaleja on kertynyt hyvin huomattava määrä, joten saadakseni niistä jotain muutakin hyötyä kuin paperipainona toimisen, ajattelin käydä ne kaikki läpi ja koota jokaisesta jokaiseen aihealueeseen sopivan lisäinformaation luettavaksi. Jonkinlaista spesifimpää lukusuunnitelmaakin olisi tarkoitus kirjata ylös.
Voitin muuten eilen rimakauhuni ja avasin sen Galenoksen. Vain käydäkseni sieltä läpi muutaman fysiikassa juuri läpikäymäni asian. Miten joku opus voikaan olla samaan aikaan yhtä houkutteleva ja vastenmielinen? Tietyt aihealueet tuntuvat olevat kovemmankin luokan kryptausta; yhdistele sanoja eri riveiltä, lue vain joka toinen sana, lue lopusta alkuun päin tai käännä kirja ylösalaisin ymmärtääksesi, mitä me näillä etäisesti selkeää suomen kieltä muistuttavilla virkkeillä haluamme sinulle opettaa. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin saman lauseen lukeminen neljä kertaa peräkkäin vain huomatakseen, ettei vieläkään ymmärtänyt yhtään, mitä siinä halutaan sanoa.
No kuitenkin, Galenos avattu. Se on tärkeintä. Eikä se tuntunut edes niin kovin pelottavalta. Kauhulla mietin kuitenkin kaiken sen sisällön määrä - sitä ulkoa opeteltavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että kapasiteettini jäävät huimasti sen alle. Helpottaa kuitenkin vähän, kun muistaa, että kyllähän minä ne viimekin keväänä opin. Unohdin kylläkin melko pian kokeen jälkeen, mutta opin silti. Kyllä ne sieltä tänäkin keväänä tulevat. Toivottavasti.
Kemia kolmosessa oli jännittävä koe maanantaina. Tein viisi tehtävää alle tunnissa paljonkaan miettimättä tai epäröimättä. Mikään koe koskaan ennen ei ole tuntunut yhtä helpolta. Väittäisin, että se ei lupaa hyvää.
Myönnän olevani vähän säälittävä näiden kofeiinitemppujeni kanssa. Olin pitkään jo, teetä lukuun ottamatta, tyystin ilman, mutta lopulta sorruin sen ajatuksia turruttavan tokkuraolon edessä. Ero on kuitenkin huomattava, kun ottaa yhden kofeiinitabletin, odottaa hetken ja yrittää sitten ajatella uudelleen. Oikeastaan energiajuomat toimivat vielä tehokkaammin, kenties sokerinsa ansiosta, mutta sokerin tai makeutusaineiden haittavaikutuksia ehkäistäkseni olen aikoinaan päätynyt tabletteihin. Tilapäiseen väsymykseen. Mikä nyt sitten on tilapäistä.
Vertailin siskon kanssa päivärutiinejamme ja virkeystilojamme. Sisko kertoi nukkuvansa kuin tukki yhdeksästä kuuteen ja olevansa sitten täysin pirteä kuudesta yhdeksään. Kateellisena kerroin itse nukkuvani puoli yhdestätoista puoli seitsemään ja olevani sitten pirteä noin puoli kahdeksasta vartin yli kahdeksaan. Siis neljäkymmentäviisi minuuttia. Tämän huiman vireystilan jälkeen olisinkin sitten joka päivä valmis päiväunille. Nukkuisin kai kevyesti kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, jos se olisi mahdollista. No, myönnettäköön, että iltaisin, noin kuudesta yhdeksään, saatan olla hyvinkin virkeässä kunnossa, joten ei se vireystila todellisuudessa ihan neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin jää. Väsynyt olemukseni ajaa minut kuitenkin pian mielenterveydellisten muutosten partaalle, jos en keksi mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen. Kofeiini silti jääköön, pahaa oloakin on vaikea sietää.
Tänään jäin kotiin päästääkseni Taon vähän helpommalla. Meillä on koiraholhokeistamme johtuen melko sidottuja nämä opiskelujärjestelyt - uusia kenkiä ja huonekaluja ei haluaisi ihan joka kuukausi ostaa. Yhteisestä sopimuksesta minä olin syksyn ajan päävastuussa koirista Taon keskittyessä opintoihinsa ja nyt keväällä toisinpäin. Tänään jäin siis kuitenkin kotiin tehdäkseni pientä pääsykoemateriaali-inventaariota. Erilaisia valmennusmateriaaleja on kertynyt hyvin huomattava määrä, joten saadakseni niistä jotain muutakin hyötyä kuin paperipainona toimisen, ajattelin käydä ne kaikki läpi ja koota jokaisesta jokaiseen aihealueeseen sopivan lisäinformaation luettavaksi. Jonkinlaista spesifimpää lukusuunnitelmaakin olisi tarkoitus kirjata ylös.
Voitin muuten eilen rimakauhuni ja avasin sen Galenoksen. Vain käydäkseni sieltä läpi muutaman fysiikassa juuri läpikäymäni asian. Miten joku opus voikaan olla samaan aikaan yhtä houkutteleva ja vastenmielinen? Tietyt aihealueet tuntuvat olevat kovemmankin luokan kryptausta; yhdistele sanoja eri riveiltä, lue vain joka toinen sana, lue lopusta alkuun päin tai käännä kirja ylösalaisin ymmärtääksesi, mitä me näillä etäisesti selkeää suomen kieltä muistuttavilla virkkeillä haluamme sinulle opettaa. En tiedä mitään turhauttavampaa kuin saman lauseen lukeminen neljä kertaa peräkkäin vain huomatakseen, ettei vieläkään ymmärtänyt yhtään, mitä siinä halutaan sanoa.
No kuitenkin, Galenos avattu. Se on tärkeintä. Eikä se tuntunut edes niin kovin pelottavalta. Kauhulla mietin kuitenkin kaiken sen sisällön määrä - sitä ulkoa opeteltavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että kapasiteettini jäävät huimasti sen alle. Helpottaa kuitenkin vähän, kun muistaa, että kyllähän minä ne viimekin keväänä opin. Unohdin kylläkin melko pian kokeen jälkeen, mutta opin silti. Kyllä ne sieltä tänäkin keväänä tulevat. Toivottavasti.
Kemia kolmosessa oli jännittävä koe maanantaina. Tein viisi tehtävää alle tunnissa paljonkaan miettimättä tai epäröimättä. Mikään koe koskaan ennen ei ole tuntunut yhtä helpolta. Väittäisin, että se ei lupaa hyvää.
Tuesday, December 30, 2008
148 päivää, 20 tuntia, 43 minuuttia, 15 sekuntia.
Tunnustan.
Olen ollut huono ihminen. Olen jättänyt kirjat pölyttymään hyllyyn ja tehnyt koko joululoman ihan kaikkea muuta kuin opiskellut. Olen soittanut pianoa, pelannut nintendoa, siivonnut vessan, lukenut ison kasan vanhoja lehtiä, riehunut koirien kanssa, harrastanut kokeellista ruoanlaittoa, ajellut ympäriinsä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ommellut ja nukkunut. Kerran jo otin Galenoksen käteen, muistiinpanovihkon toiseen ja määrätietoisesti istuin keittiön pöydän ääreen lukeakseni. Avasin kirjan, selailin sisällysluetteloa ja suljin sen taas. Vaihdoin kirjan nintendoon ja päätin, että jonain toisena päivänä sitten.
Varsinkin G:n suhteen on viime keväältä jäänyt kamala onnistumisen paine. Tuhlasin koko viime kevään räveltämällä ja vasta maaliskuun lopussa sain oikeasta lukutekniikasta kiinni. Pelkään jotenkin, että niin käy taas. Luulen opiskelevani hyvin, mutta tuhraankin sitten ihan turhien asioiden parissa havahtuakseni taas toukokuussa siihen, että en osaa läheskään kaikkea. Onhan se vähän absurdia tietysti ratkaista tällainen ongelma olemalla lukematta lainkaan. Se kun ei varsinaisesti edesauta sitä oppimista. Eikä varsinkaan anna mitään tekosyytä olla lukematta esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa, joista olisi molemmista kokeet odottamassa heti joululoman jälkeen.
Ryhdistäydy ryhdistäydy ryhdistäydy!
Taidan enemmän tai vähemmän (enimmäkseen enemmän, luulisin) toistaa itseäni näissä kirjoituksissa. Joka toinen on tyyliltään "olen niin laiska enkä saa mitään aikaiseksi" -tyyppinen ja joka toinen sitten "katsokaa nyt kuinka reipas olen ollut" -tyyppiä. En minä kai mitään neutraalimpaa avautumista osaisikaan. Tällaista lienee siis luvassa jatkossakin.
Olen ollut huono ihminen. Olen jättänyt kirjat pölyttymään hyllyyn ja tehnyt koko joululoman ihan kaikkea muuta kuin opiskellut. Olen soittanut pianoa, pelannut nintendoa, siivonnut vessan, lukenut ison kasan vanhoja lehtiä, riehunut koirien kanssa, harrastanut kokeellista ruoanlaittoa, ajellut ympäriinsä enemmän tai vähemmän päämäärättömästi, ommellut ja nukkunut. Kerran jo otin Galenoksen käteen, muistiinpanovihkon toiseen ja määrätietoisesti istuin keittiön pöydän ääreen lukeakseni. Avasin kirjan, selailin sisällysluetteloa ja suljin sen taas. Vaihdoin kirjan nintendoon ja päätin, että jonain toisena päivänä sitten.
Varsinkin G:n suhteen on viime keväältä jäänyt kamala onnistumisen paine. Tuhlasin koko viime kevään räveltämällä ja vasta maaliskuun lopussa sain oikeasta lukutekniikasta kiinni. Pelkään jotenkin, että niin käy taas. Luulen opiskelevani hyvin, mutta tuhraankin sitten ihan turhien asioiden parissa havahtuakseni taas toukokuussa siihen, että en osaa läheskään kaikkea. Onhan se vähän absurdia tietysti ratkaista tällainen ongelma olemalla lukematta lainkaan. Se kun ei varsinaisesti edesauta sitä oppimista. Eikä varsinkaan anna mitään tekosyytä olla lukematta esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa, joista olisi molemmista kokeet odottamassa heti joululoman jälkeen.
Ryhdistäydy ryhdistäydy ryhdistäydy!
Taidan enemmän tai vähemmän (enimmäkseen enemmän, luulisin) toistaa itseäni näissä kirjoituksissa. Joka toinen on tyyliltään "olen niin laiska enkä saa mitään aikaiseksi" -tyyppinen ja joka toinen sitten "katsokaa nyt kuinka reipas olen ollut" -tyyppiä. En minä kai mitään neutraalimpaa avautumista osaisikaan. Tällaista lienee siis luvassa jatkossakin.
Wednesday, November 26, 2008
182 päivää, 17 tuntia, 47 minuuttia, 50 sekuntia.
Olen alkanut nähdä painajaisia pääsykokeista. Saatan aamuyöllä herätä miettimään, pitäisikö nousta samantien laskemaan pari laskua kemiaa tai ottaa Galenos sänkyyn luettavaksi. Valvon öisin pohtien, mitä sitten teen ja miten sitten kestän, jos en tälläkään kerralla pääse sisään. Eihän se nyt mikään ihme ole, vastahan minä olen alkanut ymmärtää näitä perusasioita.
En tosiaan tiedä, mitä sitten ja miten sitten kestän. Olen lähettänyt hakupaperit myös pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjäkoulutukseen, mutta ei sinnekään pääseminen mitenkään varmaa ole. Siinä nyt olisi mielekästä tekemistä seuraavalle vuodelle. Tuntuu kuitenkin, että yhden kerran voi pääsykokeissa epäonnistua, toisen epäonnistumisen jälkeen ihmiset alkavat vähitellen miettiä, ettei minusta varmaan sitten ole siihen hommaan. Ei minulla tämän jälkeen ole mitään mahdollisuutta keskittyä koko vuotta (periaatteessa) pelkkiin pääsykokeisiin, joten jos en nyt pääse, niin miksi sitten myöhemminkään? On kai se vähän tuuristakin kiinni, minkälainen pääsykoe sattuu osumaan kohdalle, mutta mitä jos taidot ja tuuri osuvat minun kohdallani yksiin vasta seitsemän vuoden päästä?
Tätä epävarmuutta on ilmennyt nyt vasta muutaman yön ja päivän. Päivisin haahuilen levottomana ja yritän tarttua joko kemian tai fysiikan kirjoihin, mutta tuntuu, että laskut ovat enemmänkin mekaanisia suorituksia, enkä saa oikeista vastauksista huolimatta niistä mitään onnistumisen kokemuksia. Sen sijaan yksikin väärin tehty lasku tai, mikä vielä pahempaa, tehtävä jota en ymmärrä iskee pohjamutiin kerrasta. Pelkään koko ajan unohtavani kaiken oppimani, etten taaskaan ole oikeasti sisäistänyt teoriaa tai kaavoja, vaan ainoastaan tämän kieron muistini avulla pystynyt pitämään ne muistissa tietyn aikaa. Jos saisin äkkiä nämä fysiikat luettua, niin kertaustehtäväkirjasta voisi löytyä hieman helpotusta, kun tehtävät eivät enää olisikaan niin tiivisti yhteydessä teoriaan. Onkohan kemiasta mitään vastaavaa olemassakaan?
Kemian kokeesta sain 9 1/2 ja tämäkin siksi, että olin tehnyt juuri niin kuin tehtävässä pyydettiin, enkä niin kuin asia oikein menee. Koin muutenkin tulleeni arvostelussa vähän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi (naapurin arvostelun perusteella), mutta on tämä aliarvioitu arvosana sentään parempi kuin ne lukiosta tutummat kiitettävät ilman perusteita. Tuntuu silti paskalta. Alan kevättä kohden olla varmaan aika vereslihalla pääsykokeiden suhteen, jos nyt tässä vaiheessa tuntuu jo tältä. Tämä nyt on sentään vain pahaista asfaltti-ihottumaa.
En tosiaan tiedä, mitä sitten ja miten sitten kestän. Olen lähettänyt hakupaperit myös pelastusopistolle hätäkeskuspäivystäjäkoulutukseen, mutta ei sinnekään pääseminen mitenkään varmaa ole. Siinä nyt olisi mielekästä tekemistä seuraavalle vuodelle. Tuntuu kuitenkin, että yhden kerran voi pääsykokeissa epäonnistua, toisen epäonnistumisen jälkeen ihmiset alkavat vähitellen miettiä, ettei minusta varmaan sitten ole siihen hommaan. Ei minulla tämän jälkeen ole mitään mahdollisuutta keskittyä koko vuotta (periaatteessa) pelkkiin pääsykokeisiin, joten jos en nyt pääse, niin miksi sitten myöhemminkään? On kai se vähän tuuristakin kiinni, minkälainen pääsykoe sattuu osumaan kohdalle, mutta mitä jos taidot ja tuuri osuvat minun kohdallani yksiin vasta seitsemän vuoden päästä?
Tätä epävarmuutta on ilmennyt nyt vasta muutaman yön ja päivän. Päivisin haahuilen levottomana ja yritän tarttua joko kemian tai fysiikan kirjoihin, mutta tuntuu, että laskut ovat enemmänkin mekaanisia suorituksia, enkä saa oikeista vastauksista huolimatta niistä mitään onnistumisen kokemuksia. Sen sijaan yksikin väärin tehty lasku tai, mikä vielä pahempaa, tehtävä jota en ymmärrä iskee pohjamutiin kerrasta. Pelkään koko ajan unohtavani kaiken oppimani, etten taaskaan ole oikeasti sisäistänyt teoriaa tai kaavoja, vaan ainoastaan tämän kieron muistini avulla pystynyt pitämään ne muistissa tietyn aikaa. Jos saisin äkkiä nämä fysiikat luettua, niin kertaustehtäväkirjasta voisi löytyä hieman helpotusta, kun tehtävät eivät enää olisikaan niin tiivisti yhteydessä teoriaan. Onkohan kemiasta mitään vastaavaa olemassakaan?
Kemian kokeesta sain 9 1/2 ja tämäkin siksi, että olin tehnyt juuri niin kuin tehtävässä pyydettiin, enkä niin kuin asia oikein menee. Koin muutenkin tulleeni arvostelussa vähän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi (naapurin arvostelun perusteella), mutta on tämä aliarvioitu arvosana sentään parempi kuin ne lukiosta tutummat kiitettävät ilman perusteita. Tuntuu silti paskalta. Alan kevättä kohden olla varmaan aika vereslihalla pääsykokeiden suhteen, jos nyt tässä vaiheessa tuntuu jo tältä. Tämä nyt on sentään vain pahaista asfaltti-ihottumaa.
Monday, November 24, 2008
184 päivää, 17 tuntia, 36 minuuttia, 15 sekuntia.
Uusi jakso lukiolla alkoi jo viime torstaina, mutta itse aloitan uudet kurssit vasta tänään. Luvassa on edellisen jakson kokeiden palautuksen lisäksi fysiikasta Aalto-kurssi ja kemiasta Reaktiot ja energia. Reippaana opiskelijana lukaisin molemmista ensimmäiset luvut jo etukäteen (mikäli vanhat tavat ovat opettajilla pysyneet, ei viime viikon hajautetuilla tunneilla ole ehditty käsitellä juuri muuta kuin kurssin käytännön asioita).
Kemian kirja oli ahdistavan täynnä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, ympyröintejä ja muuta sotkua. Minun kohdallani merkintöjen määrä korreloi suoraan ymmärtämättömyyden kanssa. Mikäli ymmärrän jonkin asian, en koe tarpeelliseksi alleviivata sitä, saati sitten piirrellä ympärille kysymysmerkkejä. Nyt kemian kirjaa, ja erityisesti niitä kysymysmerkitettyjä kohtia, selaillessani ymmärsin jotenkin hyvin selkeästi, miksi en viime keväänä onnistunut pääsykokeissa. En ole jostain syystä ymmärtänyt ihan perusasioitakaan, kuten esimerkiksi sitä, että jos tiheys on massa / tilavuus, niin miten massa voi olla tiheys x tilavuus. En kyllä tällä päättelykyvyllä olisi mitään opiskelupaikkaa ansainnutkaan. Lohdutukseksi täytyy sanoa, että kyllä minä oikeasti siellä pääsykokeissa jo osasin tämäntasoiset "ongelmanratkaisut", mutta käytinpä tätä nyt riemuidiotismini esimerkkinä.
No, nyt tilanne on tietysti aivan toinen. Ei kaikki sentään ihan vesiselvää ole vieläkään, mutta nyt tuntuu, että pystynen enemmän keskittymään siihen pääasiaan, eli laskuharjoituksiin, eikä tarvitse tavata niinkään sitä "teoriaa" enää. Lainausmerkit siksi, että nuo stoikiometrian tehtävät eivät kovin kummoista teoriapohjaa tarvitse. Ihan innolla odotan illalla alkavaa kurssia.
Viikon takainen kemian koe muuten ainakin tuntui ihan menestyksekkäältä. En toki tiedä vielä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai siitä, jos olen ymmärtänyt jonkun tehtävän ihan kokonaan väärin, mutta mikäli jälkimmäistä ei ole tapahtunut, niin uskoisin ensimmäisen olevan erittäin pienimuotoista ja tulosten hyviä. Ainoa, mikä jäi ärsyttämään, oli se, etten yhtäkkiä osannutkaan erottaa elektronegativiisuutta ja elektroniaffiniteettia toisistaan. Elektronegatiivisuuden toki tiesin ja hienosti osasin selittää, muta e.affiniteetin kohdalla löi ihan tyhjää. En muista, mitä koepaperiin raapustin, mutta vastaisen varalle kirjoitan käsitteiden määrittelyt vielä tänne:
Elektronegativiisuus: kemiallisesti sitoutuneen atomin ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Arvot kasvavat siirryttäessä ryhmässä alhaalta ylös ja jaksossa vasemmalta oikealle. Epämetallit ovat hyvin elektronegatiivisia ja metallit puolestaan elektropositiivisia alkuaineita.
Elektroniaffiniteetti: kuvaa eri alkuaineiden kykyä vastaanottaa elektroneja. Käytännössä e.affiniteetti kuvaa siis entalpian muutosta/ energiamäärää (kJ/mol), joka sitoutuu tai vapautuu, kun kaasutilassa olevaan atomiin tai ioniin liittyy yksi elektroni. Myös elektroniaffiniteettiarvot kasvavat ryhmissä alhaalta ylös ja jaksoissa vasemmalta oikealle. Metallien e.affiniteettiarvot ovat hyvin suuria, positiivisia lukuja, sillä metallit eivät mielellään ota vastaan elektroneja, vaan ennemmin luovuttavat niitä. Epämetallien e.affiniteettiarvot sitä vastoin ovat yleensä (!) negatiivisia lukuja, sillä elektroneja vastaanottamalla ne pääsevät energiaminimiin, ja reaktiossa vapautuu energiaa.
Saa huomauttaa, jos jokin meni väärin tai on jostain muusta syystä huonosti määritelty.
