Murmelin tiistai.

Eilinen nihkeily taisi olla pelkkää maanantai-angstia. Tänään oli nimittäin ihan erilainen ääni kellossa, kuten toki 9,5 tunnin yöunien jälkeen voi odottaakin. Keskittymiskyky ja mieliala olivat ihan eri luokkaa kuin eilen, vaikkei tätä kroonistunutta väsymystä yksillä täyspitkillä unilla vielä kokonaan parannettukaan. Suunta oli silti oikea.

Tiistai näytti tältä:

9.15-11.00: Histologiaa - keuhkot ja hengitystiet
Histot eivät ole minun mukavuusaluettani, ja herkästi laukeavan päänsäryn vuoksi mikroskoopeilla toteutetut vielä vähemmän. Suurin osa histoista järjestetään nykyään virtuaalisina (mikä taas on osittain turhauttavaa siksi, että pääsen katsomaan samoja näytteitä kotoa käsinkin) tietokoneluokissa, ja niitä jaksan paremmin. Serverin kaatumisen vuoksi tämänpäiväinen histo oli siirretty "manuaaliseen" malliin mikroskopointiluokkaan. Näytteitä oli kuitenkin vähän, joten päänsärky ei ehtinyt yllättää.

11.15-12.00: Luento: Kudosten hapensaantiin vaikuttavat tekijät
Hyvä luento slidien osalta. Luennoitsija vain on melkoinen sprintteri, joten perässä on haastavaa pysyä. Nopea tahti pitää kuitenkin skarppina.

12.15.15.00: Harjoitustyö: Veren ja seerumin tutkiminen
Tämä oli hauska harjoitustyö. Pääsi treenamaan verinäytteen ottoa (sujui kiitettävällä nopeudella ja tyylillä), mittailemaan oman verensä hyytymisnopeutta ja hemoglobiinia sekä tutkimaan seeruminäytteen proteiineja geelielektroforeesilla. Erityisen hauskaa oli huomata, etteivät hartiat vetäydy jännityksestä enää korviin saakka verinäytettä otettaessa. Ainakaan ns. helppojen suonien kohdalla. Hetken tunsi kehittyneensä jossain. Toki itse työkin oli kiinnostava, mutta sisälsi paljon odottelua, mikä on aina enemmän tai vähemmän tylsää. Olen toiminnan ihmisiä.

15-17.45: Dissektio
Ylimääräinen dissektioharjoitus, josta osallistuin vain ensimmäiseen puoliskoon päästäkseni edes jokseenkin inhimilliseen aikaan kotiin tekemään huomisia tutoreita. Ehdin silti tehdä ja nähdä kaikenlaista, mikä oli mahtavaa. Huomenna lisää - ja hyvässä lykyssä loppuun saakka.

19.45 -> kotona.
Home sweet home.

Päiväni murmelina.

Marika teki jokin aika sitten hienon postauksen päivästään preklinikassa. Vaikka opiskelu Kuopiossa on jokseenkin samanlaista kuin meillä Tampereella, on molempien yliopistojen preklinikassa omat sävynsä. Kuvista päätellen Kuopion fyysiset ulottuvuudet ovat ainakin hurjan paljon uudempia ja hienompia kuin meidän rakkaassa, kosteusvaurioista kärsivässä päärakennuksessamme (jossa siis suurin osa opetuksesta tällä hetkellä tapahtuu). En ole nyt Marikan tapaan selostamassa tunti tunnilta Tamperelaista preklinikkaa, mutta ajattelin hieman pinnallisemmin kirjoittaa, miltä näyttää ensimmäisen vuoden viimeinen opiskeluviikko Tampereella. Ihan ilman kuvia tosin, sillä koulussa mukana kulkee ainoastaan kännykkäkamera, jonka tuhruisista kuvista ei tule kuin itku.

Maanantai 2.5

9-11.00: Lääketieteen tutkinnonsuunnittelutoimikunnan (TST) kokous.

Olen ko. toimikunnassa yhtenä neljästä opiskelijajäsenestä. Opiskelijoiden lisäksi toimikuntaan kuuluu tiedekunnan dekaani, laitoksen varajohtaja, koulutusjohtaja sekä kliinisiä opettajia eri aloilta. Käsiteltävät asiat liittyvät yllättäen tutkinnonsuunnitteluun, ja voivat olla mitä tahansa kurssipalautteiden käsittelystä konkreettisiin tutkinnonuudistuksiin. Laitoksen vanhoja partoja on hauska kuunnella, ja koen tällä tavoin pysyväni entistä paremmin kärryillä siitä, mitä olen seuraavat vuoteni konkreettisesti tekemässä. Erittäin mielenkiintoista. Teetäkin on tarjolla.

11.15-12: Luento: Hengityskaasujen kuljetus veressä.
12.15.13: Luento: Hengityksen säätely
Periaatteessa hyviä luentoja, mutta armoton väsymys sai silmän luppaamaan. Asiaa ei helpottanut luennoitsijan miellyttävän pehmeä (unettava) ääni. Tauolla hain kahviosta teen ja leivän helpottamaan lounasajan puutteen tuottamaa fyysistä tuskaa.

13-14: Tutor-istunto
Puolella ryhmästä oli ääni käheänä, lähes kaikilla tutorit puutteellisesti tehty. Myös minulla. Huolimatta puolentoista viikon "lomasta", tein omiani viime hetkellä eilen illalla. Enkä voi väittää, ettenkö kiireessä olisi korvannut yhtä osaa vain tulostamalla yhden käypä hoito -suosituksen ja lukaisemalla sen läpi junassa. Uusien potilastapausten käsittely on aina hauskempaa kuin vanhojen purku, mutta tällä kertaa sekään ei oikein irronnut. En ollut ainoa väsynyt - se piristi.

14-17.00: Odottelua ja kotimatkailua
Tämä on näitä pendelöinnin varjopuolia. Myöhästymällä kolme minuuttia edellisestä junasta joudut odottamaan tunnin seuraavaa, ja tiettyjen (pohjoisesta tulevien) junien kohdalla tunti venyy lähes poikkeuksetta puoleksitoista. Kotona ollaan kolme tuntia koulun päättymisen jälkeen. Onneksi tämä on kuitenkin suhteellisen harvinaista.

Opiskelukrapula

Loma on ohi. Vaikka "loma" kuluikin pääasiassa töissä, ja muulta ajaltaan sairastellessa, nautin silti täysin rinnoin siitä, että sain hetken ajan olla ajattelematta opiskelua. Yritin niinä parina vapaapäivänä kaivaa jotain seminaarimonisteita esiin, mutta täytyy tunnustaa, ettei niiden lukemisesta mitään tullut. Raskaan, fyysisen työn vastapainoksi kaipaa aina ennen kaikkea kirjaimellista ei-minkään tekemistä. Esimerkiksi kahden ja puolen tunnin päiväunia olohuoneen matolla.

Kaksi vapaapäivää ja yhdet päiväunet eivät ihan riittäneet täydelliseen rentoutumiseen - etenkään, kun se kouluunpaluuta edeltävä päiväkin kului töissä. Olo kouluun palaamisesta oli nihkeähkö, ja joudun suorastaan tekemään vähän töitä tsempatakseni vielä nämä viimeiset pari viikkoa ennen kesälomaa. Vielä viime keväänä suutuin hampaalla opiskelevalle työkaverilleni, joka kehtasi valittaa väsymistään/kyllästymistään kevään viimeisinä viikkoina. Olin silloin pontevasti sitä mieltä, että jokaisella unelma-ammattiinsa jo opiskelevalla on yhtä vähän oikeuksia valittaa opiskeluista kuin suomalaisella kuumista kesäpäivistä (lienee kyllä kumottu väite viime kesän jälkeen). Vaan täällä sitä ollaan, kaivamassa vihoviimeisiä voimia viimeisistä viikoista selviämiselle (ja odotellessa kuumien kesäpäivien pelastusta - työvuoroja kylmävarastolla).

Karhunpoikii.

Pääsiäisloma on jo yli puolen välin, ja siitä huolimatta tänään on vasta toinen vapaapäivä, joka sekin kuluu puolikuntoisena. Kevät on rankkaa aikaa näin allergiapotilaan näkökulmasta, kun tuppaan olemaan jatkuvasti sairaana. Kiitos karvaisten kavereideni.

Sairastin viikko ennen pääsiäislomaa ihan tavallisen flunssan. Kurkku kipeä, ei kuumetta, mutta nuutunut olo. Nenä tukossa ja niin edelleen. Kolme päivää pois koulusta. Viikonlopun ajan ehdin olla jo lähes terve, kunnes lomaa edeltävänä maanantaina koulusta tullessa nousi kuume. Kolme päivää kovassa kuumeessa, eikä koulusta voinutkaan olla pois pakollisen opetuksen takia. Mentiin sitten buranan voimilla, kuten järkevät ihmiset yleensä. Lienee tämäkin valmistautumista siihen ammatilliseen päämäärään - lääkärit kun tunnetusti eivät helposti itse jää kotiin sairastamaan. Loman alettua luulin jo toipuneeni, ja kävin töissä pääsiäisen verran riehumassa. Tiistaina kuitenkin lähti lämpö taas lievästi nousuun, ääni katosi muille maille, ja tilalle tuli komea, räkäinen yskä. Olin jo vihdoin suuntamassa lääkäriin, mutta tänään olo alkaa olla taas sen verran kohentunut, että enpä taida kuitenkaan.

