Painajainen ennen joulua.

Tänään oli valmennuskurssin simuloitu valintakoe. Jos jotain nyt toivon, niin sitä, että se vanha "huono kenraali, onnistunut ensi-ilta" -sanonta pitäisi paikkansa. Oli se taas sellaista alisuoriutumista, että oksat pois.

Pakko ensin vähän puolustautua. Nukuin viime yönä to-del-la huonosti. Jouduin koirien lenkkeilyttämisen takia heräämään tavallista aikaisemmin, ja jotenkin kai alitajuisesti stressasin sitä heräämistä, joten heräilin sitten pitkin aamuyötä huolehtimaan, etten nuku pommiin. Jotenkin oli sitten jo koetta aloittaessa kauhean levoton olo. Jouduin ensimmäistä esseetä kirjoittaessa henkisesti takomaan itseäni nyrkillä päähän, että keskittyisin edes vähän. Ensimmäisen tehtävän jälkeen olo vähän helpottui, ja loppuaika menikin sitten kynän sauhutessa, sillä tehtäviä oli niin paljon, että jouduin vetämään aivan täydellä teholla käymättä vessassa ja syömättä juuri lainkaan. Jotain Elovenan juotavaa puuroa olin onneksi varannut mukaan, joten sitä ehti vähän siemailla tehtäviä tehdessä.

Mutta silti. Kuinka paljon voi yhdessä kokeessa tehdä virheitä? Ja miten tästä pettymyksestä päästään nopeasti yli ennen niitä pääsykokeita? Miten estän nyt sen, ettei pääsykokeissa käy samalla tavalla? Olen suoriutunut aikaisemmista harjoituskokeista, pistareista yms. melko loistavasti, ja nyt sitten tipahdin oikein kovaa ja oikein korkealta. Tarkoittaako tämä nyt vain sitä, että en yksinkertaisesti pysty hallitsemaan hermojani edes vähän vakavammissa tilanteissa - harjoituskokeisiin kun olen kuitenkin suhtautunut aika rennolla otteella. En minä tuotakaan juuri luullut jännittäneeni, mutta jotenkin se jännitys siinä kasvoi ajan kanssa, kun ensimmäisen tunnin jälkeen oli tehnyt vasta kolme tehtävää.

Ja niin, ei tämä epäonnistuminen mitään harhaluuloisuutta ole, kokeesta sai kyllä vastauspaperin mukaansa. Epäonnistuminen on siis ihan fakta.

No, täytyy varmaan nyt vain saada joku väkinäinen yliote tähänkin pettymykseen. Enää reilu viikko tehokasta lukuaikaa, jokainen minuutti on enemmän kuin arvokas. Ensi viikolla kaikki pitää tehdä ajallaan, sille kaikelle on todella vain se ohimenevä hetkensä, jonka jälkeen sitä aikaa ei enää ole. Kerrattavaa on vielä paljon, opeteltavaakin - jösses. Pitää käydä tuo tämänpäiväinen koe läpi, tehdä tehtävät vielä uudelleen, yrittää muistella vähän jokaisen tehtävän aiheuttamia tuntemuksia ja miettiä, miksi kävi niin kuin kävi. Kai tästäkin voi jotain vielä oppia.

Mitä ihmettä mä oikein ajattelin? Ja mitä ihmettä mä oikein nyt teen?

Edit: luettuani vastauspaperin toiseen kertaan täytyy tunnustaa, että saatoin ihan vähän liioitella. Kokonaisuus ehkä ei ollut ihan täysin epäonnistunut, mutta laskujen suhteen sitten sitäkin enemmän. Biologian osuus tuntui menneen ainakin näin selailutuntumalta melkein kohtuullisesti, sitä 25 pisteen esseetä lukuun ottamatta. Tämän hetkisen kokemukseni mukaan jätän tuollaisen aineistoesseen pääsykokeissa suosiolla viimeiseksi. Olkoonkin tarjolla yleensä miljoonasataa pistettä, mutta kun kamalalla työllä ja vaivalla saan niistä yleensä vain murto-osan - liekö se sitten sen ajankäytön arvoista?

Mutta hei - ehtisköhän viikossa oppia laskemaan?

Harrastelija.

Juttelin eräänä päivänä lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa kotimatkalla valmennuskurssilta. Ystäväni sattui sitten kysymään jotain pääsykokeisiin liittyvää, ja vastasin, että "yleensä minulla on ollut tapana..". Tämän sanottuani rupesi hieman naurattamaan - minusta on totta tosiaan tullut pääsykokeiden harrastaja. En harrasta neurotieteitä, en juoksemista tai pianonsoittoa - minä harrastan pääsykokeita. Kylläpä tuntuu hyvältä.

Elämä on tällä hetkellä jälleen sarja still-kuvia; yksittäisiä otoksia loputtomasta reippailusta. Reippaasti aamulla ylös, reippaasti vaatteet päälle ja eväät reppuun, reippaasti koirien kanssa aamulenkille ja koirat hoitoon, reippaasti aamupala ennen bussin lähtöä, reippaasti kirjastoon ja reipasta opiskelua aina ruokatuntiin asti. Ruoka syödään reippaasti ja sitten palataan reippaasti kirjaston hiostavaan lukusaliin. Kun aika loppuu, lähdetään reippaasti hakemaan koirat hoidosta, reipas iltalenkki, niin ikään reipas iltapala ja reippaastinopeastiäkkiä nukkumaan, että saisi edes sen seitsemän tuntia unta.

Välillä jaksan, toisinaan en. Välillä tulee niitäkin päiviä, kun kaikki reippailu lähinnä itkettää, ja väsyneen päiväkotiin lähtijän tavoin tekisi mieli jäädä peiton alle loikoilemaan pitkälle päivään, syödä aamupalaa rauhassa ja keskittyä sitten ihan vaan vaikka leikkimään. Mutta ei, nyt ollaan aikuisia. Mies käy ihan oikeissa töissä, koirien on pakko päästä lenkille ihan jokaikinen aamu. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta jäädä loikoilemaan mihinkään, reippaus on kaikkien etu. (Joka toisinaan kyllä kostautuu sillä, että lämmin auringonpaiste kirjaston lukusalissa saa nukahtamaan kämmeneensä nojaavan opiskelijaparan.)

Nomutta, täällä luetaan edelleen. Terveisiä vain anonyymille. Hakupapereita lähetettiin tänä keväänä muuallekin kuin lääkikseen. Mihinkään muualle ei silti haluttaisi, eikä niihin muihin pääsykokeisiin juuri jää aikaa valmistautuakaan, joten mitään varmaa opiskelupaikkaa ei ole ensikään vuodelle.

Valmennuskurssi jaksaa motivoida yhä edelleen. Oma riittämättömyyden tunne iskee silti välillä ja lujaa. Tällä lukemistaustalla luulisi pärjäävän niiden kaikkien kirkasotsaisten ällän ylioppilaidenkin keskellä, mutta ei - jään lähes joka kurssikokeessa/pistarissa auttamattomasti kakkoseksi. Vain kerran olen onnistunut saamaan ihan kaikkein parhaat pisteet. Häviän paremmalleni, myönnän, mutta tuntuu aina niin hel-ve-tin pahalta hävitä yhdellä tai kahdella pisteellä ensimmäistä kertaa hakevalle 19-vuotiaalle, jolla ei vielä syksyllä ollut mitään hajua koko Galenoksen sisällöstä. Mies yrittää lohduttaa sillä, että todennäköisesti opiskelutaustamme ovat hyvin erilaiset - itse kun olen tämänkin kanssa tehnyt kaiken vaikeimman kautta, mutta ei se jaksa lohduttaa. Jos olisin edes kurssini paras, jaksaisin uskoa omaan pääsemiseeni edes hieman, mutta nyt mielialat ja tuntemukset sen suhteen ovat hyvin häilyväisiä. Toisaalta - tuskin mikään saisi niin hyvin tsempattua vielä kerran kertaamaan edellisen tunnin alueen kuin se jatkuva pelko siitä parilla pisteellä häviämisestä seuraavan tunnin pistareissa.

Noh, Galenos on huomenna luettu jälleen n:nnen kerran läpi. Sitten vielä kerran. Pakollisten tehtävien listakaan ei ole vielä tyhjä, joten reippaat viimeiset viikot ovat edessä. Pahoitteluni siis jo etukäteen, kun tämä todennäköisesti jäänee viimeiseksi postaukseksi ennen pääsykokeita.