Kemian kirja oli ahdistavan täynnä alleviivauksia, kysymysmerkkejä, ympyröintejä ja muuta sotkua. Minun kohdallani merkintöjen määrä korreloi suoraan ymmärtämättömyyden kanssa. Mikäli ymmärrän jonkin asian, en koe tarpeelliseksi alleviivata sitä, saati sitten piirrellä ympärille kysymysmerkkejä. Nyt kemian kirjaa, ja erityisesti niitä kysymysmerkitettyjä kohtia, selaillessani ymmärsin jotenkin hyvin selkeästi, miksi en viime keväänä onnistunut pääsykokeissa. En ole jostain syystä ymmärtänyt ihan perusasioitakaan, kuten esimerkiksi sitä, että jos tiheys on massa / tilavuus, niin miten massa voi olla tiheys x tilavuus. En kyllä tällä päättelykyvyllä olisi mitään opiskelupaikkaa ansainnutkaan. Lohdutukseksi täytyy sanoa, että kyllä minä oikeasti siellä pääsykokeissa jo osasin tämäntasoiset "ongelmanratkaisut", mutta käytinpä tätä nyt riemuidiotismini esimerkkinä.
No, nyt tilanne on tietysti aivan toinen. Ei kaikki sentään ihan vesiselvää ole vieläkään, mutta nyt tuntuu, että pystynen enemmän keskittymään siihen pääasiaan, eli laskuharjoituksiin, eikä tarvitse tavata niinkään sitä "teoriaa" enää. Lainausmerkit siksi, että nuo stoikiometrian tehtävät eivät kovin kummoista teoriapohjaa tarvitse. Ihan innolla odotan illalla alkavaa kurssia.
Viikon takainen kemian koe muuten ainakin tuntui ihan menestyksekkäältä. En toki tiedä vielä mahdollisista huolimattomuusvirheistä tai siitä, jos olen ymmärtänyt jonkun tehtävän ihan kokonaan väärin, mutta mikäli jälkimmäistä ei ole tapahtunut, niin uskoisin ensimmäisen olevan erittäin pienimuotoista ja tulosten hyviä. Ainoa, mikä jäi ärsyttämään, oli se, etten yhtäkkiä osannutkaan erottaa elektronegativiisuutta ja elektroniaffiniteettia toisistaan. Elektronegatiivisuuden toki tiesin ja hienosti osasin selittää, muta e.affiniteetin kohdalla löi ihan tyhjää. En muista, mitä koepaperiin raapustin, mutta vastaisen varalle kirjoitan käsitteiden määrittelyt vielä tänne:
Elektronegativiisuus: kemiallisesti sitoutuneen atomin ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää puoleensa sidoselektroneja. Arvot kasvavat siirryttäessä ryhmässä alhaalta ylös ja jaksossa vasemmalta oikealle. Epämetallit ovat hyvin elektronegatiivisia ja metallit puolestaan elektropositiivisia alkuaineita.
Elektroniaffiniteetti: kuvaa eri alkuaineiden kykyä vastaanottaa elektroneja. Käytännössä e.affiniteetti kuvaa siis entalpian muutosta/ energiamäärää (kJ/mol), joka sitoutuu tai vapautuu, kun kaasutilassa olevaan atomiin tai ioniin liittyy yksi elektroni. Myös elektroniaffiniteettiarvot kasvavat ryhmissä alhaalta ylös ja jaksoissa vasemmalta oikealle. Metallien e.affiniteettiarvot ovat hyvin suuria, positiivisia lukuja, sillä metallit eivät mielellään ota vastaan elektroneja, vaan ennemmin luovuttavat niitä. Epämetallien e.affiniteettiarvot sitä vastoin ovat yleensä (!) negatiivisia lukuja, sillä elektroneja vastaanottamalla ne pääsevät energiaminimiin, ja reaktiossa vapautuu energiaa.
Saa huomauttaa, jos jokin meni väärin tai on jostain muusta syystä huonosti määritelty.
Friday, November 14, 2008
194 päivää, 14 tuntia, 1 minuuttia, 30 sekuntia.
Käväisin eilen tekemässä "Lämpö ja energia" -kurssin loppukokeen aikuislukiolla. Olen nyt kahlannut tuon kurssin kaiken kaikkiaan kolmeen kertaan, joten luulen, että sen pitäisi olla jo jotenkin hanskassa. Arvosanakin kurssista löytyy, mutta kävin tekemässä kokeen ihan laskuharjoitusmielessä. Laskuharjoitusta kokeesta ei juuri kuitenkaan herunut, pääpaino kun oli käsitteiden ja ilmiöiden ymmärtämisessä sekä itsenäisesti tehtävissä oppilastöissä. Kokeessa olisi kaksi tehtävää saanut korvata kotiesseellä ja lämpötilan muutoksiin liittyvällä työselostuksella. Koska minulla se arvosana entuudestaan on, enkä nähnyt näitä harjoituksia tulevaisuuteni kannalta kovin mielekkäiksi, yritin raapia tarvittavat viisi tehtävää kokeesta itsestään. Pari hassua laskua, tuskainen monivalintatehtävä ja jotain faasidiagrammien tulkintaa. En ollut täysin tyytyväinen, mutta väliäkö tuolla.
Maanantaina olisi vuorossa kemia. Arvosana löytyy tästäkin kurssista, eikä laskuharjoitustakaan liene liiemmin luvassa, mutta kevään ylioppilaskirjoituksia ajatellen koe ei varmaankaan ole ainakaan ihan turha investointi. Tarkoitus olisi uhrata viikonloppu kokeeseen valmistautumiselle ja kaivaa se Galenoskin kaapista pölyttymästä. On tehnyt ihan hyvää pitää sitä odottamassa, nyt tuntuu, että jaksankin taas niitä yli-, alle, ja päälleviivattuja sivuja marginaalimerkintöineen. Voi olla, että muutamia pahoinvointia aiheuttavia hetkiä on silti luvassa.
Tuumasta toimeen ja kirjan kimppuun.
Maanantaina olisi vuorossa kemia. Arvosana löytyy tästäkin kurssista, eikä laskuharjoitustakaan liene liiemmin luvassa, mutta kevään ylioppilaskirjoituksia ajatellen koe ei varmaankaan ole ainakaan ihan turha investointi. Tarkoitus olisi uhrata viikonloppu kokeeseen valmistautumiselle ja kaivaa se Galenoskin kaapista pölyttymästä. On tehnyt ihan hyvää pitää sitä odottamassa, nyt tuntuu, että jaksankin taas niitä yli-, alle, ja päälleviivattuja sivuja marginaalimerkintöineen. Voi olla, että muutamia pahoinvointia aiheuttavia hetkiä on silti luvassa.
Tuumasta toimeen ja kirjan kimppuun.
Tuesday, November 04, 2008
204 päivää, 15 tuntia, 18 minuuttia, 52 sekuntia.
Luova tauko kylmän maidon ja maitosuklaan kera. Tätä tarvittiinkin.
Pyöriminen ja gravitaatio etenee kuin viimeisiään vetelevän, ruosteisen hammasrattaan varassa. Naksahdus kerrallaan. Pyörimisnopeus. Kulmanopeus. Kulmakiihtyvyys. Kierrosaika. Normaalikiihtyvyys. Tangenttikiihtyvyys. Heittoliike. Vino heittoliike. Lakikorkeus. Kantama. Etenee etenee, mutta tuskallisen hitaasti. Kunhan ei vain ratas pettäisi kesken matkan.
Oulu on julkistanut valintakoevaatimuksensa ensi keväälle. Olettaen, että lääketieteelliset pitävät jatkossakin kaupungista riippumatta yhtenäistä linjaa valintakokeiden kanssa saan tästä vähitellen siirtyä jälleen Galenoksen pariin. Ei muutoksia. Ei niin minkäänlaisia. Edes pienenpieniä. Turhaan toivoin. Pääsykokeet ovat jälleen 28.5 klo 9.00. Pitäisiköhän varata jo se hotellihuone viimekeväisen välttämiseksi?
Yritän jälleen tehdä suurehkoja tehokkuusparannuksia arkipäiviini. Käytännössähän minulla on mahdollisuus keskittyä vain ja ainoastaan pääsykokeisiin n. 4-5 päivänä viikossa ja silloin käytännössä koko päivä. Tunteja siis riittää, mutta juuri mitään en silti saa aikaiseksi. Koirat vievät toki oman osansa, noin kolme tuntia vuorokaudessa, mutta kyllä niitä tunteja silti jää ihan riittävästi. Hävetti maanantaina iltalukiolla valittaa kaverille, kuinka oli ollut niin kauhean kiire ja läksyt tekemättä ja ruoka syömättä jadejadejade, kun kaveri-parka oli ollut ensin töissä 7-16.00 syömättä, käynyt sitten kiireesti kotona syömässä sämpylän ja kiiruhtanut sitten lukiolle. Ja jossain välissä se oli tehnyt läksytkin. Ja tämä kaveri tekee kaiken lisäksi niitä töitä ihan täyspäiväisesti. Itse istun päivät kotona itkemässä, kun aika loppuu kesken, enkä saa edes muutamaa läksytehtävää tehtyä siinä sivussa.
No, se loppui nyt. Hävettää vieläkin niin kauheasti.
Pyöriminen ja gravitaatio etenee kuin viimeisiään vetelevän, ruosteisen hammasrattaan varassa. Naksahdus kerrallaan. Pyörimisnopeus. Kulmanopeus. Kulmakiihtyvyys. Kierrosaika. Normaalikiihtyvyys. Tangenttikiihtyvyys. Heittoliike. Vino heittoliike. Lakikorkeus. Kantama. Etenee etenee, mutta tuskallisen hitaasti. Kunhan ei vain ratas pettäisi kesken matkan.
Oulu on julkistanut valintakoevaatimuksensa ensi keväälle. Olettaen, että lääketieteelliset pitävät jatkossakin kaupungista riippumatta yhtenäistä linjaa valintakokeiden kanssa saan tästä vähitellen siirtyä jälleen Galenoksen pariin. Ei muutoksia. Ei niin minkäänlaisia. Edes pienenpieniä. Turhaan toivoin. Pääsykokeet ovat jälleen 28.5 klo 9.00. Pitäisiköhän varata jo se hotellihuone viimekeväisen välttämiseksi?
Yritän jälleen tehdä suurehkoja tehokkuusparannuksia arkipäiviini. Käytännössähän minulla on mahdollisuus keskittyä vain ja ainoastaan pääsykokeisiin n. 4-5 päivänä viikossa ja silloin käytännössä koko päivä. Tunteja siis riittää, mutta juuri mitään en silti saa aikaiseksi. Koirat vievät toki oman osansa, noin kolme tuntia vuorokaudessa, mutta kyllä niitä tunteja silti jää ihan riittävästi. Hävetti maanantaina iltalukiolla valittaa kaverille, kuinka oli ollut niin kauhean kiire ja läksyt tekemättä ja ruoka syömättä jadejadejade, kun kaveri-parka oli ollut ensin töissä 7-16.00 syömättä, käynyt sitten kiireesti kotona syömässä sämpylän ja kiiruhtanut sitten lukiolle. Ja jossain välissä se oli tehnyt läksytkin. Ja tämä kaveri tekee kaiken lisäksi niitä töitä ihan täyspäiväisesti. Itse istun päivät kotona itkemässä, kun aika loppuu kesken, enkä saa edes muutamaa läksytehtävää tehtyä siinä sivussa.
No, se loppui nyt. Hävettää vieläkin niin kauheasti.
Friday, October 24, 2008
215 päivää, 20 tuntia, 32 minuuttia, 5 sekuntia.
Päässä pyörii.
Noin kuukausi sitten en meinannut saada mitään tolkkua mekaniikan tehtävistä. Jo pelkkien vapaakappalekuvien piirtäminen ja voimien hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta. Luulen kuitenkin selättäneeni sen peikon ihan pelkällä sinnikkyydellä; yksinkertaisesti etsin tietoa niin kauan, että löysin sen ymmärrettävässä muodossa. Luin ja harjoittelin, laskin samankaltaisia laskuja kymmeniä.
Seuraava peikko ilmestyi kuitenkin nurkan takaa ennen kuin olin saanut edellistä edes haudattua. Tällä hetkellä taistelen pyörimisliikettä vastaan. En ymmärrä, en osaa, en opi. Enkä löydä apua. Käytössä on kaksi eri kirjasarjaa ja koko internet, mutta silti tuntuu tuskaisen vaikealta oppia hahmottamaan pyörimisnopeuden ja kulmanopeuden ero, kiertokulmat ja kulmakiihtyvyydet. Jokainen lasku on yhtä tuskaa ja kirjan tehtävät tuntuvat olevan täysin eri tasoa teoriaosuuden ja esimerkkien kanssa.
Yritän silti kovasti olla menettämättä toivoani. Kyllä tämä tästä varmaan samalla tyylillä kuin mekaniikkakin. Pikkuhiljaa, vähitellen. Harmi vain, että yhteen laskuun ei olisi varaa käyttää kolmea tuntia. Mielikin harhailee helpommin internetin ihmemaassa, kun jokainen oivallus on kiven takana.
No, tältä kai tuntuu kova työnteko. Voin sitten joskus sanoa, että saavutin (toivottavasti) saavuttamani "hammasta purren", "kovalla työllä" ja "niska limassa". Jälkimmäinen on tosin vain niskakuoppaa nuuskivan koiranpennun aikaansaannosta.
Noin kuukausi sitten en meinannut saada mitään tolkkua mekaniikan tehtävistä. Jo pelkkien vapaakappalekuvien piirtäminen ja voimien hahmottaminen tuntui ylivoimaiselta. Luulen kuitenkin selättäneeni sen peikon ihan pelkällä sinnikkyydellä; yksinkertaisesti etsin tietoa niin kauan, että löysin sen ymmärrettävässä muodossa. Luin ja harjoittelin, laskin samankaltaisia laskuja kymmeniä.
Seuraava peikko ilmestyi kuitenkin nurkan takaa ennen kuin olin saanut edellistä edes haudattua. Tällä hetkellä taistelen pyörimisliikettä vastaan. En ymmärrä, en osaa, en opi. Enkä löydä apua. Käytössä on kaksi eri kirjasarjaa ja koko internet, mutta silti tuntuu tuskaisen vaikealta oppia hahmottamaan pyörimisnopeuden ja kulmanopeuden ero, kiertokulmat ja kulmakiihtyvyydet. Jokainen lasku on yhtä tuskaa ja kirjan tehtävät tuntuvat olevan täysin eri tasoa teoriaosuuden ja esimerkkien kanssa.
Yritän silti kovasti olla menettämättä toivoani. Kyllä tämä tästä varmaan samalla tyylillä kuin mekaniikkakin. Pikkuhiljaa, vähitellen. Harmi vain, että yhteen laskuun ei olisi varaa käyttää kolmea tuntia. Mielikin harhailee helpommin internetin ihmemaassa, kun jokainen oivallus on kiven takana.
No, tältä kai tuntuu kova työnteko. Voin sitten joskus sanoa, että saavutin (toivottavasti) saavuttamani "hammasta purren", "kovalla työllä" ja "niska limassa". Jälkimmäinen on tosin vain niskakuoppaa nuuskivan koiranpennun aikaansaannosta.
Thursday, October 09, 2008
229 päivää, 21 tuntia, 45 minuuttia, 25 sekuntia.
Tänään olisi gradupäivä. Palkitsen kuitenkin itseäni tietokoneen, viinirypäleiden ja teen avulla vielä hetken siitä hyvästä, että jaksoin nousta aamulla kemian luennolle, vaikka yöt ovat viime aikoina menneetkin lähinnä heräillessä ja univelan määrässä on nähtävissä selkeä noususuhdanne. Nousin silti, lähdin ja kuuntelin. Hyvä minä!
Yleinen kemia on kyllä pääsykokeita ajatellen ollut aika hukkainvestointi. Vaatisi aivan kamalan määrän työtä oikeasti omaksua kurssin asiat, jotka kuitenkin ovat aivan liian syventävää tietoa asioista, joilla ei pääsykokeissa tee oikeastaan mitään. Olen ehkä vähän turhan paljon tehnytkin työtä kurssin eteen, mutta yrittänyt kuitenkin pidättäytyä kohtuudessa ja ennen kaikkea olla stressaamatta koko kurssista. Tämä on ollut melko rentouttava tapa opiskella. Luennoille on helppo mennä kuuntelemaan ja poimimaan helmet tunkiosta, jos ei käytä aikaa jokaisesta aaltofunktiosta ja molekyyliorbitaalista ahdistumiseen. Tällaisia kokemuksia lisää, kiitos.
Aikuislukiokin alkoi taas maanantaina. Tuntuu kieltämättä huvittavalta opetella ensin yliopistolla vähän syvemmin esimerkiksi orbitaaliasioita ja sitten mennä lukiolle piirtelemään Bohrin atomimalleja. No, yritän sielläkin poimia rusinat pullasta ja keskittyä kerryttämään laskukokemusta. Fysiikan 2-kurssi on sekin niinikään erittäin kertausta, koska sen tuossa juuri syksyn aluksi itsekseni melko hyvin opiskelin. Ei se mitään, ei kai niitä asioita liian montaa kertaa voi kerrata. Parhaimmillaan jokaisella kerralla huomaa ymmärtävänsä saman asian hieman eri näkökulmasta ja kaikki näkökulmat yhdistettyinä voi sitten ainakin kuvitella ymmärtävänsä jotain to-del-la hyvin. Opettajakin on aivan loistava.
Mekaniikan kurssi sen sijaan on vielä hieman kesken. Tai siis "liikkeen lait" tämän nykyisen ops:n mukaan. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ihan puhtaasti tämän edellä mainitun kemian kurssin takia. Tai no onko se nyt mitään puolustusta, jos käyttää aikaa epäolennaiseen olennaisen sijaan? Vaan pitääpä siitäkin ne nopat käydä keräämässä talteen. Liikkeen lait ovat nyt joka tapauksessa loppusuoralla ja viikonloppuna pyrin aloittamaan "pyöriminen ja gravitaatio" -kurssin sekä itsekseni että aikuislukioon verkkokurssina.
Niinjoo. Olen tässä myös harkinnut osallistumista kevään ylioppilaskirjoituksiin. Ajatuksena tuntuu vähän ahdistavalta, kirjoitukset kun silloin aikanaan olivat tuloksista huolimatta jotenkin vähän tympeä kokemus. Saisihan siitä kuitenkin ihan hyödyllistä lasku- ja paineensietokokemusta. Pitää miettiä vielä.
Yleinen kemia on kyllä pääsykokeita ajatellen ollut aika hukkainvestointi. Vaatisi aivan kamalan määrän työtä oikeasti omaksua kurssin asiat, jotka kuitenkin ovat aivan liian syventävää tietoa asioista, joilla ei pääsykokeissa tee oikeastaan mitään. Olen ehkä vähän turhan paljon tehnytkin työtä kurssin eteen, mutta yrittänyt kuitenkin pidättäytyä kohtuudessa ja ennen kaikkea olla stressaamatta koko kurssista. Tämä on ollut melko rentouttava tapa opiskella. Luennoille on helppo mennä kuuntelemaan ja poimimaan helmet tunkiosta, jos ei käytä aikaa jokaisesta aaltofunktiosta ja molekyyliorbitaalista ahdistumiseen. Tällaisia kokemuksia lisää, kiitos.
Aikuislukiokin alkoi taas maanantaina. Tuntuu kieltämättä huvittavalta opetella ensin yliopistolla vähän syvemmin esimerkiksi orbitaaliasioita ja sitten mennä lukiolle piirtelemään Bohrin atomimalleja. No, yritän sielläkin poimia rusinat pullasta ja keskittyä kerryttämään laskukokemusta. Fysiikan 2-kurssi on sekin niinikään erittäin kertausta, koska sen tuossa juuri syksyn aluksi itsekseni melko hyvin opiskelin. Ei se mitään, ei kai niitä asioita liian montaa kertaa voi kerrata. Parhaimmillaan jokaisella kerralla huomaa ymmärtävänsä saman asian hieman eri näkökulmasta ja kaikki näkökulmat yhdistettyinä voi sitten ainakin kuvitella ymmärtävänsä jotain to-del-la hyvin. Opettajakin on aivan loistava.
Mekaniikan kurssi sen sijaan on vielä hieman kesken. Tai siis "liikkeen lait" tämän nykyisen ops:n mukaan. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että ihan puhtaasti tämän edellä mainitun kemian kurssin takia. Tai no onko se nyt mitään puolustusta, jos käyttää aikaa epäolennaiseen olennaisen sijaan? Vaan pitääpä siitäkin ne nopat käydä keräämässä talteen. Liikkeen lait ovat nyt joka tapauksessa loppusuoralla ja viikonloppuna pyrin aloittamaan "pyöriminen ja gravitaatio" -kurssin sekä itsekseni että aikuislukioon verkkokurssina.
Niinjoo. Olen tässä myös harkinnut osallistumista kevään ylioppilaskirjoituksiin. Ajatuksena tuntuu vähän ahdistavalta, kirjoitukset kun silloin aikanaan olivat tuloksista huolimatta jotenkin vähän tympeä kokemus. Saisihan siitä kuitenkin ihan hyödyllistä lasku- ja paineensietokokemusta. Pitää miettiä vielä.
Saturday, September 13, 2008
255 päivää, 20 tuntia, 25 minuuttia, 30 sekuntia.
Käväisinpä tuossa ohi kulkiessani Tampereen yliopistolla kysäisemässä sitä viime keväistä valintakoettani. Vastausanalyyseineen maksoi yhteensä 13 euroa, mikä tuntuu suorastaan ryöstöhinnalta sellaisesta roskakasasta. Enkä nyt tietenkään tarkoita sitä vastausanalyysia. En ole vielä saanut itseäni käymään sitä ajatuksen kanssa läpi, selasin vain nopeasti, että oho, onpas mennyt huonosti.