Lääkärillä käyminen kun on nykyään niin hankalaa. Suorastaan kiusallista. Tuntuu aina, että omat vaivat ovat niin mitättömiä, että lääkärissä käyminen on vain jotain huomionhakuista liioittelua. Varsinkin näiden flunssien kanssa. Aika paljon tulee luettua niistä rasittavista flunssapotilaista, jotka hakevat antibioottikuureja joka kerta vähän aivastettuaan. Pelkään olevani lääkärin näkökulmasta itsekin juuri sellainen - huolimatta siitä, että hoidan itse flunssat ensisijaisesti sairastamalla, enkä edes muista, koska olen viimeksi antibioottikuurin syönyt. Viime viikon buranatkin olivat poikkeus säännöstä, ja poikkeukseksi toivottavasti jäävätkin. Tuntuu, että lääketieteen opiskelijana pitäisi olla potilaanakin jotenkin valveutuneempi; ymmärtää, milloin lääkärillä ei ole muuta annettavaa kuin empatiaa, ja olla silloin ruuhkauttamatta terveyskeskuksia, joihin tunnetustikin on vaikea saada aikaa. Pitäisi suunnilleen kyetä itse kuuntelemaan omat keuhkonsa, ja arvioimaan riskit. Tietää, milloin on kyseessä virustauti, johon antibiootit eivät pure, ja milloin taas jälkitautina syntynyt bakteeritulehdus, johon antibioottikuuri voisi olla jo paikallaankin. Eihän tällaista kukaan oikeasti odota miltään ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalta, mutta jotenkin sitä vain kuvittelee tällaisia kummallisia, ja onnistuu rakentamaan sellaisen kilometrin korkuisen kynnyksen itselleen esteeksi.

Opiskelujen kannalta sairastelu on ikävä vika. Meillä kun on vähintäänkin kaksi kertaa viikossa pakollista opetusta (tutoristunnot), ja yleensä niiden lisäksi vielä muutamia ryhmätöitä, jotka ovat niin ikään pakollisia. Vaikka ryhmiä on 12, ja ryhmien sisäinen vaihtaminen mahdollista, voi joskus tulla vastaan juuri tuollainen tilanne, jossa itse olin ennen lomaa. Peräkkäisinä päivinä kolme pakollista työtä, joista yhdestäkään ei enää uusia mahdollisuuksia. Kaikki muut ryhmät olivat siis jo tehneet ko. työt, joten ryhmän vaihtaminen ei onnistunut. Tutor-poissaolojakin oli kertynyt jo pari kappaletta, joka tutorista riippuen liikkuu jo vähän siellä hyvän maun rajoilla. Vaihtoehtoina oli siis kokeilla kepillä jäätä, ja jäädä tutorista pois, sekä suorittaa puuttuvat ryhmätyöt vuoden päästä uusien fuksien kanssa, tai vetäistä pari keväisen keltaista Buranaa ja yrittää selvitä vähän poissaolevana ja tokkuraisena niistä ryhmätöistä. Koska ensi kevään aikataulu on täysin tuntematon, en uskaltanut jättää ryhmätöitä roikkumaan, vaan turvauduin Buranaan. Eihän se täysin ihanteellinen ratkaisu ollut, mutta eipä jäänyt rästitöitä ensimmäiseltä keväältä.

Erämaavaellus.

Tunnustan. Ei täällä ole nautittu vihersmoothieita, eikä kerrattu kämmenen pikkulihaksia. Ei se päivä ollut muiltakaan saavutuksiltaan kovin kummoinen. Ei nyt huonokaan, mutta vähän samaa luokkaa kuin kyseisen päivän punajuuripihvit; kelpo ravintoa, mutta ei kuitenkaan mitään herkkuruokaa.

Oli vain pakko vähän narrata. Vastineeksi sille ehkä kaikkien aikojen hauskimmalle luonnehdinnalle tästä blogista. Jonka sain siis opiskelutoveriltani V:lta, joka onnettomien sattumusten jälkeen on tätä päätynyt lukemaan.

V kertoi blogini olevan vähän niin kuin Raamattu. Vanhan Testamentin muodostavat kertomukset ajalta ennen sisäänpääsyä. Kaikki menee päin helvettiä, pääsykokeissa epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen, lukeminen takkuaa ja elämä on epätoivoista. Sen jälkeen alkaa Uusi Testamentti. Sisäänpääsy, jonka jälkeen takkuaa taas. Lukemiset ovat aina vaiheessa, tutorit tekemättä, koeviikot tuskaa täynnä ja elämä epätoivoista. Sadistinen ystäväni kertoi saavansa tästä epätoivosta motivaatiota omalle opiskelulleen. Voi kuulemma tuntea itsensä hyväksi opiskelijaksi, kun voi todeta, ettei ainakaan tee samoja virheitä kuin minä.

No, täytyy tunnustaa, että niin hauskaa kuin se olikin, ehdin hetken ajan hiukan hävetä itseäni. Sekä sitä, että olen opiskellut huonommin kuin olisin halunnut, että sitä, etten tule täällä koskaan kertoneeksi juuri muusta kuin juuri niistä epätoivon hetkistä. En koskaan tule kertoneeksi niistä vapaapäivistä, jolloin lähden kirjastoon opiskelemaan ja huomaan yhtäkkiä lukeneeni esimerkiksi veritaudeista viimeiset viisi tuntia edes huomaamatta ajan kulumista. Tai siitä, kuinka nopeasti junamatkat kuluvat koulukirjoihin uppoutuneena. Tai siitä, että saan tenteistä ihan kelpo pisteitä niinäkin kertoina, kun olen jo ennen tenttiä valmis menemään uusintaan siksi, että en ole oikein saanut luettua. Tai siitä, kuinka järkyttävän onnellinen olen noin kahdeksana ja puolena päivänä kymmenestä - ihan vain siksi, että opiskelen vihdoin unelma-ammattiini, enkä voisi toivoa enää mitään enempää. Niinä puolenatoista päivänä olen sitten vain onnellinen. Tai tyytyväinen. Ehkä matkustamisen väsyttämä, ehkä pahoillani jostain muusta. Tyytyväinen silti.

Vaikka hyväntahtoisena ihmisenä huolehtisin ystäväni motivoitumisesta mielelläni jatkossakin, päätin tuona ohikiitävänä häpeän hetkenä tehdä U-käännöksen. Niin opiskeluissani kuin täällä blogissanikin.
Aion toki olla onnellinen jatkossakin, mutta tulevaisuudessa yritän välillä myös kertoa siitä. Kaikesta siitä, mikä päivästä toiseen saa vielä kotimatkallakin väsymyksestä huolimatta hymyilemään. Mikä saa jaksamaan kahdentoista tunnin työntäyteisiä päiviä. Mikä saa yrittämään jakso jaksolta kovemmin. Mikä saa silmät loistamaan ja sykkeen nousemaan pelkästä ajatuksesta. Mikä saa elämän tuntumaan enemmän kuin elämisen arvoiselta. Mikä saa minut tuntemaan itseni helvetin hyväonniseksi paskiaiseksi.

Siitä, miltä oikeasti tuntuu opiskella lääkäriksi.

Hyvä päivä

Rakas päiväkirja.

Tänään oli helvetin hyvä päivä.

Aamulla heräsin reippaana jo ennen kuutta. Ilman herätyskelloa tietenkin. Rauhallisen aamujoogan jälkeen nautin puolet rakkaan puolisoni valmistamasta vihersmoothiesta ja pyrähdin tekemässä kymmenen kilometrin juoksulenkin. Aamuinen auringonpaiste ja lintujen laulu tuntuivat kaikin puolin inspiroivilta, ja palasinkin kotiin kerta kaikkiaan täynnä tarmoa. Nautittuani loput vihersmoothiesta sekä itse valmistamastani tuorepuristetusta appelssiinimehusta lähdin koirien kanssa aamukävelylle. Kävelyltä palattuani virkistäydyin joka-aamuiseen tapaani kylmässä suihkussa (ai, miten se tekeekään hyvää mielelle ja ruumiille), pakkasin laukkuuni täytetyt kasvisvoileivät, luomuomenan ja herkullista haudutettua vihreää teetä termosmukiin, ja lähdin kouluun. Juna oli ajoissa, kuten lähes aina, sain asemalta mukaani päivän lehden, ja matkani sujuikin äärimmäisen mukavasti lähes tyhjässä, rauhallisessa junassa aamiaista nautiskellen ja päivän uutiset selaten. Aamiaisen jälkeen kaivoin toki fysiologian oppikirjan esiin, ja ehdinkin matkan aikana opiskella hyvinkin sadan sivun verran ensi viikon asioita. Samalla kun kertailin viime jaksolta unohtumaan päässeitä kämmenen pikkulihaksia. Eivät ne niin pahasti olleetkaan unohtuneet.

Koulupäiväkin oli aivan mahtava. Tutoreissa saimme aikaiseksi erittäin hedelmällistä keskustelua, ja uudet oppimistavoitteetkin saivat suorastaan veden herahtamaan kielelle. En olisi malttanut mennä lainkaan luennoille, sillä mieli paloi jo syventymään verenkiertoelimistön embryologiaan. Lähdin kuitenkin, sillä kyllähän luennoista aina on hyötyä. Ja voi veljet - niin hyviä luentoja meillä ei ole vielä ollutkaan. Hengityksen kliinisfysiologiset tutkimukset ja Suurten verisuonirunkojen anatomia olivat loistavia paketteja, joissa oli sopivassa suhteessa uutta ja haastavaa sekä vanhaa tuttua kertaukseksi. Keskittymiseni ei herpaantunut luentojen aikana kertaakaan - niin mukaansa tempaavia luennoitsijamme tänään olivat.