Ai niin. Ei se viime kevään pääsykoe niihin lämpölaskuihin pompannut. Taisivat olla ainoat tehtävät koko kokeessa, josta olin saanut täydet pisteet (lukuun ottamatta sitä yhtä, jota en edes tehnyt). Vika olikin jossain ihan muualla, heikkouksia on nyt kovasti yritetty analysoida, niitä on tunnistettu ja kohtuullisen hyvällä menestyksellä osattu korjatakin muun muassa valmennuskurssin harjoituskokeissa harjoittelemalla. Vielä on silti pohdittavaa pääsykokeisiin liittyvän fyysisen väsymyksen kompensoimisessa; miten pysyä skarppina ja täydessä terässä koko viisi tuntia, miten saada käsi pysymään kramppaamatta ja ajatus kirkkaana? Viisi tuntia on lyhyt aika tavallisena päivänä, mutta pääsykokeissa se on nälkävuoden mittainen, routaa rouskuva vaellus erämaassa. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Kaikki huonot päiväni.

Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä synkemmäksi käyvät mielialani. Viime keväänä oli toisin; opiskelu tuntui nousujohteiselta onnistumisten sarjalta (tuntui - vaan ei ollut) ja pääsykoepäivän lähestyminen luonnolliselta päätöspisteeltä koko kevään uurastamiselle. Tänä keväänä pääsykoepäivä tuntuu lähinnä edessä häämöttävältä vasaralta, jonka tarkoituksena on jälleen kerran lyödä kovaa ja syvälle. Ai kuvittelit jotain osaavasi? Tyhmä tyttö, kompastuu joka kerta samoihin esteisiin!

Olen kauheasti yrittänyt analysoida viimevuotista pääsykoe-epäonnistumistani. Miksi en pärjännyt, vaikka teoriassa minulla olisi pitänyt olla kaikki mahdollisuudet onnistua? Miksi kaikki muut ympäriltäni onnistuivat, mutta juuri minä en? Myönnän - puhtaasti huonoa tuuria minulla kävi niiden lämpölaskujen kanssa. Melkein ainut alue, jota ei juuri käsitellä lukiofysiikassa, ja josta on vaikea löytää harjoitustehtäviä. Olin tehnyt kai yhden harjoitustehtävän/kaava, mikä ei todellakaan riittänyt siihen, että olisin onnistunut sisäistämään edes yksiköitä, saati sitten kaavojen sisältöä. Aika minun tuuriani, että pääsykokeen teemaksi sattuu sitten saunominen.

Mutta ei se koe pelkästään niihin lämpölaskuihin pompannut. Luulen. En siis ole edelleenkään kyennyt hankkimaan koepaperiani, koska pelkästään viimevuotisten pk-tehtävien tekeminen valmennuskurssilla tuntuu siltä kuin vanhoja rupia kynsittäisiin irti suolaisilla sormilla. Suolaisilla siksi, että tuntuisi vielä vähän pahemmalta kuin jonkun vanhan kuivuneen ruven irtirepäisy.

Minulla on enää ainoastaan joitakin hataria muistikuvia pääsykoetilanteesta. En siis pysty kovin tarkasti analysoimaan heikkoja hetkiäni. Luulen kuitenkin, että siinä vaiheessa kun törmäsin koepaperissa niihin lämpölaskuihin, luovutin. Vähän niin kuin ensimmäisessä inssiajossani, jossa onnistuin heti toisessa risteyksessä hurauttamaan stop-merkin ohi. Tiesin, että peli oli menetetty. Ja niinhän se olikin. Kuten pääsykokeissakin. Luulisin, että pääsykokeissa on varaa jättää tekemättä maksimissaan yksi tai kaksi laskua niiden pienten pakollisten puutteiden lisäksi, mutta koska jokaisessa kokeessa on aina niitä karsivia übertehtäviä fysiikasta tai kemiasta, pitää ainakin minun näillä taidoillani jättää se pelivara näiden tehtävien kohdalle. Niin sanotuissa perustehtävissä epäonnistuminen tarkoittaa sitten välitöntä epäonnistumista pääsykokeissa. Niiden perus- ja übertehtävien välinen raja on vähän niin kuin se stop-merkki; tämän ohi jos ajat, reputat. No minä ajoin ja reputin.

Minulla siis a) kävi huono tuuri lämpölaskujen kanssa, b) en odotetusti osannut tehdä yhtä tai kahta vähän vaikeampaa kemian/fysiikan tehtävää. Mutta mitä muuta? Yhden helpon kemian tehtävän muistan tehneeni hyvin yksioikoisesti väärin. Tehtävä oli ennen niitä lämpölaskuja, tai ainakin kronologisesti siinä vaiheessa, kun luulin vielä mahdollisesti onnistuvani. Sen mahdollisen onnistumisen huumassani tein tehtävän mahdollisimman nopeasti luullen tehneeni sen oikein. Heti kotimatkalla tajusin kuitenkin tehneeni sen väärin. En vain koetilanteessa kyennyt tarkastelemaan tehtävää ulkopuolelta niin analyyttisesti, että olisin tajunnut sen keilapallon kokoisen loogisen aukon, joka vastauksessani oli. Tämä on yksi suurimpia ongelmiani. Pelkään koetilanteissa niin paljon sitä tyhjän paperin syndroomaa, että keksiessäni minkä tahansa vastausmahdollisuuden, joka sillä hetkellä vaikuttaa mielestäni edes jollain tavalla loogiselta, en yksinkertaisesti kykene vastaamaan mitään muuta, enkä toisaalta enää lähitulevaisuudessa pysty arvioimaan tätä niin sanottua logiikkaa, johon olen vastaukseni perustanut. Minulla saattaa noin puoli tuntia koepaperin palauttamisen jälkeen päässäni kaikua jokin lause pääsykoekirjasta, joka käytännössä kertoisi oikean vastauksen, mutta tehtävää tehdessäni kuulen vain oman vajaamielisen kannustukseni sieltä taustalta; näinhän tämä menee, kyllä minä osaan. Vaikken näköjään osaakaan. Ongelmana on siis myös c) se, etten pääse käsiksi säilömuistini sisältöön jännityksen takia.

No niin. Liian pitkän analyysin perusteella väittäisin, että ongelmani on (pää)osittain psyykkinen. Eikä tähän tunnu auttavan diapamit tai beetasalpaajat sen kummemmin. Kykenen koetilanteessa rentoutumaan näennäisesti; en hikoile, tärise, vilkuile levottomasti, heiluttele jalkoni, mene paniikkiin tai koe muitakaan oppikirjaoireita, mutta kaikki se jännitys tuntuu asettuvan kilveksi työmuistin ja säilömuistin välille. Jos ensimmäinen tehtävä on helppo, kivi vierähtää hetkeksi pois oviaukolta, saan itseluottamusta ja varmuutta. Jos taas tehtävässä on pienikin kohta, joka saa minut edes sadasosasekunniksi epäilemään omaa osaamistani, kivi asettuu työmuistin oviaukon eteen kuin muurattuna, enkä kykene saamaan mitään tarkastusmateriaalia työmuististani. Sitten joudun tekemään tehtävän muutaman hataran työmuistissa lojuvan assosiaation varassa. Ja todennäköisesti väärin.

Tuntuu paskalta! Tietääkö kukaan ketään hyvää opintopsykologia/-terapeuttia/henkisiin ominaisuuksiin keskittynyttä personal traineria?

Yksi askel eteenpäin ja kolmetoista taakse.

Ei ole kauheasti huvittanut kirjoittaa viime aikoina, kun ei ole ollut mitään positiivista kerrottavaa.

Silloin, kun edistyminen on huimaa ja itsetunto pilvenpiirtäjien ylätasolla, on helppo tulla tänne leuhkimaan ja ihailemaan itseään. Silloin taas, kun edistyminen tapahtuu käänteiseen suuntaan, eli on kyse enemmänkin taantumisesta, tekee mieli vajota maan alle, ja katuu syvästi, että on tullut koskaan ääneen puhuneeksi omista unelmistaan. Ihailen aina sellaisia ihmisiä, jotka vain päättävät jotain ja ovat sitten hiljaa niin kauan, että saavuttavat tavoitteensa. Itse olen aina suunnitelmistani niin innoissani, että lörpöttelen niistä jotakuinkin samaa tahtia kuin ne omaan mieleeni juolahtavat.

No, tällä opintohistorialla on kyllä jo pakkokin vähän puhua suunnitelmistaan. Ihmiset kun saattavat joidenkin yliopistovuosien jälkeen jo alkaa kyselemään valmistumisesta ja työelämään siirtymisaikomuksista. Minä se vaan kieltäydyn töistä ja "opiskelen" vuosi toisensa perään.