Aavistelin jo keväällä tämän kohutun tasa-arvolain mukanaan tuomien muutosten aiheuttavan muutoksia myös tuleviin valintakokeisiin. Näin ilmeisesti onkin, mikäli nyt siihen papereita kaupanneeseen mukavaan sihteeritätiin on uskominen. Kysäisin pois lähtiessäni, josko uusia hakuoppaita olisi jo painettu, johon täti sitten vastasi, että ei vielä, mutta että tänä vuonna lääketieteen hakuohjeet julkaistaankin hiukan aiemmin muuttuneiden menetelmien vuoksi. Lisäinfoa olisi kuulemma lupa odotella jo lähiaikoina, mutta itse en ole sitä vielä onnistunut bongaamaan.
En oikein osaa päätellä, mitä ne muutokset voisivat olla. Oma katseeni kohdistuisi ehkä ensimmäisenä Galenokseen, siihen epätasa-arvon kulmakiveen, mutta toisaalta en jaksa oikein uskoa, että se poistuisi pääsykoemateriaalivalikoimasta kokonaan. Tosin, eihän tuohon viime kevään kokeeseenkaan monen lauseen verran sitä Galenosta tarvittu, jota suunta lienee juuri tällainen aineistokoe, johon sitten pieneltä osin tarvitsee tuekseen jotain ulkopuolista lähdettä. Itselleni tämä ei todellakaan ole ongelma, luen nopeasti ja olen omasta mielestäni melko hyvä löytämäänkin teksteistä olennaisen. Viime keväisestä artikkelista suorastaan pidin. Olisihan se helpotus, ettei tarvitsisi osata ulkoa hirveää määrää nippelitietoa, mutta toisaalta en usko, että pelkkä tällainen improamista vaativa aineistokoe riittäisi yksin karsivaksi tekijäksi. Mitä sitten tilalle, lisää helvetin vaikeita laskujako?
Helvetin vaikeista laskusta puheen ollen, taistelin aikani sen Fysiikka-sarjan mekaniikkaosion kanssa, vaivuin välillä jo epätoivoon ja sain aikaan muutaman ärsyttävän riidan kotiopettajani kanssa. Sitten sisuunnuin, matkustin junalla kolmesataa kilometriä ja lainasin kirjastosta Physica-sarjan kyseiset osiot. Eivät ne kirjat toki matkustamisen ainoa syy ollut (sen verran osaan kuitenkin laskea, että tiedän sen kannattamattomaksi), mutta kuulostaapa hienommalta. Pääsin samalla käymään kotona. Nyt olen, harvinaista kyllä, saanut täällä jopa hommia tehdyksi. Yleensähän täällä ei onnistu mikään muu kuin tokkurainen kattoon tuijottaminen ja koirien ulkoiluttaminen. Mekaniikkaa olen taistellut eteenpäin jo pitkän pätkän, mikä tuntuu kyllä melkoiselta erävoitolta. Oman tukensa taisteluun antoi Glenbrook High Schoolin omasta mielestäni loistavan selkeä Physics-sivusto, jonka ansiosta olen oikeasti ensimmäistä kertaa ymmärtänyt asioita, mikä sitten on omalta osaltaan helpottanut tehtävien tajuamista. Joskus selvästi kannattaa vaeltaa sinne lähteen alkupäähän, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä.
Se jaarittelusta tänään. Tuntuu taas vähän paremmalta.
Aavistelin jo keväällä tämän kohutun tasa-arvolain mukanaan tuomien muutosten aiheuttavan muutoksia myös tuleviin valintakokeisiin. Näin ilmeisesti onkin, mikäli nyt siihen papereita kaupanneeseen mukavaan sihteeritätiin on uskominen. Kysäisin pois lähtiessäni, josko uusia hakuoppaita olisi jo painettu, johon täti sitten vastasi, että ei vielä, mutta että tänä vuonna lääketieteen hakuohjeet julkaistaankin hiukan aiemmin muuttuneiden menetelmien vuoksi. Lisäinfoa olisi kuulemma lupa odotella jo lähiaikoina, mutta itse en ole sitä vielä onnistunut bongaamaan.
En oikein osaa päätellä, mitä ne muutokset voisivat olla. Oma katseeni kohdistuisi ehkä ensimmäisenä Galenokseen, siihen epätasa-arvon kulmakiveen, mutta toisaalta en jaksa oikein uskoa, että se poistuisi pääsykoemateriaalivalikoimasta kokonaan. Tosin, eihän tuohon viime kevään kokeeseenkaan monen lauseen verran sitä Galenosta tarvittu, jota suunta lienee juuri tällainen aineistokoe, johon sitten pieneltä osin tarvitsee tuekseen jotain ulkopuolista lähdettä. Itselleni tämä ei todellakaan ole ongelma, luen nopeasti ja olen omasta mielestäni melko hyvä löytämäänkin teksteistä olennaisen. Viime keväisestä artikkelista suorastaan pidin. Olisihan se helpotus, ettei tarvitsisi osata ulkoa hirveää määrää nippelitietoa, mutta toisaalta en usko, että pelkkä tällainen improamista vaativa aineistokoe riittäisi yksin karsivaksi tekijäksi. Mitä sitten tilalle, lisää helvetin vaikeita laskujako?
Helvetin vaikeista laskusta puheen ollen, taistelin aikani sen Fysiikka-sarjan mekaniikkaosion kanssa, vaivuin välillä jo epätoivoon ja sain aikaan muutaman ärsyttävän riidan kotiopettajani kanssa. Sitten sisuunnuin, matkustin junalla kolmesataa kilometriä ja lainasin kirjastosta Physica-sarjan kyseiset osiot. Eivät ne kirjat toki matkustamisen ainoa syy ollut (sen verran osaan kuitenkin laskea, että tiedän sen kannattamattomaksi), mutta kuulostaapa hienommalta. Pääsin samalla käymään kotona. Nyt olen, harvinaista kyllä, saanut täällä jopa hommia tehdyksi. Yleensähän täällä ei onnistu mikään muu kuin tokkurainen kattoon tuijottaminen ja koirien ulkoiluttaminen. Mekaniikkaa olen taistellut eteenpäin jo pitkän pätkän, mikä tuntuu kyllä melkoiselta erävoitolta. Oman tukensa taisteluun antoi Glenbrook High Schoolin omasta mielestäni loistavan selkeä Physics-sivusto, jonka ansiosta olen oikeasti ensimmäistä kertaa ymmärtänyt asioita, mikä sitten on omalta osaltaan helpottanut tehtävien tajuamista. Joskus selvästi kannattaa vaeltaa sinne lähteen alkupäähän, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä.
Se jaarittelusta tänään. Tuntuu taas vähän paremmalta.
Monday, August 25, 2008
274 päivää, 20 tuntia, 30 minuuttia, 59 sekuntia.
Lämpö ja energia vaihtuivat mekaniikaksi, eikä suksi enää luista. Ei edes pienenpienellä kitkakertoimella. Hetken aikaa jo luulin vihdoinkin saavani siitä kiinni, ymmärtäneeni vapaakappalekuvien piirtämisen idean, oppineeni hahmottamaan joka suuntaan lähtevät ja palaavat voimat ja tajunneeni, mitkä niistä pitää huomioida milloinkin. No, en ilmeisesti ymmärrä. Sarkastisesti voisi todeta, että ehkä ensi vuonna sitten.
Ajattelin huomiseksi varata pääkirjastolle toisen kirjasarjan mekaniikan kirjan. Olen nyt käyttänyt puolison ikivanhaa Fysiikka-sarjaa, joka toisinaan aiheuttaa päänsäryn lisäksi akuutteja raivokohtauksia ja ajatuksia kirjan syöttämisestä sille paikallisessa aikuislukiossa opettavalle kirjan tekijälle. Joka kyllä opettajana on hirmu mukava. Mutta niin, kiitos vapaakappalekokoelmien, pääkirjastolta saan sen toisenkin, ehkä hieman helppolukuisemman kirjasarjan melkein kätevästi käyttööni.
Fysiikan parissa olen siis jaksanut puurtaa ihan aikataulujen mukaisesti. Vähän ylikin, kun välillä vähän innostuu. Gradu ei silti ole motivoinut tekemään yhtään mitään. Oli ehkä hiukan virhe aikatauluttaa se vähiten motivoiva työ sinne viikon loppupuolelle, osittain viikonlopullekin. Pitää kai vaihtaa niin, että vastaisuudessa lasken maanantait, tiistait, perjantait ja lauantait ja väkerrän sitä gradua keskiviikkoisin ja torstaisin. Viikon keskivaiheilla olen harvoin matkailemassa missään, joten ainakin teoriassa gradun vältteleminen olisi astetta haastavampaa.
Viimeistään viime viikonloppuna ymmärsin nyt sen ikävän tosiseikan, että on yksinkertaisesti ihan turha lähteä viikonlopuksi/viikoksi yhtään mihinkään ajatellen saavansa siellä opiskeltua ihan normaalisti. Viime kevään alku menikin pitkälti juuri näillä "opiskelen viikon kotikotona" -lomilla ja yllättäen lomaviikot seurasivat toisiaan ja opiskelujen "todellinen" aloittaminen siirtyi samaa tahtia. Jos sitä olisi järkevä, voisi hahmotella jotain pidemmän tähtäimen aikataulua ja kalenteroida muutaman lomaviikonlopun/-viikonkin samalla.
Toinen asia, jota olen onnistuneesti vältellyt, on Galenoksen lukeminen. Iltapäivisin olen lähtenyt kirjastolta väsyneenä kotiin Galenoksen pariin, mutta kiitos koiran, internetin, television ja jääkaapin, kotona on riittänyt muutakin tekemistä. Aluksi yritin ihan vain lueskella kirjaa, mutta se tuntuu jotenkin typerältä ja tehottomalta, joten kaivoin nyt sitten nuo viime kevään voittajalta ostetut valmennuskeskuksen vanhat valmennusmateriaalien ennakkotehtävät siihen sivuun motivaattoriksi. Jos vaikka tällä viikolla. En nyt kaikesta huolimatta koe tätä G:n laiminlyöntiä kovin suureksi rikokseksi vielä tässä vaiheessa vuotta. Varsinkaan, kun teen sen fysiikan opiskelun eduksi. Viime kevään luku-urakka taustalla ja voimatta olla varma, onko tuo G edes pääsykoekirjana enää ensi keväänä, ei tunnut kauhean typerältä keskittyä laskutaidon hankkimiseen G:n kustannuksella. Mutta, ettei tämä nyt menisi ihan säälittäväksi puolusteluksi, yritän siis vähitellen syventyä siihenkin - fysiikkaa silti laiminlyömättä.
Ajattelin huomiseksi varata pääkirjastolle toisen kirjasarjan mekaniikan kirjan. Olen nyt käyttänyt puolison ikivanhaa Fysiikka-sarjaa, joka toisinaan aiheuttaa päänsäryn lisäksi akuutteja raivokohtauksia ja ajatuksia kirjan syöttämisestä sille paikallisessa aikuislukiossa opettavalle kirjan tekijälle. Joka kyllä opettajana on hirmu mukava. Mutta niin, kiitos vapaakappalekokoelmien, pääkirjastolta saan sen toisenkin, ehkä hieman helppolukuisemman kirjasarjan melkein kätevästi käyttööni.
Fysiikan parissa olen siis jaksanut puurtaa ihan aikataulujen mukaisesti. Vähän ylikin, kun välillä vähän innostuu. Gradu ei silti ole motivoinut tekemään yhtään mitään. Oli ehkä hiukan virhe aikatauluttaa se vähiten motivoiva työ sinne viikon loppupuolelle, osittain viikonlopullekin. Pitää kai vaihtaa niin, että vastaisuudessa lasken maanantait, tiistait, perjantait ja lauantait ja väkerrän sitä gradua keskiviikkoisin ja torstaisin. Viikon keskivaiheilla olen harvoin matkailemassa missään, joten ainakin teoriassa gradun vältteleminen olisi astetta haastavampaa.
Viimeistään viime viikonloppuna ymmärsin nyt sen ikävän tosiseikan, että on yksinkertaisesti ihan turha lähteä viikonlopuksi/viikoksi yhtään mihinkään ajatellen saavansa siellä opiskeltua ihan normaalisti. Viime kevään alku menikin pitkälti juuri näillä "opiskelen viikon kotikotona" -lomilla ja yllättäen lomaviikot seurasivat toisiaan ja opiskelujen "todellinen" aloittaminen siirtyi samaa tahtia. Jos sitä olisi järkevä, voisi hahmotella jotain pidemmän tähtäimen aikataulua ja kalenteroida muutaman lomaviikonlopun/-viikonkin samalla.
Toinen asia, jota olen onnistuneesti vältellyt, on Galenoksen lukeminen. Iltapäivisin olen lähtenyt kirjastolta väsyneenä kotiin Galenoksen pariin, mutta kiitos koiran, internetin, television ja jääkaapin, kotona on riittänyt muutakin tekemistä. Aluksi yritin ihan vain lueskella kirjaa, mutta se tuntuu jotenkin typerältä ja tehottomalta, joten kaivoin nyt sitten nuo viime kevään voittajalta ostetut valmennuskeskuksen vanhat valmennusmateriaalien ennakkotehtävät siihen sivuun motivaattoriksi. Jos vaikka tällä viikolla. En nyt kaikesta huolimatta koe tätä G:n laiminlyöntiä kovin suureksi rikokseksi vielä tässä vaiheessa vuotta. Varsinkaan, kun teen sen fysiikan opiskelun eduksi. Viime kevään luku-urakka taustalla ja voimatta olla varma, onko tuo G edes pääsykoekirjana enää ensi keväänä, ei tunnut kauhean typerältä keskittyä laskutaidon hankkimiseen G:n kustannuksella. Mutta, ettei tämä nyt menisi ihan säälittäväksi puolusteluksi, yritän siis vähitellen syventyä siihenkin - fysiikkaa silti laiminlyömättä.
Monday, August 18, 2008
281 päivää, 17 tuntia, 27 minuuttia, 25 sekuntia.
Viime viikko meni perjantaina alkanutta mökkilomaa lukuun ottamatta mainiosti ja ihan melkein odotusten mukaan. Kolmessa päivittäisessä opiskelutunnissa saa yllättävän paljon aikaan, kun keskittyy olennaiseen. Tämänhän nyt taas luulisi tällä opiskelukokemuksella olevan jo selvää, mutta ehei - ihan uutta minulle.
Yritin kovasti keksiä jotain vertauskuvallista opiskelutekniikkani kehittymisestä. En keksi. Merkittävintä siinä ehkä on, että se (kehittyminen) tuntuu tapahtuvan lähes itsekseen. Ajan kuluessa ja sillain. Kahdeksankymmentä päivää lasken jonkun laskun hankalasti, mutta oikein. Kahdeksanakymmenentenäensimmäisenä päivänä keksin yhtäkkiä, miten se oikeasti kannattaa tehdä. Tai neljä vuotta lasken jotain jonkin typerän muistisäännön varassa kunnes yhtäkkiä keksin, mistä se muistisääntö oikeastaan on johdettu. Tai vasta viidelläkymmenelläkolmannella kerralla oikeasti kuulen sen, mitä Tao on yrittänyt sanoa niiden viidenkymmenenkahden edeltävän laskun kohdalla. Ymmärtämiseni ei tunnu niinkään korreloivan harjoitusten määrää vaan ennen kaikkea ajan kulumista.
Tämähän nyt on tietysti ensinnäkin hyvin toiveikasta. Jos en osaa tai ymmärrä jotain nyt, ymmärrän sen ehkä myöhemmin. Minkään oppiminen ei ole mahdotonta. Toisaalta se on tässä elämäntilanteessa ennen kaikkea epätoivoa synnyttävää; jos en ymmärrä jotain nyt, niin tarkoittaako se sitä, että minun on vain odotettava, että olisin "valmis" ymmärtämään sen? Entä, jos aika loppuu kesken? Ymmärrän liian myöhään?
Eihän tämä nyt todellisuudessa niin mustavalkoista ole. Pelkällä ajalla ilman sinä aikana tehtyjä harjoituksia ei ole juuri merkitystä. Ei toisaalta varmaan pelkillä harjoituksilla ilman sitä aikaakaan (l. liian lyhyellä aikavälillä). Sopivasti laskuja sopivalla aikavälillä siis.
Ja kuten edellisestä voi ehkä rivien välistä päätellä, olen tänään saanut fantastisia onnistumisen kokemuksia. Asiat, jotka olen kyllä tiennyt, ovat yhtäkkiä tunkeutuneet tietoisuuteen asti. Ovat varmaan yrittäneet aiemminkin, mutta en ole osannut kuunnella. Tämä on tyhjän kirjaston hyvä puoli. Ei liiemmin keskittymistä häiritseviä virikkeitä.
Ensimmäinen fysiikka on nyt kertaustehtäviä vaille valmis. Huominen menee vielä niiden parissa, keskiviikkona siirryn seuraavaan. Vauhti on ollut jokseenkin ilahduttava; ripeä, mutta rento, ja jos tämä samalla tavalla jatkuu, niin tästä tulee aivan loistava vuosi.
Yritin kovasti keksiä jotain vertauskuvallista opiskelutekniikkani kehittymisestä. En keksi. Merkittävintä siinä ehkä on, että se (kehittyminen) tuntuu tapahtuvan lähes itsekseen. Ajan kuluessa ja sillain. Kahdeksankymmentä päivää lasken jonkun laskun hankalasti, mutta oikein. Kahdeksanakymmenentenäensimmäisenä päivänä keksin yhtäkkiä, miten se oikeasti kannattaa tehdä. Tai neljä vuotta lasken jotain jonkin typerän muistisäännön varassa kunnes yhtäkkiä keksin, mistä se muistisääntö oikeastaan on johdettu. Tai vasta viidelläkymmenelläkolmannella kerralla oikeasti kuulen sen, mitä Tao on yrittänyt sanoa niiden viidenkymmenenkahden edeltävän laskun kohdalla. Ymmärtämiseni ei tunnu niinkään korreloivan harjoitusten määrää vaan ennen kaikkea ajan kulumista.
Tämähän nyt on tietysti ensinnäkin hyvin toiveikasta. Jos en osaa tai ymmärrä jotain nyt, ymmärrän sen ehkä myöhemmin. Minkään oppiminen ei ole mahdotonta. Toisaalta se on tässä elämäntilanteessa ennen kaikkea epätoivoa synnyttävää; jos en ymmärrä jotain nyt, niin tarkoittaako se sitä, että minun on vain odotettava, että olisin "valmis" ymmärtämään sen? Entä, jos aika loppuu kesken? Ymmärrän liian myöhään?
Eihän tämä nyt todellisuudessa niin mustavalkoista ole. Pelkällä ajalla ilman sinä aikana tehtyjä harjoituksia ei ole juuri merkitystä. Ei toisaalta varmaan pelkillä harjoituksilla ilman sitä aikaakaan (l. liian lyhyellä aikavälillä). Sopivasti laskuja sopivalla aikavälillä siis.
Ja kuten edellisestä voi ehkä rivien välistä päätellä, olen tänään saanut fantastisia onnistumisen kokemuksia. Asiat, jotka olen kyllä tiennyt, ovat yhtäkkiä tunkeutuneet tietoisuuteen asti. Ovat varmaan yrittäneet aiemminkin, mutta en ole osannut kuunnella. Tämä on tyhjän kirjaston hyvä puoli. Ei liiemmin keskittymistä häiritseviä virikkeitä.
Ensimmäinen fysiikka on nyt kertaustehtäviä vaille valmis. Huominen menee vielä niiden parissa, keskiviikkona siirryn seuraavaan. Vauhti on ollut jokseenkin ilahduttava; ripeä, mutta rento, ja jos tämä samalla tavalla jatkuu, niin tästä tulee aivan loistava vuosi.
Monday, August 11, 2008
288 päivää, 17 tuntia, 21 minuuttia, 50 sekuntia.
Änyyteenyt. Älyvuoto antaa tällä hetkellä 288 päivää ja 17 tuntia arvioitua armonaikaa. Mihin minä ne käytän?
Maanantaista torstaihin lasken fysiikkaa yliopistolla kymmenestä kahteen. Tällä hetkellä menossa lämpö ja energia - kiitos sen yhdenkin pääsykoetehtävän, joka olisi pitänyt osata. Enspä kerralla osaan. Nii. Kahdesta eteenpäin luen mielen ja muistin virkistämiseksi tunnin, pari Galenosta. Kuka tietää, vaikkei sitä ensi kevään pääsykokeissa enää tarvittaisikaan, mutta tuskin sen kertaamisesta haittaakaan on.
Perjantaista lauantaihin ahkeroin sen surullisen graduni parissa. Taustatukea tarjoaa maisterihautomo. En tietenkään saanut sitä kesällä tehtyä siihen vaiheeseen, mitä kuvittelin. Vaan teinpä silti. Muistiinpanoja on kertynyt kymmeniä sivuja ja taustateoriaa alkaa olla aika hyvin kasassa. Tavoitteena on lukea enää alle viisi kirjaa, jonka jälkeen leikkaa-liimaa -operaatiolla kursittaisiin kohtuullisessa ajassa työ kasaan.
Niinpä niin. Aikomukset ovat eri asia kuin saavutukset. Tässä aikomukseni, saavutuksista pyrin raportoimaan mahdollisimman intensiivisesti. Älähtäkää joku, jooko, jos käyn täällä taas ruikuttamassa, kuinka mistään ei tule mitään ja kuinka kaikki päivät vain valuvat ohi ja en muista mitään ja opiskelutekniikkani ovat aivan väärät enkä pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa enkäenkäenkä.