Ravitsevan ja maukkaan lounaan jälkeen syvennyin sydämen pinta- ja röntgenanatomiaan sekä keuhkojen pinta-anatomiaan hyppytunnin verran. Hassua, miten siellä opiskelijoiden melskeessä onkin toisinaan niin helppo keskittyä. Tänään oli. Itse harjoitus oli sekin onnistunut ja mielenkiintoinen. Pääsimme taiteilemaan pinta-anatomiaa tusseilla miespuolisen opiskelijatoverimme iholle, ja se olikin erittäin hyödyllinen tapa hahmottaa esimerkiksi sydämen tai keuhkojen rajoja. Kaiken lisäksi olimme niin ihastuttavan aktiivisia, että pääsimme lopettamaan harjoituksen puolta tuntia luvattua aikaisemmin, joten ehdin juuri sopivasti tuntia aikaisempaan junaan.

Junassa pääsin vihdoin syventymään uusiin oppimistavoitteisiin. Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun on koko kuuman kesäpäivän haaveillut kylmästä juotavasta, ja sitten vihdoin saa suunsa täyteen raikasta, jääkaappikylmää jaffaa. Olo oli vähän samanlainen, kun pääsin vihdoinkin kaivamaan embryologian kirjan repusta. Onneksi olin osannut ennakoida jotain tällaista, ja olin pakannut kirjan aamulla mukaan. Ettei vain tulisi junassa aika pitkäksi. Mutta ei näillä eväillä. Puolitoista tuntia hurahti ennätysvauhtia, ja olin kotona nopeammin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olikohan junakin vielä pari minuuttia etuajassa?

Kotona minua odotti pellillinen tuoreita sämpylöitä, marjakiisseli kermavaahdon kera, sekä tietysti rakas puolisoni. Nautimme yhdessä maukkaan välipalan, jonka jälkeen suuntasin jälleen kirjojeni pariin. Tässä ilta onkin hurahtanut oikein mukavasti. Pääsin jo vähän kertailemaan tulevia koealueitakin. Nyt on kuitenkin aika sulkea tietokone, ja käydä vielä illan raikkaudessa ulkoiluttamassa koirat. Tulee sitten paremmin unikin. Vaikkei sen kanssa koskaan ole ollutkaan ongelmia.

Kerta kaikkiaan mainio päivä. Huomenna uudestaan.

(Omistettu Visalle.)

Sinnepäin.

Yritän pitää työvuorojen määrän kouluaikoina edes jokseenkin maltillisena. Periaatteessa se on helppoa, koska a) rakastan opiskelua, ja tarvitsen tehokkaalle opiskelulle paljon aikaa, b) pidän työstäni, mutta vain noin yhden työpäivän verran viikossa - muu on auttamattomasti liikaa, c) pienen perheemme taloudellinen tilanne juuri ja juuri mahdollistaa sen, että opintotuettomuudesta ja korkeista matkakustannuksista huolimatta voin rajoittaa työnteon määrää ja keskittyä pääasiassa opiskeluun.

Periaatteessa. Periaatteessa yritän todella käydä töissä päivän viikossa, maksimissaan kaksi. Käytännössä töitä olisi tarjolla ilmeisesti kolmessa vuorossa seitsemän päivää viikossa, eikä tarjotuista töistä ole helppo kieltäytyä. Varsinkaan avoimella sopimuksella, joka ei velvoita työnantajaa tarjoamaan tuntiakaan töitä, jos jossain vaiheessa kyllästyvät siihen, että kieltäydyn aina kaikesta.

Tämän viikon vuorot sovin viime perjantaina. Olin valmistautunut menemään töihin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä. Ei ollut kuulemma tarvetta. Kerroin sitten, että pienillä järjestelyillä pääsisin varmaankin torstaina suoraan koulusta, pari tuntia myöhässä. Ei tarvinnut kuulemma silloinkaan. Laskeskelin siinä sitten, että jostain pitäisi ne viikon tunnit raapaista, joten ehdotin äkkiseltään eilistä sunnuntaivuoroa. No se kuulemma kävi oikein mainiosti, ja tyytyväisenä laskeskelin saavani yhdellä vuorolla kuitattua sitten kahden päivän työt. Hyvä diili. Parin minuutin päästä pomo soitti, ja sanoi, että "tule vain silloin maanantaina ja torstainakin sittenkin". Olen huono ajattelemaan ja reagoimaan nopeasti, joten sen sijaan, että olisin kieltäytynyt vuoroista, suostuin niihin. Jonka jälkeen muistin jo aikaisemmin sopineeni tekeväni myös perjantain ja lauantain välisen yövuoron.

Ei siinä mitään. Raha on kivaa, ja helpottaa paineita muilla elämän osa-alueilla, mutta paineet koulun puolelta kasvavat vastaavasti suuremmiksi. En ilman töitäkään tunnu ehtivän tarpeeksi - miten sitten olemalla jatkuvasti töissä? Huomisen tutorit ovat vielä kesken, sillä niitä oli tarkoitus tehdä eilen. Vaan enpä tehnyt, olin töissä. Jäivät sitten odottamaan huomista junamatkaa. Onneksi kohta on pääsiäisloma. Silloin voisi periaatteessa lukea rästiin jääneitä pois. Jos ei olisi jo luvannut olla koko viikkoa töissä.

Opiskelua tyylillä.

Viime jakso on onnellisesti siivottu pois mielestä. Tällaisena visuaalisena oppijana olen erittäin fiksoitunut sotkemaan opiskeluympäristöni erilaisilla post it -näyttelyillä ja muilla julistemuotoisilla performansseilla, joiden avulla kuvittelen omaksuvani lukemaani paremmin. Koeviikon aikana post it -näyttely laajenee, samoin kirjapinot pöydällä, lattialla, sängyllä, sängyn alla, pesukoneen päällä - missä milloinkin. Muutkin sivistyneet elintavat haihtuvat koeviikon aikana mielestä, joten kokeen jälkeen edessä on aina suursiivous. Rankan koeviikon jälkeen siivoaminen on parhaimmillaan katarttista; palauttamalla lainakirjat, irrottamalla näyttelytarpeiston sekä keräämällä ne oheiselämällä tuotetut pyykkikasat ja muut pois lattioilta tulen samalla siivonneeksi ajatukset pois koeviikon kiireistä ja stressistä. Uusi jakso on hyvä aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Koulussa (yleensä luennoilla) tulee aika ajoin pohdiskeltua omia oppimismekanismejaan. Paineet ovat omalta osaltani aika kovat, sillä en ole vielä tähänkään ikään mennessä löytänyt sitä kaikkien aikojen oppimismenetelmää, jolla todella tehtäisiin tuloksia. Räpeltelen siellä täällä, kokeilen kaikenlaista, mutten hyödy oikein mistään.

Vaikka post it -kollaasien tekeminen tuntuu pitkällä tähtäimellä vähän ponnettomalta menetelmältä, luokittelisin silti itseni ennen kaikkea visuaaliseksi oppijaksi. Edustan varmasti montaa muutakin oppijaryhmää - kuten esimerkiksi keskittymishäiriöiset, hitaahkot oppijat, rautalankakaverit ja "emmä oikeasti vieläkään tajunnut" -tyypit, mutta kyllä käsi niin alitajuisesti lähtee lukiessa hamuamaan kynää ja paperia, että visuaalisuus olisi kai se main stream omalla kohdallani.

Yhtä varmasti kuin tiedän olevani oppijana visuaalinen, tiedän myös, että auditiivinen oppija en ole ainakaan. Urbaanilegendojen mukaan suurin osa ihmisistä unohtaa viikossa n. 80% kuulemastaan. Itseltäni jää luentotilanteissa n.80% kokonaan kuulematta, ja sitten siitä jäljelle jääneestä viidenneksestä unohdan luentosalista ulos kävellessäni vielä sen 80%. Jotta kykenisin kuuntelemaan edes puolet luennosta, luennoitsijan pitäisi olla todella hyvä ja selkeä, puhua tarpeeksi haastavasti, muttei liian, esittää hyvät diat, joissa ei ole liikaa kirjoitusvirheitä, tai joita ei selata liian nopealla tahdilla, kertoa välillä jokin hauska anekdootti aiheeseen liittyen, välttää monotonisuutta ja pysyä aikarajoissa. Myös aiheen olisi hyvä olla kiinnostava. Muussa tapauksessa vaivun ajatuksiini noin kymmenessä minuutissa (jos selviän sinnekään asti), ja havahdun sieltä sitten hetken päästä toteamaan, että nyt en enää tiedä, mistä puhutaan.

Eihän se luennoitsijan vika ole, jos aihe on tylsähkö, diat kuivia ja täynnä virheitä, ja pahimmassa tapauksessa aikaakin liian vähän, mutta luennot eivät vain yksinkertaisesti ole minua varten. Onneksi meillä on PBL:stä johtuen luentoja todella vähän. Puolet niistäkin jää helposti käymättä matkojen takia - kolmen vartin vuoksi kun ei ihan viitsi kolmea tuntia matkustaa. Toisin kuin vielä syksyllä, en enää kärsi tunnontuskista luentoja skipatessani, sillä niillä istuminen on omalla kohdallani lähinnä ajan hukkaa. Paljon suuremman hyödyn saan, kun istun sen kolme tuntia ja kolme varttia naapurissa kirjastossa, ja luen asiaa itsekseni. Mussutan samalla eväitäni (minkähänlaiseksi oppijaksi sanotaan sellaista, jonka oppimismenetelmiin kuuluu lukemiseen yhdistetty syöminen? Muuksi kuin "pullukaksi"?), pyörittelen papereitani ja piirustelen sinne tänne. Välillä annan ajatusten harhailla, mutta pian palaan taas asiaan - tippumatta kärryiltä. Toimivaa - ainakin teoriassa.