Viime vuonna oli helppoa, kun yhtä hyvä tai hiukan parempi puoliskoni huolehti käytännöstä arjen pyörityksestä, ja itse keskityin kuluttamaan kirjaston tuoleja. Tein aamulenkin tai iltalenkin silloin tällöin (ehkä vähän useammin, mutta nykyiseen verrattuna todella silloin tällöin), sain eväät usein valmiina käteen ojennettuna ja ruokailukin oli kätevästi järjestetty yliopistolla. Tällä hetkellä parempi puoliskoni huolehtii perheensä elatuksesta ja tästä typerästä asuinpaikasta johtuen työpäivät työmatkoineen venyvät niin pitkiksi, että joudun väistämättä itse pätkimään päiviäni koirien etua ajatellen. Opiskeluun käytettävä aika jää sitten väkisinkin vähän vajaaksi viimevuotiseen verrattuna, eikä yhtään tunnu siltä, että ei se mitään. Tarvitsisin vieläkin sen kolmetoista tuntia päivässä, että kokisin pysyväni terässä. Nyt tuntuu siltä, että mitään ei ehdi tehdä tarpeeksi - ei lukea, ei laskea, ei oppia. Iltaisin on kaikenmaailman valmennuskursseja ja töitä sitten häiriköimässä. Vaikka todellisuudessahan valmennuskurssi on tämän vuoden mahdollinen pelastusrengas, joten ei siitä sen enempää negatiivista.

No niin. Valivali. Todellisuudessa tässä pitäisi olla (ja toki olenkin!) kiitollinen siitä, että puoliso kykenee hoitamaan perheen elatuksen niin hyvin, että saan edes sen seitsemän, kahdeksan tuntia päivässä keskittyä vain opiskelemaan. Harvalla on tilaisuutta edes siihen, kun töissä pitää käydä joka päivä. Näillä siis mennään, ja toivotaan, että se riittää. Pelottaa vain, että ei riitä.

Koejännitystä.

Vuodenvaihteen juhlahumujen (joulu, uusivuosi, häät) jälkeen olen vihdoin viime viikon aikana päässyt vähitellen palautumaan arkeen ja arkiseen aherrukseen. Galenoksen ensiluku on saanut tulta alleen ja lähestyy jo kovaa vauhtia loppuaan. Valmennuskurssi pistää tahkoamaan tehtävien parissa ihan kiitettävästi ja vähän ylimääräistäkin ehtii aina joskus laskemaan.

Viime viikolla oli vk:n ensimmäinen harjoituskoe. Minullahan on yleensä ollut paha tapa skipata kaikki tällaiset harjoituskokeet, koska en ole ajatellut kestäväni sitä iskua itsetunnolle, jonka saan, kun en ole muka ehtinyt valmistautua tarpeeksi, enkä sitten kokeessa osaakaan. Toinen paha tapa on ollut lukea edelliset päivät yötä päivää niihin pieniin harjoituskokeisiin, "osata" (=muistaa) kokeissa täydellisesti ja luulla sitten osaavansa asiat ihan oikeasti. Muutaman kuukauden päästä samaa koepaperia katsoessa on saattanut lyödä ihan tyhjää.

Tällä kertaa päätin, että a) satavarmasti raahaudun sinne kokeeseen vaikka neljänkymmenen asteen kuumeessa, jalka poikki tai pää kainalossa ja b) en erityisemmin yritä valmistautua kokeeseen. Olen koko kurssin ajan tehnyt kaikki läksytehtävät tunnollisesti, ja ainakin kuvitellut myös ymmärtäväni asiat, joita läksytehtävät ovat käsitelleet, joten kertaus olisi ollut, ei nyt turhaa, mutta mahdollisesti vähän valheellisia tuloksia antavaa, jos nyt sitten olisinkin jonkin kaavan osannut ihan vain kuvamuistista sitä oikeasti ymmärtämättä. Saman viikon raskas rahatyöputki ehkäisikin ihan tehokkaasti kertaamista, joten päädyin kokeeseen aika kylmiltäni.

Koe ei ollut vaikea, päinvastoin. Tehtäviä oli yhteensä kymmenen, helppoja peruslaskuja kaikki. Eivät edes lukiotehtävien vaikeimmasta päästä. Eiväthän nuo tuollaiset harjoituskokeet oikeasti koskaa tarjoakaan paljon muuta kuin koekokemusta, mikä onkin ehkä lopulta se niiden olennaisin funktiokin. Ainakin omalta osaltani. Ja tästä ehkä löytyykin osaltaan syy siihen, miksi en vielä opiskele lääkiksessä.

Nopean analyysin perusteella ehdoton heikkouteni on epäonnistuminen koetilanteissa. Omaan kyllä monia hyviä ominaisuuksia koetta ajatellen, esimerkiksi tehokkaan lukunopeuden, kirjoitusnopeuden ja luonnostaan pienen ja selkeän käsialan (tästäkin todella on hyötyä), mutta psyykkinen onnistuminen onkin vähän heikommalla tolalla. En suoranaisesti tunnusta jännittäväni kokeissa, mutta jonkinlainen hermostumisen aste ilmeisesti kuitenkin ajaa tekemään ihan naurettavia virheitä. Tuntuu vähän siltä, että pelkäisin niin paljon jonkinlaista black outia, että kun vain saan jonkin, minkä tahansa idean, teen tehtävän sen varassa mahdollisimman nopeasti loppuun asti, sen sijaan että idean saatuani pysähtyisisin edes hetkeksi tarkastelemaan sitä. Pelkään ihan älyttömästi sitä, että jos yritän syventyä johonkin ratkaisumalliin, löydän sieltä niin monta virheen mahdollisuutta, että lopulta kyse onkin pelkästä uhkapelistä; siitä, arvaanko esimerkiksi kahdesta vaihtoehdosta sen oikean. Minulta siis puuttuu sellainen varmuus, että voisin sanoa esimerkiksi jonkin fysiikan tehtävän kohdalla, että "satavarmasti tämän kiertosuunta on vastapäivään, etumerkki siis miinus". Tällaisesta epävarmuuden aiheuttamasta hosumisesta sitten johtuu, että tajuan jonkin itsestään selvän huomioon otettavan seikan vasta kokeen palautettuani. Siihen asti silmäni ovat ikään kuin sokaistuneet kaikelle muulle paitsi sille hädissäni keksimälleni ensimmäiselle ratkaisumahdollisuudelle.

Ainoat ratkaisut löytämääni ongelmaan taitavat olla a) koetilanteiden harjoitteleminen, b) laskujen laskeminen paremman laskuvarmuuden saavuttamiseksi. Laskujen kanssa luonnollisesti puurran jatkuvasti, mutta ehkä tietyntyyppisiä perustehtäviä olisi vielä syytä tehdä jonkin verran. Olenkin nyt aloittanut kirjoittamaan pientä listaa ehdottomasti kerrattavista aihealueista. Ei niitä onneksi kovin montaa ole. Koetilanteiden harjoitusta saa onneksi valmennuskurssilta vielä pari kertaa, kahden harjoituskokeen ja yhden simuloidun valintakokeen muodossa. Pitäisi kai lisäksi kaivaa se kirjahyllyssä pölyttyvä, vuosia vanha Epionen "kokeet kotona" -opus ja tehtailla niitä ajastimen kanssa. Mistähän muualta löytäisin hyviä koeharjoitusmahdollisuuksia?

Langan päästä.

Muistan Galenoksesta muutamaankin kertaan lukeneeni, kuinka oppiminen on helpompaa ja oppimistulokset ovat parempia, kun opittavat asiat saa yhdistettyä aiemmin opittuun. Pienistä puroista suuri joki ja niin edelleen. Galenoksen mukaan tällainen myös helpottaa opittujen asioiden mieleen palauttamista.

Omien viimeaikaisten kokemusteni mukaan vielä tehokkaampaa on elää todeksi sitä, mitä opiskelee. Siis jollain kummallisella tavalla empiirisesti elää sitä teoriaa ja vielä ymmärtää tekevänsä niin. Jos tällaiseen pystyy, usko teorian luotettavuuteen ainakin kasvaa. Tämä on todistettu.

Kuten täällä on tullut moneen kertaan mainittua (muttakunolenniinkovinylpeäitsestäni), viime vuonna opiskelin kuin pieni eläin. Luin, laskin ja opin. Epäonnistuin pääsykokeissa, mutta siitä huolimatta. Sitten tuli kesä, ja aloitin kesätyöt. Huonokuntoiselle kirjastoperunalle äärimmäisen rankkaa fyysistä työtä, vapaa-aika lähinnä nukkumista ja kipeitä lihaksia. En kyennyt ajattelemaan juuri mitään, en olohuoneen verhojen väriä, en osoitteenmuutoksia, enkä varsinkaan yhtään kemian tai fysiikan tehtävää.