Maanantaista torstaihin lasken fysiikkaa yliopistolla kymmenestä kahteen. Tällä hetkellä menossa lämpö ja energia - kiitos sen yhdenkin pääsykoetehtävän, joka olisi pitänyt osata. Enspä kerralla osaan. Nii. Kahdesta eteenpäin luen mielen ja muistin virkistämiseksi tunnin, pari Galenosta. Kuka tietää, vaikkei sitä ensi kevään pääsykokeissa enää tarvittaisikaan, mutta tuskin sen kertaamisesta haittaakaan on.
Perjantaista lauantaihin ahkeroin sen surullisen graduni parissa. Taustatukea tarjoaa maisterihautomo. En tietenkään saanut sitä kesällä tehtyä siihen vaiheeseen, mitä kuvittelin. Vaan teinpä silti. Muistiinpanoja on kertynyt kymmeniä sivuja ja taustateoriaa alkaa olla aika hyvin kasassa. Tavoitteena on lukea enää alle viisi kirjaa, jonka jälkeen leikkaa-liimaa -operaatiolla kursittaisiin kohtuullisessa ajassa työ kasaan.
Niinpä niin. Aikomukset ovat eri asia kuin saavutukset. Tässä aikomukseni, saavutuksista pyrin raportoimaan mahdollisimman intensiivisesti. Älähtäkää joku, jooko, jos käyn täällä taas ruikuttamassa, kuinka mistään ei tule mitään ja kuinka kaikki päivät vain valuvat ohi ja en muista mitään ja opiskelutekniikkani ovat aivan väärät enkä pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa enkäenkäenkä.
Wednesday, May 28, 2008
Muista nämä!
No, eihän se ihan putkeen mennyt. Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman asian muistiin, että pärjäisin ensi keväänä paremmin.
Koe ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Mikä oli oikeastaan hyvä, koska se oli kaikin puolin paljon inhimillisempi kuin kaikkien kauhutarinoiden perusteella olin kuvitellut. Kuvittelin, että aika on kerta kaikkiaan niin tiukalla, etten paniikiltani pysty keskittymään mihinkään tehtävään. Kuvittelin, että ympärilläni on kaikki ne 863 muuta hakijaa luomassa paineita ja pienintäkään inhimillisyyttä ei sallita. Loppujen lopuksi tilanne ei kuitenkaan kauheasti poikennut ihan normitenteistä yliopistolla. Hyvä niin, ensi keväänä en jännitä niin kovasti.
Mikä sitten meni pieleen? Koe tuntui kaiken kaikkiaan isolta kädenojennukselta abiturienteille, joilta ne uuden ylioppilaan pisteet tasa-arvon nimissä vietiin. Olinkin odottanut, että sitä jollain tavalla kokeessa yritettäisiin kompensoida, mutta en sitten noin hyvin osannut kuitenkaan ennakoida. Laskutaito oli se, millä sinne olisi tänä vuonna päässyt, Galenosta tarvittiin noin kolmen lauseen verran. En todellakaan ole turhautunut kaikista niistä Galenoksen parissa "hukkaan heitetyistä" tunneista, aivohermojen, hengityksen säätelyn tai valtimoiden opettelusta, koska niitä tarvitaan varmasti vielä. Turhautunut olen sen sijaan siitä, että en kerrannut lukion kemiaa kokonaisuudessaan, vaan keskityin vain Galenoksessa suoraan esitettyyn kemian osuuteen. Se yhdeksän pisteen perustermodynamiikan tehtävä olisi pitänyt osata ja harmittaa todella paljon, että en osannut.
Ensi syksyä ja kevättä varten siis:
1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.
2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.
3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.
4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.
5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.
6) Otan paremmat eväät
Hetkittäin huomaan pelkääväni, että mitä jos olenkin jo ihan liian vanha sinne. Mitä jos en ensi keväänäkään pääse? Tilanne olisi toinen, jos olisin yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi, mutta en ole. Opintotuki loppuu jouluna ja sen jälkeen pitäisi jonkinlainen rahoitus järjestää kevään lukemista ajatellen. Tämän vuoden pystyn vielä sinnittelemään ja keskittymään täysipäiväisesti hakemiseen, mutta en varmaankaan enää sen jälkeen. Harmi eilisestä kokeesta on kuitenkin niin kouriintuntuva, että teen varmasti kaikkeni, etten kohtaa samanlaista enää ensi keväänä. Ei tule enää uutta ensivuottasitten eikä enää uusia opiskelusuunnitelmia. Minun unelmani on minun omissa käsissäni ja omalla vastuullani. Nyt.
jk. Jaksaa vieläkin lämmittää eilinen ohimenevä kohtaaminen ihan tuntemattoman naisen kanssa pääsykokeen alkua odotellessani. Nainen, ilmeisesti yliopiston henkilökuntaa, käveli käytävällä ohitseni ja pysähtyi vilkaisemaan, mikä koe salissa oli alkamassa. Kuullessaan, minne olin menossa, nainen toivotti minulle onnea kokeeseen. Niin pieni ele, mutta niin suuri vaikutus. Se oli ehkä se asia, jonka takia rentouduin lopullisesti jo ennen koetta. Kiitos sillekin tuntemattomalle naiselle.
Koe ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Mikä oli oikeastaan hyvä, koska se oli kaikin puolin paljon inhimillisempi kuin kaikkien kauhutarinoiden perusteella olin kuvitellut. Kuvittelin, että aika on kerta kaikkiaan niin tiukalla, etten paniikiltani pysty keskittymään mihinkään tehtävään. Kuvittelin, että ympärilläni on kaikki ne 863 muuta hakijaa luomassa paineita ja pienintäkään inhimillisyyttä ei sallita. Loppujen lopuksi tilanne ei kuitenkaan kauheasti poikennut ihan normitenteistä yliopistolla. Hyvä niin, ensi keväänä en jännitä niin kovasti.
Mikä sitten meni pieleen? Koe tuntui kaiken kaikkiaan isolta kädenojennukselta abiturienteille, joilta ne uuden ylioppilaan pisteet tasa-arvon nimissä vietiin. Olinkin odottanut, että sitä jollain tavalla kokeessa yritettäisiin kompensoida, mutta en sitten noin hyvin osannut kuitenkaan ennakoida. Laskutaito oli se, millä sinne olisi tänä vuonna päässyt, Galenosta tarvittiin noin kolmen lauseen verran. En todellakaan ole turhautunut kaikista niistä Galenoksen parissa "hukkaan heitetyistä" tunneista, aivohermojen, hengityksen säätelyn tai valtimoiden opettelusta, koska niitä tarvitaan varmasti vielä. Turhautunut olen sen sijaan siitä, että en kerrannut lukion kemiaa kokonaisuudessaan, vaan keskityin vain Galenoksessa suoraan esitettyyn kemian osuuteen. Se yhdeksän pisteen perustermodynamiikan tehtävä olisi pitänyt osata ja harmittaa todella paljon, että en osannut.
Ensi syksyä ja kevättä varten siis:
1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.
2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.
3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.
4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.
5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.
6) Otan paremmat eväät
Hetkittäin huomaan pelkääväni, että mitä jos olenkin jo ihan liian vanha sinne. Mitä jos en ensi keväänäkään pääse? Tilanne olisi toinen, jos olisin yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi, mutta en ole. Opintotuki loppuu jouluna ja sen jälkeen pitäisi jonkinlainen rahoitus järjestää kevään lukemista ajatellen. Tämän vuoden pystyn vielä sinnittelemään ja keskittymään täysipäiväisesti hakemiseen, mutta en varmaankaan enää sen jälkeen. Harmi eilisestä kokeesta on kuitenkin niin kouriintuntuva, että teen varmasti kaikkeni, etten kohtaa samanlaista enää ensi keväänä. Ei tule enää uutta ensivuottasitten eikä enää uusia opiskelusuunnitelmia. Minun unelmani on minun omissa käsissäni ja omalla vastuullani. Nyt.
jk. Jaksaa vieläkin lämmittää eilinen ohimenevä kohtaaminen ihan tuntemattoman naisen kanssa pääsykokeen alkua odotellessani. Nainen, ilmeisesti yliopiston henkilökuntaa, käveli käytävällä ohitseni ja pysähtyi vilkaisemaan, mikä koe salissa oli alkamassa. Kuullessaan, minne olin menossa, nainen toivotti minulle onnea kokeeseen. Niin pieni ele, mutta niin suuri vaikutus. Se oli ehkä se asia, jonka takia rentouduin lopullisesti jo ennen koetta. Kiitos sillekin tuntemattomalle naiselle.
Friday, May 23, 2008
Viimeisillä metreillä
Hävettävää, täällä on eletty ihan omaa elämää minun tietämättäni. Kiitos kaikille kommenteista ja pahoittelut näin viivästyneestä reagoinnista.
Sain heti valmennuskurssin alusta kiinni siitä oikeasta lukurytmistä. Ärsytti suunnattomasti huomata, kuinka paljon olin siihen asti hukannut aikaa työskentelyyn puoliteholla. Intensiivisempään opiskeluun kannusti ennen kaikkea valmennuskurssin tarjoama lukurunko - yritin edes jotenkin pysyä kurssin opetustahdin perässä. Kannustavaa oli myös muutamaan samanhenkiseen ja suurin piirtein samantasoiseen, mutta ihan pikkuisen parempaan hakijaan tutustuminen. Sain aika paljon tsemppiä lukemiseen, kun huomasin, kuinka hyvin se yksikin lukukaveri asiat osasi. Yhdessä laskettiinkin jonkun verran, mikä oli sekin erittäin hedelmällistä. Harmi, että pääsykokeissa pitää pärjätä yksin.
Tällä hetkellä väittäisin, että biologian osuus on suhteellisen hyvällä mallilla. Osaan sekä kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Aikaisempana ongelmana ei ollut niinkään yksityiskohtien opettelu suurempien kokonaisuuksien sijaan vaan ehkä ennemminkin yksityiskohtien opiskeluyritys ennen niiden suurempien kokonaisuuksien hallintaa. On paljon helpompi handlata esimerkiksi rs-kanavan hormonit, jos tietää pääpiirteittäin, mitä siellä suolistossa ruuansulatuksen aikana tapahtuu. Nyt siis koen, että näiden kahden opiskelumallin välillä vallitsee jonkinlainen seesteinen tasapaino, mikä tuntuu hyvältä. Pidän vieraista ja vaikeista sanoista, joten yksityiskohtien opetteleminen on ollut hauskaakin.
Fysiikasta ja kemiasta osaan perusasiat, mutta koen laskurutiinini erittäin riittämättömäksi siitä huolimatta. Vanhat valintakoetehtävät eivät sinällään ole tuntuneet vaikeilta ja olenkin päässyt yli siitä yli-ihmisyyden vaatimuksen ajatuksesta niiden suhteen. Niissä tosiaan on ennen kaikkea kyse oivaltamisesta, mutta mukaan mahtuu välillä kyllä aivan hirveitä painajaislaskujakin. Toivottavasti ei tänä keväänä kovin montaa.
En tiedä, mitä on realistista odottaa tällä hetkellä. Yritän pitää yllä positiivista voittajamielialaa, mutta samalla säilyttää jonkinlaisen pettymyksiltä suojaavan realismin tajun. Ehkä kaikkein positiivisinta ja rohkaisevinta on, että koen nyt jo osaavani valtavasti ja oppineeni viimeisen kahden kuukauden aikana ihan käsittämättömän paljon käsittämättömän hyvin, mutta että minulla on silti vielä paljon parantamisen varaa. Rohkaisevaa tämä on siksi, että minun ei todellakaan tarvitse ajatella, että "en tiedä, mitä ihmettä voisin tehdä ensi vuonna paremmin, jos en nyt pääse sisään". Tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä voin tehdä paremmin, enkä näe mitään syytä sille, ettenkö ensi vuonna pääsisi, jos tänä vuonna ei onnistu. Tänä keväänä koen, että onnistuminen on ennen kaikkea tuurista kiinni (ei mikään miellyttävin lähtökohta), mutta tarvittaessa ensi keväänä tilanne on varmasti toinen.
Sain heti valmennuskurssin alusta kiinni siitä oikeasta lukurytmistä. Ärsytti suunnattomasti huomata, kuinka paljon olin siihen asti hukannut aikaa työskentelyyn puoliteholla. Intensiivisempään opiskeluun kannusti ennen kaikkea valmennuskurssin tarjoama lukurunko - yritin edes jotenkin pysyä kurssin opetustahdin perässä. Kannustavaa oli myös muutamaan samanhenkiseen ja suurin piirtein samantasoiseen, mutta ihan pikkuisen parempaan hakijaan tutustuminen. Sain aika paljon tsemppiä lukemiseen, kun huomasin, kuinka hyvin se yksikin lukukaveri asiat osasi. Yhdessä laskettiinkin jonkun verran, mikä oli sekin erittäin hedelmällistä. Harmi, että pääsykokeissa pitää pärjätä yksin.
Tällä hetkellä väittäisin, että biologian osuus on suhteellisen hyvällä mallilla. Osaan sekä kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Aikaisempana ongelmana ei ollut niinkään yksityiskohtien opettelu suurempien kokonaisuuksien sijaan vaan ehkä ennemminkin yksityiskohtien opiskeluyritys ennen niiden suurempien kokonaisuuksien hallintaa. On paljon helpompi handlata esimerkiksi rs-kanavan hormonit, jos tietää pääpiirteittäin, mitä siellä suolistossa ruuansulatuksen aikana tapahtuu. Nyt siis koen, että näiden kahden opiskelumallin välillä vallitsee jonkinlainen seesteinen tasapaino, mikä tuntuu hyvältä. Pidän vieraista ja vaikeista sanoista, joten yksityiskohtien opetteleminen on ollut hauskaakin.
Fysiikasta ja kemiasta osaan perusasiat, mutta koen laskurutiinini erittäin riittämättömäksi siitä huolimatta. Vanhat valintakoetehtävät eivät sinällään ole tuntuneet vaikeilta ja olenkin päässyt yli siitä yli-ihmisyyden vaatimuksen ajatuksesta niiden suhteen. Niissä tosiaan on ennen kaikkea kyse oivaltamisesta, mutta mukaan mahtuu välillä kyllä aivan hirveitä painajaislaskujakin. Toivottavasti ei tänä keväänä kovin montaa.
En tiedä, mitä on realistista odottaa tällä hetkellä. Yritän pitää yllä positiivista voittajamielialaa, mutta samalla säilyttää jonkinlaisen pettymyksiltä suojaavan realismin tajun. Ehkä kaikkein positiivisinta ja rohkaisevinta on, että koen nyt jo osaavani valtavasti ja oppineeni viimeisen kahden kuukauden aikana ihan käsittämättömän paljon käsittämättömän hyvin, mutta että minulla on silti vielä paljon parantamisen varaa. Rohkaisevaa tämä on siksi, että minun ei todellakaan tarvitse ajatella, että "en tiedä, mitä ihmettä voisin tehdä ensi vuonna paremmin, jos en nyt pääse sisään". Tiedän hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä voin tehdä paremmin, enkä näe mitään syytä sille, ettenkö ensi vuonna pääsisi, jos tänä vuonna ei onnistu. Tänä keväänä koen, että onnistuminen on ennen kaikkea tuurista kiinni (ei mikään miellyttävin lähtökohta), mutta tarvittaessa ensi keväänä tilanne on varmasti toinen.
Monday, March 17, 2008
Asennevamma
Yritänpä tässä nyt jotenkin vähän analysoida ja tulkita nykyistä opiskelutilannettani. Pääsykokeiden suhteen siis.
Viime viikkoon asti kuvittelin naiivisti omaavani jonkinlaisen sisäänpääsymahdollisuuden. Pienen, mutta mahdollisuuden yhtä kaikki. Ajattelin, että kyllä se näillä värikkäillä mind mapeilla, parin tunnin päivittäisillä laskareilla ja ennen kaikkea sisulla. Enpä kuvittele enää.
Onhan se tietysti positiivista saavuttaa jonkinlainen realismin taju ennen pääsykokeita ja pääsykokeiden tuloksia, mutta nyt tuntuu, että on aivan mahdotonta löytää mitään motivaatiota lukemiseen, kun ensi vuosi menee uusintayrityksen parissa joka tapauksessa. Haluan tehdä kaikkeni nytkin, valmistautua täysillä ja yrittää parhaani, mutta se sama motivaatioruoska, joka tähän asti on huonoimpina hetkinä ajanut eteenpäin, on nyt kadonnut.
Välillä ajattelen, että ehkä tämä saamattomuus on päivänselvä todiste siitä, ettei niin kunnianhimoinen ammatti yksinkertaisesti ole minua varten.
En nyt tiedä, miten tästä eteenpäin. Yritän asennoitua niin, että välivuosi kahden yliopistotutkinnon välissä voisi tehdä hyvääkin. Asuisin kotona, kävisin muutaman kuukauden töissä ja jättäytyisin sitten taas valmistautumaan. Lukisin syksyn aikana aikuislukiossa ne muutamat fysiikan kurssit, joita en ole koskaan lukenut, ehkä jopa kaikki kahdeksan. Kertaisin kemian alusta asti. Yksinkertaisesti hankkisin oikeasti jonkun varteenotettavan pohjan pääsykokeille. Nyt tuntuu, että yritän legopalikoista kasata linnaa juoksuhiekalle.
En halua kuulla enää keneltäkään, että "älä nyt, tottakai sä pääset sinne" tai että "älä nyt, kyllä mä ainakin uskon, että sä pääset sinne". Valitettavasti kukaan muu kuin minä ei tiedä tätä tilannetta, niitä säälittäviä tuntimääriä, joita olen tehokkaasti opiskellut ja niitä valtavia sivumääriä, joita olen selannut mitään oppimatta. Älkää sanoko, että "älä nyt.." vaan, että "lopeta valittaminen ja rupea lukemaan".
jk. Kiitos muuten tuntemattomalle kommentoijalle. Samaa toivomme.
Viime viikkoon asti kuvittelin naiivisti omaavani jonkinlaisen sisäänpääsymahdollisuuden. Pienen, mutta mahdollisuuden yhtä kaikki. Ajattelin, että kyllä se näillä värikkäillä mind mapeilla, parin tunnin päivittäisillä laskareilla ja ennen kaikkea sisulla. Enpä kuvittele enää.
Onhan se tietysti positiivista saavuttaa jonkinlainen realismin taju ennen pääsykokeita ja pääsykokeiden tuloksia, mutta nyt tuntuu, että on aivan mahdotonta löytää mitään motivaatiota lukemiseen, kun ensi vuosi menee uusintayrityksen parissa joka tapauksessa. Haluan tehdä kaikkeni nytkin, valmistautua täysillä ja yrittää parhaani, mutta se sama motivaatioruoska, joka tähän asti on huonoimpina hetkinä ajanut eteenpäin, on nyt kadonnut.
Välillä ajattelen, että ehkä tämä saamattomuus on päivänselvä todiste siitä, ettei niin kunnianhimoinen ammatti yksinkertaisesti ole minua varten.
En nyt tiedä, miten tästä eteenpäin. Yritän asennoitua niin, että välivuosi kahden yliopistotutkinnon välissä voisi tehdä hyvääkin. Asuisin kotona, kävisin muutaman kuukauden töissä ja jättäytyisin sitten taas valmistautumaan. Lukisin syksyn aikana aikuislukiossa ne muutamat fysiikan kurssit, joita en ole koskaan lukenut, ehkä jopa kaikki kahdeksan. Kertaisin kemian alusta asti. Yksinkertaisesti hankkisin oikeasti jonkun varteenotettavan pohjan pääsykokeille. Nyt tuntuu, että yritän legopalikoista kasata linnaa juoksuhiekalle.
En halua kuulla enää keneltäkään, että "älä nyt, tottakai sä pääset sinne" tai että "älä nyt, kyllä mä ainakin uskon, että sä pääset sinne". Valitettavasti kukaan muu kuin minä ei tiedä tätä tilannetta, niitä säälittäviä tuntimääriä, joita olen tehokkaasti opiskellut ja niitä valtavia sivumääriä, joita olen selannut mitään oppimatta. Älkää sanoko, että "älä nyt.." vaan, että "lopeta valittaminen ja rupea lukemaan".
jk. Kiitos muuten tuntemattomalle kommentoijalle. Samaa toivomme.
Thursday, January 17, 2008
Elämä on pelkkää elektroniikkaa
Ihana päivitystahti. Herkästi voisi kuvitella, että olen käyttänyt tämänkin ajan jotenkin hyödykseni. Opetellut Galenoksen ulkoa ja laskenut satamäärin fysiikan ja kemian laskuja. Suorittanut orgaanisen kemian, solu- ja molekyylibiologian ja mekaniikan peruskurssit yliopistolla ja tehnyt jo vuokrasopimuksen uudesta opiskelukaupungista.
No, en ole.
Olen kuitenkin aloittanut galenoksen. Tällä hetkellä luettuna on neljännes, tietysti se helpoin. Orgaanista kemiaa luen kuin luenkin yliopistolla, hitaasti, mutta varmasti, ja kiinnostun siitä päivä päivältä enemmän. Biologian suoritin jo syksyllä, ihan kohtuullisella menestyksellä. Siitä näyttää jonkun verran olevan hyötyäkin, kun G:ssa asioita selitetään vähän miten sattuu. Esitieto-oletukset ovat aina välillä vähän kulmakarvoja nostattavia. Tällä hetkellä fysiikan opiskelu on eniten retuperällä - en jaksaisi eikä oikein kiinnostaisi.