Koska totuus on, että usein niinä päivinä kun koulusta on vapaata (ts. ei pakollista opetusta), lupaudun töihin, ja käymättä jääneet luentomateriaalit jäävät odottamaan koeviikkoa, jolloin on sitten niin paljon opiskeltavaa, että tulee kiire ja paniikki ja niin edelleen.

Tänään en ole koulussa. Enkä töissä. Vietän harvinaista vapaapäivää ilman velvotteita, sillä kuvittelen selviäväni niistä ennen maanantaita muutenkin. Kaiken muun tehottoman lisäksi kun edustan hyvinkin vahvasti tällaista "ensin huvi, sitten työ (viime hetkellä)" -tyyppiä.

Poikkileikkaus

Juuri nyt olisi aivan törkeän paljon töitä, mutta ajattelin silti käyttää hetken päivittääkseni tänne kuulumiseni. Muuten tämän blogin funktio ajautuu taas niiden eilisten tenttien analysointiin. Edellisestä kerrasta onkin taas aikaa, mutta puolustaudun tuolla törkeällä työmäärällä.

TULE-jakso on loppumaisillaan, mutta tässä vaiheessa ei saa vielä luovuttaa - saati sitten hengähtää hiukan tai ottaa hetken vähän rennommin. Ei, nyt alkaisi olla loppukirin paikka, ja kaikista hyvistä aikomuksistani ja yrityksistäni huolimatta sille on jälleen tarvetta. Vaikka yritän työskennellä jakson alusta saakka ahkerasti, en joko tee sitä jollain tapaa oikein, tai sitten ajalliset käyttövarani eivät yksinkertaisesti riitä tarpeeksi kovaan suoritustehoon. Kirittävää riittää, ja saan taas nolona kuunnella, kuinka hyvin kaikki muut osaavat jo kaiken. Häpeä on onneksi ihan tehokas motivaattori.

Tänään oli viimeinen virallinen dissektio. Vaikka tunsinkin kokevani suurta vääryyttä jäämällä dissektioarvonnan ulkopuolelle, olen loppujen lopuksi ollut oikein tyytyväinen myös niihin tunnin demoihin, mitä meille muille järjestettiin. Eihän tunnissa ehdi läheskään yhtä paljon kuin kolmessa, mutta ennakkoluulojeni vastaisesti pääsimme kuitenkin näkemään kaiken ihan läheltä, kokeilemaan ihan omilla sormillamme ja käyttelemään vähän veistäkin. Se oli ihan mukava ensikosketus tähän osa-alueeseen ilman puuduttavaa kolmen tunnin seisoskelua. Huomiseksi olisi tarjolla vielä ylimääräinen dissektiomahdollisuus, 8.15 alkaen. Minulla se tarkoittaa heräämistä 4.55, joten vielä tässä vaiheessa en tiedä, olenko mukana. Yritän ainakin, mutta huomiseksi on vielä niin paljon tekemättömiä töitäkin, etten tiedä, pääsenkö missään inhimillisessä ajassa nukkumaan tänään. Ja silmät ummessa lienee turha heilua muiden tiellä.

Dissektiot herättävät luonnollisesti aika paljon ajatuksia kaikissa opiskelijoissa. En itse osannut varsinaisesti pelätä niitä etukäteen, vaan enemmänkin odotin kokemusta varovaisen uteliaana. Erilaiset aistimukset asian tiimoilta eivät olleet niin voimakkaita kuin olisi voinut kuvitella, joten loppujen lopuksi työhön jäi hyvin kliininen suhtautuminen päällimmäiseksi tunnelmaksi. Kovasti asialla ei ymmärrettävistä syistä voi retostella (kamerakin jäi kotiin), joten joudun toteamaan vain, että pidin kokemuksesta, vaikkei se niin ihmeellistä ollutkaan kuin olin etukäteen kuvitellut. Meidän osaltamme dissektio rajoittui lisäksi tuki- ja liikuntaelimistön alueeseen, joten esimerkiksi sisäelimet jäivät tältä erää tutkimatta kokonaan.

Dissektioissa huomasin osaavani anatomiaa vielä aivan surkean huonosti. Siis todella surkean. En ole lainkaan samalla tasolla kuin muut opiskelijat tuntuvat olevan, joten työtä todella riittää. Anatomiahan on käsittämättömän laaja kokonaisuus, jota lienee mahdotonta täydellisesti hallita koskaan, mutta itse kompastelen tällä hetkellä jo pelkästään sen kanssa, etten tiedä, mitä juuri tämän kurssin jälkeen pitäisi hallita - mikä on tärkeää juuri nyt? Kuinka paljon tästä nyt luetusta kertautuu vuosien aikana useasti, ja kuinka paljon on käytännössä tämän kevään opiskelujen varassa? Tällä hetkellä kokonaisuus tuntuu ihan vähän liian suurelta hallittavaksi viikon päästä tentissä, mutta eiköhän se tästä lähde avautumaan pienempiin osiin pilkkoessa.

Huomenna on kiireisen viikon viimeinen päivä. Perjantai-illaksi lähden purkamaan paineita varastolle, mutta sen jälkeen alkaa jälleen lukuloma. Tämän viikon jälkeen ajatus siitä, että voin vain istua kirjastossa ja lukea, tuntuukin ihan lomalta. Ei kovin rentouttavalta, mutta lomalta silti.

Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia

Tässä huomisiin harjoituksiin valmistautuessa mielikuvitus on vähän köyhänä otsikoinnin suhteen. Ajankohtaisuuden puutteesta sen sijaan ei voine syyttää, sillä täällä tosiaan opiskellaan parhaillaan tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa. Jos oikein ajankohtaista informaatiota haluatte (en tiedä miksi kukaan haluaisi, mutta perversioita on monenlaisia) , niin juuri tässä ja nyt on työn alla "selkä, niska ja luinen thorax". Aamun vastaava harjoitus käsitteli alaraajan anatomiaa, joten nousujohteiselta vaikuttaa tämä äkillisesti alkanut anatominen ura.

Kyseessä on siis jakso, jonka teemana on "liikkuminen". Opetussuunnitelma sisältää kaikennäköistä osteoporoosi- tai sidekudoksen paraneminen -luennoista tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa käsitteleviin harjoituksiin ja dissektioihin. Myös suturointia pääsemme harjoittelemaan ensimmäistä kertaa. Käsillä oleva jakso on monella tapaa mielenkiintoinen; erityisesti dissektioita olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Itse asiassa varmaan noin kahdeksan vuoden ikäisestä saakka. En ole neljän vanhasta saakka hinkunut lääkäriksi, enkä varmaan juuri normaalia enempää lapsena edes leikkinyt niitä lääkärileikkejä, mutta hyvin nuoresta saakka olen todella palavasti halunnut päästä näkemään ja tuntemaan, miltä ihminen näyttää ihon alta. Mistä ihminen koostuu, ja miten eri elimistön osat liittyvät toisiinsa. Alkujaan tämä haave on syntynyt kai lapsuuden päänsäryistä (migreenipotilas), kun pää kipeänä haaveilin, että ihmisessä olisi vetoketju, jonka voisi tarvittaessa avata, ja sitten etsiä sen kipeästi puristavan lihaksen, joka saa pään särkemään, ja hieroa sen taas kuntoon. Täsmähoitoa parhaimmillaan.

Joka tapauksessa. Pitkäaikaisesta haaveilustani johtuen oli erittäin viiltävää kuulla, että juuri meidän vuosikurssimme kohdalla on dissektio-opetusta jouduttu olosuhteiden pakottamina karsimaan. Vanhan laitoksen dissektiosalin ilmastointi ei täytä työterveysvaatimuksia, sillä salin formaldehydi-pitoisuudet ovat jatkuvasti liian korkeat. Edellä olevasta johtuen dissektiomateriaalina joudutaan tästä lähtien käyttämään balsamoidun sijaan pakastettua opetusmateriaalia. Ja, koska opetusmateriaalia ei olla syksyisen terveystarkastuksen jäljiltä ehditty saamaan tarpeeksi, on dissektio-opetusta jouduttu rajaamaan niin, että osallistumaan pääsevät vain 36 arvalla valittua onnekasta. Loput 61 joutuvat tyytymään tunnin demonstraatioihin. Mihinkään ei tietysti pääse itse koskemaan. Ja jostain syystä nämä kolmekymmentäkuusi onnenkantamoista pääsevät suorittamaan dissektion kolmesti, sen sijaan, että kaikki pääsisivät tekemään siitä osan edes kerran.

Ei liene vaikea arvata, minkälainen arpaonni minulla oli.

En itse ymmärrä, minkä takia tällaiseen ratkaisuun on päädytty - kaipa sille syynsä on - mutta tämän informaation jälkeen tuntui kovin surkuhupaisalta, kun vanha ja arvostettu anatomian asiantuntija kävi ihan paikan päällä kertomassa meille, kuinka "medisiinari ei ole oikea medisiinari ennen kuin on päässyt dissekoimaan". En tiedä, mitä me vähemmän onnekkaat sitten jatkossa olemme suhteessa näihin muihin, mutta hitto vie - minä ainakin haluan olla ihan oikea medisiinari tasan samaan aikaan kuin kurssikaverinikin!

Voi tätä katkeruuden määrää! Kynnet ovat jo harmistuksesta lyhyiksi jyrsityt, kengänkannat polkemisesta puhki kuluneet, ja hampaiden kiillekin lienee kohta muisto vain.

Muuten jakso on alkanut valtavalla työmäärällä sekä uudella flunssatartunnalla. Kaksi edellistä eivät oikein sovi yhteen, joten tällä hetkellä elimistössä käydään ankaraa taistelua. Juuri nyt ei olisi aikaa sairastella, joten eteenpäin tarvotaan vaikka takaperin hangessa.