Syksyn aluksi yritin palata opiskelujen pariin. Kannoin kemian tai fysiikan kirjat vuorotellen eteeni pöydälle, avasin ne ja yritin aloittaa. Jokaisen lauseen ymmärtäminen, jokaisen kaavan tai yksikön muistaminen, joka ikinen lasku tuotti suunnatonta fyysistä pahoinvointia. Ehdin jo hätääntyä, ja säikähtää, että koko viime vuoden työ olikin ollut taas pelkkää ulkoaopettelua; vahingossa tehtyä, mutta turhaa yhtä kaikki. Selkäpiitä karmi pelkkä ajatuskin siitä, että olisin käyttänyt keskimäärin kymmenen tuntia vuorokaudessa lähes koko viime vuoden ajan pelkkään ulkoaopetteluun, jonka lopputuloksena minulla ei olisi mitään muuta kuin epäonnistuminen pääsykokeissa ja sama tehtävä uudelleen edessä.

Onneksi mieli on kuitenkin suhteellisen armollinen eikä hyväksy edes käsittelyynsä ajatuksia, jotka ovat liian vaikeita tai vastenmielisiä. Tehokkaat defenssit ovat pelastaneet minut monta kertaa ennenkin, niin nytkin. Yksinkertaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä vaihtoehtoa, että kova työni olisi ollut turhaa tai huonosti tehtyä, ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin. Lasku kerrallaan. Vaikka vastauksista kopioiden, mutta lasku kerrallaan eteenpäin joka tapauksessa.

Sinnikkyys oli kuin pahoinvointilääkettä psyykelle; vähitellen pahoinvointi nimittäin lieventyi yksittäisten mutta yhä useammin toistuvien onnistumisten myötä. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin pitkän ja raskaan haparoinnin jälkeen löytänyt mudan seasta langan pään. Sitä pitkin vetämällä niitä opittuja asioita alkoi palautua mieleen yhä kiihtyvällä tahdilla. Valmennuskurssin läksytehtävät ovat kerta kerralta tuntuneet kevyemmiltä (on siellä sentään jotain haastavaakin aina joukossa) ja Galenosta tavatessa onkin onnistunut löytämään sieltä läpikotaisin tuttujen rivien välistä vielä jotain uuttakin - jotain sellaisia pieniä yksityiskohtia, joihin en kokonaisuuksien kustannuksella ole aikaisemmin pystynyt tarttumaan. Uusien opittavien asioiden tuntuu jollain perverssillä tavalla motivoivammalta kuin samojen tuttujen lauseiden tankkaaminen. Vielä motivoivampaa on kuitenkin ollut huomata, että oikeasti kaikki se vuosien aikana kasattu tieto on tuolla jossain! Pitää vain sinnikkäästi jatkaa sitä haparointia, jos sormien väliin päätyisi vaikka lisääkin langan päitä.

Joulu on taas.

Kuin lapsi karkkikaupassa tai toinen lapsi joululahjojen äärellä. Odottavan aika ei ole pelkästään pitkä vaan myös raskas; vatsanpohjassa pyörii myllynkiven kokoinen möykky, kädet tärisevät kevyesti ja keskittyminen herpaantuu jatkuvasti.

Ai miksi?

Uusi Galenos on ilmestynyt!

Valmentautumista, osa 2.

No niin. Vähitellen alkaa tuntua kuin olisin jälleen löytämäisilläni jonkinlaisen langanpään. Sen langanpään lisäksi, joka kurkisteli eilen pöydän alta koiran riipimästä lahjaneuleesta, kostona kotoa poissa vietetyistä työtunneista.

Työhuoneen hankkiminen oli hyvä ratkaisu. Pienellä rahalla käytettävissä välillä 6.30-14 ihan jokaikinen päivä. Rauhalliset ja virikkeettömät puitteet, hyvä valaistus, mukava työtuoli. Pieni viikkohinta ja moraalinen paine painostavat lähtemään ainakin melkein joka päivä, näille kun olisi muitakin käyttäjiä. Yritän sovittaa työtahtini miehen työvuoroihin, lähden aamulla työhuoneelle noin seitsemäksi, ensimmäiset pari, kolme tuntia työskentelen gradun hyväksi, loppupäivän kahteen asti pääsykokeiden parissa. Tämän jälkeen jatkan joko kirjaston lukusalissa tai lähden kotiin koirien ja sen vähän tehottomamman työskentelyn pariin. Töitä kuitenkin tulee tehtyä ja edistyminen on jo viikon jälkeen melkein käsin kosketeltavaa.

Viime viikon tavoitteena oli lukusuunnitelman luominen. Suuri kiitos Saralle, viikon tavoite tuli toteutettua. Joskus on vaikea ymmärtää, miksi toisille itsestään selvät ratkaisut eivät edes käväise omassa mielessä - Saran ehdottama lukusuunnitelmamalli on osoittautunut juuri ihanteelliseksi minulle. Ensin otetaan tyhjä lukujärjestys, sitten väritetään sinisellä kaikki pakolliset menot, esimerkiksi työtunnit ja niihin kuuluvat matkat, samoin valmennuskurssit. Sitten väritetään vihreällä kaikki liikuntaan käytetyt tunnit, koirien lenkitykset ja juoksulenkit. Sitten eliminoidaan kaikki nukkumiseen käytettävä aika ja lopulta ympyröidään punaisella värillä kaikki opiskeluun käytettävä aika. Värittäminen on ainakin itselleni olennaista, koska se a) on hyvin terapeuttista toimintaa, ja b) mahdollistaa tehtävien rytmityksen näkemisen yhdellä vilkaisulla. Ja ehkä vielä c) näyttää paljon hauskemmalta kuin pelkkä harmaa-valkoinen -ruutupaperi.

Punaisen alueen runsaus rauhoittaa ajoittaiseen paniikkiin taipuvaista mielenlaatua ja mahdollistaa keskittymisen tehtävälistaan. Tehtävälistaan kirjoitetaan viikon aikana tavoiteltavat tehtävät, valmennuskurssien läksyt, vapaaehtoiset lukemiset ja ylimääräiset tehtävät. Sitten läiskitään tehtäviä punaisiin ruutuihin niin kauan kun jompia kumpia on jäljellä. Ja kas, lukusuunnitelma on valmis. Itselleni näin huimalla yhden viikon kokemuksella tuntuisi sopivan tällainen viikottainen lukusuunnitelman muokkaaminen, teen siitä mahdollisesti jokasunnuntaisen tavan. Näin viikon aikana tehdyt virheet voi yrittää seuraavan viikon aikana korjata sen sijaan, että koko kevääksi tehty lukusuunnitelma kusisi tasaisesti koko kevään, jonka jälkeen mitään virheitä olisi ihan turha yrittää korjata.

Haparoivia edistysaskelia sinne tänne. Tällä viikolla ollaan vielä hyvinkin aikataulussa, gradukin on saanut uusista suunnitelmista tulta alleen. En skeptisenä kyynikkona jaksa oikein luottaa näihin yltiöoptimistisiin hetkiin, mutta nautinpa tästä nyt kuitenkin vielä sekunnin tai pari.

Valmentautumista, osa 1.

Täysipäiväinen työskentely pahvilaatikoiden parissa ei ole oikein omiaan mukavien ja stressittömien lukuolosuhteiden luomiseen. Kun töiden jälkeen jaksaa juuri ja juuri viedä koirat ulos ja olla skitsahtamatta kaikille ja kaikesta, voi fiksumpi ihminen päätellä, että nyt on aika lopettaa ja priorisoida. Vähän tyhmempi jatkaa vielä kuukauden tai pari.

Lopulta kaikki tuntuu sujuvan kuin ennalta kirjoitetun käsikirjoituksen mukaan. Työt loppuvat juuri ennen voimia, samana päivänä kun puoliso vihdoin saa työllistettyä itsensä (hyvästi rahahuolet!), ja juuri sopivasti niin, että ehtii vielä viikon Lontoon lomalle ennen valmennuskurssia. Siis ennen sitä järjettömän kallista kurssia, johon lomarahat ja palkka juuri ja juuri riittävät.