Ristiriita sisäisen humanistin ja luonnontieteilijän välilläkin äityy toisinaan kriittiseksi. Käytän kai aivolohkojani epätasaisesti, pää painaa vuoroin kummallekin puolelle liikaa, ei koskaan keskelle. En uskalla lukea liian humanistisia tekstejä, koska siirtyminen galenoksen, kemian ja fysiikan pariin vaatii joka kerta pitkän palautumisajan. Salaa luen kaunokirjallisuutta aamupalalla tai hampaita pestessä, mutta vähintään pitää nukkua yöunet tai oleilla ulkoilmassa ajattelematta mitään päästäkseen taas mielentilaan, jossa elämä sujuvasti on pelkkää normaalikiihtyvyyttä ja tilavuuden suhdetta moolitilavuuteen, Lewisin rakenteita, hapettumis-pelkistymisreaktioita tai tasapainovakioita.
No, en ole.
Olen kuitenkin aloittanut galenoksen. Tällä hetkellä luettuna on neljännes, tietysti se helpoin. Orgaanista kemiaa luen kuin luenkin yliopistolla, hitaasti, mutta varmasti, ja kiinnostun siitä päivä päivältä enemmän. Biologian suoritin jo syksyllä, ihan kohtuullisella menestyksellä. Siitä näyttää jonkun verran olevan hyötyäkin, kun G:ssa asioita selitetään vähän miten sattuu. Esitieto-oletukset ovat aina välillä vähän kulmakarvoja nostattavia. Tällä hetkellä fysiikan opiskelu on eniten retuperällä - en jaksaisi eikä oikein kiinnostaisi.
Ristiriita sisäisen humanistin ja luonnontieteilijän välilläkin äityy toisinaan kriittiseksi. Käytän kai aivolohkojani epätasaisesti, pää painaa vuoroin kummallekin puolelle liikaa, ei koskaan keskelle. En uskalla lukea liian humanistisia tekstejä, koska siirtyminen galenoksen, kemian ja fysiikan pariin vaatii joka kerta pitkän palautumisajan. Salaa luen kaunokirjallisuutta aamupalalla tai hampaita pestessä, mutta vähintään pitää nukkua yöunet tai oleilla ulkoilmassa ajattelematta mitään päästäkseen taas mielentilaan, jossa elämä sujuvasti on pelkkää normaalikiihtyvyyttä ja tilavuuden suhdetta moolitilavuuteen, Lewisin rakenteita, hapettumis-pelkistymisreaktioita tai tasapainovakioita.
Monday, November 19, 2007
Hyötysuhde huono.
Olen syksyn aikana kehittynyt aika taitavaksi arvioimaan omia heikkouksiani. Opiskelujen suhteen varsinkin. Tiedän, missä, miten ja miksi en ainakaan saa opiskeltua, tiedän myös, missä ja miten se onnistuu parhaiten. Välillä kuitenkin ne muut, opiskelua estävät asiat nousevat prioriteettilistalla opiskelujen edelle ja niin löydän taas itseni junasta matkalla kohti etelää ("siinähän on kolme tuntia hyvää aikaa lukea"), viettämästä viikonloppua kotona ("istun vain huoneessani opiskelemassa") ja palaamasta Jyväskylään aivan liian myöhäisellä junalla ("taas kolme tuntia hyvää aikaa") - mistä johtuen herään seuraavana päivänä vasta puoliltapäivin, vanun ja notkun ympäri verkkoa ja mietin ahdistuneena perjantain tenttiä.
Pitäisi kai oikeasti olla niin vahva, että lakkaisi pitämästä yhteyttä ystäviin, kieltäytyisi käymästä kotona, delegoisi koiran ulkoilutuksen Taolle ja tekisi kymmentuntista työpäivää yliopiston kirjastossa. Sellaisia kai ne oikeat tulevaisuuden toivot ovat. Jos eivät ole muuten vain huomattavasti lahjakkaampia kuin allekirjoittanut. Itselläni menestyminen on valitettavasti suoraan verrannollista tehdyn työn määrään. Vain ja ainoastaan.
Vaan eipä minusta ole siihen. Yritän kovasti löytää jonkun oman tasapainotilani sieltä sosiaalisen elämän ja erakoitumisen, työnteon ja hauskanpidon välimaastosta. Jos vaikka vastaisin vain joka toiseen sähköpostiin?
Pitäisi kai oikeasti olla niin vahva, että lakkaisi pitämästä yhteyttä ystäviin, kieltäytyisi käymästä kotona, delegoisi koiran ulkoilutuksen Taolle ja tekisi kymmentuntista työpäivää yliopiston kirjastossa. Sellaisia kai ne oikeat tulevaisuuden toivot ovat. Jos eivät ole muuten vain huomattavasti lahjakkaampia kuin allekirjoittanut. Itselläni menestyminen on valitettavasti suoraan verrannollista tehdyn työn määrään. Vain ja ainoastaan.
Vaan eipä minusta ole siihen. Yritän kovasti löytää jonkun oman tasapainotilani sieltä sosiaalisen elämän ja erakoitumisen, työnteon ja hauskanpidon välimaastosta. Jos vaikka vastaisin vain joka toiseen sähköpostiin?
Monday, October 29, 2007
Hullun laulu
Heleijaa, viimeinen suomen kielen kurssi on puoliksi tehty.
Yläasteikäinen minäni nauraisi hyvin räkäisesti, jos tietäisi, mitä olen viime yönä ja tänään kokeisiin valmistautuessani miettinyt. Itse asiassa vielä parin vuoden takainen minäni olisi käyttäytynyt aivan samalla tavoin. Toivoin nimittäin, että olisin aloittanut lukemisen jo hieman aikaisemmin. Sehän nyt on rakenteeltaan hyvinkin tyypillinen toive, joka on käväissyt mielessäni jotakuinkin jokaikisen tentin kohdalla, mutta luonteeltaan toive oli tällä kertaa hieman erilainen, sillä toivoin, että olisin aloittanut valmistautumisen aikaisemmin sen takia, että oppiminen olikin yllättävän positiivinen kokemus ja suorastaan nautin harjoittelemisesta. Nyt valmistauduin parhaani mukaan (ja nautin siitä), mutta aika ei silti riittänyt kaiken omaksumiseen ja niitä omaksuttuja asioitakin olisin mielelläni harjoitellut lisää ihan huvin vuoksi. Voisin toki jatkaa lukemista vielä tentin jälkeenkin, mutta niin hullu en sentään ole. On tässä muutakin kiinnostavaa tekemistä.
Loppuvuoden opintosuunnitelmat kaipaavat vielä vähän päivittämistä, mutta motivaatio on kova ja lippu korkealla. Kiitos kofeiinitableteille.
Yläasteikäinen minäni nauraisi hyvin räkäisesti, jos tietäisi, mitä olen viime yönä ja tänään kokeisiin valmistautuessani miettinyt. Itse asiassa vielä parin vuoden takainen minäni olisi käyttäytynyt aivan samalla tavoin. Toivoin nimittäin, että olisin aloittanut lukemisen jo hieman aikaisemmin. Sehän nyt on rakenteeltaan hyvinkin tyypillinen toive, joka on käväissyt mielessäni jotakuinkin jokaikisen tentin kohdalla, mutta luonteeltaan toive oli tällä kertaa hieman erilainen, sillä toivoin, että olisin aloittanut valmistautumisen aikaisemmin sen takia, että oppiminen olikin yllättävän positiivinen kokemus ja suorastaan nautin harjoittelemisesta. Nyt valmistauduin parhaani mukaan (ja nautin siitä), mutta aika ei silti riittänyt kaiken omaksumiseen ja niitä omaksuttuja asioitakin olisin mielelläni harjoitellut lisää ihan huvin vuoksi. Voisin toki jatkaa lukemista vielä tentin jälkeenkin, mutta niin hullu en sentään ole. On tässä muutakin kiinnostavaa tekemistä.
Loppuvuoden opintosuunnitelmat kaipaavat vielä vähän päivittämistä, mutta motivaatio on kova ja lippu korkealla. Kiitos kofeiinitableteille.
Saturday, October 20, 2007
Liian kypsä tälle kurssille?
Biologian välikoe ei mennyt aivan putkeen. Luojan kiitos, kyse ei ollut kuitenkaan siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt lukemaani ja oppinut niitä asioita - esittämisessä vain oli vähän parantamisen varaa, samoin ajankäytössä. Taidan olla vähän liian kirjallisuuden opiskelija selvitäkseni näistä esseetenteistä, kun vastaukset ovat aina ylimitoitettuja romaaneja ja ajan puutteen lisäksi kärsin kerta kerralta yhä enemmän jaksamisen puutteesta useamman kuin yhden esseen kohdalla. Yhden vielä jaksan kirjoittaa, mutta yleensä vuodatan siihen kaikki niin täydellisesti, etten enää yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa pätevää vastausta muihin kysymyksiin. Hienoinen rajaaminen ja osaamisen tasapainoisempi jakaminen kysymysten kesken olisivat paikallaan.
Noh, ylihuomenna uusi välikoe. Olen lukenut vasta puolet alueesta, jäljellä on vielä viitisenkymmentä sivua. Mielessä on käynyt jo monta "olisi pitänyt"-toteamusta, joista tärkeimpinä ehkä "olisi pitänyt istua sinnikkäämmin siellä luennoilla" ja "olisi pitänyt lukea näitä kappaleita tasaisemmin jakson aikana". On minulla kyllä pätevä tekosyy molempiin vastaukseksi. En yksinkertaisesti jaksa luentoja, joilla luennoitsija tuntuu opettelevan luennoimaansa asiaa yhdessä opetusryhmän kanssa ("mmm...mmm..emmä nyt oikein tiedä tarkkaan, miten tää menee") ja opetusryhmä koostuu pääasiassa lievästi epäkypsästä ADHD-fuksiporukasta, joiden käsitys luennoista tuntuu olevan kaikkea muuta kuin luennon kuunteleminen (en minä halua tietää, mitä te teette kaikella vapaa-ajallanne - saati sitten halua kuunnella, minkälaista musiikkia te olette tänään ladanneet upouuteen mp3-soittimeenne).Yleensä istun hampaita kiristellen puoli tuntia, jonka jälkeen päätän lähteä kotiin "opiskelemaan rauhassa" eli tekemään kaikkea muuta.
Pärjään silti.
Noh, ylihuomenna uusi välikoe. Olen lukenut vasta puolet alueesta, jäljellä on vielä viitisenkymmentä sivua. Mielessä on käynyt jo monta "olisi pitänyt"-toteamusta, joista tärkeimpinä ehkä "olisi pitänyt istua sinnikkäämmin siellä luennoilla" ja "olisi pitänyt lukea näitä kappaleita tasaisemmin jakson aikana". On minulla kyllä pätevä tekosyy molempiin vastaukseksi. En yksinkertaisesti jaksa luentoja, joilla luennoitsija tuntuu opettelevan luennoimaansa asiaa yhdessä opetusryhmän kanssa ("mmm...mmm..emmä nyt oikein tiedä tarkkaan, miten tää menee") ja opetusryhmä koostuu pääasiassa lievästi epäkypsästä ADHD-fuksiporukasta, joiden käsitys luennoista tuntuu olevan kaikkea muuta kuin luennon kuunteleminen (en minä halua tietää, mitä te teette kaikella vapaa-ajallanne - saati sitten halua kuunnella, minkälaista musiikkia te olette tänään ladanneet upouuteen mp3-soittimeenne).Yleensä istun hampaita kiristellen puoli tuntia, jonka jälkeen päätän lähteä kotiin "opiskelemaan rauhassa" eli tekemään kaikkea muuta.
Pärjään silti.
Wednesday, October 17, 2007
(apua)
Tyhmällä on itsetunto aika herkkänä. Jokainen kolaus, pienenpienikin väärällä äänensävyllä sanottu lause saattaa saada pois tolaltaan pitkäksi aikaa. Mitäpä sitten aiheuttaakaan totaalinen epäonnistuminen jossain tärkeässä?
Tarvitsisin jonkinlaisen nyrkkeilysäkin tällaisia tilanteita varten. Nyt tuntuu siltä, että raivo ja pettymys paisuvat sisällä niin suureksi, että tukehdun. Meinaan oksentaa, mutten sitten oksennakaan. Tunnen itseni niin kovin pieneksi ja tyhmäksi, että sattuu.
Auta, äiti.
Tarvitsisin jonkinlaisen nyrkkeilysäkin tällaisia tilanteita varten. Nyt tuntuu siltä, että raivo ja pettymys paisuvat sisällä niin suureksi, että tukehdun. Meinaan oksentaa, mutten sitten oksennakaan. Tunnen itseni niin kovin pieneksi ja tyhmäksi, että sattuu.
Auta, äiti.
Friday, October 05, 2007
Ahkeruus on ilomme.
Oon ollut koko viikon niin ahkera, että hämmästyttää.
Tiistaista alkaen oon joka päivä lukenut fysiikkaa ja kemiaa yliopistolla 3-6h ja todennut, että hiljaisessa ympäristössä, kirkkaassa (muttei häikäisevässä) valaistuksessa ja sopivan viileässä ympäristössä parin energiajuoman voimalla jaksan hyvin keskittyä opiskeluun. Samoin olen todennut, että kaikenlainen tekeminen vaan sopii mun keskittymiskyvylle (varmaan pätee kyllä melkein kaikkiin ihmisiin); jaksan laskea ja pohtia niitä laskuja vaikka tunnin ajatusten harhailematta yhtään, mutta heti, jos pitää keskittyä pelkkään lukemiseen, tuskastun ja rupean miettimään omiani.
Tämä olisi kai kannattanut todeta jo ennen kuin lähti opiskelemaan kirjallisuutta.
Nyt opintosuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa, vaikkei mustaa valkoisella olekaan. Maanantaista lauantaihin edeltävän kaltaisia 3-6 tunnin fysiikka/kemia -sessioita kirjastossa, iltaisin 1-3 tuntia gradun parissa. Gradu kyllä selvästi kärsii tuosta kemian ja fysiikan painottamisesta, koska iltaisin on joskus vaikea ehtiä ja jaksaa keskittyä vielä kirjoittamiseenkin. Yritän silti tuottaa edes lauseen joka päivä - useimmiten ketjureaktion seurauksena tulen kirjoittaneeksi ainakin kaksi :).
On helppoa keskittyä ja olla motivoitunut, kun jokainen päivä tuntuu konkreettiselta askeleelta kohti omia unelmia. Enää se pääsykokeisiin valmistautuminen ei ole vain "sitten myöhemmin", vaan nyt matkamittari raksuttaa oikein äänen kanssa. Tänään on 236 päivää teoreettiseen pääsykoepäivään.
Tiistaista alkaen oon joka päivä lukenut fysiikkaa ja kemiaa yliopistolla 3-6h ja todennut, että hiljaisessa ympäristössä, kirkkaassa (muttei häikäisevässä) valaistuksessa ja sopivan viileässä ympäristössä parin energiajuoman voimalla jaksan hyvin keskittyä opiskeluun. Samoin olen todennut, että kaikenlainen tekeminen vaan sopii mun keskittymiskyvylle (varmaan pätee kyllä melkein kaikkiin ihmisiin); jaksan laskea ja pohtia niitä laskuja vaikka tunnin ajatusten harhailematta yhtään, mutta heti, jos pitää keskittyä pelkkään lukemiseen, tuskastun ja rupean miettimään omiani.
Tämä olisi kai kannattanut todeta jo ennen kuin lähti opiskelemaan kirjallisuutta.
Nyt opintosuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa, vaikkei mustaa valkoisella olekaan. Maanantaista lauantaihin edeltävän kaltaisia 3-6 tunnin fysiikka/kemia -sessioita kirjastossa, iltaisin 1-3 tuntia gradun parissa. Gradu kyllä selvästi kärsii tuosta kemian ja fysiikan painottamisesta, koska iltaisin on joskus vaikea ehtiä ja jaksaa keskittyä vielä kirjoittamiseenkin. Yritän silti tuottaa edes lauseen joka päivä - useimmiten ketjureaktion seurauksena tulen kirjoittaneeksi ainakin kaksi :).
On helppoa keskittyä ja olla motivoitunut, kun jokainen päivä tuntuu konkreettiselta askeleelta kohti omia unelmia. Enää se pääsykokeisiin valmistautuminen ei ole vain "sitten myöhemmin", vaan nyt matkamittari raksuttaa oikein äänen kanssa. Tänään on 236 päivää teoreettiseen pääsykoepäivään.
Tuesday, October 02, 2007
Valmennanko vai valmennaudunko?
Täytyy tunnustaa, etten sitten koskaan tehnyt mitään kirjallista opintosuunnitelmaa. Yritän selvitä ilman.
Viime viikon tuskaiset yritykset osoittivat, ettei kotona opiskelusta tule täälläkään mitään. Jatkuvasti ympärillä on kaikkea, mikä vie huomion. Hämärä valokin väsyttää ja sohva työpöydän takana suorastaan karjuu tulemaan torkkupeiton ja nallen kanssa päiväunille. Ja kerran kun nettiin päädyn, en sieltä kovin helposti pois lähde.
Tänään kokeilin ensimmäisen kerran yliopiston lukusalia. Työpäivä alkoi vasta yhdeltätoista ja lopetin jo neljältä, neljän viidentoista minuutin tauon jälkeen. Lievästi energisoidun juoman avulla pysyin virkeänä ja keskittymiskykyisenä koko ajan. Olin oikein tyytyväinen, vaikka tuntimäärä vähäiseksi jäikin.
Nyt pohdinnan alla on osallistuminen Eximian kevään kandi-kurssille. Lienee ainoa Jyväskylässä järjestettävä valmennuskurssi ja periaatteessa tuntuisi oikein hyvältä ajatukselta. Hinta (990e) vähän (paljon) kuitenkin hirvittää - varsinkin kun opetuspäiviäkin oli vain hiukan yli 20. Äiti on jo kovaa vauhtia keräämässä kolehtia sisaruksilta (ei mitään menestymispaineita), vaikka ajattelin sen kyllä äidin keräämistä valmistujaislahjarahoista itse maksaakin. Valmistun sitä ennen tai en.
Jos tätä nyt kukaan ylipäänsä lukee, ja jos se kukaan olisi sattunut käymään itse valmennuskurssilla tai omaisi edes jonkinlaisen mielipiteen valmennuskursseista, olisin kovin kiitollisena kuuntelemassa.
Viime viikon tuskaiset yritykset osoittivat, ettei kotona opiskelusta tule täälläkään mitään. Jatkuvasti ympärillä on kaikkea, mikä vie huomion. Hämärä valokin väsyttää ja sohva työpöydän takana suorastaan karjuu tulemaan torkkupeiton ja nallen kanssa päiväunille. Ja kerran kun nettiin päädyn, en sieltä kovin helposti pois lähde.
Tänään kokeilin ensimmäisen kerran yliopiston lukusalia. Työpäivä alkoi vasta yhdeltätoista ja lopetin jo neljältä, neljän viidentoista minuutin tauon jälkeen. Lievästi energisoidun juoman avulla pysyin virkeänä ja keskittymiskykyisenä koko ajan. Olin oikein tyytyväinen, vaikka tuntimäärä vähäiseksi jäikin.
Nyt pohdinnan alla on osallistuminen Eximian kevään kandi-kurssille. Lienee ainoa Jyväskylässä järjestettävä valmennuskurssi ja periaatteessa tuntuisi oikein hyvältä ajatukselta. Hinta (990e) vähän (paljon) kuitenkin hirvittää - varsinkin kun opetuspäiviäkin oli vain hiukan yli 20. Äiti on jo kovaa vauhtia keräämässä kolehtia sisaruksilta (ei mitään menestymispaineita), vaikka ajattelin sen kyllä äidin keräämistä valmistujaislahjarahoista itse maksaakin. Valmistun sitä ennen tai en.
Jos tätä nyt kukaan ylipäänsä lukee, ja jos se kukaan olisi sattunut käymään itse valmennuskurssilla tai omaisi edes jonkinlaisen mielipiteen valmennuskursseista, olisin kovin kiitollisena kuuntelemassa.
Tuesday, September 04, 2007
Painonpudotusta
Huh helpotusta.
Sain esseen valmiiksi nopeammin kuin uskoinkaan. Peruin vatsa-pakara -jumpan tältä illalta (ovat molemmat niin kipeitä, etteivät mitään jumppaa olisi kaivanneetkaan) ja ajattelin lepäämisen lisäksi edes vähän jatkaa työtä. No se sitten meni ja valmistui siinä samalla. Laadullisesta lopputuloksesta en tiedä, mutta sen määrittäminen onkin kai tentaattorin tehtävä. Jänskää.
Kaikkein parasta on, että nyt voin koko loppuillan katsoa hyvällä omallatunnolla televisiota ja kutoa ne syyshanskat valmiiksi. Se painostava tunne takaraivosta haihtui samalla hetkellä, kun viimeistä kertaa painoin "tallenna" -nappia. Nyt on kevyt olo ja trallalallalaa. Ärsyttää vaan, että ajaudun kerta toisensa jälkeen samaan tilanteeseen, vaikka tiedänkin lopputuloksen.
Anyway. Seuraava tehtävä on pakkaaminen. Sitten muutto. Sitten opintosuunnitelma. Sitten opiskelua. Sitten pääsykokeet. Sitten lisää opiskelua. Sitten elämä. Tai ei.