Karttuuko tieto?

Tänään oli vuorossa karttuvan tiedon testi, osa 2/18. Kt-testit ovat siis kolme kertaa vuodessa järjestettäviä yleistenttejä, joihin osallistuvat kaikki opiskelijat ensimmäisestä vuosikurssista viimeiseen. Kysymyksiä on vajaat parisataa (viimeisimmässä 175), joista saa sitten vastata juuri niin moneen kuin kokee osaavansa - tai uskaltavansa arvata. Arvostelu on ilmeisesti vielä vähän kokeiluasteella; ensimmäisessä kt-testissä puolet opiskelijoista pääsi ryhmään, jossa oikeasta vastauksesta sai yhden pisteen, väärästä ja tyhjästä ei mitään. Toisella puolikkaalla väärästä vastauksesta sai puoli pistettä miinusta. Tämänpäiväisessä testissä kaikki arvosteltiin jälkimmäisellä tavalla.

Kt-testin kysymykset ovat tasapuolisesti eri aloilta; anatomiasta, anestesiologiasta, biokemiasta, epidemiologiasta, farmakologiasta, fysiologiasta, geriatriasta, ihotaudeista, keuhkosairauksista, kirurgiasta, korvataudeista, lastentaudeista, mikrobiologiasta, neurologiasta, oikeuslääketieteestä, patologiasta, psykiatriasta, radiologiasta, silmätaudeista, sisätaudeista, synnäristä, syöpätaudeista, työterveydestä ja yleislääketieteestä. Suuri osa kysymyksistä koskee (ainakin tuntuu koskevan) erilaisia lääkityksiä; “potilaan status on *piip*, mitä määräät hänelle lääkitykseksi?”. Joukossa on myös erilaisia tutkimuksia koskevia kysymyksiä (“validi hoitotoimenpide tilanteessa x?”), vähän jotain lääketieteelliseen tutkimukseen liittyviä (“satunnaistetun tutkimuksen edut?”) ja sitten meille ykkösille lohduksi, ja vähän vanhemmille opiskelijoille kai piristykseksi tarkoitettuja “helppoja” kysymyksiä, tyyliin “ihon kerrokset?” tai “tunica mediaa erityisesti kuvaava piirre?”. Vastausvaihtoehtoja on 3-5, ja oikea valitaan sitten optista lomaketta suttaamalla. Mitään esseitä ei siis ole tarkoituskaan kirjoittaa.

Vaikka satuin itse ensimmäisessä kt-testissä siihen helpommalla pääsevään ryhmään (virheistä ei sanktioita), en silti kokenut järkeväksi arvailla oikeita vastauksia. Se kun ei olisi kertonut osaamisestani yhtään mitään. Vastasin siis silloin, kuten tänäänkin, ainoastaan niihin kysymyksiin, joihin edes kuvittelin osanneeni vastata. Tällä kertaa kuitenkin vielä vähän tarkemmalla seulalla kuin viimeksi, koska en halunnut menettää edes niitä vähäisiä pisteitä hövelillä arvailulla.

Kt-testeillä ei liene juuri minkäänlaista merkitystä arvioinnin kannalta. Niissä ei siis voi saada hylättyä, eikä niitä voi joutua uusimaan. Testi järjestetään kolme kertaa vuodessa, joten kuuden opiskeluvuoden aikana ehtii siis tekemään tuon kahdeksantoista testiä. Muistaakseni vain kahdesta saa olla pois. Joskus voi tulla ihan oikeasti sellainen tilanne, ettei testiä pääse tekemään, joten en ole toistaiseksi jättänyt testejä väliin - vaikka tässä vaiheessa koulutusta testiin osallistuminen tuntuukin vähän vitsiltä, kun osaamista on niin vähän, että ne koulutuksen pohjalta validit kysymykset taitavat olla yhden, tai maksimissaan kahden käden sormilla laskettavissa. On kai sitä silti hauska tulevaisuudessa piirrellä jonkinnäköistä käyrää oman osaamisensa kehittymisestä. Toivottavasti se käyrä on silloin mahdollisimman nousujohteinen.

Tenteistä puheen ollen; lisääntyminen, kasvu ja kehitys meni nätisti läpi.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

Sain tänään vihdoin suoritettua tuon edellä mainitun syyslukukaudelta rästiin jääneen tentin. Ainakin tällä hetkellä vielä luulen saaneeni sen suoritettua, sillä tuloksethan eivät ole vielä tulleet, mutta luotan alhaiseen läpipääsypistemäärään ja omiin vastauksiini. (Ja voi, kuinka noloa nyt olisikaan saada hylsy!)

Mukava tentti kaiken kaikkiaan, aiheena lisääntyminen, kasvu ja kehitys - noin niin kuin pienimuotoisena kokonaisuutena. Kurssi itsessään sisälsi ihan kaikkea embryologista nuoruusiän psyykkiseen kehitykseen, sikiötutkimuksista kehitysvammaisuuden eri muotoihin, lantion ja istukan anatomiasta aborttilainsäädäntöön. Ei mikään kovin kevyt paketti - varsinkin, kun kurssi itsessään tuntui katastrofaaliselta tehtävävyöryltä, jonka suhteen ei saanut koko kurssin aikana kehitettyä kunnollista hallinnan tunnetta. Kun tähän lisätään vielä kuukauden joululoma ilman ajatustakaan asialle, oli kieltämättä mielenkiintoista yrittää viikossa palautella mieleen koko kurssin sisältö.

Itse tentti oli aika samaa sarjaa kuin kurssi; vähän kaikkea - paitsi anatomiaa. Enkä nyt aio pilata tunnelmaa kertomalla, mitä aihealuetta opiskellen itse vietin viime yön unettomat tunnit. Onneksi sentään opiskelen alalla, jossa mikään luettu ei ole koskaan turhaa. En oikeasti yritä pääasiassa opiskella tenttiä varten, vaan tulevaa ammattiani varten. Mistä päästäänkin sujuvasti päivän varsinaiseen pohdintaan...

Tentit kun yleensä tapaavat sisältää kysymyksiä hyödyllisistä ja yleistajuisista suurista linjoista aina niihin pilkunviilausnippelitietoihin, joita yksikään valmistunut (saati sitten muutaman vuoden työelämässä ollut) ei varmasti enää muista. Nämä ovat niitä asioita, joita opiskellaan kai sitten tenttiä varten. Sellaisia, joita ei varsinaisesti myöhemmässä elämässä enää tarvita - tai jos jostain syystä tarvitaankin, ei niin akuutisti, etteikö tietoa voisi silloin hankkia rauhassa uudelleen. Jos periaatteessa tietää tällaisesta asiasta jotain (eli tarpeeksi ymmärtääkseen asian), mutta ei osaa tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseen asiasta, niin onko väärin, jos tentissä ei edes yritä vastata tällaiseen kysymykseen? Onko se jollain tavalla luovuttamista, laiskuutta tai muuten vain suuri vääryys?

Entisessä elämässäni periaatteenani oli, että kaikkiin kysymyksiin vastataan. Edes jotain. Jos ei osata, vastaus keksitään. Olen kirjallisuuden opintojeni aikana kirjoittanut käsittämättömän monta konseptillista puhdasta paskaa - ja ihmetellen päässyt jokaisesta tentistä läpi (vielä ihan kohtuullisilla arvosanoilla). Nykyisessä elämässäni ei arvosanoja harrasteta. On vain maksimipistemäärä, läpipääsyyn vaadittava pistemäärä ja edellisestä seuraava tulos: hyväksytty/hylätty. Kun tentissä sitten tulee vastaan jokin kohtuullisen triviaali tehtävä, josta en tiedä/muista tarpeeksi kirjoittaakseni mitään järkevää, jätän mieluummin vastaamatta kuin rankaisen tarkastajia arkillisella paskanjauhantaa; samojen sivistyssanojen toistoa, kiertelyä ja kaartelua. Suuret linjat yritän toki lähtökohtaisesti osatakin jo tenttiin mennessä.

Onko fiksua vai väärin olla edes yrittämättä?

Askel kerrallaan

Töissä tulee toisinaan vastaan tehtäviä, jolloin edessä on loputon kasa lajiteltavaa tavaraa. Toinen toistaan pienempiä ja hankalampia paketteja, jotka eivät tunnu loppuvan, vaikka kuinka heiluisi. Niin ikään hurttien kanssa ulkoillessa eksyn välillä jonnekin susirajojen taakse, niihin kaikkein tiheimpiin risukkoihin ja upottavimpiin kinoksiin, joista poispääseminen tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ennen onnistuin yllyttämään itseni tällaisissa tilanteissa lievän paniikkikohtauksen partaalle - nykyään pysähdyn, hengitän syvään, ja keskityn tietoisesti etenemään askel kerrallaan. Lenkillä kirjaimellisesti, töissä vähän vertauskuvallisemmin.

Kuuden vuoden opinnot tuntuvat välillä ajatuksena ihan samanlaiselta suolta kuin ne pisimmät ja pahimmat hangessa rämpimiset. Pitkän joululoman aikana sitä oikeasti ehtii jo unohtaa mitään edes opiskelevansa. Lääketieteen opiskelijan identiteetti on lievästi hakusessa, opiskelijaelämä yleisesti vielä pahemmin. En oikein vielä osaa asennoitua opiskeluun niin, että kieltäytyisin töistä keskittyäkseni opiskeluun. Kun pomokin on sitä mieltä, että luen sitten myöhemmin.