Kaikki tuntuu ulkoisesti menevän putkeen. Töitä saa jatkaa sillä tahdilla kuin ehtii, vaikka päivän viikossa, mutta enää ei ole pakko edes sitä. Poikaystävästä tulee puoliso. Valmennuskurssi alkaa, vaikuttaa älyttömän lupaavalta ja on aluksi vain kerran viikossa, joten aikaa kotitehtävien tekemiseen on teoriassa riittävästi. Ennakkotehtävien parissa huomaan, että ongelmanani on ollut lähinnä kynnys kaiken kertaamiseen. Työ on nollannut pään kirjaimellisesti; jokainen fysiikan kaava aina P=W/t:stä alkaen pitää kaivaa vatsalihaksia jännittämällä ja otsaa rypistämällä. Alkuun tunnen jatkuvaa fyysistä kuvotusta - miksi en muista mitään? Miksi tämä on niin raskasta ja vaikeaa? Kuitenkin vähitellen, hiljaa ja varovasti edeten, asioita alkaa palailla mieleen. Yhtäkkiä huomaan taas muistavani kaavoja, yksiköitä, teoriaa ja laskutekniikoita. Kynnys laskujen tekemiseen madaltuu tehtävä tehtävältä.

Aika on kuitenkin edelleen kortilla, saan valmennuskurssin kotitehtävät tehtyä juuri ennen kurssille lähtöä, teorioita en ehdi kerrata ennen opetuskertaa. Tekemätön gradu painaa alitajuntaa (ohjaava professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen), mitään lukusuunnitelmaa ei vielä ole, on vain lukematon määrä tekstiä ja tehtäviä, joita en ehdi tehdä. Otan neljättä kertaa eteeni tyhjän paperin, ryhdyn määrittelemään lukusuunnitelman ääriviivoja. Mitä fysiikasta tehtävänä, mitä kerrattavaa, mitä uutta opittavaa? Kemiasta? Galenos? Onneksi jälkimmäinen odottaa vielä tammikuista uudestisyntymistään, joten sen varjolla olen keskittynyt lähinnä laskemiseen. En kuitenkaan koskaan pääse lukusuunnitelmassani niitä ääriviivoja pidemmälle. En osaa määritellä, kuinka monta laskua kykenen laskemaan tunnissa. En tiedä, mitä pitäisi ehtiä opiskella vielä ennen joulua, mitä vasta sen jälkeen? En voi enää sietää kunnianhimoisia tavoitteitani, jotka kaatuvat yksi toisensa jälkeen. En jaksa piirtää paperille kalenteria, joka saa haukkomaan henkeä jo ennen ensimmäistäkään päivää, ja joka on jo alkujaan suunniteltu niin tukalaksi, ettei hengitysmahdollisuuksia ole juuri myöhemminkään. En kestä sitä, että alitajuntani ilkkuu taustalla suurellisille haaveilleni, jotka kaatuvat saamattomuuteeni ja mukavuudenhaluuni kuin lahot koivut pienellä puhurilla.

Jotenkin tässä kaikessa tukahduttaa ehkä eniten se lopullisuuden tunne. En tiedä, kehtaanko enää tämän vuoden jälkeen hakea uudelleen, jos en nyt onnistu. Olen päätymässä jonkinlaiseen tyydyttävään kakkosvaihtoehtoon, mutta vielä tämän vuoden ajatukseni ja tavoitteeni ovat vain tässä. Silti tarvitsen paperipussin viereeni, kun yritän suunnitella, millä tavoin saisin tavoittelemani. On vain tämä joulukuu, yksi tammikuu, yksi helmikuu, yksi maaliskuu ja yksi huhtikuu ennen sitä yhtä (ja vain yhtä) pääsykoetta. Jokainen kulutettu tunti on kulutettu tunti ja pois minulta. Miten sitten kestäisin sitä, että käyttäisin kallisarvoiset tuntini väärin? Huonoille lukusuunnitelmille ei ole enää aikaa, hyviä ei ole vielä onnistuttu tekemään. Niin ja se gradu. Onko ihme, jos vähän ahdistaa?

Ensimmäinen tavoitteeni on olla tämän viikon jälkeen yhtä lukusuunnitelmaa viisaampi. Ehdotuksia, anyone?

Epäorganisointia

Näin viime yönä unta, jossa laskin fysiikan laskuja. Osasin kaiken, vaikeatkin laskut tuntuivat käsittämättömän helpoilta ja mieli oli kevyt ja onnellinen. Ei tietoakaan tästä rimakauhusta, joka nyt estää edes avaamasta tuota fysiikan kirjaa. Olen siirrellyt sitä viikkoja työpöydälläni edestakaisin, välillä laukkuun, sitten takaisin pöydälle. Joka ilta ajattelen, että huomenna. Viimeistään huomenna lasken edes yhden laskun. Vain yhden. En ole vaatinut paljon, mutta sekin on ollut liikaa.

Nyt olen sairaslomalla. Asunto on jo siivottu, työpöytä tyhjennetty. Tiskejäkään ei ole. Pyykit pesty. Ei ole enää muuta kuin aikaa. Vointikin on aika hyvä, en voi kyyristyä edes puolikuntoisuuden taakse piiloon. Mutta en vain uskalla! Tai halua.

Olen kohta kolme kuukautta onnistuneesti ollut juurikaan ajattelematta pääsykokeita. En viimekeväisiä tai tulevia sen enempää. En ole katkeroittanut itseäni muistelemalla kaikkea sitä, minkä viime vuonna uhrasin pääsykokeiden eteen. Sitä sosiaalista itsemurhaa, niitä ylipitkiä työpäiviä, ajoittaista psyykkistä ylikuormitusta tai mitään, mikä antaisi aihetta katkeroitua ja keskittyä luomaan uraa varastomiehenä sen sijaan että pää pystyssä kaivaisin kirjat reippaasti esiin ja yrittäisin uudelleen.

Nyt opiskelut ovat kuitenkin kai alkaneet niillä viimeisilläkin lukukavereillani, ja huomaan kärsiväni ajoittaisista ahdistuskohtauksista, kun yritän olla tukehtumatta omaan kateuteeni. Erästä vanhaa pääsykoebloggaria (nyt jo onnellisesti ties kuinka monetta vuotta opiskelevaa) lainatakseni: ihan tosissaanko ne aloittivat siellä ilman minua?

Kesätyöt ovat syöneet minulta kai kaiken senkin energian, jonka avulla ennen jaksoin suunnitella, organisoida, haaveilla ja toteuttaa. Nyt päivät kuluvat joko aivotonta ja ajatuksetonta työtä tehden tai sumussa edeten, milloin talutushihna kädessä, milloin ilman. En saa ajatuksistani kiinni edes yhden elokuvan vertaa, en kunnolla pysty keskittymään, en suunnittelemaan enkä varsinkaan toteuttamaan. Parveketta koristavien lyhtyjen ostopäätös on kai suurinta, mihin olen kyennyt. Tai no, taisin minä jonkin lomamatkankin loppusyksyksi varata. Ilman yliopiston tai aikuislukion tuomia aikataulullisia velvoitteita en kuitenkaan saa aloitettua opiskelua, en saa varattua sille aikaa, enkä saa tehtyä minkäänlaista suunnitelmaa tavoitteiden toteuttamiseksi. Pääsykokeet ja unelma opiskelupaikasta tuntuvat olevan jossain liian kaukana, ajatusten ulottumattomissa. Täällä ei ole hyvää kirjastoa, mihin tunnollisesti raahautua opiskelemaan, ei ihania tsempparikavereita, jotka yhtä tunnollisesti ilmaantuvat paikalle joka aamu, eikä valitettavasti myöskään samanlaista taloudellista vapautta kuin vielä viime vuonna. Rahattomuuskin kun voi tietyllä tavalla olla vapautta. Nyt on tehtävä töitä, jotta voi edes asua. Työt ovat raskaita ja väsyttävät. Väsymys estää jaksamasta töiden jälkeen enää mitään muuta. Aloittaminen siirtyy ja samalla karkaavat unelmatkin.

Voi Luoja, jaksaisinpa tänään edes sen yhden laskun.

Alkuko?

No niin, tulihan se syksy sieltä.

Niin kuin kaikki aikomukseni aina ennenkin, kesäni ei kulunutkaan niin intensiivisesti opiskellessa kuin pääsykoetulosten jälkeisessä angstissani kuvittelin. Fyysinen työ on fyysistä työtä. Koko heinäkuu kului käytännössä töissä ja nukkuessa. Teen työni täysillä ja lepään samalla tavalla. En osaa mitään välimuotoa.