Sain esseen valmiiksi nopeammin kuin uskoinkaan. Peruin vatsa-pakara -jumpan tältä illalta (ovat molemmat niin kipeitä, etteivät mitään jumppaa olisi kaivanneetkaan) ja ajattelin lepäämisen lisäksi edes vähän jatkaa työtä. No se sitten meni ja valmistui siinä samalla. Laadullisesta lopputuloksesta en tiedä, mutta sen määrittäminen onkin kai tentaattorin tehtävä. Jänskää.
Kaikkein parasta on, että nyt voin koko loppuillan katsoa hyvällä omallatunnolla televisiota ja kutoa ne syyshanskat valmiiksi. Se painostava tunne takaraivosta haihtui samalla hetkellä, kun viimeistä kertaa painoin "tallenna" -nappia. Nyt on kevyt olo ja trallalallalaa. Ärsyttää vaan, että ajaudun kerta toisensa jälkeen samaan tilanteeseen, vaikka tiedänkin lopputuloksen.
Anyway. Seuraava tehtävä on pakkaaminen. Sitten muutto. Sitten opintosuunnitelma. Sitten opiskelua. Sitten pääsykokeet. Sitten lisää opiskelua. Sitten elämä. Tai ei.
Monday, September 03, 2007
Olen unessa useasti...
Ahdistaa, kun menin tilaamaan muutaman uuden lääkisblogin suosikkeihini. En ole yhtään sellainen ihminen, että "on kiva tietää, että jossain on joku muukin samassa tilanteessa minun kanssani". Minusta ei ole yhtään kivaa tietää muista, koska ne ovat kuitenkin niitä, joilla on enemmän kapasiteettia, paremmat lukusuunnitelmat ja tarpeeksi itsekuria. Niillä ylipäänsä on lukusuunnitelmat.
Masokisti minussa pakottaa silti lukemaan niitä. Kai siitäkin jotain motivaatiota saa. Tai saisi, kun nyt pääsisi itse edes aloittamaan. Ponnistelen vieläkin korvatakseni heinäkuisen femmanin tentin esseellä, joka valmistuu optimaalista kolmen rivin viikkovauhtia. Senkin jälkeen on vielä kaikenlaista häiritsevää ja niin vähän mitään pääsykokeisiin valmistautumista tukevaa. En ainakaan vielä ole keksinyt muotorakenteen kurssista mitään kovin rakentavaa apua, mutta ehkä sellainen vielä ilmestyy.
Noh. Ensi viikolla alkaa koulu. Sunnuntaina on muutto ja maanantaina ensimmäinen luento. Todellisuudessa ensimmäinen luento olisi jo huomenna, mutta sinne ei nyt töiden takia ole toivoa päästä. Onneksi kyseessä on jälleen kerran kurssi, jota olen tekemässä toista kertaa.
Nyt vilpitön tavoitteeni on saada tämä essee valmiiksi ennen muuttoa. Muuton jälkeen kaivan jostain laatikon pohjalta puhtaan valkoisen paperin ja luonnostelen itselleni lukusuunnitelman. Tasaisesti gradua ja Galenosta jouluun asti, joulun jälkeen vain jälkimmäistä ensimmäisen ollessa toivottavasti palautuskunnossa kevättä odottamassa.
Näillä mennään.
Masokisti minussa pakottaa silti lukemaan niitä. Kai siitäkin jotain motivaatiota saa. Tai saisi, kun nyt pääsisi itse edes aloittamaan. Ponnistelen vieläkin korvatakseni heinäkuisen femmanin tentin esseellä, joka valmistuu optimaalista kolmen rivin viikkovauhtia. Senkin jälkeen on vielä kaikenlaista häiritsevää ja niin vähän mitään pääsykokeisiin valmistautumista tukevaa. En ainakaan vielä ole keksinyt muotorakenteen kurssista mitään kovin rakentavaa apua, mutta ehkä sellainen vielä ilmestyy.
Noh. Ensi viikolla alkaa koulu. Sunnuntaina on muutto ja maanantaina ensimmäinen luento. Todellisuudessa ensimmäinen luento olisi jo huomenna, mutta sinne ei nyt töiden takia ole toivoa päästä. Onneksi kyseessä on jälleen kerran kurssi, jota olen tekemässä toista kertaa.
Nyt vilpitön tavoitteeni on saada tämä essee valmiiksi ennen muuttoa. Muuton jälkeen kaivan jostain laatikon pohjalta puhtaan valkoisen paperin ja luonnostelen itselleni lukusuunnitelman. Tasaisesti gradua ja Galenosta jouluun asti, joulun jälkeen vain jälkimmäistä ensimmäisen ollessa toivottavasti palautuskunnossa kevättä odottamassa.
Näillä mennään.
Monday, July 16, 2007
Kesätentti, osa 1.1
Ei se sitten ihan putkeen mennyt. Se tentti nimittäin.
En tiedä, voiko kaksikymmentäkolmevuotiaana puhua vielä radikaalista vanhenemisesta, mutta muutos kahden vuoden takaiseen on silti hämmästyttävä. Tein silloin laajan kirjallisuuden tentin yövuoron päätteeksi ja suorastaan nautin siitä flowsta, jonka väsymys minulle tuotti. Tentti meni valehtelematta täydellisesti ja tiesin jo papereita palauttaessani pärjänneeni.
Viime perjantaina sen sijaan taistelin unta vastaan koko kolmetuntisen, jonka tenttisalissa vietin. Ensimmäisen nelisivuisen esseen sain vielä kohtuullisen vaivattomasti tuotettua, mutta seuraavien kohdalla puhti loppui kuin seinään. Se on kuulkaa jännä tunne, kun yrittää kirjoittaa aiheesta "sukupuolisopimus-käsitteen hyöty akateemiselle tutkimukselle sekä sukupuolisopimuksen historia ja sisältö Suomessa" tuntien vääjämätöntä pakkoa sulkea hetkeksi silmät kyetäkseen keksimään edes yhden lauseen. Siis lauseen. Ainoa ajatus viimeisten kahden esseen kohdalla oli, että "keksi joku lause. toinen lause. yhdistä ne".
Noh. Lähetin jo tentaattorille sähköpostia, että ei kannata tuhlata aikaa niiden vastausten tarkastamiseen. Jos vaikka jonkun esseen sitten kirjottaisin.
En tiedä, voiko kaksikymmentäkolmevuotiaana puhua vielä radikaalista vanhenemisesta, mutta muutos kahden vuoden takaiseen on silti hämmästyttävä. Tein silloin laajan kirjallisuuden tentin yövuoron päätteeksi ja suorastaan nautin siitä flowsta, jonka väsymys minulle tuotti. Tentti meni valehtelematta täydellisesti ja tiesin jo papereita palauttaessani pärjänneeni.
Viime perjantaina sen sijaan taistelin unta vastaan koko kolmetuntisen, jonka tenttisalissa vietin. Ensimmäisen nelisivuisen esseen sain vielä kohtuullisen vaivattomasti tuotettua, mutta seuraavien kohdalla puhti loppui kuin seinään. Se on kuulkaa jännä tunne, kun yrittää kirjoittaa aiheesta "sukupuolisopimus-käsitteen hyöty akateemiselle tutkimukselle sekä sukupuolisopimuksen historia ja sisältö Suomessa" tuntien vääjämätöntä pakkoa sulkea hetkeksi silmät kyetäkseen keksimään edes yhden lauseen. Siis lauseen. Ainoa ajatus viimeisten kahden esseen kohdalla oli, että "keksi joku lause. toinen lause. yhdistä ne".
Noh. Lähetin jo tentaattorille sähköpostia, että ei kannata tuhlata aikaa niiden vastausten tarkastamiseen. Jos vaikka jonkun esseen sitten kirjottaisin.
Thursday, July 12, 2007
Kesätentti, osa 1
Lähdin töiden jälkeen suoraan melkein ensimmäisellä junalla Jyväskylään. Ja hassua, tämähän tuntuu melkein kotikaupungilta. Tunne on tosin tuttu aikaisemmiltakin kesätenteiltä. Täällä tuntuu aina silloin paistavan aurinko, ja kun siihen lämmittävään paisteeseen yhdistyy vielä jo ennalta lievä helpotus taas yhden virstanpylvään ohittamisesta, liekö se sitten enää ihmekään, jos on kotoisa ja hyvä olo.
Luin junassa yhden kolmasosan tenttikirjoista uudelleen, lähinnä selailemalla. Tällä unimäärällä ei juuri enää paineta mitään mieleen, kunhan yritän pysyä hereillä sinne viimeisen esseen viimeiselle riville saakka. Ja vielä vähän pidemmälle, että pääsisin pitsalle Taon kanssa. Ja saisin irttarit kotimatkaa varten. Nyt olen hiusrajaa myöden täynnä yhteiskunnallista äitiyttä ja hoivapalveluyhteiskuntaa. Puhumattakaan päivähoitolaeista ja agraariyhteiskunnan perinnöistä suomalaiselle tasa-arvokonseptille. Kunpa jokin vielä auttaisi siirtämään tämän kaiken piilevän tiedon niihin nerokkaasti jäsenneltyihin vastauksiin, joita kohta lähden rakentelemaan.
Vielä pitäisi kerrata muistiinpanot, mutta silmät tuijottavat tyhjyyteen ja pää täyttyy vähitellen valkoisesta.
Luin junassa yhden kolmasosan tenttikirjoista uudelleen, lähinnä selailemalla. Tällä unimäärällä ei juuri enää paineta mitään mieleen, kunhan yritän pysyä hereillä sinne viimeisen esseen viimeiselle riville saakka. Ja vielä vähän pidemmälle, että pääsisin pitsalle Taon kanssa. Ja saisin irttarit kotimatkaa varten. Nyt olen hiusrajaa myöden täynnä yhteiskunnallista äitiyttä ja hoivapalveluyhteiskuntaa. Puhumattakaan päivähoitolaeista ja agraariyhteiskunnan perinnöistä suomalaiselle tasa-arvokonseptille. Kunpa jokin vielä auttaisi siirtämään tämän kaiken piilevän tiedon niihin nerokkaasti jäsenneltyihin vastauksiin, joita kohta lähden rakentelemaan.
Vielä pitäisi kerrata muistiinpanot, mutta silmät tuijottavat tyhjyyteen ja pää täyttyy vähitellen valkoisesta.
Thursday, June 21, 2007
Päivä lähihoitajana ja muita ihmeellisiä tarinoita
Opiskelusuunnitelma alkaa hahmottua sen verran, että pystyn määrittelemään omat rajani karkeasti. Maksimi tuntuu olevan kaksi, kolme päivää intensiivistä lukemista - sen jälkeen aivoni uskottelevat tehneensä siis niinku tosi ahkerasti töitä jo ihan liian kauan ja keskittyminen herpaantuu. Tällä yhtälöllä saisin siis viikossa keskimäärin viisi päivää tehokasta lukuaikaa, mikä nyt tällaisesta sinisilmäisestä humanistista tuntuu suorastaan paljolta. Ainakin näin alkuun.
Olen ilmoittautunut keikkatyöläiseksi naapurikaupungin sairaalaan laitoshuoltajaksi. Eivät ne tosin itsekään näköjään viitsi kaunistella totuutta työpaikkailmoituksia pidemmälle, kun kehottivat minua siirtymään rekrytoinnin puolelta "tonne siivojien päähän". Niin epäuskottavalta kuin se voikin jostain kuulostaa, olen hyvinhyvin kiinnostunut tästä työstä - mikäli sitä nyt joskus pääsen tekemään. Äiti aina kertoo, kuinka yksi lapsuuteni perhelääkäreistä (sairastelimme niin paljon ettei yksi perhelääkäri enää riittänyt) työskenteli lääkäriopintojensa alkuvaiheessa määrätietoisesti jokaisessa sairaalan työtehtävässä (no, lähes jokaisessa nyt ainakin) pohjalta aloittaen, vain, koska halusi tietää, mitä hänen tulevat työtoverinsa joutuvat tekemään. Tämä on mielestäni oikea asenne ja haluaisin siksi päästä myös itse kokeilemaan mahdollisimman paljon erilaisia sairaalan työtehtäviä. Enkä nyt tarkoita mitään "katselenpa tässä päivän" -kokeiluja vaan oikeasti sitä, että sisäistää ne hommat edes jollain tasolla. Varsinkin hoitajien töitä soisi monen lääkärin tekevän ennen valmistumistaan - niin kuin varmaan kyllä tekevätkin.
Mahdollinen keikkatyö luonnollisesti häiritsee systemaattista lukuaikataulua, mutta enpä sellaista vielä tässä vaiheessa haluaisikaan. Nyt alkuun pyrin aamuisin kertailemaan kappaleen verran kemiaa, sitten pari tuntia naistutkimusta (kesätentit), muutama tunti gradukirjallisuutta ja illalla vielä iltalukemiseksi luku fysiikkaa, sekin kertausmielessä. Tällä hetkellä ilta- ja ruokapöytälukemisena on tosin "Kunnian kevät - näin menestyt pääsykokeissa". Jos tämä ei vielä vakuuta ketään siitä, että olen todella valmis antamaan kaikkeni niiden ensikeväisten pääsykokeiden eteen, niin ehkä sentään kuuntelussa oleva suggestoterapeuttinen "opiskeluvalmiuksien kehittäminen" -cd sitten. Olen erityisen kiinnostunut erilaisia opiskelumenetelmiä analysoivista ja niitä kehittävistä teoksista blogissa aikaisemmin esittelyn ulkoaopetteluhistoriani vuoksi. Nykyään tuntuu, etten osaa oikein opetella enää ulkoakaan.
Olen ilmoittautunut keikkatyöläiseksi naapurikaupungin sairaalaan laitoshuoltajaksi. Eivät ne tosin itsekään näköjään viitsi kaunistella totuutta työpaikkailmoituksia pidemmälle, kun kehottivat minua siirtymään rekrytoinnin puolelta "tonne siivojien päähän". Niin epäuskottavalta kuin se voikin jostain kuulostaa, olen hyvinhyvin kiinnostunut tästä työstä - mikäli sitä nyt joskus pääsen tekemään. Äiti aina kertoo, kuinka yksi lapsuuteni perhelääkäreistä (sairastelimme niin paljon ettei yksi perhelääkäri enää riittänyt) työskenteli lääkäriopintojensa alkuvaiheessa määrätietoisesti jokaisessa sairaalan työtehtävässä (no, lähes jokaisessa nyt ainakin) pohjalta aloittaen, vain, koska halusi tietää, mitä hänen tulevat työtoverinsa joutuvat tekemään. Tämä on mielestäni oikea asenne ja haluaisin siksi päästä myös itse kokeilemaan mahdollisimman paljon erilaisia sairaalan työtehtäviä. Enkä nyt tarkoita mitään "katselenpa tässä päivän" -kokeiluja vaan oikeasti sitä, että sisäistää ne hommat edes jollain tasolla. Varsinkin hoitajien töitä soisi monen lääkärin tekevän ennen valmistumistaan - niin kuin varmaan kyllä tekevätkin.
Mahdollinen keikkatyö luonnollisesti häiritsee systemaattista lukuaikataulua, mutta enpä sellaista vielä tässä vaiheessa haluaisikaan. Nyt alkuun pyrin aamuisin kertailemaan kappaleen verran kemiaa, sitten pari tuntia naistutkimusta (kesätentit), muutama tunti gradukirjallisuutta ja illalla vielä iltalukemiseksi luku fysiikkaa, sekin kertausmielessä. Tällä hetkellä ilta- ja ruokapöytälukemisena on tosin "Kunnian kevät - näin menestyt pääsykokeissa". Jos tämä ei vielä vakuuta ketään siitä, että olen todella valmis antamaan kaikkeni niiden ensikeväisten pääsykokeiden eteen, niin ehkä sentään kuuntelussa oleva suggestoterapeuttinen "opiskeluvalmiuksien kehittäminen" -cd sitten. Olen erityisen kiinnostunut erilaisia opiskelumenetelmiä analysoivista ja niitä kehittävistä teoksista blogissa aikaisemmin esittelyn ulkoaopetteluhistoriani vuoksi. Nykyään tuntuu, etten osaa oikein opetella enää ulkoakaan.
Tuesday, June 19, 2007
Avunpyyntö
Tarvitsisin hiukan apua.
Tiedän, että täällä käy epäsäännöllisen säännöllisesti joitakin lääkiksessä jo opiskelevia/sinne haluavia. Ainakin kävi silloin, kun en vielä ollut lähtenyt epämääräisille ulkomaanmatkoilleni ja ollut päivittämättä tätä puoleen vuoteen. Anyway, haluaisin kuulla jotain hyviä vinkkejä lukusuunnitelman tekoon. Siis, millä tavalla kannattaisi lukea? Sisko sivisti minua tänään kahdella "älä tee näin" -suunnitelmalla, nyt tarvitsisin vastapainoksi muutaman toimivan ja kokeilemisen arvoisen suunnitelman. Aloitanko sivulta yksi ja jatkan itsepintaisesti sivu kerrallaan loppuun asti? Opettelenko kaikki vastaantulevat ulkoaopeteltavat silloin kun ne tulevat vastaan vai keräänkö vasta lopuksi opiskeltavaksi? (No en, kuulostaa jo nyt tyhmältä idealta!). Luenko ensin fysiikat ja kemiat alle vai alanko jo tahkota pääsykoekirjaa ja opettelen tuntemattomat asiat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan? Kannattaako näin avuttomana edes avata koko kirjaa?
Tiedän, että täällä käy epäsäännöllisen säännöllisesti joitakin lääkiksessä jo opiskelevia/sinne haluavia. Ainakin kävi silloin, kun en vielä ollut lähtenyt epämääräisille ulkomaanmatkoilleni ja ollut päivittämättä tätä puoleen vuoteen. Anyway, haluaisin kuulla jotain hyviä vinkkejä lukusuunnitelman tekoon. Siis, millä tavalla kannattaisi lukea? Sisko sivisti minua tänään kahdella "älä tee näin" -suunnitelmalla, nyt tarvitsisin vastapainoksi muutaman toimivan ja kokeilemisen arvoisen suunnitelman. Aloitanko sivulta yksi ja jatkan itsepintaisesti sivu kerrallaan loppuun asti? Opettelenko kaikki vastaantulevat ulkoaopeteltavat silloin kun ne tulevat vastaan vai keräänkö vasta lopuksi opiskeltavaksi? (No en, kuulostaa jo nyt tyhmältä idealta!). Luenko ensin fysiikat ja kemiat alle vai alanko jo tahkota pääsykoekirjaa ja opettelen tuntemattomat asiat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan? Kannattaako näin avuttomana edes avata koko kirjaa?
Friday, June 15, 2007
Reppu ja reissumies
Opintomatka palasi opintomatkaltaan. Mitään en opiskellut, graduseminaaria lukuun ottamatta ja senkin Suomeen. Niin ja kielikurssinkin sentään, mutta kirjallisuuden opinnot jäivät pelkäksi haaveeksi (tai painajaiseksi) kreikkalaisten intohimoisen lakkoilun ja professoreiden kyseenalaisen työmoraalin ansiosta. Kotiin palasin lähes kuukauden etuajassa, kun motivaatiot tehdä ihanmitätahansa kasvoivat liian suuriksi.
Nyt olen siis kotona ja yritän tehdä ihanmitätahansa. Kukaan ei halunnut minua kesätöihin - en kai sitten osaa markkinoida itseäni ja vaikuttaa erittäin potentiaaliselta varastotyöntekijältä, trukinkuljettajalta tai kalatyöntekijältä. Pahinta on, että olisin oikeasti innostunut tekemään mitä tahansa näistä. Tuntuu, että ajaisin jotain vahauskonettakin hymy huulilla ihan vain siitä ilosta, että saan tehdä jotain. Kreikassa kun ei sitä puuhasteltavaa riittänyt loputtomiin. Viisi kuukautta on pitkä aika lukea klassikoita ja pyöritellä peukaloita.
Hain heti kotiinpalattuani kotikirjastosta vinon pinon tenttikirjoja. Lähinnähän nuo pitävät kirjahyllyä pystyssä toistaiseksi. Yhden sentään aloitin jo, muut nostin näkyvämmälle paikalle. Kemian kirjatkin nostin inhon väristyksiä tuntien pöydälle fysiikan viereen. Selätän nekin vielä. Sitten vielä pari kurssia fysiikkaa ja lähtölaskenta pääsykokeisiin voi alkaa. Odottakaapa vain.
Nyt olen siis kotona ja yritän tehdä ihanmitätahansa. Kukaan ei halunnut minua kesätöihin - en kai sitten osaa markkinoida itseäni ja vaikuttaa erittäin potentiaaliselta varastotyöntekijältä, trukinkuljettajalta tai kalatyöntekijältä. Pahinta on, että olisin oikeasti innostunut tekemään mitä tahansa näistä. Tuntuu, että ajaisin jotain vahauskonettakin hymy huulilla ihan vain siitä ilosta, että saan tehdä jotain. Kreikassa kun ei sitä puuhasteltavaa riittänyt loputtomiin. Viisi kuukautta on pitkä aika lukea klassikoita ja pyöritellä peukaloita.
Hain heti kotiinpalattuani kotikirjastosta vinon pinon tenttikirjoja. Lähinnähän nuo pitävät kirjahyllyä pystyssä toistaiseksi. Yhden sentään aloitin jo, muut nostin näkyvämmälle paikalle. Kemian kirjatkin nostin inhon väristyksiä tuntien pöydälle fysiikan viereen. Selätän nekin vielä. Sitten vielä pari kurssia fysiikkaa ja lähtölaskenta pääsykokeisiin voi alkaa. Odottakaapa vain.