Onneksi opinnot on sentään tiedekunnan tasolta jo jaoteltu pienempiin osa-alueisiin. Jossain tietokoneeni uumenissa on sekin paperi, jossa kerrotaan, mitä opiskelen seuraavien kuuden vuoden aikana missäkin jaksossa. Omaksi tehtäväkseni jää ilmestyä paikan päälle, osallistua ja opiskella. Luento kerrallaan, ryhmätyö kerrallaan, jakso kerrallaan, vuosi kerrallaan. Askel kerrallaan.

Seuraava askel on uusi lukukausi, uusi jakso ja sen uuden jakson aluksi vanhasta jaksosta rästiin jäänyt tentti. Oi kuinka mukavaa olisikaan ollut lomailla huolettomana koko kuukausi (vaikka töissä tämäkin loma sitten lopulta kului), mutta koska koepäivä kului kuumeisena kotona, on tulevaa tenttiä nyt huolella hermoiltu koko joululoma. Lukeminen on tietysti vielä vähän niin ja näin.

Jos tästä ottaisi vaikka ensimmäisen askeleen tuonne kirjojen suuntaan.

Kohti koeviikkoa

Eilen oli tämän vuoden viimeisen jakson viimeinen luento. Enää on jäljellä ensi viikon lukuloma, perjantain tentti ja sen jälkeen auvoisa kuukauden joululoma. "Loma" nyt on jälleen kerran itseni kohdalla lähinnä huono vitsi, sillä palkkatyö ja muut opiskelut kutsuvat. Olisi mahtavaa, jos ensi vuoden ensimmäisen jakson asioitakin ehtisi kerrata jossakin vaiheessa.

Vuoden viimeinen jakso päättyi osaltani lähinnä karmeaan yskänpuuskaan. Aamulla kouluun lähtiessäni oli kurkku hieman kipeä, junamatkalla alkoi jo jonkin verran yskittää. Seminaarin pärjäilin lähinnä yskänpastilleja imeskellen, kotimatkan yskin kuin keuhkotautinen. Yöllä nousi kuume ja täällä sitä nyt ollaan - tadaa - sairaana! Mahtava alku koeviikkoon, joka opiskelumääränsä puolesta pitäisi pystyä käyttämään sataprosenttisesti hyödyksi. Vaan voinpa ainakin hyvällä syyllä perua pari sovittua menoa huomiselta ja maanantailta, ja yrittää edes vähän opiskella. Tänään olo on ollut kyllä sitä kuuluisaa jyrän alle jäänyttä, enkä ole edes harkinnut opiskelevani. Vanhan tentin ja yhden kertausmonisteen sentään tulostin katseltavaksi.

Tässä jaksossa on todella niin paljon opiskeltavaa, että olen jo ihan hiukan varautunut siihen ajatukseen, että joutuisin käymään tammikuussa uusintatentissä. Siis, jos tästä nyt tulee joku pidempikin sairaskausi. On tässä jaksossa sentään jotain opiskeltukin, joten käyn toki kokeilemassa tenttiä, ja yritän nyt sairaanakin saada edes kohtuullisen paljon luettua, mutta sairauden varjolla yritän uskotella itselleni, ettei "uusinta ole häpeä". Vaikka on se vähän.

Voihan toki olla, että tästä taudista selvitään vain parin päivän lepäämisellä. Vaikea tosin uskoa, kun puolisolla on jo toinen sairasviikko hyvässä alussa.

Terveisiä kotilääkiksestä

Vaikka opiskelu vaatiikin paljon läsnäoloa ja sitä myöten paljon matkustamista, on onneksi myös näitä päiviä, jolloin omalla ryhmällä ei ole mitään pakollista, jolloin voin hyvillä mielin jäädä kotiin opiskelemaan.

Vielä paremmin mielin nököttäisin tässä tietokoneella, jos kotiopiskelu olisi puoliksikaan niin tehokasta kuin sen pitäisi olla. Jos ei olisi aina jotain, joka häiritsee.

Tässäpä kuvaus tämänkertaisesta kotiopiskelupäivästäni:

06.00 Herätys ja aamulenkille Rakin ja Piskin kanssa.
On kaikkein kätevintä herätä samaan aikaan puolison kanssa, kun silloin kuitenkin herää eikä ihan heti saa unta uudelleen, kun "sivukorvalla" kuuntelee puolison aamutoimia ja koirien toiveikasta hännänläpsyttelyä. Rakki ja Piski reagoivat hyvin herkästi pieneenkin käännähdykseen sängyssä - ne kun tulkitsevat ne satavarmoiksi lenkillelähtö-signaaleiksi.

06.30 Lenkiltä, omat aamutoimet ja aamupala. Sähköpostit, blogilista ja facebook.
Kotiaamuina kärsin kummallisesta aamupalahaluttomuudesta. Normaalina aamuna syön reippaasti heti herättyäni, mutta niinä aamuina "kun on aikaa" ei jostain syystä maistukaan. Aamutoimet laajentuvat siis internetin ihmemaahan, ja saatankin yhtäkkiä huomata käyttäneeni tunnin tai puolitoista blogien lukemiseen aamupalan ollessa edelleen syömättä.

08.00 Se oikea aamupala.
Tässä vaiheessa oikeasti maistuu, ja usein innostunkin valmistamaan jotain keskivertoaamiaista (soijajugurtti ja leipä) terveellisempää. Saattaa siis hieman kestää.

08.45 Töiden aloitus
Avaan toiveikkaana uusimman tutorin auki työpöydälle. Netistä MOT:n sanakirja ja muutama asiaan liittyvä artikkeli auki. Myös fysiologian, histologian, embryologian ja naistentautien oppikirjat ilmestyvät pimentämään näkymää. Tässä vaiheessa tuntuu vielä hyvältä. "Kyl tää tästä kato, teen nyt noppaa nää täst pois alta ja loppupäivän voin sit kertailla/opiskella rästijuttuja/tehdä jotain hauskaa".

09.30 Lamaannus
Yhtäkkiä huomaan tuijottaneeni kuvaruutua tyhjin silmin ainakin kymmenen minuuttia. Aikainen aamuherätys kostautuu - etenkin, kun aamutee jäi juomatta. Olo on pöhnäinen ja koirien valtaama sohva houkuttelee. Jos sitä hetkisen lepäisi..

10.55 Herätys, vol 2.
Rakki ja Piski ovat jo hyvän hetken tunkeneet kylmiä kuonojaan naamaani. Päiväunista seuraava tokkura on armoton, tuntuu ihan betoniin valetulta. Urhoollisesti raahaudun silti tietokoneelle. Saan kirjoitettuakin sentään muutaman kappaleen.

11.45 Lenkille
Lyhyt aamulenkki kostautuu aina, mutta aamun pimeässä ei oikein viitsi vielä lähteä metsiin rämpimään. Rakki ja Piski käyvät toiveikkaina tökkimässä minua, toinen äänen kanssa, toinen ilman. Hiljainen vingunta säestää lukemisyrityksiäni. Kaikkien kannalta on hyvä valinta lähteä tässä vaiheessa sinne pitkälle lenkille, unentokkuraiset aivot heräilevät ja koirat rauhoittuvat.

14.00 Välipala
Jos liikkuu, tulee nälkä. Välipalan kanssa kuuluu lukea lehtiä. Se ensimmäinen lääkärilehti tuli jo luettua kannesta kanteen, joten tyydymme viihteellisempään tarjontaan. Ei kehitä, mutta viihdyttää.

14.30 Opiskelua
Vasta tässä vaiheessa saan oikeasti aloitettua opiskelun. Työ etenee ja on kiinnostavaa. Sääli vain, että kello on jo aika paljon..

15.30 Sosiaalista elämää
Kaveri soittaa yllättäen. Emme ole puhuneet lähes vuoteen, joten kuulumisia tulee vaihdettua vähän perusteellisemmin. Perun sentään tämäniltaisen tapaamisemme päivän kurjaan opiskeluhistoriaan vedoten. Koiratkin pitää ruokkia.

16.00 Takaisin sorvin ääreen

17.00 Yhteenveto
"Tänään on ollut kyllä taas tosi huono opiskelupäivä. Mun piti saada aikaiseksi vaikka mitä, mutta mihin se kaikki aika taas livahti. Puolisokin tulee kohta töistä ja sitten pitää tehdä ruokaa. Blogikin pitäisi päivittää.."

--------------------------------------------------------------------------------------------

No, en tokikaan päätä opiskelujani tähän. Kirjat ovat edelleen auki, työt kesken ja huomiseksi saatava valmiiksi. Todennäköisesti tuhraan tässä taas pienissä erissä koko illan sitä ruoanlaittoa lukuun ottamatta, lopetan sitten illalla myöhään ja totean taas, että en oikeasti ehtinytkään kaikkea, mitä halusin. Onneksi on vielä seuraavan aamun junamatka. Jos vain pysyn hereillä, enkä torku koko matkaa niska kenossa.

Olisikohan tälle ryhdittömyylle tehtävissä jotain?

Onko fiksua olla vähän laiska?

Ensimmäisen tentin tuloksia odotettiin jännityksellä, mutta läpihän se onneksi meni. Tulevissa tenteissä olisin kuitenkin jo tentin jälkeen mieluusti varma läpäisystä. Tällä viittaan nyt siis siihen, että jospa jatkossa osaisi valmistautua paremmin ja aikaisemmin.