Ensimmäisenä päivänä elokuuta puhelimeeni tuli muistutus: opiskelu alkaa! Rakastan ensimmäisiä päivä, maanantaita, vuosien alkuja, kaikkea mikä ehdottomasti ja kauniisti aloittaa jotain uutta. Samalla tavalla kuin rakastan listoja ja neuroottisen siistissä järjestyksessä olevia asioita. Kai se on jokin säälittävä tapa tuoda järjestystä muuten niin kaoottiseen elämäänsä.

Kaikki, tai mikään, ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan. Ajatuksia on vaikea koota ja fysiikan pohtiminen tuntuu kovin ylivoimaiselta ajatukselta. Yritän silti kovasti koota ajatukseni ja voimani, nostaa tuon penaalin tuosta vierestä, kaivaa laskimen laatikosta ja pakata ne fysiikan kirjan kanssa laukkuun. Tänään tämän verran. Huomenna ehkä jo avaan penaalin.

Omilla jaloilla.

Aamut liian lyhyiden yöunien jälkeen joko selkeyttävät ajatuksia kiitettävästi tai sitten vaihtoehtoisesti pistävät pakan sekaisin entistä pahemmin. Viime kuukausina olen kokenut olevani selväjärkisimpänä nimenomaan aamuyöstä, ei väsyneenä, mutta ei vielä ihan täysin hereilläkään.

Tämän aamun selväjärkisin ajatus kantoi yli pitkän työpäivän. Se, mikä illalla vielä itketti, sai aamulla suoristamaan selän ja päättämään: elämä ei lopu tähän. Ei edes lyhyellä tähtäimellä. Nyt en keskity siihen ajatukseen, että kaikki muut pääsivät, mutta minä en. Keskityn siihen, että minä en päässyt, ja siihen, miksi en päässyt. Nyt kun en enää omista yhtään lukukaveriakaan, voin sulkea silmät sivullisilta ja keskittyä ihan vain itseeni. Tottakai olen edelleen surullinen epäonnistumisestani. Tietenkin se pala on kurkussa edelleen ja tottakai olen vähällä purskahtaa itkuun, joka kerta, kun joku kysyy tuloksista. Tällä kertaa en kuitenkaan jää rypemään siihen epätoivoon. Pusken eteenpäin ja vähitellen kieltäydyn kokonaan ajattelemasta niitä muita onnellisia siellä opiskelupaikoissaan. Minä selviän tästä.

Haluan ajatella, että kun minä sitten ensi keväänä pääsen (uskookohan tähän enää kukaan?), olen varmasti edes hiukan valmiimpi kuin jos olisin päässyt tänä keväänä. Jollain tapaa ainakin. Kukaan ei ainakaan uskalla väittää, etteivätkö perusasiat olisi siinä vaiheessa hallussa melko hyvin. Helpomminkin tämän olisi toki voinut tehdä, mutta en muista, koska minä olisin viimeksi tehnyt mitään helposti. Paitsi tietysti tänään rahaa töissä.

No niin. Nyt pitäisi keskittyä valmennuskurssien vertailuun ja tilata niitä fysiikan matskuja. Jos vaikka ensi viikolla alkaisi jo vähän laskeskelemaan.

Heitelköön elämä kuinka paljon tahansa, lopulta minä selviän kuitenkin pelkillä mustelmilla.

***

Raskas päivä.

Pala kurkusta ei lähde nielemällä. Ystävien myötäelävät viestit ja puhelut pitkin päivää ovat lohduttaneet samalla, kun olen töistä välillä karannut vessaan pyyhkimään silmiäni. Olen ainakin tähän asti selvinnyt paremmin kuin silloin keväällä jonkun sadannen kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen kuvittelin tulevani tässä tilanteessa selviämään, mutta todellisuudessa odotan sitä putoamista silti joka hetki.

Jonkinlainen nollaaminen olisi kai tarpeen. Sillekin on hyvin vähän mahdollisuuksia ainakin lähitulevaisuudessa, kun lupauduin juhannukseksi töihin. Neljän tunnin päästä saakin jo herätä purkaamaan pahaa oloaan pahvilaatikoihin. Ehkä sitten nollaan ihan vain tekemällä töitä.

Huomenna ajattelin ilmoittautua jollekin valmennuskurssille ja tilata fysiikan yo-tehtävät ratkaisuineen.

Jospa se tästä ihan vain eteenpäin menemällä.

Voi miten mä toivoin.

Pahin painajaiseni kevään osalta toteutui juuri.

En tiedä ketään muuta hakenutta, joka ei olisi päässyt sisälle. Paitsi itseni.

Aatonaatto

Kuopion tulokset sitten tulivat. Oli siellä listassa ainakin kaksi tuttua nimeä. Sydäntä lämmitti etenkin sen toinen - paras lukuystäväni viimeisen kahden kevään ajalta. Tuollaisiin uutisiin on kuitenkin vaikea suhtautua mitenkään ristiriidattomasti. Olen todella todella onnellinen ja tyytyväinen siitä, että lukukaveri pääsi. Hän, jos joku oli paikkansa ansainnut. Oma pettymys on kuitenkin helpompi kestää, jos joku on samanlaisen työmäärän jälkeen samasta syystä yhtä pettynyt. Nyt sekään ei enää pelasta minua, joten tänä vuonna itken sitten ihan yksinäni. Mitä todennäköisimmin.

En millään jaksaisi odottaa torstaita ja samalla en haluaisi, että se tulisi. Viime vuonna tulokset tulivat heti aamulla nettiin, mutta tänä vuonna en oikein uskalla katsoa niitä sieltä, vaan ajattelin odottaa päiväpostia. Täällä sekin onneksi tulee heti aamusta, ennen kymmentä nyt yleensä ainakin. En kestä sitä epävarmuutta, kun rullaa sivua alaspäin paniikissa, oman sukunimen alkukirjain lähestyy, silmät harppovat etsien tuttua nimeä, mutta eivät löydä. Vähitellen sitä sitten ymmärtää, että tässä nyt ei ole mitään virhettä, näiden kahden kirjaimen välissä se olisi, jos olisi. Mutta ei ole.

Salaa vähän itkettää jo valmiiksi. Sopivasti, kun teholohduttajakin lähti juhannukseksi muualle. En nyt oikein tiedä, mihin purkaisin tämän ulospyrkivän itkun ja käsien vapinan.

Mitä jäi käteen?

Koe on ohi, mutta pää ei ole vielä oikein uskonut sitä. Istun koneella lihakset jännittyneinä, valmiina kääntymään ja kaivamaan Galenoksen laukusta. Koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, Galenos ja fysiikat+kemiat laskuineen ovat olleet ainutta sallittua seuraa, joten tästä yllättävästä vapauden tunteesta on nyt hiukan hankala nauttia.

Valmistautumiset kokeeseen menivät hyvin. Varmistin rauhalliset ja tarpeeksi pitkät yöunet beetasalpaajalla (helpotti sitä valvottavaa tykytystä), virkeän aivotoiminnan terveellisellä aamupalalla (elämäni vaikeimmat suupalat) ja kokeeseen kävelyllä. Kokeessa söin eväitä, pidin itseni virkeänä kofeiinilla ja kävin vessassa. En jännittänyt liikaa, en hosunut liikaa, enkä oikeastaan tehnyt mitään liikaa.

Mutta teinkö silti tarpeeksikaan? Kuten tuolla kommenteissa joku jo osasi kertoa, oli koe tänä vuonna hyvin valmistautuneille hyvinkin reilu. Nippelitietoja ei vaadittu, tehtävät olivat inhimillisiä ja varsinkin Galenoksen osalta jopa pelottavan yksinkertaisia. Laskut olivat hyvän laskurutiinin omaavalle, lukiossa hyvin pärjänneelle varmaankin jokseenkin helppo nakki. Itselleni jäi niistä lähinnä kaoottinen olo. Ensin en meinannut osata niitä helppojakaan fysiikan laskuja, sitten sain jostain narun päästä kiinni ja puoltatoista tehtävää lukuun ottamatta kaikki tehtyäkin. Yhden tiedän jo tehneeni väärin, ja se harmittaa. Se oli vielä helppo! En jaksa uskoa, että noilla sisään pääsisi, mutta nyt en jaksa miettiä oikein sitäkään. Pää on vielä vähän raskas.

Nyt haluan olla tulosten saapumiseen asti ihan vain miettimättä koko koetta ja varsinkin puhumatta siitä kenenkään kanssa. Siispä jätän opintomatkankin hetkeksi lomailemaan. Sikäli kuitenkin, kun ennakko-oletukseni pitävät paikkansa, tässä vielä ensi vuodelle:

Laske. Paljon.

1 päivä, 13 tuntia, 58 minuuttia, 12 sekuntia.