Tuesday, December 12, 2006
Maiseman vaihto
Onneksi en jäänyt pois. Viimeisimmistä tenteistä, tarkoitan. Huolimatta huonosta valmistautumisesta, tentaattorit muistivat yhdellä täysosumalla ja yhdellä vähän sinnepäin -tuloksella. Nyt olen kuitenkin jälleen samassa tilanteessa. Perjantaiksi olisi tentti, noin 900 sivua luettavaa, sadan verran suoritettuna. Kaikkea en ehdi, mutta yritän tässä arpoa, josko uskaltaisin silti yrittämään edes kahden kirjan voimin. En tiedä. Kunpa sitä joskus oppisikin valmistautumaan ajoissa. Lukemaan ajatuksen kanssa, prosessoimaan, ymmärtämään ja sisäistämään. Etteivät tentit olisi aina edellisenä yönä luetun ulkoaoksentamista.
Lauantaina alkaa joululoma. Todennäköisesti intensiivisin opiskelujakso koko syksynä. Valmistaudun vaihto-opiskeluuni raahamalla mukanani järkyttävän määrän kotimaisia opintoja, lähinnä gradua.Pitäisi lukea ja tehdä muistiinpanot koneelle noin puolesta sadasta erilaisesta dokumentista, joita en lentoyhtiöiden kitsaiden painorajoitusten vuoksi halua raahata mukaani. Siellä sitten Välimeren rannalla, lämpiminä kevätöinä istuskelen parvekkeella läppärini kanssa, siemailen eksoottisen makuisia drinkkejä ja mietin muumeja. Sitä ennen tehtävän työn määrä on kuitenkin valtava.
Pakkaamalla kaikkein alimmaiseksi muuttolaatikoihin kaikkein ikävimmät asiat voi hyvällä omallatunnolla unohtaa niiden olemassaolon muutamaksi päiväksi. Aina purkamiseen asti.
Lauantaina alkaa joululoma. Todennäköisesti intensiivisin opiskelujakso koko syksynä. Valmistaudun vaihto-opiskeluuni raahamalla mukanani järkyttävän määrän kotimaisia opintoja, lähinnä gradua.Pitäisi lukea ja tehdä muistiinpanot koneelle noin puolesta sadasta erilaisesta dokumentista, joita en lentoyhtiöiden kitsaiden painorajoitusten vuoksi halua raahata mukaani. Siellä sitten Välimeren rannalla, lämpiminä kevätöinä istuskelen parvekkeella läppärini kanssa, siemailen eksoottisen makuisia drinkkejä ja mietin muumeja. Sitä ennen tehtävän työn määrä on kuitenkin valtava.
Pakkaamalla kaikkein alimmaiseksi muuttolaatikoihin kaikkein ikävimmät asiat voi hyvällä omallatunnolla unohtaa niiden olemassaolon muutamaksi päiväksi. Aina purkamiseen asti.
Tuesday, December 05, 2006
Entä jos.
En enää oikeastaan pelkää fysiikkaa. Se on erittäin positiivista. Itseluottamukseni on kasvanut sen verran, että uskon selättäväni vastustajan, lääkikseen pääseminen ei tunnu enää niin utopistiselta ajatukselta. Opinnot etenevät juuri niin kuin haluankin.
Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?
Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.
Sen sijaan pelkään fysiikkani puolesta. Yritän iltaisin rauhoitella itseäni ja pienentää sisällä kasvavaa möykkyä. En tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta kuvitella, että minä ylipäätään eläisin vanhaksi. Miksi tuntuu niin paljon todennäköisemmältä, että sairastan jotain tautia, joka murskaisi kaikki haaveet lääkärin ammatista? Pelkään jalassa painavaa kasvainta, siskolta löytynyttä MS-tautia. Pitkät migreenijaksot saavat aivokasvaimen takaraivolla tuntumaan niin todelliselta. Pelkään ja pelkään samalla, että mitä jos tämä kaikki ei olekaan luulotautista hätäilyä, mitä jos migreeni onkin aivokasvaimen aiheuttamaa enkä ymmärräkään mennä lääkäriin ajoissa. Mitä jos MS-tauti todella puhkeaa minullekin? Mitä jos kasvain jalassa syökin luuta ympäriltään niin, että olen kohta liikuntakyvytön? Mitä jos en koskaan voikaan olla lääkäri?
Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä ehdottomammaksi muutun unelmieni kanssa.
Friday, November 24, 2006
Loppumetreillä
Ryhdistäydyin ainakin pariksi viikoksi. Hoidin opponoinnit omasta mielestäni ihan mallikkaasti, luin fysiikan kokeeseen oletettavasti ihan tuloksellisesti (kokeiden palautus maanantaina), kävin töissä, en lintsannut luennoilta, istuin yliopiston kirjastossa lukemassa ja luin luin luin. Nukuin huonosti lähes koko viikon, ja olin eilen niin väsynyt, että näytin kuulemma juovikkaalta. Aamulla kävin tekemässä femmanin tentin, ja vastasin todennäköisesti huonoimmin kysymykseen, "mikä oli sinusta kiinnostavinta ja miksi". Tuli ihan mieleen ala-asteen uskonnonkokeen pelastuskysymykset "mikä raamatunkohta puhutteli sinua eniten ja miksi?", ja joihin vastaamalla hyvin saattoi saada pisteitä koko huonosti menneen kokeen edestä. Arvosanaa en uskalla arvailla, tärkeintä oli, että ylipäänsä sain niiden 4/14 -tärppien avulla vastattua. Ainakin tyydyttävästi.
"Maitohappo kangistaa -- loppumetreillä", sanoo Petäjä Helsingin sanomien kirja-arvostelussa. Puhuu selvästi minusta ja viimeaikaisista opiskeluistani. Huomenna pitäisi vielä käydä tekemässä sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun alueellinen puoli, mutta kaksi tenttiä samalle viikonlopulle olikin aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Viiden päivän lukemisella. Kokonaan en kehtaa jäädä pois, mutta huomisen to do -listalla on oletettavasti anteeksipyynnön tapainen tentaattorille. Niin mukava ihminen ja niin laiska opiskelija. Maitohappo kangistaa loppumetreillä. Totta tosiaan.
"Maitohappo kangistaa -- loppumetreillä", sanoo Petäjä Helsingin sanomien kirja-arvostelussa. Puhuu selvästi minusta ja viimeaikaisista opiskeluistani. Huomenna pitäisi vielä käydä tekemässä sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun alueellinen puoli, mutta kaksi tenttiä samalle viikonlopulle olikin aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Viiden päivän lukemisella. Kokonaan en kehtaa jäädä pois, mutta huomisen to do -listalla on oletettavasti anteeksipyynnön tapainen tentaattorille. Niin mukava ihminen ja niin laiska opiskelija. Maitohappo kangistaa loppumetreillä. Totta tosiaan.
Sunday, November 12, 2006
Paskasta ei saa kakkua.
Kamala krapula. Alkoholilla ei kyllä ole osuutta asiaan, typeryydellä yleisesti sitäkin enemmän.
Kun avaan koneen, työjärjestys on melkein poikkeuksetta sama. Sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti... Tähän saa kulumaan aikaa helposti vartista kolmeen varttiin, jonka jälkeen voikin todeta olevansa niin "väsynyt tähän koneella istumiseen", että on pakko tehdä hetki jotain muuta, esimerkiksi lukea lehtiä tunnin ajan, kutoa tai "järkkäillä". Sitten voikin taas käväistä koneella "vilkaisemassa sähköpostit" ja niin edelleen. Tällä mediasilpulla on hyvin paljolti keskittymistä hajottava vaikutus, joten useimpina päivinä työnteon saldo on puoli tuntia, hyvinä päivinä ehkä tunnin tai puolitoista.
Ja mikä on sen informaation taso, jota olen päivän aikana ansioituneesti hankkinut? On toki hyödyllistä lukea kotiäitien jännittäviä raskauspäiväkirjoja ja kertomuksia seikkaperäisestä arkielämästä kolmen lapsen kanssa tai kadehtia muiden elämää lääkiksessä. Äärimmäisen sivistävää on myös lukea yhden runkkarin ja viiden muun valopään irstailuista bb-talossa - jopa niin sivistävää, että se kannattaa varmuuden vuoksi tehdä ainakin kolme kertaa päivässä. Se nyt ei liene yllätys, että sähköpostiin harvoin tulee mitään, minkä takia sitä kannattaisi niin tiuhaan tutkia. Teen sen silti. Olen typerien tapojeni vanki, en uhri, koska itse olen itseni tähän jamaan ajanut. Voin vain onnitella itseäni, kun kymmenen vuoden päästä huomaan (tai joku muu huomaa) aikoja sitten päättäneeni hesarin tilauksen ja hankkivani päivittäisen uutisinformaationi seiskasta tai jostain muusta yhtä syväluotaavasta uutislähteestä. Mitä todennäköisimmin pidän myös lääketieteen opintojani nuoruuden idealismina ja kannan rahaa kotiin (yhdellä kädellä) Alepan kassalta.
Opinnot laahaavat siis tällä hetkellä noin kahdeksan kilometriä jäljessä, tehtävälistan loppuosa jossain Keuruun kirkolla. En ole lukenut fysiikkaa, en kakkosta enkä vitosta. En ole lukenut muoto-oppia enkä ensi viikolla opponoitavaa tutkimussuunnitelmaa. En ole tehnyt elettäkään perehtyäkseni tuohon gradukirjallisuuteen, en ole kirjoittanut naistutkimuksen luentopäiväkirjaa enkä laskenut matematiikkaa. Näin sitä pitää. Näin todella tehdään filosofian maistereita, lääketieteen ylioppilaita. Onneksi olkoon, onhan tämä jo selvä osoitus siitä, että olen opiskelupaikkani ansainnut. Ahkeruus on ilomme ja työ ennen huvia. Ennen kaikkea.
Itsesäälissä rypeminen on lähinnä typeryyden maksimointia, mutta aion siitä huolimatta ryömiä omassa paskassani ainakin huomiseen. Katsotaan sitten uudelleen.
Kun avaan koneen, työjärjestys on melkein poikkeuksetta sama. Sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti, blogilista, bigbrother, sähköposti... Tähän saa kulumaan aikaa helposti vartista kolmeen varttiin, jonka jälkeen voikin todeta olevansa niin "väsynyt tähän koneella istumiseen", että on pakko tehdä hetki jotain muuta, esimerkiksi lukea lehtiä tunnin ajan, kutoa tai "järkkäillä". Sitten voikin taas käväistä koneella "vilkaisemassa sähköpostit" ja niin edelleen. Tällä mediasilpulla on hyvin paljolti keskittymistä hajottava vaikutus, joten useimpina päivinä työnteon saldo on puoli tuntia, hyvinä päivinä ehkä tunnin tai puolitoista.
Ja mikä on sen informaation taso, jota olen päivän aikana ansioituneesti hankkinut? On toki hyödyllistä lukea kotiäitien jännittäviä raskauspäiväkirjoja ja kertomuksia seikkaperäisestä arkielämästä kolmen lapsen kanssa tai kadehtia muiden elämää lääkiksessä. Äärimmäisen sivistävää on myös lukea yhden runkkarin ja viiden muun valopään irstailuista bb-talossa - jopa niin sivistävää, että se kannattaa varmuuden vuoksi tehdä ainakin kolme kertaa päivässä. Se nyt ei liene yllätys, että sähköpostiin harvoin tulee mitään, minkä takia sitä kannattaisi niin tiuhaan tutkia. Teen sen silti. Olen typerien tapojeni vanki, en uhri, koska itse olen itseni tähän jamaan ajanut. Voin vain onnitella itseäni, kun kymmenen vuoden päästä huomaan (tai joku muu huomaa) aikoja sitten päättäneeni hesarin tilauksen ja hankkivani päivittäisen uutisinformaationi seiskasta tai jostain muusta yhtä syväluotaavasta uutislähteestä. Mitä todennäköisimmin pidän myös lääketieteen opintojani nuoruuden idealismina ja kannan rahaa kotiin (yhdellä kädellä) Alepan kassalta.
Opinnot laahaavat siis tällä hetkellä noin kahdeksan kilometriä jäljessä, tehtävälistan loppuosa jossain Keuruun kirkolla. En ole lukenut fysiikkaa, en kakkosta enkä vitosta. En ole lukenut muoto-oppia enkä ensi viikolla opponoitavaa tutkimussuunnitelmaa. En ole tehnyt elettäkään perehtyäkseni tuohon gradukirjallisuuteen, en ole kirjoittanut naistutkimuksen luentopäiväkirjaa enkä laskenut matematiikkaa. Näin sitä pitää. Näin todella tehdään filosofian maistereita, lääketieteen ylioppilaita. Onneksi olkoon, onhan tämä jo selvä osoitus siitä, että olen opiskelupaikkani ansainnut. Ahkeruus on ilomme ja työ ennen huvia. Ennen kaikkea.
Itsesäälissä rypeminen on lähinnä typeryyden maksimointia, mutta aion siitä huolimatta ryömiä omassa paskassani ainakin huomiseen. Katsotaan sitten uudelleen.
Wednesday, November 08, 2006
Opintosuunnitelmia
Tänään on jännittävä päivä.
Graduseminaarissa käsitellään minun tutkimussuunnitelmani. En tiedä, kannattaisiko aloituspuheenvuorossa haukkua ja mitätöidä se itse, niin ettei muilla olisi enää mitään mollattavaa, vai olisinko ylpeä yhdeksän sivun vuodatuksestani ja jättäisin työni arvosteltavaksi itsekehujen saattelemana.
Todennäköisesti ylivoimaisesti paras vaihtoehto on olla ihan vain hiljaa. Selittää jotain yleistä ja sen jälkeen puristella stressipalloa sormet sinisinä ja toivoa, että kohta se loppuu.
Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen ja kokeilla muotorakenteen tenttimistä. Asiaa on paljon ja siitä luonnollisesti kaikki uutta ja käsittämätöntä. Kahdenkymmenenseitsemän sivun päivävauhdilla siitä kuitenkin pitäisi selvitä, ja se lienee sanomattakin selvää, että ambitiot tentin suhteen ovat hyvin matalalla ja tyydyn kaikkeen ykkösestä ylöspäin. Pelkäsin jo hetken, että tämä on se tentti, josta tutkintoni tulee jäämään kiinni, mutta sitten päätin, että paskat.
Ensi vuoden osalta suunnitelmat rupeavat olemaan aika selkeät. Syksyksi takaisin Jyväskylään, hajanaisia yliopisto-opintoja opintotuen turvaamiseksi, lähinnä naistutkimuksen alueelta. Muutamia kursseja fysiikkaa aikuislukiolla sekä aikaisempien lukio-opintojen omatoimista kertaamista. Jouluksi kotikotiin ja kevääksi valmennuskurssille, toivottavasti siskon kanssa. Enää pitäisi miettiä, että mihin minä oikeastaan olen hakemassa.
Graduseminaarissa käsitellään minun tutkimussuunnitelmani. En tiedä, kannattaisiko aloituspuheenvuorossa haukkua ja mitätöidä se itse, niin ettei muilla olisi enää mitään mollattavaa, vai olisinko ylpeä yhdeksän sivun vuodatuksestani ja jättäisin työni arvosteltavaksi itsekehujen saattelemana.
Todennäköisesti ylivoimaisesti paras vaihtoehto on olla ihan vain hiljaa. Selittää jotain yleistä ja sen jälkeen puristella stressipalloa sormet sinisinä ja toivoa, että kohta se loppuu.
Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen ja kokeilla muotorakenteen tenttimistä. Asiaa on paljon ja siitä luonnollisesti kaikki uutta ja käsittämätöntä. Kahdenkymmenenseitsemän sivun päivävauhdilla siitä kuitenkin pitäisi selvitä, ja se lienee sanomattakin selvää, että ambitiot tentin suhteen ovat hyvin matalalla ja tyydyn kaikkeen ykkösestä ylöspäin. Pelkäsin jo hetken, että tämä on se tentti, josta tutkintoni tulee jäämään kiinni, mutta sitten päätin, että paskat.
Ensi vuoden osalta suunnitelmat rupeavat olemaan aika selkeät. Syksyksi takaisin Jyväskylään, hajanaisia yliopisto-opintoja opintotuen turvaamiseksi, lähinnä naistutkimuksen alueelta. Muutamia kursseja fysiikkaa aikuislukiolla sekä aikaisempien lukio-opintojen omatoimista kertaamista. Jouluksi kotikotiin ja kevääksi valmennuskurssille, toivottavasti siskon kanssa. Enää pitäisi miettiä, että mihin minä oikeastaan olen hakemassa.
Friday, October 27, 2006
Paha saa palkkansa
Tentaattori kehotti harkitsemaan uusintatenttiä. Pisteet kuulemma riittäisivät osasuorituksena juuri ykköseen.
En viitsisi ääneen sanoa, mutta tunnen itseni vähän kaltoinkohdelluksi.
Pitäisiköhän suorittaa cumu jostain ihan muusta ja unohtaa koko suomen kieli?
En viitsisi ääneen sanoa, mutta tunnen itseni vähän kaltoinkohdelluksi.
Pitäisiköhän suorittaa cumu jostain ihan muusta ja unohtaa koko suomen kieli?
Sunday, October 15, 2006
Mukavuuden haluinen paskahousu etsii kiinnostavia yliopisto-opintoja.
Sain eilen vihdoin tentittyä sosiolingvistiikan alueen "suomen kielen alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun" -tentistä. Sosiolingvistiikka sinällään on jokseenkin mielenkiintoista, mutta valitettavasti sitäkään ei voine tenttiä ilman selvää yhteyttä kielen rakenteeseen ja muotoseikkoihin, jotka puolestaan eivät kiinnosta sitten ollenkaan. Olen kielioppini huonosti lukenut, joten edelleen ihan perusasioita sivuavien tekstien lukeminen tuntuu mahdottomalta, koska jokaisen "translatiivin", "akkusatiivin" ja "assimiloitumisen" joutuu melkein selvittämään jostain kieliopista. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja huonoksi, mutta puolustaudun sillä, että a) minä en suomea edes halunnut opiskella, se vain sattuu olemaan pakollinen sivuaine ja b) en todellakaan aio pilata seuraavien sukupolvien äidinkielen taitoa opettamalla niille asioita, joita en itsekään osaa. Ylipäänsä suojelen seuraavia sukupolvia kieltäytymällä opettamasta niille yhtään mitään.
Anyway, tentissä oli neljä kysymystä, jotka tuntuivat lähinnä vittuilulta siihen lukemismäärään nähden. Vastasin kolmeen. Neljänteenkin olisin kai pienellä aivotyöskentelyllä saanut jotain kirjoitettua, mutta en jaksanut. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tällä mitä nyt teen, ei juurikaan ole merkitystä, koska haluan opiskella aivan eri asioita. Sellaisia, joiden opiskeluun jaksan panostaa. On sellaisiakin suomen kielessä tullut vastaan, muistaakseni kieli ja yhteiskunta -kurssin tenttimateriaalissa oli oikein mielenkiintoisia tutkimuksia sukupuolen ja kielen yhteydestä, jonkinlaista feminististä sosiolingvistiikkaa kenties. Sitä jaksoin lukea ja todella opinkin jotain, suurin osa suomen kielen tenteistä on silti mennyt ihan fiiiiiuh vain, oksentamalla paperille ja sen jälkeen unohduksiin.
Tiedän, että lääkiksessäkin tulee vastaan lukuisia tenttejä, joista en jaksa kiinnostua edes niin paljoa kuin tuosta sosiolingvistiikan tentistä, mutta luulisin, että motivaatio niiden suorittamiseen olisi silti suurempi kuin nyt, kun edes lopputulos tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta. Nyt olen oppinut, että äidinkielen opettajaksi voi päästä todella vähällä vaivalla, juuri mitään oppimatta, ja että se on työtä, jota hyvin pienellä todennäköisyydellä haluaisin tehdä, eikä siihen valmistavien kurssien suorittaminen siksi juuri motivoi tenteissä. Olen kai niitä mukavuudenhaluisia paskahousuja, jotka tekevät kympillä vain ne työt, jotka jaksavat kiinnostaa, muuten panostetaan juuri ja juuri sen verran kuin on pakko.
Olisi kai oikeus ja kohtuus, etten pääsisi siitä tentistä edes läpi. Kerta menin vielä puhumaan pahaa siitä tentaattoristakin yliopiston vessassa.
Anyway, tentissä oli neljä kysymystä, jotka tuntuivat lähinnä vittuilulta siihen lukemismäärään nähden. Vastasin kolmeen. Neljänteenkin olisin kai pienellä aivotyöskentelyllä saanut jotain kirjoitettua, mutta en jaksanut. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että tällä mitä nyt teen, ei juurikaan ole merkitystä, koska haluan opiskella aivan eri asioita. Sellaisia, joiden opiskeluun jaksan panostaa. On sellaisiakin suomen kielessä tullut vastaan, muistaakseni kieli ja yhteiskunta -kurssin tenttimateriaalissa oli oikein mielenkiintoisia tutkimuksia sukupuolen ja kielen yhteydestä, jonkinlaista feminististä sosiolingvistiikkaa kenties. Sitä jaksoin lukea ja todella opinkin jotain, suurin osa suomen kielen tenteistä on silti mennyt ihan fiiiiiuh vain, oksentamalla paperille ja sen jälkeen unohduksiin.