Koulun käytävillä olen kuullut nyt useampaankin otteeseen pohdintoja siitä, mitä sille pääsykokeiden aikaiselle, järjettömälle lukumotivaatiolle on oikein tapahtunut. Pääsykokeisiin lukiessa sitä uhrasi hetkellisesti koko elämänsä pelkälle opiskelulle, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että "jos sen opiskelupaikan saan, luen niin paljon, että osaan kaiken jo etukäteen, ja teen niin järjettömästi töitä, että olen takuulla aina paras kaikessa". Opiskelujen alettua sitä kummasti kuitenkin jättää koulutöitä vähän viime tippaan, menee välillä sieltä, mistä aita on matalin, ja tentin tehtyään toivoo kädet ristissä, että saisi edes sen läpipääsyyn vaadittavan pistemäärän. Miten tässä näin pääsi käymään?

Itse olen sitä mieltä, että kyse on ennen kaikkea tehokkaasta itsesuojelusta. Osittain toki myös mukavuudenhalusta ja laiskuudesta, mutta ennen kaikkea itsesuojelusta. Puoli vuotta tai vuoden pääsykokeisiin lukiessaan se lukemisen päämäärä on käsinkosketeltava ja erittäin lähitulevaisuudessa sijaitseva. Tammikuussa kirjastossa istuessaan toukokuu oli aina kulman takana, eikä koskaan "sitten joskus kun". Lyhyellä aikavälillä mikä tahansa ponnisteleminen onnistuu, ja on suotavaakin niiden tavoitteiden saavuttamiseksi. On "helppoa" jättää ystävät ja muu elämä puoleksi vuodeksi, ja keskittyä opettelemaan Galenosta ulkoa, mutta teepä samaa viisi ja puoli vuotta. Voihan niinkin tehdä, ja toki jotkut tekevätkin, mutta väittäisin, että alttius mielenterveysongelmiin kasvaa melkein samassa suhteessa. Olisihan sitä hienoa olla aina paras, ja osata luentokalvot ulkoa jo ennen luentoa, mutta kun vähemmälläkin selviää, niin vähempään sitä yleensä myös turvautuu. Kavereita on kiva nähdä silloin tällöin, töissäkin pitää joidenkin käydä aina välillä, ja pitää siitä terveydestäänkin huolehtia liikkumalla muutenkin kuin luentosalin ja kirjaston välillä.

No. Ahkerampikin voisi toki olla. Ei sinne toiseen ääripäähänkään kannata lipsua. Toisessa ääripäässä luennoilla ei käydä juuri lainkaan, tai käydään lähinnä naureskelemassa kavereiden kanssa, tutorit huitaistaan edellisenä iltana muutamalla wikipediasta löydetyllä lauseella, anatomian opiskelu jätetään kokonaisuudessaan tenttiviikolle, ja muu opiskeluaika pyhitetään lähinnä hauskanpidolle. Lääkiksessäkin kaikenlaisia kissanristiäisiä järjestetään melkein joka illalle, tai joka viikolle nyt ainakin. Kaikenlaiseen järjestö- ja muuhun opiskelija-aktiiviseen toimintaan saa hukattua tunteja ihan tolkuttoman määrän, jos vain niin haluaa. Mutta vaikka sisään onkin päässyt, niin ei sieltä töitä tekemättä kyllä koskaan pääse ulos. Onneksi.


jk. kaksi miespuolista opiskelukaveria keskustelivat muuten eräänä päivänä näistä lääkikseen liittyvistä blogeista (terveisiä vaan sinne, jos tätä päädytte joskus lukemaan). Pojat olivat kovasti sitä mieltä, että näitä blogeja kirjoittelevat vain ne 20%:n parhaimmistoon kuuluvat hikarit. Että terveisiä täältä 20%:n parhaimmistosta..:) Todellisuudessa totuus taitaa löytyä sieltä toisesta päästä. Tai jostain siltä väliltä.

1/n

Ensimmäinen jakso lienee kunnialla selvitetty.

Ensimmäinen tenttiviikko oli mahtava kokemus, vaikka viidestä annetusta lukupäivästä onnistuinkin floppaamaan kolme kokonaista päivää järjestämällä itselleni ihan muuta tekemistä. Eläinten hoitojärjestelyistä johtuen "jouduin" viettämään viikonlopun Jyväskylässä, mikä rentouttavista vaikutuksistaan huolimatta osoittautui virheeksi tentiin lukemisen osalta. Kaksi kokonaista päivää sentään istuin kirjastolla kertaamassa luentomuistiinpanoja. Jotta en vaikuttaisi täysin opiskelupaikkaani ansaitsemattomalta luuserilta, voin lohduttaa kertomalla, että olin toki aloittanut tämän kertaamisen jo edeltävällä viikolla pieninä pätkinä niillä lohduttoman pitkillä koulu- ja kotimatkoilla. Tähän tarkoitukseen ne toki ovat omiaan..

No niin. Kaksi päivää kertausta, ja toisena päivänä olin jo niin liekeissä lukemisesta, että tuskailin ajan loppumista. Olisin mielelläni sittenkin lukenut ne kaikki viisi päivää, oppinut vaikka ulkoa ne asiat, koska se nyt vain oli kivaa ja kiinnostavaa. Ja tämä jaksohan käsitteli vasta solubiologiaa. Ensi jaksossa tuntuu, että päästään vasta ensimmäistä kertaa käsiksi siihen lääketieteeseen, jota tuonne ollaan menty opiskelemaankin. Ja kyllä joo, tiedän, että on tärkeää tietää myös ne solutason taustat, mutta tarkoitankin tällä siis lääketiedettä sillä mittarilla, mitä ei opeteta missään muualla. Samat solubiologiat pääpiirteittäin kun olen kuitenkin opiskellut jo Jyväskylässä biologian peruskurssin osana.

Enää toivon, etten vain kuvitellut osaavani jotain, ja sain edes sen 18/49 pistettä, jotka läpipääsyyn vaadittiin. Siitäkin huolimatta, että unohdin jäsennellä vastaukseni ranskalaisilla viivoilla (sisäinen humanisti sulkee silloin tällöin silmänsä), ja pariin kohtaan kirjoittelin näemmä vähän omianikin.

Humanismista puhuen, Humanisti kysyi edellisen kirjoituksen kommenteissa, miten olen hakuaikanani pärjännyt sen faktan kanssa, että muut hakijat ovat suurimmaksi osaksi edellisen kevään ylioppilaita, ja kaltaiseni alanvaihtajatkin lähes poikkeuksetta luonnontieteellisiltä aloilta?

Täytyy myöntää, että tämä oli ehkä yksi pahimpia masentajiani hakuaikana. Tuntui, että kaikki muut hakijat ovat ajatusmaailmaltaan ja aivojen rakenteiltaan jo jotenkin etulyöntiasemassa minuun nähden - että ne ovat hengittäneet niitä helvetillisiä fysiikan lakeja syntymästään saakka, kun itse olen luonnontieteelliseltä ajattelultani kuin konttaava lapsi maratoonarin rinnalla. Varsinkin nämä luonnontieteellisiltä aloilta vaihtavat assosioituivat johonkin Einsteinista seuraaviin, vaikka nyttemmin tiedänkin, ettei esim. kemian yliopistotasoinen opiskelu ole välttämättä osoitus yhtään mistään. Ja että fysiikan perusopintojen opiskelu voi olla aika hukkaan heitettyä aikaa pääsykokeita ajatellen. Mutta silti ne ainakin ajattelevat kaikki jotenkin "fyysisesti" ja "kemiallisesti". Itse sen sijaan olen tällainen kauttaaltaan marinoitu humanisti, joka näkee tehtävänannoissa lähinnä pilkkuvirheitä, eikä opettamallakaan opi ajattelemaan, miten keuhkoihin voi vetää enemmän ilmaa kuin sinne käytännössä mahtuu.

No, kun sen oman humanistisen taustansa oppii hyväksymään, oppii myös sen, etteivät omat ajattelurakenteet ole niin kiveen hakattuja, ettei niitä pystyisi ajan kanssa muuttamaan. Fysiikan ajattelumaailmaa oppii laskemalla, samoin kemiaa. Pääsykokeissa ei vaadita mahdottomia (jälkikäteen on aina niin helppo lässyttää, kuinka se nyt on "vain niin rajallinen tietomäärä, mikä niihin pääsykokeisiin loppujen lopuksi pitää omaksua"), ja tämän vaiheen jälkeen koen, että humanistin taustasta on pelkästään hyötyä. Vältynpähän väkisinkin kasvamasta täysin ajattelultaan rajoittuneeksi lääkäriksi, jonka ajattelumaailma rajoittuu ihmiskehon sisäpuolelle.

Hyvän pohjakoulutuksen tae alasta riippumatta on mielestäni kaiken muun lisäksi se, että on kykenevä oppimaan myös uutta. Tuore ylioppilas tai entinen kemisti/fyysikko osaa ehkä fysiikan ja kemian kaavat vaikka unissaan, mutta saattaa olla hukassa pääsykokeen parikymmensivuista aineistoa tavatessaan. Sitä paitsi niistä tuoreista ylioppilaistakin vain prosentti tai muutama on niitä yhtälöitä hengittäviä yksilöitä - suurin osa on joka tapauksessa niitä keskivertokavereita, jotka ovat suoriutuneet lukioaikoinaan fysiikasta ja kemiasta ihan kiitettävästi, mutta jotka ovat olleen edellisinä vuosina kiinnostuneita ihan kaikesta muustakin. Niillä on vähän käryä kaikesta, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin oikeastaan mistään.

Ehkä fiksuin neuvo on olla ajattelematta niitä muita hakijoita. Tasan jokaisella hakijalla on omat heikkoutensa ja omat vahvuutensa. Omansa pitää vain tunnistaa, ja keskittyä niiden kehittämiseen. Helppoa, eikö?