Jee, tuli hyvä mieli, kun kävin lukemassa täältä onnentoivotukset kokeeseen. Nyt ei sitten tarvitse stressata, vaikkei se yliopiston palkkaama ohikulkija sattuisikaan kohdalle tänä vuonna.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin sydän hakaten. Koejännitystä lähinnä, osansa lieni kuitenkin myös päivällä nautitulla runsaahkolla kofeiinimäärällä. Yöllä ärsytti ja helpotti samanaikaisesti - ehkä ne jännitysvalvomiset tuli sillä valvottua ja koetta edeltävän yön saankin sitten hyvin nukuttua. Teoria se on tämäkin. Asiaa edesauttaakseni olen nyt sitten tietoisesti vähäkofeiinisella dieetillä väsyttänyt itseäni niin, että ainakin viime yön nukuin oikein makoisasti. Seuraava yökin onnistunee, mutta toivottavasti saan unen päästä kiinni vielä keskiviikkona hotellin lakanoissakin.

Lähipäivinä olen saanut vastailla paljon kysymyksiin siitä, miten arvelen kokeessa käyvän. Olisi älyttömän hienoa, jos voisi vastata kyselijöille täysin itsevarmasti, että "Todennäköisesti hyvin. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä, valmistautunut hyvin eikä osaamisessani ole mitään heikkoa kohtaa. En yksinkertaisesti voi epäonnistua." Totuus on kuitenkin tämä: en todellakaan tiedä, miten kokeessa käy. Olen tehnyt älyttömän määrän työtä ja valmistautunut niin hyvin kuin vain näillä kapasiteeteilla olen pystynyt. Osaamisessani on montakin heikkoa kohtaa, mutta kokonaisuudessaan koen osaamiseni olevan aika tasalaatuista. Kaikki on kuitenkin kiinni ihan siitä, minkälainen koe sieltä on tänä vuonna tulossa. Ja siitä, miten hyvin ne kaikki muut 1028 hakijaa ovat valmistautuneet. En osaa nähdä nimeäni siellä hyväksyttyjen joukossa, mutta tiedän, että mahdollisuudet siihen ovat ihan realistiset. Ennakkoasenne kokeesta on positiivinen; menen oikein mielelläni katsomaan, minkälainen koe tänä vuonna on vastassa ja mihin omat taitoni riittävät.

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että tiedän, että kysytään siellä mitä tahansa, niin se ei todennäköisesti aiheuta minussa viime vuodelta tuttua "siis ei mitään käsitystä" -reaktiota. Ilmiöt ainakin tunnistan - eri asia, muistanko sitten tarpeeksi.

Tästä se lähtee.

3 päivää, 14 tuntia, 34 minuuttia, 40 sekuntia.

Päiväunet takana, Galenos edessä. Mutta vasta hetken päästä, sillä Tiede-lehden uniartikkeli opasti odottelemaan aivokuoren heräämistä vartin tai puolisen tuntia ennen toivottua aivotoimintaa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan ja yritetään saada jotain eloa elimistöön. Tarkennuskykykin on tyynyn jäljiltä kakkosluokkaa, mutta riittää juuri ja juuri näytön tihrustamiseen.

Koko lukurupeama alkaa olla päivää vaille valmis. Tänään oli tarkoitus vielä painaa täysillä ja sitten lopettaa, mutta olosuhteiden sanelemana tämä päivä kuluikin aivan muissa touhuissa, joten tasapainoa haetaan vielä huomiselta. Tiistaina ja keskiviikkonakin aion vielä katsella kuvia ja lukea kerran sen terveyden edistämisen, johon en muuten ole niin kovasti panostanut, mutta muut lukemiset ja laskemiset loppuvat siis huomenna. En tiedä, onko tämä yksimielisesti täysin viisas päätös. Soraääniäkin on kuultu, kun eräät kuulemma painavat loppuun saakka kolmetoista tuntia ilman taukoja. Voi sitten olla, että ne sellaiset pääsevät sisään ja minä en, mutta viime vuoden viimeisen illan lukupaniikit mielessäni päätin jo aikoja sitten lopettaa tänä vuonna hyvissä ajoin ennen koetta.

Viime vuoden kokeiden jälkeenhän minä päätin, että tänä vuonna:

1) luen ne lukion kemiat ja fysiikat uudelleen, hyvin. Painopiste koko opiskelussa lienee laskemisen puolella, kirjallinen sisältö kun nyt on jo opiskeltu, joten sen osuus on kertaamisessa ensi vuonna.

Tämä toteutui ja ei toteutunut. Luin ne lukion kemiat ja fysiikat (yhtä kurssia lukuun ottamatta), hyvin, mutta harjoitusta ne kaipaisivat edelleenkin. Harjoitusta hain kevään ylioppilaskirjoituksista. Kirjallinen sisältö eli Galenos oli viime kevään jäljiltä kaikkea muuta kuin opiskeltu, joten senkin parissa tuli kuluneen kevään aikana yhä enenevissä määrin vietettyä aikaa.

2) tällä kertaa en jätä aikataulutusta minkään valmennuskurssin (jolle en edes aio osallistua) varaan, vaan rytmitän itse opiskeluni alusta asti, ihan yksin.

Valmennuskurssit eivät tosiaan sanelleet opiskelurytmiä tänä vuonna. Luin hyvin hyvin ahkerasti koko vuoden ihan sen oman itsenäisen lukusuunnitelmani mukaan, mutta jäin lopulta kuitenkin kaipaamaan mahdollisuutta osallistua valmennuskurssille. Voi olla, että tarvittaessa osallistun sellaiselle ensi vuonna.

3) Lakkaan valittamasta sitä työn määrää, koska se ei siitä vähene. Tänä vuonna sen kuitenkin luulisi olevan jo inhimillisempi kohdata.

Voi pojat! Luulin tosiaan viime kevään jäljiltä tietäväni jotain kovasta työnteosta. Viime keväinen oli pelkkää käsien heiluttelua tämän keväiseen verrattuna, mutta paria avautumista lukuun ottamatta pidin lupaukseni, enkä tuhlannut energiaa valittamiseen. Päinvastoin, taustajoukot antoivat useampaan otteeseen tunnustusta siitä, miten reippaasti jaksoin aamu toisensa jälkeen palata kirjastoon kirjojen ääreen. Tuntui, että mitä enemmän tein töitä, sitä enemmän nautin siitä.

4) Lopetan lukemisen paria päivää ennen kurssia, jotta vältyn samanlaiselta "en muista mitään" -paniikkikohtaukselta kuin tänä vuonna.

Ja niin. Tämäkin toteutuu. Vielä ei onneksi kerratessa ole edes tullut tuota "en muista mitään" -kohtausta. Kaikki avainsanat tuntuvat herättävän jotain mielleyhtymiä jostain säilömuistin syövereistä, joten onnistunutta mieleenpainumista on ilmeisesti ainakin jonkin verran tapahtunut.

5) Jos pääsykokeisiin ajoissa pääseminen vaatii heräämistä neljältä yöllä neljän tunnin unien jälkeen - menen hotelliin.

Olosuhteet julkisen liikenteen puolelta ovat surullisen samanlaiset kuin viime vuonna. Silloinhan jouduin joskus viiden aikaan heräämään väliaikaisen bussi-juna -järjestelyn takia, ja kun en jännitykseltäni saanut nukahdettua ennen kello kahta tai jotain sinne päin, olin lopulta pääsykokeissa reilun kolmen tunnin unien jäljiltä. Ei hyvä. Eikä toistu tänä vuonna. Hotelli on jo varattu, joten edeltävä yö uinutaan toivottavasti hyvin ja levollisesti.

6) Otan paremmat eväät

Huokaus. Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko voinut viime vuonna enää tehdä enempää väärin. Siis sen lisäksi, että menin kokeeseen muutaman tunnin unilla, otin huonot eväät enkä juuri edes syönyt niitä, enkä käynyt kertaakaan vessassa, koska en kehdannut. Tänä vuonna teen kaiken täysin toisin alkaen niistä unista ja mukaan lukien ne eväät. En ole sisältöä ehtinyt tarkemmin pohtia, mutta keskiviikkona on sitten aikaa käydä kaupassa hakemassa jotain hyvää tsemppievästä.

Tälle vuodelle olisi vielä muutama toivomus:

1. Välttyisin kauhealta lamaannuttavalta paniikilta.
2. Pääsisin reunaan istumaan, jotta se vessassa käyminen olisi helpompaa.
3. Joku ihana satunnainen ohikulkija toivottaisi tänäkin vuonna onnea kokeeseen. Siitä tuli niin hyvä olo.

Kuin Lasse Virén.