Tiedän, että lääkiksessäkin tulee vastaan lukuisia tenttejä, joista en jaksa kiinnostua edes niin paljoa kuin tuosta sosiolingvistiikan tentistä, mutta luulisin, että motivaatio niiden suorittamiseen olisi silti suurempi kuin nyt, kun edes lopputulos tuntuisi tavoittelemisen arvoiselta. Nyt olen oppinut, että äidinkielen opettajaksi voi päästä todella vähällä vaivalla, juuri mitään oppimatta, ja että se on työtä, jota hyvin pienellä todennäköisyydellä haluaisin tehdä, eikä siihen valmistavien kurssien suorittaminen siksi juuri motivoi tenteissä. Olen kai niitä mukavuudenhaluisia paskahousuja, jotka tekevät kympillä vain ne työt, jotka jaksavat kiinnostaa, muuten panostetaan juuri ja juuri sen verran kuin on pakko.
Olisi kai oikeus ja kohtuus, etten pääsisi siitä tentistä edes läpi. Kerta menin vielä puhumaan pahaa siitä tentaattoristakin yliopiston vessassa.
Saturday, September 30, 2006
Tyhmä
Viime viikolla, matematiikan tunnilla, jonain tyhjänä hetkenä tajusin yhtäkkiä, että en ole oikeastaan missään hyvä. Pitkän miettimisenkään jälkeen en keksinyt mitään sellaista asiaa, jonka olisin voinut luokitella "omaksi jutukseni". En mitään sellaista taitoa, josta olisi hyötyä oikeasti. Olen ehkä keskivertoa parempi monissa asioissa, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en oikeastaan voi mihinkään käyttää, kuten esimerkiksi uimataito. Monen vuoden harjoittelun jälkeen osaan ehkä uida paremmin kuin 80% suomalaisista, mutta ei sillä noin niinkuin ammatillisen itsetunnon kannalta ole mitään merkitystä. Samoin kuin ei silläkään, että olen kohtuu nopea lukemaan. Tai, että olen hyvä keksimään hassuja riimirunoja melkein mistä tahansa asiasta. Tai että osaan tehdä siistinnäköisiä käsitöitä. Eipä juuri ilahduta.
Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.
Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.
Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.
Tämän tajunneena olenkin sitten päässyt palaamaan lempiaiheeseeni, olemattomaan ammatilliseen itsetuntoon. Ja vääriin oppimismekanismeihin. Nyt olen kuitenkin edennyt aivoriihessäni sen verran, että olen ajautunut pohtimaan, josko jostain löytyisi jonkinlainen psykologi tms., joka kertoisi, kuinka vääristä oppimistavoista päästään eroon, ja kuinka niitä uusia, hyviä saadaan tilalle.
Kuten olen täällä jo aikaisemmin kertonut, oppimistulokseni perustuvat puhtaasti ulkoaopettelulle. Tai ehkä on väärin sanoa oppimistulokset, koska lopputuloksena on nimenomaan oppimisen vastakohta. Myönnän, että olen ehkä tällä hetkellä vähän alavireessä arvioimaan omaa osaamistani, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en ole koskaan oikeastaan oppinut juuri mitään. Lukiossa ja yliopistossa ainakaan. En ole täälläkään oppimassa asioita vaan suorittamassa kursseja, hankkimassa opintoviikkoja, pääsemässä läpi. Lopputuloksena on ehkä kiitettävän näköiset paperit, mutta mitään en ole oppinut. Se on niin surkeaa, että itkisin, jos jaksaisin. Nyt ei huvita.
Tällä hetkellä joudun tietoisesti kieltämään itseäni sanomasta tai ajattelemasta olevani tyhmä. Edes leikilläni. Muuten alan pian uskoa siihen niin vahvasti, että todella muutun sellaiseksi.
Wednesday, September 13, 2006
Akateemisia puutteita
Graduahdistus on kai jonkinlainen meemi. Sellainen, jonka arvelee todennäköisesti tulevaksi, ja joka sitten sen takia aivan varmasti tuleekin. Että, jos ei siitä niin paljoa puhuttaisi, sitä ei välttämättä suurimmalla osalla edes olisi. Itse kuuluisin kai silti vähemmistöön, ja kärsisin siitä. Tiede-lehdessä sanottiin, että graduahdistuksen taustalla on usein puutteellinen akateeminen luku- ja kirjoitustaito. Sairastan molempia ja jälleen kerran löydän itseni miettimästä, mitä mä täällä oikein teen. Keksimässä sivistyneitä lauseita ja väittämässä jotain epäoleellista. Samaan aikaan joudun nuijimaan itseäni maahan, etten antaisi kunnianhimon liikaa viedä mukanaan ja käyttäisi graduun kohtuuttomasti aikaa. Yritän pitää sen vain projektina, pienellä peellä, ja keskittyä siihen seuraavaan haasteeseen. Uskon saaneeni kirjallisuuden opinnoista jo sen kaiken humaanin hyödyn, mitä myös lääkärin työssä tarvitaan - gradu on vain se viimeinen velvollisuus. Onneksi sen ohjaaja ei lue tätä.
Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.
Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.
Ajattelin ensi kesäksi ehkä hankkiutua jonnekin sairaalaan töihin. Joksikin laitosapulaisen apulaiseksi. Näkemään oikean sairaalan arkea, etteivät mielikuvat jumitu Teho-osaston ja Greyn anatomian tasolle. Tiedä sitten, onnistuuko. Ensi kesänä on toivottavasti gradu tai ainakin suurin osa siitä, ja sitten syksyllä pääsen vihdoin oikeasti uppoutumaan Galenokseen, valmennusmateriaaleihin ja niin suuresti rakastamaani anatomian värityskirjaan. Haluaisin oppiaoppiaoppia, mutta nyt en ehdi. Nyt pitää lukea muumeja ja kirjoittaa gradua. Laskea todennäköisyyksiä, vaikka sitten vain yleissivistyksen kannalta. Seurata vierestä, kuinka sisko saa jo oppiaoppiaoppia.
Toivottavasti se vanha sanonta pätee myös minun hakuprosessiini; hiljaa hyvä tulee.
Tuesday, August 29, 2006
Muumi-g
Kirjallisuuden opinnot ovat saaneet ihan mukavan reippaan sysäyksen eteenpäin, kun olen vihdoinkin ryhtynyt valmistelemaan graduani. Alun perin (luonnollisesti!) tarkoituksenani oli koko kesä aktiivisesti kerätä matskua, vierailla kansallisarkistoissa kopsaamassa mikrofilmejä ja muuta perin reipasta. Lopputulos on, että aloitin materiaalin keräämisen ja graduoppaaseen tutustumisen viime perjantaina. Vaan eipä hätää - olen päässyt jo oikein hyvän matkaa eteenpäin.
Tutkimuskysymykset ovat pääpiirteissään selvänä, asiallisia (omasta mielestäni tietysti) hypoteeseja on muutama ja lähdekirjallisuusluettelo alkaa olla jo aika kattava. Siis se alustava luettelo, jonka teoksista arvelen olevan hyötyä. Tänään hyödynsin muutaman vapaatunnin naapuripitäjän kirjastossa etsimällä lisää lähteitä ja löytyihän niitä. Nyt tekisi melkein mieli alkaa jo kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa. Ehkä sen jossain vaiheessa ennen semman alkua teenkin.
Ylevä tavoitteeni on saada gradun puoleen väliin vuodenvaihteeseen mennessä. Jos intensiivisesti ja ahkerasti sitä syksyllä saan kirjoitettua, se ei liene mahdotonta. Sen jälkeen uskoisin saavani loput kirjoitettua vaikka sitten Kreikasta käsin ja gradun valmiiksi ensi syksyksi. Nyt enää jännitän, onko graduohjaaja vielä samoilla linjoilla minun kanssani vai tyrmääkö kaikki ideani ja ehdotukseni heti seminaarin aluksi.
Tutkimuskysymykset ovat pääpiirteissään selvänä, asiallisia (omasta mielestäni tietysti) hypoteeseja on muutama ja lähdekirjallisuusluettelo alkaa olla jo aika kattava. Siis se alustava luettelo, jonka teoksista arvelen olevan hyötyä. Tänään hyödynsin muutaman vapaatunnin naapuripitäjän kirjastossa etsimällä lisää lähteitä ja löytyihän niitä. Nyt tekisi melkein mieli alkaa jo kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa. Ehkä sen jossain vaiheessa ennen semman alkua teenkin.
Ylevä tavoitteeni on saada gradun puoleen väliin vuodenvaihteeseen mennessä. Jos intensiivisesti ja ahkerasti sitä syksyllä saan kirjoitettua, se ei liene mahdotonta. Sen jälkeen uskoisin saavani loput kirjoitettua vaikka sitten Kreikasta käsin ja gradun valmiiksi ensi syksyksi. Nyt enää jännitän, onko graduohjaaja vielä samoilla linjoilla minun kanssani vai tyrmääkö kaikki ideani ja ehdotukseni heti seminaarin aluksi.
Tuesday, August 08, 2006
Ulkokultaisia unelmia
Olen kai aikaisemminkin pohtinut omien unelmieni syntyhistoriaa, mutta välillä on hyvä tehdä tarkastuksia, ettei aika pääsisi liikaa kultaamaan muistoja.
Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.
Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.
Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.
Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.
Ensimmäinen kerta, kun vakavasti ymmärsin haluavani lääkäriksi, oli suurinpiirtein lukion puolivälissä. Oma sairaushistoriani on vähintäänkin värikäs ja jotain koetta tai läksykirjaa pakoillessani lukaisin oman epikriisikansioni läpi. En tiedä, miksi se vaikutti niin kuin vaikutti, mutta se vaikutti. Hyvin voimakkaasti.
Kun muutamaa kuukautta myöhemmin ymmärsin, etten ikinä tulisi oppimaan tarpeeksi fysiikkaa, ryhdyin etsimään jotain muuta. Ja löysin kirjallisuuden. Unelma lääkärin ammatista vainosi minua kuitenkin ensimmäiset opiskeluvuodet yliopistossa - ja aina siihen asti, että todella päätin tehdä asialle jotain ja aloitin uudet opinnot aikuislukiossa. Koko akateemisen kolmen vuoden ajan olen toistuvasti muuttanut mieltäni. Aina välillä jokin pieni ja käsittämätön alkaa ahdistamaan, ja päätän keksiä jotain aivan muuta. Lääketiede tuntuu kuitenkin vetävän minua puoleensa kuin mätä luu koiraa - hetken päästä suren päätöstäni kuin menetettyä ystävää ja jatkan opintojani. Olen onnellinen jokaisesta pidemmästä ajanjaksosta jolloin en epäile unelmaani. Muina aikoina olen stressaantuneempi ja ahdistuneempi kuin oikeastaan jaksaisin edes kestää. Ei kai ole vaikea käsittää, miksi pidän mielelläni tästä unelmasta kiinni.
Tiedostan todella hyvin, että unelmani ei ole täysin puhdasta auttamisen halua tai muutakaan jaloa alan ammattilaisilta odotettavaa motivaatiopohjaa. Vanhempani ja sisarukseni osoittavat kyllä hyvin selvästi, kuinka paljon mielenkiintoisempi olen halutessani lääkäriksi kuin opiskellessani äidinkielen opettajaksi. Aikaisemmin haaveilin osittain adrenaalinipöllyjen sekaisesta MediHeli-työstä, sittemmin paljon vaativasta ja erittäin kunnianhimoisesta kirurgin ammatista. Tiedostan siis nämä "heikkoudet" osana unelmaani erittäin hyvin ja yritän jatkuvasti selvittää, mitä todella haluan - ja miksi. Tiedostan senkin hyvin, että vaikka monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoin pääsisinkin lääkikseen, saattaisin hyvinkin huomata, ettei se olekaan minua varten. Nyt vain on niin, etten kaiken hakemisen jälkeen tiedä, mikä muukaan olisi. Ja jos en edes kokeile sitä, en saa koskaan tietää, onko se todella sitä, mitä haluan. On helpompi tehdä kaikki työ ja sitten huomata, ettei tämä olekaan sitä, mitä ajattelin kuin luovuttaa jo ennen yrittämistä ja elinikäisen katumuksen lisäksi antaa tälle korkeakoulutusta arvostavalle lähiympäristölleni vaikutelma, että olisin luovuttanut.
Tiedän, ettei minun pitäisi välittää siskoni hakuprosesseista lainkaan, ja olenkin kai jo hieman rauhoittunut ja oppinut ymmärtämään typeryyttäni. Ja lupaan, että jos yhtäkkiä löydän johtotähteni jostain ihan muualta (paras loistaa kirkkaana sitten kanssa), lähden seuraamaan sitä ja unohdan ulkokultaiset unelmani.
Sunday, July 16, 2006
Rusina
Sisko kertoi aikovansa hakea eläinlääkikseen. Ensi keväänä. Pyysi mun Galenosta lainaksi.
Olen aina toivonutkin, että sisko sinne päätyisi hakemaan, koska olisi ihan varmasti sille kyllä ammatti paikallaan. Tuen sataprosenttisesti ja olen jo ennakkoon onnellinen sisäänpääsystä, mutta sellainen pieni piikki hiertää silti mieltä. Haluaisin itse päästä sisään ensin tai mielellään samaan aikaan.
Viimeiset fil.maist. opinnot ovat työn ja tuskan takana, sellaisia hammastapurren-opintoja. Eivät tylsiä vaan lähinnä epäkiinnostavia, koska keksisin ajalleni juuri nyt parempaakin käyttöä. Haluaisin lukea pääsykokeisiin, haluaisin viisastua ja oppia kaikkea kiinnostavaa niistä pääsykoeasioista ja haluaisin jo päästä sinne lääkikseen. Olen silti yrittänyt olla kärsivällinen ja ennenkaikkea järkevä. Aloittanut matikan opinnot ennen fysiikkaa, jotta fysiikka olisi matikan pohjalta helpompaa. Keskittynyt suomen kielioppeihin ja alueelliseen sekä sosiaaliseen vaihteluun, samoin 50-luvun lastenkirjallisuuden teorioihin. Olen kieltäytynyt avaamasta Galenosta, koska aina on ollut jotain muuta ajankohtaisempaa luettavaa.
Ja nyt sisko tulee ja päättää vuodessa lukaista fysiikat ja kemiat ja pyrkiä ensi keväänä.
Ja sitten lääkiksestä tuleekin yhtäkkiä siskon projekti. Kaikki tsemppaavat siskoa ja minä saan jäädä omine hyvineni rannalle ruikuttamaan. Sisko pääsee sisään ja kaikki ovat niin käsittämättömän ylpeitä siskosta. Siskosta tulee suvun ylpeys ja kun minä sitten vuoden päästä pääsen hakemaan omalle puolelleni, se ei ole enää oikeastaan mitään - minä vain seuraan siskon jalanjälkiä.
Ja kaikenlisäksi sisko saa nyt jo Galenoksen luettavakseen, kaiken ihanan pikkutiedon opeteltavakseen. Ja fysiikastakin se pääsee heti mun edelle, oppii kaiken nopeasti ja helposti eikä tuhlaa aikaa matematiikan sivuseikkoihin, ympyröihin ja muihin. Osaa jo syyskuun lopussa koko Galenoksen ja tietää sen jälkeen kaikesta enemmän kuin minä.
Ja minun pienenpieni itsetuntoni rutistuu kuin viinirypäle auringonpaisteessa eikä siitä pääsykokeissa ole enää mitään jäljellä.
Enkä minä sitten pääse sisään.
Ja siskosta tulee suvun ensimmäinen lääkäri, meidän älykkö ja ylpeys.
Enkä minä sittenkään pääse sisään.
Hyperventilaationsekainen A-PU-A!
Olen aina toivonutkin, että sisko sinne päätyisi hakemaan, koska olisi ihan varmasti sille kyllä ammatti paikallaan. Tuen sataprosenttisesti ja olen jo ennakkoon onnellinen sisäänpääsystä, mutta sellainen pieni piikki hiertää silti mieltä. Haluaisin itse päästä sisään ensin tai mielellään samaan aikaan.
Viimeiset fil.maist. opinnot ovat työn ja tuskan takana, sellaisia hammastapurren-opintoja. Eivät tylsiä vaan lähinnä epäkiinnostavia, koska keksisin ajalleni juuri nyt parempaakin käyttöä. Haluaisin lukea pääsykokeisiin, haluaisin viisastua ja oppia kaikkea kiinnostavaa niistä pääsykoeasioista ja haluaisin jo päästä sinne lääkikseen. Olen silti yrittänyt olla kärsivällinen ja ennenkaikkea järkevä. Aloittanut matikan opinnot ennen fysiikkaa, jotta fysiikka olisi matikan pohjalta helpompaa. Keskittynyt suomen kielioppeihin ja alueelliseen sekä sosiaaliseen vaihteluun, samoin 50-luvun lastenkirjallisuuden teorioihin. Olen kieltäytynyt avaamasta Galenosta, koska aina on ollut jotain muuta ajankohtaisempaa luettavaa.
Ja nyt sisko tulee ja päättää vuodessa lukaista fysiikat ja kemiat ja pyrkiä ensi keväänä.
Ja sitten lääkiksestä tuleekin yhtäkkiä siskon projekti. Kaikki tsemppaavat siskoa ja minä saan jäädä omine hyvineni rannalle ruikuttamaan. Sisko pääsee sisään ja kaikki ovat niin käsittämättömän ylpeitä siskosta. Siskosta tulee suvun ylpeys ja kun minä sitten vuoden päästä pääsen hakemaan omalle puolelleni, se ei ole enää oikeastaan mitään - minä vain seuraan siskon jalanjälkiä.
Ja kaikenlisäksi sisko saa nyt jo Galenoksen luettavakseen, kaiken ihanan pikkutiedon opeteltavakseen. Ja fysiikastakin se pääsee heti mun edelle, oppii kaiken nopeasti ja helposti eikä tuhlaa aikaa matematiikan sivuseikkoihin, ympyröihin ja muihin. Osaa jo syyskuun lopussa koko Galenoksen ja tietää sen jälkeen kaikesta enemmän kuin minä.
Ja minun pienenpieni itsetuntoni rutistuu kuin viinirypäle auringonpaisteessa eikä siitä pääsykokeissa ole enää mitään jäljellä.
Enkä minä sitten pääse sisään.
Ja siskosta tulee suvun ensimmäinen lääkäri, meidän älykkö ja ylpeys.
Enkä minä sittenkään pääse sisään.
Hyperventilaationsekainen A-PU-A!
Monday, July 10, 2006
Väritän salaa
Mä en saa mitään tehtyä ja mä olen järkyttävän kateellinen kaikille niille, jotka taas tänä vuonna pääsivät lääkikseen. Tietysti ansaitsivat paikkansa jadejadejade, mutta siitä huolimatta kateus kalvaa sisintäni niin, että hyvä kun saan edes henkeä.
Sain landelta tuliaisiksi The Anatomy Coloring Bookin. Olen iloinen, koska olen kuolannut sen perään jo, niin, vuosia. Todellakin. Siitä on jo todella kauan, kun tajusin ensimmäisen kerran haluavani lääkäriksi. Enkä ole juurikaan edennyt tavoitteeni suhteen. Vähän jotain matikkaa räveltänyt, kemiaa pari kurssia, mutta nekin opit taitavat olla jo historiaa. Ensi vuosi menee täysin reisille vaihtarilukukauden takia, mutta haluan senkin tehdä. Jos en vaikka ikinäkoskaan pääsisi enää opiskelemaan mitään mielekästä, mistä voisin päästä myös vaihto-oppilaaksi. Anatomia värityskirja muistuttaa kuitenkin joka kerta siitä, että en ole vielä lääkiksessä. Enkä välttämättä tule koskaan olemaankaan. Tuntuu, että en saisi edes omistaa sellaista. Pitäisi hyväksyä realiteetit ja valmistua fm:ksi. Olla tyytyväinen keskinkertaiseen opintomenestykseeni ja painua töihin. Unohtaa haihattelut.
Ja niin. En todella ole saanut mitään tehtyä kesäopintojeni suhteen. Kuka helvetti tulisi ja potkaisisi päähän? Niin kovaa, että tuntuisi.
Sain landelta tuliaisiksi The Anatomy Coloring Bookin. Olen iloinen, koska olen kuolannut sen perään jo, niin, vuosia. Todellakin. Siitä on jo todella kauan, kun tajusin ensimmäisen kerran haluavani lääkäriksi. Enkä ole juurikaan edennyt tavoitteeni suhteen. Vähän jotain matikkaa räveltänyt, kemiaa pari kurssia, mutta nekin opit taitavat olla jo historiaa. Ensi vuosi menee täysin reisille vaihtarilukukauden takia, mutta haluan senkin tehdä. Jos en vaikka ikinäkoskaan pääsisi enää opiskelemaan mitään mielekästä, mistä voisin päästä myös vaihto-oppilaaksi. Anatomia värityskirja muistuttaa kuitenkin joka kerta siitä, että en ole vielä lääkiksessä. Enkä välttämättä tule koskaan olemaankaan. Tuntuu, että en saisi edes omistaa sellaista. Pitäisi hyväksyä realiteetit ja valmistua fm:ksi. Olla tyytyväinen keskinkertaiseen opintomenestykseeni ja painua töihin. Unohtaa haihattelut.
Ja niin. En todella ole saanut mitään tehtyä kesäopintojeni suhteen. Kuka helvetti tulisi ja potkaisisi päähän? Niin kovaa, että tuntuisi.
Subscribe to:
Posts (Atom)