Oikeita opintoja

Ensimmäinen oikea jakso pyörähti sitten käyntiin heti johdantojakson päätteeksi. Siinä missä johdantojaksolla ei ollut mainittavasti sitä virallista ohjelmaa, on tämä käsillä oleva jakso ihan kohtuullisen ruuhkautettu. Joku voisi tähän kyllä väittää, etten minä tiedä mistään ruuhkaisista jaksoista vielä mitään..

Jakson aiheena on solu ja kudokset. Tarkempaa opetussuunnitelmaa pääsee halutessaan kurkistamaan esimerkiksi täältä, missä itse kävin viime vuosina useampaankin otteeseen motivoimassa itseäni. Jakson luennot ovat luonnollisesti kaikki solun/kudosten eri osia käsitteleviä, pitkälti G:n jokseenkin pintapuolisia oppeja syventäviä. Mikroskopointiharjoituksissa tutkitaan ohutsuoli- ja muita kudosnäytteitä, ja molekyylibiologian labrassa monistetaan omaa DNA:ta pientä geenitestiä varten. Jotta potilaskontakteja ei unohdettaisi, on jaksoon ympätty myös lääkärikierto sisätautiosastolla, luentoja potilaan anamneesin tekemisestä, palpoimisesta ja perkutoinnista sekä tietysti se verinäytteiden ottotekniikat -harjoitus, jossa ikään kuin itse asetutaan tekijän lisäksi myös kokijan rooliin. Viimeisin on ollut ehkä jakson puhutuin ja pidetyin osuus - onhan se nyt jännää päästä ihan oikeasti tekemäänkin jotain.

Tutoreiden ongelmat ovat tämän jakson osalta käsitelleet niin ikään soluja, kudoksia ja geenejä, ja olen ollut itseni lisäksi huomaavinani myös muissa pientä kärsimättömyyttä asian tiimoilta. Galenos on useimmilla tuoreessa muistissa, lukion biologia sekin osalla vielä lämpimänä mielessä, ja osa on ehtinyt kertaamaan käsiteltävät asiat useaankin kertaan joko teknillisellä tai tavallisella yliopistolla. Motivaatiota soluelinten tehtävien kertaamiseen tai proteiinisynteesin opiskeluun (jälleen kerran) on ollut pakko välillä vähän kaivaa. Perusasiat on toki osattava hyvin, mutta väliin olisi ehkä suotavaa heitellä jotain porkkananpalasia. Ja toki heitelläänkin, verinäytteen ottotekniikat oli ainakin itselleni juuri sellainen.

Toista jaksoakin on jäljellä enää pari viikkoa, sitten on koeviikko, ensimmäiset tentit ja ensimmäinen "lukuloma". Seuraavaa jaksoa odotellaan jo kärsimättömänä vaikkei entisestäkään ole vielä selvitty.

Ensikosketus

Kaksi ja puoli viikkoa lääketieteen opintoja takana. Lääketieteen näkökulmasta ei kovin merkittävä saavutus, mutta omasta näkökulmastani aivan valtava.

Opiskelu on ollut kaikkea sitä mitä odotinkin; joissakin asioissa vähän enemmän, joissakin asioissa vähän vähemmän. Pääpiirteissään odotukset ovat kuitenkin täyttyneet niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensimmäiset kolme viikkoa meillä on ollut, ja puolen viikon ajan on edelleen, orientoivia opintoja ns. johdantojakson puitteissa. Opinnot ovat pääasiassa olleet opiskeluun ja tulevaan ammattiin tutustumista; lääkärin työtä esitteleviä seminaareja, kampuskierroksia, vähän lääkärin etiikkaa ja ensihoitoa, vuorovaikutustaitoanalyyseja lääkärin vastaanottoja seuraamalla (täällä pääsi näkemään ihan eläviä potilaita), sekä tietysti tutorryhmiä ja ryhmässä työskentelyn harjoittelemista. Tutorryhmätyöskentelyhän on näissä PBL-menetelmää hyödyntävissä yliopistoissa hyvin olennainen osa opintoja, joten tätä on nyt sitten heti ensimmäisestä päivästä saakka harjoiteltu helpoilla potilastapauksilla sekä yleissivistävillä pähkäilytehtävillä.

Kakkoskurssilaisten, eli ns. hupitutoreiden toimesta ensimmäiset viikot ovat olleet täynnä erilaisia aktiviteetteja, jotka olen itse onnistuneesti skipannut. Kävin sentään edes ensimmäisenä iltana ottamassa vähän kontaktia muihin uusiin, mutta sen jälkeen väliin ovat jääneet niin toogat, ensimmäiset baarikierrokset kuin nuotio-iltakin. En ole mikään bilettämisen suuri ystävä, joten baarikierroksille en edes haikaile, mutta tuon metsäretken missaaminen jäi kyllä vähän harmittamaan. Pitkähkön koulumatkani ja kotona odottavien huollettavien vuoksi joudun kuitenkin tekemään vähän kompromisseja vapaa-ajan käyttöni suhteen, joten keskityn nyt sitten käymään lähinnä luennoilla.

Koulumatkat ovatkin olleet järkytys nro 1. Vaikka virheellisesti ennalta oletettu junamatka-aika tippuikin 2,25 tunnista 1 h 40min:iin, on kokonaismatka-aika edelleen yhteen suuntaan kaksi tuntia, missä on näille lihaksille noin puolitoista tuntia liikaa. Kyllähän ne junamatkat kuluvat näppärästi esimerkiksi Housea katsellessa, nukkuessa tai koulutöitä tehdessä, mutta jo pelkkä alituinen junaan juokseminen tai vaihtoehtoisesti junan odotteleminen aiheuttavat harmaita hiuksia, samoin kevyesti vuokran suuruinen junalipun hinta. Toisin kuin etukäteen kuvittelin, sen sijaan että koulupäiviä olisi viikossa vähän, mutta ne olisivat pitkiä, onkin viikossa keskimäärin viisi pakollista läsnäoloa vaativaa koulupäivää, jotka ovat lyhyitä. Kolmen vartin koulupäivä on varmasti ihanteellinen, tai vähintäänkin ihan sama, niille, joilla koulumatkan pituus on vähemmän kuin puoli tuntia. Minulle kolme varttia koulua tarkoittaa edelleen neljää tuntia junassa, mikä nyt ymmärrettävästi ei ole ihan ihanteellinen suhdeluku. Onneksi on sentään olemassa jaksojen loppuun sijoittuvat viikon lukulomat.

Ensimmäinen jakso on nyt siis lopuillaan. Toinen jakso alkaa ensi maanantaina, ja vasta tokan jakson lopussa ovat ensimmäiset tentit. Muutenkin ensi jakso näyttää erittäin mielenkiintoiselta. Tiedossa on muun muassa verinäytteen ottoa, laboratoriotyöskentelyä, ja sairaalakierto. Jännää!

Niinjoo, en välttämättä osaa kirjoittaa opiskeluista ihan siitä näkökulmasta, mistä joku sitä haluaisi lukea, joten kysymyksiä ja toivomuksia saa aina esittää. KP:lle kiitokset muistutuksesta - kyllä tämäkin on ollut työn alla jo sen kokonaiset kaksi ja puoli viikkoa.

Koulutielle.

Maanantaina, 09.15, alkaa kuusivuotinen matkani lääkäriksi. Arvioitu valmistumisaika 31.7.2016.

Koulun aloittaminen on melkein yhtä jännää kuin silloin melkein seitsemän vuotta sitten. Tai kymmenen. Tai yhdeksäntoista vuotta sitten. (Onhan näitä kouluja tässä tullut tosiaan käytyä). Pahin särmä jännityksestä lienee kuitenkin taittunut jo pääsykokeissa. Sen jälkeen, ja siihen verrattuna, kaikki loppu on ollut kuin kevyttä kesätuulta. Tottakai on jännää tutustua yli sataan uuteen kurssikaveriin, vetää ensimmäistä kertaa valkoinen takki ylleen, päästä sairaalaan muutenkin kuin potilaana, osallistua ensimmäiseen dissektioon, kokeilla PBL:n toimivuutta käytännössä, ekat tentit, ekat näytteenotot, ekat mitkä tahansa. Ihan kaikkein jännittävintä on kuitenkin arjen muovautuminen arjeksi. Sitä odotellessa.

Tulen todennäköisesti saamaan syksyn aikana lukuisia kummastuneita katseita kanssaopiskelijoiltani ja muiltakin ihmisiltä kertoessani näistä kummallisista opiskelujärjestelyistäni. Tällä hetkellähän tilanne on se, että opiskelupaikkani seuraavat kuusi vuotta tulee olemaan Tampere, kotipaikkani noin 200 kilometriä eteläisempi kaupunki ja taajamajunat seuraava harrastukseni. Päivittäiset koulumatkat tulevat viemään aikaa noin neljä ja puoli tuntia, ja rahaakin niin paljon, etten jaksa edes laskea niin moneen. Helpomminkin asiat voisi toki tehdä, mutta eipä se ole koskaan ollut minulle ominaista. Peruskouluaikoina koulumatkat nielivät helposti pari tuntia päivästä. Nyt olen kaksi kertaa niin vanha, joten kai minä jaksan kaksi kertaa pidemmät matkatkin.

Sieltä mistä aita on mahdottomin, vai miten se sanonta nyt menikään.

No, voi olla, että suunnitelmat elävät samaa vauhtia opintojen kanssa, tai nopeammin. Tämänhetkiset järjestelyt on tehty miehen työn ja koirien hoidon ehdoilla, muitakin mahdollisuuksia toki on, eikä niitä epäröidä käyttää, jos arki käy liian raskaaksi meille kaikille. Optimismia huokuen täältä silti ollaan lähdössä koulutielle, upouusi koulureppu selässä roikkuen. Tervetuloa seuraamaan fuksin arkea!