Olen ollut koko kevään, tai oikeastaan koko vuoden, niin hämmästyttävän motivoitunut tavoitteeni suhteen, että en ole hetkeksikään pysähtynyt miettimään koko asiaa. Se on tuntunut niin itsestään selvältä. Eläimelliset työtunnit ovat tuntuneet itsestään selviltä. Aamut kirjastolla ja illat lukiolla ovat tuntuneet itsestään selviltä. Asioiden lukeminen, muisteleminen, kertaaminen, uudelleen lukeminen ja uudelleen kertaaminen ovat tuntuneet itsestään selviltä. Ja hyviltä.

Sitten tuli pääsiäinen. Neljä päivää pois kirjastolta. Neljä rentouttavaa päivää kotona, lomasta nauttien. Luin toki joka päivä, mutta paljon rennommin ja paineita ottamatta. Maanantaina jo suorastaan odotin seuraavaa päivää ja paluuta kirjastoon. Tiistaina lähdin kirjastoon kuumeisena, palasin kotiin puolilta päivin ja nukuin loppupäivän. Seuraavana päivänä uudelleen. Kuume oli laskenut, mutta Galenoksen sijaan tuijotin enemmän nenäliinoja ja palasin jälleen puolessa välissä takaisin kotiin. En edes muista, miksi lähdin keskiviikkonakin kesken kaiken. Torstaina huomasin tuijottavani Galenosta pahoinvointia tuntien ja tajusin yhtäkkiä, että motivaationi oli tipotiessään. Sinnittelin loppupäivän illan fysiikan tunnin takia saaamatta juuri mitään aikaiseksi. Perjantaina palasin kirjastoon päättäväisenä (ja kipeänä), mutta mistään ei vieläkään tullut mitään eikä mikään tuntunut miltään, paitsi todella pahalta.

Lauantaista kulutin puoli päivää nukkuen, puoli päivää pelaten aivotonta nettipeliä. Tähän mennessä sunnuntaista on kulunut puoli päivää peiton alla - lopun iltaa yritän edes pysyä hereillä, mutta mitään järkevää saan tuskin tehdyksi.

Sen verran olen isoa geetä jo ehtinyt lukea, että jotain irrallisia lauseita on jäänyt roikkumaan alitajuntaan. Yksi niistä tuntuu jotenkin natsaavan omaan tämänhetkiseen mielentilaani: "(Työ)uupumus syntyy, kun sopeutuminen riitä, palautuminen ei onnistu ja tila pitkittyy." Sopeutuminen tarkoittanee tässä tilanteessa paineensietokykyä; sitä, ettei tunnu missään, kun helpotkin laskut menevät väärin ja Galenoksen sivut tuntuvat jatkuvasti lisääntyvän samalla kun vieressä istuva lukukaveri paahtaa määrätietoisena, oppii ja onnistuu. Sopeutumista olisi kai myös jonkinlainen realistinen näkemys omista kyvyistä - jonkinlainen arvio siitä, onko minulla tänäkään vuonna mitään mahdollisuuksia, vai teenkö kaiken tämän turhaan? Palautumista olisi kai se, ettei iltaisin valvoisi ylimääräistä tuntia sen takia, että käy niin ylikierroksilla. Että osaisi ihmetellä hirven paistin alta löytyvää sitkeää kalvoa ilman nanosekunnissa tapahtuvaa analyysia siitä, onko tämä nyt tiiviistä sidekudoksesta, (paljon kollageenisyitä, vähän soluväliainetta) muodostunut peitinkalvo (fascia), jollainen myös monia ihmisen elimiä ympäröi, vai onko kyse jostain muusta. Palautumista olisi kai sekin, että edes joskus ajattelisi jotain muuta. Tilan pitkittyminen nyt on aika selvää, onhan tässä jo kohta melkein vuosi ajateltu tätä ja vain tätä.

Motivaation puuttuminen tuntuu ihan älyttömän väärältä. Teenkö minä tätä nyt jotenkin vääristä motiiveista? Eikö se todellinen motivaatio olekaan tarpeeksi vahva, että jaksaisin loppun asti? Miksi lukukaveri jaksaa, mutta minä en? Elämänkumppani yrittää rauhoitella ja sanoa, ettei kipeänä kuulukaan jaksaa, mutta tämä nyt on vain tällainen flunssa.

Luulen, että ongelmana on ennen kaikkea mahdoton aikataulu suhteessa suorituskykyyn. Tuntuu, että on niin älyttömän paljon tehtävää, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, enkä sitten kestä ajatusta, että käytän aikani väärin tekemällä vääriä tehtäviä. Ahdistaa, kun kaikki muut ovat jollain valmennuskurssilla ja saavat sieltä sekä aikataulun, että jatkuvaa tsemppausta. Ne oppivat koko ajan uutta samalla kun minä toistelen vanhoja ja yritän epätoivoisesti etsiä vastauksia kysymyksiini. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän osaan. Hetkittäin luulen osaavani paljon, mutta sitten muistan tuhat asiaa, joita en vielä osaa (ja lukukaveri tietysti osaa), ja sitten ollaankin taas lähtöruudussa. Ah-dis-taa.

Ai että mitä tekemistä tällä kaikella on Lasse Virénin kanssa? No - tuntuu vain, että tähän mennessä tämä on ollut aika hyvä ja onnistunut juoksu, mutta miten helvetissä ne nauhat tässä vaiheessa aukesivat?

54 päivää, 13 tuntia, 34 minuuttia, 5 sekuntia.

Onpas taas vierähtänyt aikaa. Hyvä, että enää uskallan vilkaista edes tuota älyvuodon pääsykoelaskuria, kun päivät vähenevät niin hirveää vauhtia. Alle kolmenkymmenen kun mennään, niin voi jo pientä vapinaa esiintyä, nyt selviää sentään vielä vähän nieleskelemällä.

Hävettää vähän kun opintopäiväkirjaan olisi kai tarkoitus vähän aktiivisemmin kirjoitella niitä opiskelukuulumisia kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Enpä vain opinnoiltani ole kauheasti ehtinyt. Tuntuu hyvältä kirjoittaa noin ja tietää, että se on totta - en ole sen enempää roikkunut fb:ssa tai muillakaan suosituilla ajantappoareenoilla. Herään aamulla, pakkaan aamupalan reppuun ja poljen kirjastolle, luen, käyn syömässä, luen, käyn teellä ja luen tai istun lukiolla. Illalla kotiin, koirien kanssa lenkille ja nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Huomenna kans.

Galenos on nyt luettu läpi, olen aikatauluttanut vielä toisen, huomattavasti hitaamman läpikäynnin ennen pääsykokeita. Lukukaveri osaa sen jo ulkoa (siis oikeasti ulkoa!) ja aloitti silti vielä uudelleen. Luo vähän paineita, mutta koska emme ole kaasumaisia aineita eikä tämä reaktio etene Le Châtelier'n periaatteiden mukaan, ei ylenmääräisestä paineesta ole huomattavaa hyötyä paremman lopputuloksen tavoittelemisessa, joten yritän kaikin voimin jättää ne omaan arvoonsa.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, kun tietää, että lukukaveri tänä vuonna mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsee, mutta oma pääseminen on edelleen yhtä epävarmaa kuin valkea joulu. Päästäispä molemmat vaan.

Fysiikassa on alkanut näkyä pientä merkkiä sellaisesta "korkoa korolle"-ilmiöstä. Uusien asioiden oppiminen tuntuu paljon köykäisemmältä kuin ennen, vanhaa tietoa osaa soveltaa ja kokonaisuuksia on helpompi hallita. Sähkökurssin kokeen kävin tekemässä eilen ihan vain tunnilla kuuntelun ja säännöllisen läksyjen teon pohjalta, ja arvelisin kokeen menneen ihan hyvin. Aikaisemmin olen siis käyttänyt lukuisia tunteja pelkästään paniikinomaiseen kertaamiseen ennen koetta ja onnistunut lähinnä siksi, että asiat ovat olleet vielä tuoreeltaan työmuistissa.

Vähän säälittävää piiperrystähän tämä on, kun monilla on takana vuosia jotain yliopiston fysiikkaa ja kemiaa, rautainen laskutaito ja huimasti enemmän ymmärrystä kuin minulla, ja itse yritän tsempata itseäni jollain "osaan vihdoinkin soveltaa suoran yhtälöä" -tyyppisillä onnistumisen kokemuksilla. Pääsykokeissa kun vaaditaan kuitenkin paljon, paljon enemmän.

Vaan onpa tämä sentään hyvä alku, jos ei vielä ihan tuloksiin riitäkään.